Ad-hoc nainen ja joulumies

Varoituksen sana alkuun. Jos et kaipaa nyt mitään imelää tai ällövaaleanpunaista niin älä lue tätä enempää. Koska tänään joudun vellomaan pumpulissa. Suottehan sen minulle. Kaiken mustuuden jälkeen, olen vain niin onnellinen.

Juuri nyt. Vaikka kiskot taas kolisevat ja etäisyys kasvaa, sydämeni sinne jäi. Pidä siitä hyvä huoli kunnes taas tapaamme. Tai tiedän, että pidät.

Sanotaan , että eron jälkeinen joulu on pahin. Etenkin jos sen viettää ilman lapsia. Suren aina kaiken etukäteen, niin myös tämän. Sitten kun se tapahtuu, kestän sen paremmin. Lienee joku oma defenssimekanismini. Sinä rakkaani kannattelit minut sen läpi. Laskit ja lasket kanssani päiviä, koska näen taas lapseni. Puristat kättäni kun jään katsomaan silmät kimmeltäen jonnekin pimeyteen. Näen rakkauden valon loistavan silmistäsi, kun lapsesi soittaa ja iloitsee lahjastasi, Sanot että se on paras joululahja. Lähes pakahdun. Me molemmat. Siinä me olemme, kaksi eronnutta, lapsistamme erossa jouluna. Pyyhkien silmäkulmiamme.  Annamme toisillemme lohtua, ymmärrämme toisiamme sanoitta. Koska käymme sitä molemmat läpi. Joulu on täynnä traditioita, perhekeskeisyyttä, muistoja ja yhteisiä juttuja perheen kesken. Tällä kerralla ei.

Pakenimme pohjoiseen, kaksin. Ensimmäinen joulu yhdessä. Ensimmäinen sinulle ylipäätään poissa kotoa, rakkaidesi luota. Teit sen vuokseni. Ehkä enemmän kuin itsesi. En unohda tätä joulua koskaan. Kaikin tavoin hyvin hyvin erilainen joulu. Haikea, kyllä. Mutta onnellinen. Ja tunnelmallinen. Täynnä rakkautta, alku yhteiselle, uudelle elämällemme. Sinusta ja minusta tuli me. Edellinen elämä on eletty, siitä on päästetty irti. Nyt on meidän vuoromme.

Riitelimme siellä ensimmäisen isomman riitamme. Pyysit jotain sinulle tärkeää. En kuunnellut, en uskonut. Toteutin itsekeskeisesti oman näkemykseni. Ad hoc- nainen kun olen. Nopea liikkeissään. Joskus voisi miettiä ennen kuin tekee. Olet oikeassa. Meissä molemmissa löytyy temperamenttia, osaat sivaltaa myös sanoillasi. Minä osaan loukkaantua. Molemmilla aivan karmea olo. Osaamme myös sopia, pyytää anteeksi. Onneksi. Ymmärtää toisen näkemyksen. Sehän tässä onkin niin kummallista etten ärsyynny mistään mitä sanot, koska ymmärrän miksi sanot niin tai miksi käyttäydyt niin kuin käyttäydyt.

Ilman sinua en ole enää kokonainen. Olen löytänyt sielunkumppanini. Et jää varjooni enkä minä sinun. Seisomme rinnakkain, tasavahvoina. Kiitollisina. Että elämä esitteli meidät toisillemme. Minun joulumieheni. Opetat minulle niin paljon. Ennen kaikkea rakkaudesta.

"Jag tänker på mysteriet dig och under över alla under att du älskar mig". Rakkaus on iso mysteeri. Otetaan kiitollisina se vastaan, jos se tulee.

Me kaikki kuolemme, mutta kaikki emme elä

Maanantai. Arki. Kuinka toisinaan siihen onkaan niin vaikea asennoitua. Joskus se ottaa jo sunnuntaina niin päähän, kun tietää, että taas se tulee. Sitä täyttelee epätoivon vimmalla Veikkaus-tilillä perjantai-iltaisin Eurojack-pot rivejä ja lauantaisin käy ostamassa koirankusetuslenkillä pari arpaa. Josko se osuisi? No eipä osunut. Tälläkään kertaa.

Ja miksi sen teemme? No siksi ettei maanantaina enää tarvitsisi mennä töihin. Jotta voisimme tehdä kuten eräs ystäväni, joka totesi ykskantaan pomolleen, joka vaati tätä ottamaan muuttuneet työtehtävät vastaan, että "taidan jättää ottamatta. Taidan itse asiassa olla tulematta enää huomenna." Aika moni meistä haaveilee tekevänsä juuri noin. Jos vain olisi taloudellisesti mahdollista. Voisi tehdä just sitä mitä haluaisi. Viettää juuri sellaista elämää mistä on haaveillut. Koska kaikilla meillä on niitä haaveita. Toiset vain uskaltavat toteuttaa niitä. Hypätä oravanpyörästä, seurata sydäntään, tehdä niin kuin haluaa. Harvalla meistä löytyy siihen rohkeus. Useinkaan siihen ei tarvita edes sitä rahaa, vain asennetta. Ja rohkeutta. Uskoa.

Rakkaani kehotti minua katsomaan erään videonpätkän viime viikolla, kun olin syvällä kuopassani enkä nähnyt mitään positiivista ympärilläni. Sen nimi oli jotensakin näin: Everybody dies but not Everybody lives". Se on video, joka toimii voimalauseina meille kaikille. Se kertoo meille totuuksia elämänasenteesta, jotka meidän kaikkien tulisi pitää mielessä aina. Koska se asenne miten me suhtaudumme elämään ja kaikkeen mitä meissä on, mitä elämämme tuo meille eteemme, määrittelee sen millaisen elämän me tulemme elämään ja mitä me tulemme saavuttamaan. Jos jäämme odottamaan, että unelmamme ehkä tulevat joskus toteutumaan, sitten kun...tulemme elämään aina sitten kun elämää. Jos jäämme liikaa kuuntelemaan omaa epävarmuudessa vellovaa sisintä ääntämme, joka hokee meille, että et ehkä sittenkään ole tarpeeksi hyvä tavoittelemaan sitä unelmaasi tai antaisimme ensimmäisten tiellemme tulleiden vastoinkäymisten estää meitä toteuttamasta haaveitamme, moni todeksi muuttunut unelma olisi jäänyt syntymättä.

Videon sanoma on yksinkertainen. Mitä eniten ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan? Eivät suinkaan niitä asioita mitä olivat tehneet, vaan niitä asioita mitä olivat jättäneet tekemättä. Niitä riskejä mitä eivät ottaneet, niitä unelmia, joita eivät jahdanneet. Haluatko sinä miettiä siinä kohtaa, että kunpa silloin...If only..

Meille kaikille on suotu lahja. Elämisen lahja. Älkäämme hukatko sitä. Älkäämme menettekö koskaan uskoamme omiin unelmiimme. Koska vain silloin meille löytyy se rohkeus niitä jahdata. Vaientakaa ne epävarmat sisäiset äänenne. Luottakaa intuitioonne ja sydämenne ääneen. Silloin olette rohkeita.
Olkaamme kuten videon mies, joka nostaa esimerkiksi Martin Luther Kingin. " Martin Luther King never had a dream. He was the dream".

En aio katua. Unelmoidaan. Yhdessä.  Ihanaa joulunalusviikkoa rakkaat.

Naisen seksuaalisuus on yhä tabu

Mietin kaksi kertaa kirjoitanko teille tämän viikon alhosta ja kuopista vielä lisää joihin vajosin. Tai edelleen jatkuvasta sairaudestani, aamuyön valvotuista tunneista täynnä ahdistusta milloin raha-asioista, milloin kaukana matkalla olevasta pienestä tyttärestäni, joka on ollut kuumeen kourissa ja jonka pelkäsin kuivuvan. Tai siitä ahdistuksesta, joka aiheutuu, kun puhelimeni tänä aamuna hajosi enkä saanut yhteyttä heihin tai kehenkään muuhunkaan. Tai hotellin toimimattomasta nettiyhteydestä, joka takasi sen etten päässyt sähköpostilla tai Messengerilläkään laittamaan viestiä, en heille tai muillekaan. Mutta en kirjoita.

Koska loppu hyvin, kaikki hyvin. Tytär voi jo paremmin, ystävällinen respan henkilökunta auttoi hädässä ja sain lainata heidän konettaan, puhelin saatiin korjattua ja sain kurottua aikatauluni kiinni. Ehdin kuin ehdinkin junaan. Jäi vielä kokonaiset 6 minuuttia aikaa. Sain jopa suksipussit ängettyä kyytiin. No more worries. Enää ei ole kuin tämä helkatin flunssa, jonka soisi loppuvan, mutta rehellisyyden nimissä sekään ei tunnu enää miltään. Olenhan ehtinyt tällä viikolla jo todistaa erään miehen kuolemankin lennon aikana, jolla itsekin olin. Juu, tiedän. Joskus oma elämänikin kaikkine juonenkäänteineen tuntuu uskomattomalta jopa minusta itsestäni.

Sen sijaan kirjoitan siitä mistä eilen illalla juuri ennen nukahtamistani luin ja johon on pakko tarttua. Koska lukemani jäi suorastaan säkenöimään jonnekin hermojeni juuriin. Se oli joku vanha naistenlehti ja liekö kovin tieteellistä tutkimusta sisältävä mutta so what. Teksti käsitteli naisen seksuaalisuutta. Totuus on, että naisen seksuaalisuus ja halu ovat yhä tabuja.

Lehdessä oli annettu esimerkkejä. Vaikka siitä, että jos nainen on hakemassa vakavaa seurustelusuhdetta ja kumppania, niin nainen ei saa "antaa" ekoilla treffeillä. Oikeasti? Mutta mies saa, jos siltä tuntuu? Entä jos mieskin on hakemassa vakavaa suhdetta? Millaisen kuvan mies itsestään antaa, jos vaikka kemiat kohtaa niin hyvin, molempia osapuolia haluttaa ja antaudutaan yteisiin nautintoihin, niin entä sitten vaikka kyseessä olisi ensimmäiset treffit. Pilaako se nyt kaikki chanssit suhteen onnistumiselle?

Tähän liittyen oli tehty kyselytutkimuskin. 63% miehistä oli "saanut" ekoilla treffeillä, kun vastaavasti naisista vain 45% oli "antanut". Eikö nainenkin myös saa silloin jotain ja mies anna? Miten ihmeessä tämä asetelma on aina näin päin? Ja selittyykö naisten alhaisempi luku sievistelyllä? Me emme kehtaa itsellemmekään tunnustaa "antaneemme" ekoilla treffeillä, koska sitä pidetään niin lunttumaisena. Oikeasti eräskin ihan mielestäni järkevä naispuolinen seksuaali- ja parisuhdeterapeutti totesi tässä yhteydessä, että kyllä hän ainakin pidättäytyisi seksistä seurustelun ensimmäisillä tapaamiskerroilla halutessaan antaa itsestään vakavasti otettavamman kuvan. Aha.

Toinen esimerkki. Vaikka nelikymppinen, eronnut, sinkkunainen. Tietää ja tuntee itsensä, tarpeensa ja on oman seksuaalisuutensa kanssa sinut. Ei etsi vakavaa suhdetta, mutta tarpeita läheisyysvajeen tyydyttämiselle on eli suomeksi haluttaa. Mutta entä jos sitten vaan "pokaa" jonkun miehen baarista ja lähtee tämän kanssa kotiin. Ja tekee sitä useamminkin kuin vain kerran elämässä, kun kaipa niitä haluja esiintyy siinä samassa frekvenssissä kuin miehelläkin. Kyllähän tämä nainen kevytkenkäiseksi jopa "helpoksi" tai tyrkyksi ristitään. Eikö? Jopa meidän kanssasisarten silmissä?

Entä edelleen sitkeästi istuva ajatus, että miehen täytyy saada saalistaa naista. Antautuva nainen, liian helppo tapaus ei kiihota urosta. Naaraan täytyykin pistää vähän hanttiin. Olla vähän saavuttamaton, niin rakastelukin on palkitsevampaa. Häh? En ole koskaan ymmärtänyt tätä. Miksi helkatissa sitten pitkässä parisuhteessa tuntuu ainakin tuntemani miehet itkevän aina sitä, että kun makuuhuoneessa on niin niukkaa ja hiljaista? Jos nainen haluaa, se on siltikin väärin. Ei kiinnosta miestä. Mutta kuitenkin pitäisi haluta. Tai olla ainakin silloin valmis siihen, kun uros haluaa leikkiä. Yrittäkää nyt hyvät miehet päättää kumpiko on parempi. Haluava vai haluton nainen..Vai onko niin, että naisen pitää vaan teeskennellä vaikeasti saavutettavaa? Mutta olla kuitenkin halukas. Näyttämättä sitä ainakaan heti. Yritän pitää mielessä.

En ymmärrä lainkaan sitä, että näin 2010-luvullakin yhä mietitään, että miehen ja naisen välillä pitäisi olla eroja siinä miten me luokittelemme toisiamme seksuaalisuutemme tai halujemme osalta. Miten vanhanaikaista!
Faktaa on, että seksuaalisuudessamme ja sen toteutumisessa on eroja. Esimerkiksi naisen ja miehen orgasmit ovat erilaisia. Nainen hyvinkin usein on kykenevä saamaan useita orgasmeja rakastelun aikana eli naisen orgasmi on moniorgastinen ja energisoiva, kun taas miehillä se on aika harvinaislaatuista joskaan ei mahdotonta. Tai entä koko halun muodostuminen? Olen aina sanonut, että niin kauan kun mies viettelee naisen aivoja, ei ole mitään ongelmaa parisuhteessa. Läheisyyttä ja seksiä riittää. Eikä siihen tarvita kuin arvostuksen ja huomion osoittamista, läheisyyttä muutenkin kuin vain tarpeiden tyydyttämistä varten. Kumppanuutta. Sen jälkeen loppu on helppoa ja lopputuloksesta ei erota kumpiko oikeastaan vietteli toisen. Mies vai nainen.
Miehelle monesti tuntuu haluja ohjaavan se, että alakerran asukki on hereillä. Otetaan esikeriksi vaikkapa aamuerektio, jolla sinällään ei ole mitään tekemistä välttämättä seksuaalisen kiihottumisen kanssa. Vaan sen tarkoitus on pitää penis kunnossa ja paisuvaiskudos pumppaa siittimeen hapekasta verta, jotta toimintavalmius säilyy. Mitä tekee mies, kun aamulla herätessään havaitsee "stondiksen"? Hän alkaakin haluta. Ihan vain siksi, kun voi ja tilanne mahdollistaa sen. Huikeaa. Me naisetkin tarvitsisimme oman aamustondiksen. Siitä olen vähän kade. Joku toiminto, joka tapahtuu joka päivä halusimme tai emme, muistuttaisi meitä haluamaan. Ei huono. Onneksi me naiset hyödymme siitä joskus itsekin. Vaikkei aina aamuisin edes haluttaisi.

Mutta palatakseni alkulähteille. Meidän naistenko pitäisi edelleenkin olla jotain mitä emme ole tai päinvastoin. Ettemme saisi olla halujemme kanssa sinut kuten miehet? Vaan, että pelkonamme on, jos käyttäydymme kuten miehet ovat satoja tai tuhansia vuosia käyttäytyneet, meidät leimataan. Luntuiksi, helpoiksi, kevytkenkäisiksi. Meiltä menee maine. Miehellä vastaavissa esimerkeissä se vaan lisääntyy.

Mä olen kuulkaas liberaali 2010-luvun nainen, jonka seksuaalisuus on tutkimustenkin mukaan nyt parhaimmillaan näin nelikymppisenä ja uskallan sanoa ääneen ihan suoraan, jos haluan tai jos en halua. Pääasia, että se mitä tapahtuukin kahden ihmisen välillä perustuu puhtaasti molempia osapuolia tyydyttävään yhteispeliin. Saalistettuna tai saalistajana. Tai vaikka vuorotellen.

Ja lohdutuksen sanana. Ekoilla treffeilläkin voi saada aikaiseksi ihan vakavaakin parisuhdetta vaikka olisi peittoa heiluteltu.

Pus. Kyllä se tästä. Nautitaan viikonlopusta. Täysin rinnoin. Puhelinkin taas toimii.

Käpristynyt sydän

Talo tyhjä ja pimeä on. Oven raskain mielin aukaisen. Hiljaisuutta painostavaa huokuen. Seinät ääneti huutavat ääneen.

Sen tuntee, kun se nousee. Vedet silmänurkkia kostuttaa. Rintaa ahdistaa. Sydän pieneksi pusertuu.
En jaksaisi askelta nostaa. Raput kovin jyrkät on. Miksi olenkaan näin onneton.

Tiedän, ei pimeys minua kokonaan nielaise. Tänään en vain muuta halua, kuin kadota maailmaltani tältä. Unohtua pois elämältä.

En tahdo puhua. En ketään tavata. Rauhaan minut jättäkää. Nuolen haavani yksin.

Miksi sattuukaan se näin. Yksinäisyys viheliäinen. Suru kalpea kunniavieraaksi taas saapui, kun muistojen valtaan jäin. Erota ei voi ilman pimeyttä, joka aika ajoin yhä ylle laskeutuu.

Miksi toiset onnistuu, toiset ei. Sitä kukaan ei ennustaa voi.

Jos jotain opiksi muille sanoisin, omasta elämästäni kertoisin. Sydän erkaantunut yksin kylmenee. Toista rinnalleen se tarvitsee. Huolta pitäen, toista vaalien. Hälle hyvää toivoen. Kiertokulun lailla takaisin palautuen.

Rakkaat lapseni tähän maailmaan synnytin, ja nyt maailmaan ääriin heidät lähetin. Ilman minua nyt lähdette matkalle tälle, tänään olen katkera elämälle. Tuntuu ettei kukaan toinen tätä mustuutta ymmärtää voi, kun sydän haikeita säveliä vain soi. Ilman teitä ei joulu minulle tulla voi.

Äidillä on ikävä.

Lohtu..

Sunnuntaista on muodostumassa minulle jossain määrin luopumisen päivä. En tiedä tykkäänkö siitä yhtään. Yritän olla ajattelematta sitä. Ainakin lauantaisin. Yritän tarttua hetkeen ja nauttia jokaisesta sekunnista, jolloin en joudu miettimään sitä. Luopumista. Arkeen paluuta.

Koska niin se on. Nyt tiedän mitä eronneelta aina kysytään. Ei suinkaan sitä, että miksi te erositte (suomalainen on korrekti. Se kunnioittaa toisen yksityisyyttä ja välttelee kipeitä kysymyksiä). Ei. Suomalainen kysyy eronneelta, jos tällä on lapsia, että mites teillä - vko-vko periaatteellako? Mikä teillä on vaihtopäivä?

No se on sunnuntai. Joko siis tytöt tulevat minulle tai lähtevät. Tai minä tai kumppanini lähtee. Etäsuhteessa elämisen ehdottomasti paskin puoli on se, ettei yhdessä saa viettää arkea. Jos on mahdollisuus tavata viikonloppuna, sunnuntai edustaa jälleen eronhetkeä. Kontrastia ihanan, yhdessä vietetyn ajan ja arjen yksinäisyyden välillä. Jokainen sunnuntai on yhtä lähtemistä ja eron haikeita säikeitä.

Tänään erityisesti. Nuorimmainen lähti innosta hehkuen isälleen. Pakkaamaan laukkujaan lomaa varten. Tiistai on jo ihan nurkan takana ja paniikki alkaa nostaa päätään. Onneksi isompi jäi vielä yhdeksi yöksi. Tuomaan lohtua. En tiedä kestäisinkö tätä iltaa romahtamatta. Kaiken kukkuraksi onnistuin imuroimaan jokavuotisen keuhkotautini. Tai no. Se tekee vasta tuloaan. Painaa raskaasti rintakehää, poltellen keuhkoissa, kutittaen, nostaen lämmön, tehden olon täysin vetämättömäksi.

Raahaudun alakertaan laittaakseni pyykkejä. Palelee. Näytän aivan karmealta. Niin valjulta. Luoja, että vihaan sairastamista. Vien puhtaita pyykkejä nuorimmaiseni huoneeseen. Hän on kirjoittanut liitutauluunsa: " Ilona ei ole paikkalla. Olen matkkoilla." Kuumeen kuumentamat kyyneleet kostuttavat silmäni. Tätä ikävää ei tajua ennen eroamista. Eivätkä he ole edes vielä lähteneet...

Yritän ajatella, että olen onnellinen siitä, että lapseni näkevät pian auringon ja pääsevät uimaan niin mereen kuin ihaniin altaisiin. Imevät itseensä ihanaa energiaa ja saavat viettää laatuaikaa isänsä kanssa. Lohtu. Lohtu. Hoen. Ei lohduta.

Yritän tsempata. Minulla on onneksi vielä toinen tyttäristä tässä. Laitamme saunan päälle. Aivan sama vaikka keuhkoni eivät siitä tykkäisi. Tilaamme pizzaa. Jo puhtaasti siitäkin syystä, että kaapissa ei ole mitään ja yksinkertaisesti minusta ei ole lähtemään kauppaan. Saati, että jaksaisin vääntäytyä hellan ääreen. Lohduttaa, hieman. Cokiksella tietty. Löydän jemma-suklaata. Hitot siitä, että olen karkkilakossa. Hätä ei lue lakia. Lohduttaa. Joskin hetken kuluttua on myös pahaolo.

Nyt tarvitaan jotain hömppää. Mielellään komediaa. Netflix päälle. Kömmin saunan jälkeen vällyjen väliin. Mitä sitten, että kello on hädin tuskin seitsemän. Ulkonahan on ihan kuin yöllä. Kääriydyn pehmoisiin ja lämpimiin peittoihin. Lohduttaa. Lainakoira käpertyköön jalkopäähän. Sekin lohduttaa.

Selaan matkoja. Ihailen upeita hotelleja ja kuvankauniita rantakuvia. Haaveilen, suunnittelen, toivon. Jospa sittenkin pääsisi jonnekin, lomalle. Omien rakkaiden kanssa. Lohduttaa.

Aika kuluu nopeasti. Kahden viikon päästä joulu on jo juhlittu. Lohduttaa.

Eihän tässä mitään hätää ole. Kaikesta on selvitty. Ja selvitään.

Olen palannut isäni juurille. Apteekki tiesi sen ensimmäisenä. Kummasteli, kun reseptini ja tietokoneen antama nimi oli eri. Kyllä, Pärä is back. Officially. Entistä vahvempana. Kunhan tänään vähän tankkaan hieman lohtua. Myös kirjoittamisesta. Teistä, rakkaat lukijat. Omista tukijoukoistani. Rakkaudesta. Tänään saan olla vähän reppana.

Hyvää syntymäpäivää Suomi

Joka kerran olet erilainen. Muutut vuodenaikojen vaihtuessa. Silti olet äärettömän kaunis. Aina.

Näen kauneutesi alkukesän orastavassa vehreydessä, niin tuoreessa ja raikkaassa vihreydessä, kun luonto luo uudensyntymää. Annat parastasi.

Näen kauneutesi järviesi loppumattomassa sinessä, joissa auringonsäteet kilpailevat kimmeltäen, kun toistat taivaankaarta vesiesi tyyniltä pinnoilta.

Näen kauneutesi ikivahvoissa hongissa, jotka nostavat oksansa kohti ääretöntä. Nähden, kestäen ja vahvistuen.

Näen kauneutesi metsissäsi. Niin monimuotoisissa, runsaissa, puhtaissa. Luoden ja synnyttäen meille lapsosillesi raikasta ilmaa, tilaa hengittää, mahdollisuutta hakeutua luonnon pariin.

Näen kauneutesi ruskan värjäämissä puissa ja pensaissa. Keltaisten lehtien täyttämien koivujen heijastuessa järviesi pinnalta. Luoden uskomattoman kontrastin yhdessä sinisen taivaan parina.

Näen kauneutesi pakkasen puraisemien pensaiden punan ja värikylläisyyden kaunistaman syksyisen maiseman. Harmonian jonka luot juuri ennen kuin vaivut lepoon.

Näen kauneutesi tähtien täplittämän tumman taivaan alla, lumen narskuessa jalkojen alla. Valkean hiljaisuuden peittäessä, sallien luontosi levätä hetken.

Näen kaivatun kevätauringon matalien säteiden kipinät niiden osuessa hankien pinnalle. Niiden häikäisyn, joka osoittaa jälleen kerran, että pitkästä pimeydestä on selvitty. Kohti uutta kevättä.

Rakastan jokaista näistä hetkistä. Vain Sinä voit tarjota tämän kaiken meille.

Olet uskomaton. Juhlistan tänään kanssasi kunnioitettavaa ikääsi. Et häviä kauneudellasi kenellekään. Sitkeydessäsi, periksi antamattomuudessasi, puhtaudessasi, rikkaudessasi, rohkeudessasi olet niin rakas.

Olen kiitollinen siitä, että lapsosesi taistelivat isänmaamme puolesta, jotta tänään meillä on onni nostaa malja myös itsenäiselle Suomelle. Voimallasi he sen tekivät. Vuoksesi, koska olet ja olemme juuri sitä. Sitkeitä, periksi antamattomia, rohkeita.

Onnea Suomi. Olen ylpeä siitä, että olen saanut syntyä tänne. Sinun juureville maillesi.

Kun katsot minuun..

Kuunsirppi keltaisena hohtaa. Kumollaan ja kyljellään, peltojen yllä. Pohjantähti sen alla kirkkaana loistaen.
Pakkanen kiristyy, pimeys ympäröi.

Matkalla kotiin. Minulla on siellä kaikki mitä tarvitsen. Sinä ja lapsemme. Sinun ja minun. Tänään emme kumpikaan ikävöi.

Miten kaikki voikin solahtaa näin paikoilleen, mietin. Mikä onkaan tuo maailmankaikkeuden viisaus, joka tämän ohjaa. Näkeekö se jo jostain ennen, miten palaset sopivat yhteen? Ennen kuin he kukaan itsekään sitä tietävät. Oliko näin tarkoitettukin? Tarvitaanko minua jossain missä ette tienneet tarvitsevanne?

Joskus kauan kauan sitten. Aavistus jo sinusta. Tiesin. Vaikka en tiennyt etsiväni. Mutta sen tiedän. Tarvitsen sinua. Sinua ja teitä.

Kuulen naurun, pysähdyn hetkeen. Näen sen kaiken lämmön. Se ympäröi meidät. Enää ei ole kylmä. Istun pöytään, saadakseni sinun rakkaudella laittamaa ruokaa. Katson näitä kaikkia silmäpareja tässä pöydän ympärillä, jotka loistavat niin kirkkaina. Kaikki rakkaat ovat koolla. Näen kuinka pienet kädet halaavat toista. Hetki sitten vasta vierasta. Nyt jo ystävää. Tämä hetki on meidän kaikkien.

Katsot minuun. Minä uppoudun katseeseesi. Silmiesi sini on lähes tummaa. Minä tiedän. Ajattelen aivan samoin. Tartut käteeni pöydän yli. En irrota katsettani.

Huikaiseva onnentunne. Vaikka joudun päästämään tästä hetkestä taas pian irti, tiedän, että se jää. Tässä se on. Se on jokaisessa solussani. Jokaisessa hengenvedossani. Olen tallentanut sen sydämeeni.

Olen maailman onnellisin nainen juuri nyt. Minulla on kaikki tämä. Joka on enemmän kuin mikään muu. Olen järjettömän kiitollinen siitä, että minua on kohdannut näin valtavan upea rakkaus.

Elämälle kiitos.

Haikeus...

Antti Tuisku laulaa että rakkaus on hyökyaalto. Varmasti sitäkin. Mutta tänään ylitseni vyöryi haikeuden hyökyaalto. En osannut odottaa sitä. Mutta useinhan ne tuleekin aivan yllättäen. Vyöryy rantaan, huuhtoo ja ravistelee. Vetäytyessään vielä pyyhkii heikkoja mennessään. Aiheuttaen voimakkaita virtauksia. Joskus vieden jonkun mukanaankin.

Haikeus on eri kuin suru. Se on maltillisempi. Ei ahdistava. On kokenut joskus jotain arvokasta ja tärkeää. Tuntenut vahvasti. Elänyt. Jokin vaihe tai jakso elämässä on ohitse, johon nämä ajatukset ja tunteet liittyvät. Asiat jotka eivät koskaan enää palaa. Sitä on mielestäni haikeus. Se on oikeastaan kaunista, koska se nostattaa ihania ja kauniita muistoja mieleen. Kuka nyt kaipaisi mitään kurjia asioita?
Haikeus ei tarkoita silti sitä, että sen ajan haluaisi takaisin. Voi haikeudella miettiä aikaa jolloin lapset olivat pieniä mutta silti ei halua, että he enää olisivat pieniä. Tai voi haikeudella muistella ihmistä, joka joskus oli olennainen osa elämää, mutta tietää silti ettei siihen elämään ole paluuta. Tai lapsuudenkotiaan, upeaa lomamatkaa tai muita kauniita muistoja.

Haikeus ei siis poissulje mitään. Se oikeastaan vain alleviivaa kauniisti sitä, että on saanut elää ja kokea.
Tai toisin päin. En tiedä olenko minä vain kummallinen, mutta tunnen toisinaan haikeutta tulevista tapahtumista tai asioista. Sanotaan, että ihminen suree etukäteen. Mutta minä myös haikeilen etukäteen.

Vaikkapa nyt pian tulossa olevasta joulusta. Elämäni ensimmäisestä ilman lapsia sitten heidän syntymänsä. Nyt vasta ymmärrän mitä ihmiset tarkoittavat puhuessaan siitä kuinka juhlapyhät ovat ne  vaikeimmat. Jos on yksin.

Enkä ole edes yksin. Saan viettää sen rakkaimpani seurassa. Silti minusta tuntuu jo nyt, että jouluaaton haikeus on käsin kosketeltavissa.

Kuuntelin aamulla pimeässä ja sateisessa marraskuussa ajaessani jouluista soittolistaani. Siinä vaiheessa, kun Jarkko Ahola lauloi karhealla äänellään Tulkoon Joulu, kyyneleet sotkivat jo silmämeikkini. Haikeudesta. Ei ahdistuneena.

Tästä joulusta tulee todellakin hyvin hyvin erilainen kuin mistään aiemmasta. Olen haikea. Olen odottava. Olen etuoikeutettu. En ole yksin. Ja lapsillani tulee olemaan fantastinen loma isänsä kanssa.

Haikeus on myös kiitollisuutta. Elämä antaa. Ja se kantaa.

Rakkaudella, P.

Haave....

Tahtoisin sieluusi tarinoillani ylettää, sanoilla koskettavilla mielesi herkistää.

Osata tarkasti niin elämääsi kuvailla, että tuntisit läsnäoloni sielusi mailla.

Näkisit maailmani hetken ajan minun silmin, tuntisit siten kun kertoisin. Katoaisit hetkeksi pois tästä maailmasta, päästäisit irti arjesta.

Sanoittaisin kaiken silloin paljon kauniimmaksi, on maailma usein värjäytynyt niin mustaksi.

Tekisin päivästäsi paremman, toisin hymyn huulillesi kauneimman.

Saisin sinut ääneen nauramaan, ryhtyisit kera kanssani laulamaan.

Herkistäisin mielesi kyyneliksi kuumiksi, sydän polosi lähes pakahtuisi ja kysyisit vain miksi. Vierittäisin muutaman yksinäisen kyyneleen poskillesi, surisit kanssani, purkaisit tuskaasi.

Suuria tunteita, loputtomasti värejä, elämän kaikkia sävyjä.

Niitä haluaisin osata Sinulle tuottaa, vaan voinko sittenkään täysin kykyihini luottaa.

Unelmilla on siivet, sanotaan. Päästän tämän irti ja lähetän matkaan. Todeksi haaveet muuttukoon, elämä antimiaan suokoon.

Pienen pieni kirjailijan alku sisimmässäni jo majoittuu, usein se joutuu väistymään arjen tieltä ja se taka-alalle unohtuu.

Mutta tiedän, sen aika vielä koittaa ja unelmani realiteetit ja esteet voittaa.

 Uskon kohtaloon, jos jokin on tarkoitettu, se toteutukoon.

Annetaan ensi viikolla kaikille unelmillemme siivet. Uskotaan. Ihanaa sunnuntaita rakkaat <3.

Riipaisevaa sarkasmia ja itsesääliä..

Vitutukseen ei voi kuolla, eihän? No itse asiassa mua ei oikeastaan vituta. Ehkä. Tai juuri lainkaan. Tai vain vähän. Oikeastaan se juuri nyt vallitseva tunnetila on jossain väsymyksen, itsesäälin ja ärsytyksen rajamailla. Sehän ei ole suoranaisesti vitutusta. Kai. Johtuu tästä iästä. Tai naisena olosta. Tai elämän pettymyksistä. Kaikista niistä.

Sillä. Huom. Naisena olo ei ole helppoa. Se alkaa jo pikkutyttönä. Pitää olla pitkät palmikot, rypytön mekko, käyttäytyä kiltisti ja olla nätti. Leikitään ensin nukeilla, myöhemmin barbeilla. Siististi ja kivasti. Puetaan niitä kauniisiin vaatteisiin, ne menee upeisiin juhliin, saa komean Kenin puolisokseen ja suloisia kikkaratukkaisia lapsosia. On hevosia, urheiluautoja ja upea talo. On lasketteluvarusteita ja aurinkolomatavaroita. Kiiltävät pitkät hiukset, uskomattoman siniset silmät, isot rinnat, kapea uuma ja ne sääret. Pitkät ja taipuvat joka suuntaan.

Jostain kumman syystä tällaisen mallin rakentaminen lapsuudessa ei välttämättä johda onnelliseen aikuisuuteen. Tai no mistä minä tiedän.

Kun barbit unohdetaan ja alkaa raggari-aika, sitä epätoivon vimmalla haluaa olla juuri sellainen kuin kaikki muutkin. Silti sitä pysyy lautana, ei saa niitä Leviksiä vaikka kuinka vanhemmilleen itkisi ja naiseuskaan ei ala vaikka kuinka sitä toivoisi. Ei ole poikaystävää, on vaan kasa finnejä ja ne ainoat muodot, jotka jostain kumman syystä vartaloonsa saa, pompsahtavat lantiolle ja reisiin. Tukka ohkainen, rasvoittuva ja katkeilee. Pituuskasvu pysähtynyt sinne kutosluokalle.

Miksi helkkarissa sitä muuten aikanaan toivoi, että ne menkat alkaisivat mahdollisimman aikaisin?

Tulee opiskelut ja aikuistumisen paineet. Miksi et valmistu, vakiinnu ja löydä työtä. Miksi valittu kumppani juokseekin kaikki viikonloput vain kavereidensa kanssa baarissa ja ajaa pillurallia kylän raitilla. Oksentaa aamuöisin wc:ssa niin kovaa, että herää. Missä on Ken? Entä ne glitter-bileet? Naiseuden huippu pitäisi olla käsillä, mutta ainoa mihin havahdut kuukaudesta toiseen on järkyttävät oms-oireet ja hormonien heilahtelut. Taasko ne on tulossa kysyy siippakin. Vastahan ne oli. Miten voi noi tunneheilahtelut olla tuollaisia? Noh, helppohan se on miehellä. Sitä ei kiinnosta kuin kaksi asiaa. P...u ja pullo.

Jostain kumman syystä sitä päätyy vahingossa naimisiin ja yks kaks huomaa olevansa paksuna. Raskausaika on ihanaa. Ei ole pms-oireita. Hormoniheilahteluja sitäkin enemmän. Mutta maailma on kaunis ja kerrankin hiukset ovat paksut, kiiltävät ja tuuheat. Onni on lyhytaikainen. Lopputuloksena ei ole kaunis, suurisilmäinen pellavapää vaan rääkyvä pötkäle, joka kakkii koko ajan ja valvottaa kaikki yöt läpeensä. Seuraa vuosia kestävä väsymystila. Siippa kasvattaa keskikumpua ja viihtyy yhä enemmän ja enemmän poissa kotoa. Työkiireitä. Kamala stressi. Ja kun on näitä poikain reissujakin tässä. Työmatkoja. Ymmärräthän. Oven raosta huikataan lähtiessä, että voisithan sinäkin rakas alkaa käydä jo siellä salilla. On vähän kertynyt. You know. Millä v...n ajalla? Tai voimilla?

Lapset kasvaa, aika kuluu. Nahka veltostuu. Sitä huomaa yhtäkkiä ettei sen siipan kanssa ole enää mitään yhteistä. Yksi pakollinen Kanarialle suuntautuva ulkomaanmatka kerran vuodessa. "Olisit tyytyväinen. Me sentäs käydään jossain." Naapurin Virtaset ei ikinä käy missään. Duunissa pomo ei huomaa sinua enää missään ylennyksissä. Nuoremmat, fiksummat ja vastavalmistuneet (miehet)ohittavat sinut mennen tullen. Palkankorotuksesta ei tarvitse edes haaveilla. Vapaa-aika kuluu juosten kodin, työn, kaupan ja lasten harrastusten välillä. Päivästä toiseen. Viikosta toiseen. Vuodesta toiseen.

Yhtäkkiä huomaat olevasi neljäkymmentä, yksin. Sinulla on yhtäkkiä vapaa-aikaa. Muttei rahaa, koska nuoriso kuluttaa entistä enemmän. Kaikki maksaa. Ero tuli kalliiksi.

Kärsit edelleen kamalista pms-oireista, koska kehosi huutaa viimeistä tuskaa lisääntymisen puolesta (luovuta, sen aika meni jo). Turvottaa, itkettää, tekee mieli vaan syödä herkkuja ja vituttaa kaikki. Tai siis no. Ei vituta. Vaan sehän on tätä itsesäälin, ärtymyksen ja väsymyksen sekamelskaa. Tiedättekö. Pettymyksiä toisensa perään. Perjantaita ja punkkua muovipullosta (??!!).Kuka tällaiseen angstiin edes vajosi?

Lohdutan teitä ystävät ja lukijat. Jos teitä vielä on. Etenkään tämän jälkeen. Tilanne ei ole ollenkaan näin paha. On ihanaa vaan vähän provosoida. Ja antaa palaa.

Tänään oli tällainen fiilis. Johtuu niistä helkutin pms-oireista. Naisena olo on. Ihan mahtavaa. Ja välillä vähemmän mahtavaa. Varsinkin jos tilillä on 86 euroa. Kaikki muut on siellä Kanarialla. Ainakin Facen mukaan. Minä lähden sunnuntaina Mäntsälään.

Ja ensi viikolla näen rakkaani. Se on paljon se. Se on enemmän kuin mikään muu.

Ihanaa viikonloppua Te. Sarkasmista ja itsesäälistä huolimatta. Love ya!

Sunnuntain syvällisiä kiskojen kolistessa..

"Huudan ääneen mut se pois ei mee.. Kuuntelee, mua tähtitaivas täällä kuuntelee, kun huudan ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton.." Chisu kähisee korvanapeissa. Istun junassa ja katson ohivilistäviä peltoja, marraskuun harmautta ja hiljalleen ilmassa leijailevia hiutaleita.

Onpa ollut hurja viikko. Pyörremyrskyä, riepottelua, tunteiden ristiaallokkoa. Se piru halusi testata. Onko uskoni vahva, olenko uusien tunteideni kanssa tosissani. Se ei kestä onnellisuutta, ei euforiaa. Pirun pahin vihollinen on puhdas, viaton rakkaus ja onnellisuus. Se haluaa myrkyttää silloin kaiken. Testata ja nähdä millainen on side kahden ihmisen välillä. Ilkkua sille jälkeenpäin, jos onnistuu sitä heiluttamaan. Siitä se saa tyydytyksen. Etenkin, jos onnistuu jotain niin kaunista haavoittamaan tai rikkomaan.

Kun lähtee kakkoskierrokselle, mikään ei ole niin itsestään selvää tai helppoa kuin ensimmäisellä kierroksella. Niin moni on jo sotkeutunut siihen ja he ovat edelleen osa sitä yhtälöä etenkin jos eronneella pariskunnalla on yhteisiä lapsia. On isovanhempia, yhteisiä ystäviä ja se ex-puoliso, jonka kanssa yhteydenpito on välttämätöntä. Toisesta ei pääse eroon ja se luo omat haasteensa - etenkin, kun ero ei juuri koskaan ole yhteinen päätös vaan aina se toinen osapuoli kokee tulleensa jätetyksi. Ja kuinka se silloin sattuukaan. Ihminen on niin pieni tunteidensa edessä. On ihan sama oletko huippujuristi, psykologi tai talonmies. Jokainen meistä on tunteidemme kanssa yksin - etenkin niiden suurta tuskaa aiheuttavien kanssa. Silloin joskus se järki hämärtyy ja pelistä tulee raakaa. Haluaa vain satuttaa ja vahingoittaa toista. Kaikesta tulee rumaa. Varsinkin jos viattomat osapuolet, eli ne yhteiset lapset sotketaan siihen. Tähän on pakko sanoa, että omat tyttäreni ovat luojan kiitos tältä välttyneet. Kaikki kunnioitus tältä osin omalle ex-puolisolleni.

Uuteen parisuhteeseen ei pelkästään sotkeudu ne exät vaan tietenkin myös lapset. Tilanne on kaikille osapuolille hyvin uusi. On sinun ja minun lapset. Miten he reagoivat toisiinsa. Koska on oikea hetki esitellä heidät toisilleen? Miten se tulisi tehdä? Kuinka toimia, jos lapset eivät tykkää toisistaan tai vanhempiensa uusista kumppaneista? Miten ne tuntemukset käsitellään ilman, että se ei onnistu hetkauttamaan sitä tuoretta suhdetta, jossa kuitenkin ollaan vasta niin alussa.

On minun ja sinun ystävät, jotka ovat tunteneet ihan erilaisen elämän. On uusia isovanhempia, lähisukulaisia. Uusi tilanne vaatii sopeutumista kaikilta. Eikä käy aina ihan kivutta tai haasteitta. Se on ymmärrettävää. Osa joutuu valitsemaan puolensa. Osa ystävistä saattaa jäädä matkastakin. Luopumista niin monesta. On perhetraditioita, tapoja, tottumuksia. Toiselle saattavat olla ihan vieraita. On sinun koti. On minun koti.

Sitten on vielä se Minä. Joka on kuitenkin se kaikkein olennaisin tässä jutussa. Olenko minä varmasti selvittänyt välini menneisyyden kanssa? Päässyt yli riittävällä tavalla, käsitellyt tuskaani, tekemäni virheet, eletyn elämän. Tiedänkö varmasti mitä haluan ja mihin suuntaan elämässäni mennä. Olenko valmis näihin kaikkiin haasteisiin ja uuden elämän mukanaan tuomiin muutoksiin?

Ei se ihme ole, että välillä olo on kuin jyrän alle jäänyt. Tai pyörremyrskyn silmästä selvinnyt.

Mutta myrskyn jälkeen tulee aina poutasää jossain vaiheessa. Ilma on taas raikas, olo on kevyt. On helpompi hengittää. Kävelemme selkä suorana, katse tulevaisuuteen suunnattuna. Yhdessä. Pakko uskoa, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita sanot. Katson sinua syvälle silmiisi. Näen vastauksen sieltä. Ja vastaan siihen.

Kumpikaan meistä ei ole paha. Sielu on seestynyt. Sydän on puhdas. Mieli on kevyt. Piru on poissa. Ainakin hetkellisesti. Se ei haittaa, me elämme kuitenkin tätä elämää aina yksi päivä kerrallaan. Enempää emme voi.

Elämä piruilee..

Tuijotan pimeää merta. Kaukana kotoa. Iso suullinen punaviiniä valuu ihanasti kehooni ja luo keinotekoista lämpöä ja hyvän olon. Valheellista. Olkoon. Nyt tarvitsen sitä.
Elämä heittää jatkuvasti uusia haasteita kehiin. Testaa ja katsoo mihin yksilön usko ja voimat riittävät. En tiedä mikä sen tarkoitus taas tälläkin hetkellä on. Juuri kun luulet, että pahin on ohi. Että olet onnellinen. Saat vihdoin hengähtää ja alkaa nauttia elämästä. Jokin paha tekee tuloaan siihen väkisin.
Näin kamalan unen jokin aika sitten. Itse piru ilmestyi siihen. Komeana, ruskeahiuksisena ja ruskeasilmäisenä. Seisoi edessäni ja tuijotti minua. Iso veitsi välissämme. Hän sanoi: "jos saat tuon veitsen, et kuole. Jos et, tapan sinut". Tiesin etten voi voittaa häntä nopeudessa, en voimassa, en missään. Ainoa jolla pystyn taistelemaan on puhtaalla, vilpittömällä, viattomalla sielulla. Hyvyydellä ja rakkaudella. Tein sen ilman sanoja. Mittelöimme ajatusten voimalla. Minua riepoteltiin ja piru lennätti minua kattojen yllä. Lopulta hän luovutti. Poistui näyttämöltä ja jäin sotatantereelle seisomaan yksin. Siihen heräsin. Muistaen hänen kuolleet, julmat, tyhjät silmänsä ja niiden katseen.

Tarjoilija sanoo:" täällä tarvitaan lisää viiniä". Näkynee naamasta. Mutta ihan sama. Vitutukseen ei kuole.

Se uni oli enne. Jostain syystä tiesin, että tulossa on jotain paskaa. Isosti. Mutta tiedän lopputuloksen. Minua ei pelota. Rakkaus ja hyvyys voittavat.

Pussailun aikaa..ja taikaa..

Näin marraskuisena, lumipyryisenä sunnuntaina on hohdokasta pysähtyä miettimään - mitäpä muutakaan kuin suutelemista. Pussailua. Ai miksikö? Koska se on ihan parasta. Ja koska nyt vaan tekee mieli pohtia sitä. Hmm..siitä puhe mistä puute(ko)?

Länsimaissa ja etenkin Euroopassa viimeiset pari sataa vuotta on ollut todellista romanttisen suutelun esiinmarssia ja romanttisten elokuvien ja kirjallisuuden parissa on törmännyt useammankin kuin kerran siihen, että suutelua pidetään jopa intiimimpänä kuin esimerkiksi yhdyntää. Knoppitietona todettakoon, että moni prostituoitu ei suostu suutelemaan asiakkaitaan, koska suutelu koetaan niin tunnesidettä vaativana ja pareja lähentävänä. Pretty Womanista löytyy tämä klisée muuten myös..

Suutelullahan on pitkä kulttuurihistoria. Siitä on mainintoja niin Intian sanskritinkielisissä teksteissä 1500 eaa kuin Vanhassa testamentissa tai Rooman valtakunnan kukoistuksen aikaisissa kirjoitelmissa. Aleksanteri Suuren uskotaan tuoneen tutkimusmatkoiltaan suutelun itse asiassa juuri intialaisilta. Suudelmalla on monia merkityksiä. Ennen kaikkea kristinuskossa suutelemisella on ollut suuri rooli kunnioituksen ja pyhimyksellisyyden osoituksena. Suutelua on myös käytetty eri kulttuureissa mm. sopimuksien tai rauhan sinetöimiseen. Venäjällä sitä taidetaan harrastaa yhä - myös tervehtimiseen. Ranskalaiset ovat saman kääntäneet poskisuudelmaksi. Mutta lienee kai meille enemmän selviö, että kun suutelusta puhutaan, se mielletään lemmenosoitukseksi ja eroottiseksi enemmän kuin mitään muuta. Ja kuitenkin silti. Niinkin tavallinen ja satoja ellei tuhansia vuosia olemassa ollut asia on edelleen hyvin suurta mystiikkaakin - ainakin odotuksia, tunnelatauksia, mielikuvia ja merkityksiä täynnä.

Kuulun itsekin siihen joukkoon, jolle suutelu ja etenkin ensisuudelmaan liittyvät odotukset ja lataus, ovat todella merkityksellisiä. Pussaileminen on ihanaa, kun se on ihanaa. Oikean parin kanssa. En voisi kuvitella, että voisin olla suhteessa, jos suutelu kyseisen kumppanin kanssa ei tuntuisi hyvältä kaikilla osa-alueilla. Tarkoitan fyysisesti, läsnäolossa, mielessä, sydämessä. Kokonaisvaltaisesti.

Joskus hidas, hellä ja pitkä on paras. Sellainen mikä välittää sen kaiken kaipauksen, hellyyden ja lämmön, joka parilla keskenään vallitsee. Toisinaan ahneempi, intohimoisempi ja eroottisempi toimii. Niin, että sukat pyörii jaloissa. Ei tarvitse mitään muuta. Antautuu sille hetkelle, toiselle ja unohtaa kaiken muun. Se on huikean kihelmöivä tunne. Ja toisinaan ne pienet, hempeät, välittämistä osoittavat, ohimennen annetut suikkaisut osoittavat riittävästi kaiken mitä haluaakin sanoa. Kaikelle on paikkansa ja tilauksensa. Ja jokaisella on varmasti ne omat mieltymyksensä suutelemisessa - pääasia, että se toimii yhdessä. Niin - ja että sitä tehdään usein.

Liian paljon on ollut kirjoituksissa puhetta siitä, kuinka parisuhteissa kosketus katoaa ja, että parit rakastelevat harvemmin ja harvemmin. Olisiko näillä kahdella selkeä syy-yhteys toisiinsa? Uskon tässäkin siihen käänteiseen lainalaisuuteen, että enemmän on enemmän. Määrä lisää määrää.Väitän, että tässä meillä miehillä ja naisilla ei ole niin paljon eroja, kun joskus on joko luultu tai haluttu meidän uskovan. Kaikki me kaipaamme sukupuolesta riippumatta kosketusta, hellyyttä ja rakkaudellisia osoituksia omalta kumppaniltamme. Hipaisuja ohimennen, huulten kohtaamista, halausta. Ja kun sitä antaa toiselle, sitä myös saa. Niissä parisuhteissa, joissa sitä luontaisesti on, on enemmän myös rakastelukertoja. Tutkitusti läheisyys ja rakasteleminen parisuhteessa lisäävät ihmisen onnellisuutta. Win-win tilanne.

No nyt joku siellä miettii, että helpommin sanottu kuin tehty. Etenkin pitkissä parisuhteissa. Koska totta kai sitä ajan mittaan tulee kyllästymisjaksoja jolloin ei niin paljon huvita. Mikään. Olisiko silloin lääkkeeksi pussailun lisääminen? Näin marraskuussa siihen on juuri otollinen hetki. Ai nyt vai? Just nyt. Hämäryys, kynttilänvalo. Rypytkin näyttävät lempeämmiltä. On suorastaan oikeus upota vällyjen väliin työpäivän jälkeen ja sytyttää tulet takkaan, jos sellaisen sattuu omistamaan. Puitteista tulee kuin itsestään jo hitusen romanttisempia. Kroppamme alkavat köydö pienemmillä kierroksilla ja slow-moodiin sopii täydellisesti se, että kaivautuu toisen kylkeen kiinni. Silloin on helppo ottaa sitä siippaa kasvoista kiinni ja sipaista suukko, jos toinenkin. Kokeile ja katso mitä tapahtuu. Ilman odotuksia muusta. Saattaa olla, että nautitte siitä täysin rinnoin - molemmat.

Suutelussa on muuten muutakin hyvää. Se lisää vastustuskykyä, koska siinä vaihtuu miljoonia bakteereita, joka sinällään ei tietysti herätä kovin positiivisia mielikuvia. Sen lisäksi se oikeasti voi vähentää allergioita. No miettikää - kunnollista siedätyshoitoa. Ja millä tavalla nautittuna. Entä stressinhoitomuotona? Täydellistä. Suutelemisen seurauksena erittyy niitä samoja rakkaushormoneja (oksitosiinia, serotoniinia, adrenaliinia..), jotka alentavat stressi-hormonikortisolin määrää kehossamme. Suutelu tuottaa myös dopamiinia, joka on hormoni, joka addiktoi meitä. Mitä kiihkeämmin suutelee, sitä enemmän dopamiinia erittyy ja sitä tiiviimmin koukutumme toisesta. Mielenkiintoista. Oksitosiinia muuten erittyy sitä enemmän suutelussa mitä kauemmin pari on ollut yhdessä. Hormoni, jota erittyy mm. synnytyksessä, jotta äiti kiintyisi lapseensa. Sama kama linkittää siis pariskuntia yhteen entistä pitävämmin. On tämä jännä maailma.

Eikä siinä vielä kaikki. Suuteluhan myös kuluttaa kaloreita, koska lukemani mukaan suutelussa aktivoituu jopa 34 eri kasvojen lihasta ja yli sata muuta vartalon lihasta. Ja johan tuon koko hormoniarsenaalin käynnistyminen kuluttaa. Suutelun on myös tutkitusti todettu olevan yhtä rentouttavaa mielelle kuin meditointi.

Joten mitä siinä vielä mietitte. Painukaa jo pussailemaan! Nyt on sen hetki. Ihanaa sunnuntaita mussukat <3

Onnellisuudesta...

Olen viime kuukausina pohtinut paljon onnellisuuden käsitettä. Mitä onnellisuus on? Miten sen voi saavuttaa? Ja ennen kaikkea miten sen voi ylläpitää?

Tästä aiheesta on varmaan tehty tutkimuksia jos minkälaisia ja kirjoitettu, ohjeistettu ja neuvottu enemmän kuin tarpeeksi, mutta en perusta omia päätelmiäni nyt mihinkään lukemaani - ainakaan tietoisesti vaan puhtaasti omiin tuntemuksiini ja havaintoihini asiasta.

Aihe on sikäli taas esillä, koska en voinut välttyä eilisen päivän Ilta-Sanomien otsikkoon "raha ei tuo onnea, vaan rakastava kumppani". Se on sekä totta että tarua.

Olen sitä mieltä, että onnellisuutta on vaikea kokea ja tuntea pitkäkestoisesti, jos ihminen kokee puutteita elintärkeillä osa-alueilla kuten vaikkapa turvallisuus, köyhyys, nälänhätä, vakava sairaus eli puhutaa. todellisista, isoista deprivaatioista tai kriiseistä. Aivan rutiköyhänäkin on vaikea olla onnellinen, koska yksilöllä on tällöin jatkuva huoli toimeentulosta tai jopa jokapäiväisestä selviämisestä. 

Mutta jos puhumme keskiverto kansalaisesta, joka elää turvallisessa maassa vailla merkittävää puutetta elämässään, niin raha ei ole avain onnellisuuteen. Vaikka puitteet olisivat kuinka täydelliset mutta elämä on muuten sisällötöntä tai tyhjää, ihminen ei koe pitkäkestoista onnellisuutta. Hetkittäin voi toki olla niitä onnellisuuden sävyjä mutta ne haihtuvat kuin tuhka tuuleen onnellisuutta tai lähinnä tyhjyyttä täyttävän tilanteen mentyä ohi - lisäten tyhjyyden tunnetta entisestään. "Miksi en edes nyt osaa olla onnellinen vaikka kaikki on ns. ulkoisesti täydellistä?" Se on kulminaatiopiste. Pelottava pysähdyksen paikka. Mitä vielä voi haluta? Jos kaikki on jo...

Me kaikki jahtaamme ja haluamme saavuttaa onnellisuuden. Usein turvaudumme vain aivan vääriin metodeihin. Sanotaan, että onnellisuus lähtee sisältä, itsestä. Toki. Osittain. Oma mielenrauha, tasapaino ja seesteisyys oman elämän suhteen auttavat. Silti kysyn - voiko ihminen olla täysin onnellinen ilman rakkautta? Yksin?

Toivon sitä. Siksi, että niin moni on yksin. Mutta silti minun on vaikea uskoa sitä...

Minulle onnellisuus on ennen kaikkea rakkautta, turvallisuuden ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta, yhteyttä toiseen, tasa-arvoista ja tasapainoista kumppanuutta. Voisin luopua paljosta, mutta en siitä. Koska loppupelissä se on se mikä kantaa elämässä eteenpäin. 

Pimeänä marraskuunkin päivänä. Ankeuden ja kuolleisuuden harmauttaessa. Koettaessa nakertaa oloa kankeaksi.

Jokin kirkas ja puhdas  pyyhkäisee yli. Se on tietoisuus. Tietoisuus siitä, että on onnellinen. 

Maanantai..

Muistatteko kelju k. kojootin ja maantiekiitäjät? Tyyt.tyyt. Ja taas ne meni, jyräsi kaiken ja kelju k. kojootti jäi makaamaan asfalttiin aivan littanana. Visualisoikaa tilanne. Kuvitelkaa tunne. Minulla on se. Ihan kuin joku olisi ajanut yli, pakittanut, ja ajanut taas yli sekä toistanut sen pariin kolmeen kertaan..

Hirmu kiva fiilis. Mahti-maanantai. Kun joka taho haluaa sinusta jotain, imee sinut kuiviin ja jättää ryttyyntyneen rievun jälkeensä. Olenko vähän marttyyri? No olen. Anteeksi. Totuus ei suinkaan ole niin kamala, mutta välillä tämä ruuhkavuosien joka suuntaan repeäminen tuntuu vaan kovin haastavalta.

Aivan liian paljon liikkuvia osia, muistettavia asioita, tekemättömiä töitä, vastaamattomia viestejä, toimimattomia järjestelmiä (aarghh miten turhauttavaa), uusia tiimiläisiä. Kasvatuksellisia kriisejä, keskusteluja, entisiä puolisoita, lapsia, opettajia, vanhempainvartteja, valmentajia, harrastuksia, kisoja. Puuttuvia tilauksia, ottamatta olevia passikuvia, hoitamattomia asiapapereita, maksamattomia laskuja. Liikaa pimeyttä, aikaisia aamuheräämisiä, työmatkoja, renkaiden vaihtoa, autojen vekslaamisia.

Liikaa vaan kaikkea. Ei ihme, että lapsiraukka hakee huomiota kyseenalaisin keinoin. Ai niin - en saisi kirjoittaa enää lapsistanikaan. Tulee ukaaseja, toiveita, ohjeita. Mitä saa kirjoittaa, mitä ei. Äiti muuten toivoo, että hänestä saa kirjoittaa, aina. Ja kehua. Kehuttu on. En tulisi toimeen ilman teitä. Kiitos. Ja kiitos myös isälle. Olette aina osanneet osoittaa rakkautenne myös tekojenne kautta. Pelastatte kaaokseni usein. Ruokitte meitä, ojennatte auttavan kätenne. Toimitte arkikaaokseni ja -murheideni kaatopaikkana. Olo on jo paljon helpompi, jälleen.

Mitä tekisinkään ilman toista tukijalkaani? Olet olkapääni, kannattelijani, voiman ja viisaiden sanojen lähteeni. Saan sinulta niin paljon. Sanot aina "kun antaa, niin saa." Se on totta. Hyvä tulee hyvän luo.
Kaikissa päivissä on jotain hyvää. Niin tässäkin. Uhmaan ohjeistusta esikoiseni luvalla. En tiedä onko vanhempana olossa mikään palkitsevampaa kuin se, että menet koululle aamuvarhain vanhempainvarttiin hieman pelonsekaisin, odottavin tunnelmin ja tulet ulos sieltä sydän lähes rinnasta pakahtuen. Opettajan sanoja lainatakseni " on upeaa nähdä noin muita huomioiva ja empaattinen tyttö, joka ei koskaan jätä ketään ryhmän ulkopuolelle ja joka ottaa vastuun tilanteessa, joissa sitä tarvitaan". Ylpeys. Rakkaus. Kiitollisuus. Jotain on onneksi mennyt oikein.

Onneksi elämä ja lapset ovat armollisia. Vaikkei ihan jokainen päivä ole onnistunut täysillä, niin tuhot eivät ole lopullisia. Kaikki mitataan pitkässä juoksussa ja huomenna on aina mahdollisuus korjata tämän päivän vauriot.

Hyvää yötä. Kauniita unia. Käyn peittelemässä lapset. Aloitan siis jo tänään.

Elämä on yhtä ikävää...vaan ei ikävää..

Havahduin tässä eräänä aamuna jännään tosiasiaan. Olen nykyään äärimmäisen tunteita täynnä oleva ihminen. Suorastaan pursuan niitä. Aiempien vuosien "mikään ei tunnu miltään" elämänvaihe on vaihtunut ensiksi kaikkiin niihin surusävyihin ja tuskallisuuksiin.  Sen jälkeen näiden syvissä vesissä pyörimisten jälkiseurauksena on tullut esiin kaikkia ja kaikkea syleilevä tunteiden vastaryöppy. Tunnen itseni paremmin. Hyväksyn itseni ja sitä kautta uskallan jopa sanoa, että rakastan itseäni tällaisena kuin olen. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä.
Tuntuu, että rakastan lapsianikin enemmän kuin ennen. Tai ainakin avoimemmin. Osoitan sen heille herkemmin. Halaan, pussaan (vaikka esiteini vastusteleekin), silitän, sanon. Olin ennenkin työni vuoksi paljon poissa lasteni luota. Näen heitä lähes yhtä paljon kuin aiemmin. Nyt vaan ikävöin enemmän. Arvostan yhteistä aikaa heidän kanssaan enemmän kuin koskaan. Panostan siihen. Panostan läsnäolooni heidän kanssaan silloin kun saan viettää yhteistä aikaa heidän kanssaan. En tiedä olisinko osannut sen tehdä ilman eroa? Olisinko osannut samalla lailla olla läsnä, kiinnostunut ja osoittaa sen myös.
Monet läheiseni ja ystäväni ovat kysyneet miten lapseni ovat ottaneet eromme. Nykyvalossa ja havaintojeni kautta voisin sanoa, että he voivat paremmin kuin koskaan. Totta kai he ovat joutuneet kärsimään tästä. He asuvat kahta kotia ja heidän elämänsä on muuttunut. Ja ero on vielä niin tuore, ettemme näe ehkä kaikkea muutosta mitä se heissä aiheuttaa tulevaisuudessa. Mutta heidän koulunsa menee paremmin kuin aiemmin, he ovat seesteisiä, suhde heihin on avoin ja kommunikointiyhteys toimii - vaikka toinen onkin mahdollisimman haastavassa iässä. Toki olen alati tuntosarvet töröllään ja seuraan heidän mielenliikkeitään. Mutta tilanne voisi olla huomattavasti huonompi. Sanotaan, että lapset ovat perheen peili. Hieman joudun uskomaan siihen.

Kaikessa on kääntöpuolensa. Erossa olossa se on jatkuva ikävä. Sen kanssa on vain pakko oppia elämään. Muuten se voi olla murskaavaa. Onneksi tiedän, että lapsilla on hyvä olla myös isällään. Yhteys toimii hienosti sinnekin suuntaan ja luottamus on yhä paikoillaan. Vanhemmuudesta ei voi erota ja siitä olen kiitollinen, että me molemmat sen tiedostamme ja toimimme sen mukaan yhä. Erikseen, yhdessä.

Ja jotta elämäni olisi hieman monimutkaisempaa, niin kannattaa mennä rakastumaan mieheen, joka asuu satojen kilometrien päässä. Jotta ikävää ja ikävöintiä voisi tuntea vielä hieman enemmän..Mutta senkin voi kääntää voimavaraksi oikealla asennoitumisella.

On ihanaa saada tuntea. Kaikkea niitä sävyjä. Kaipuuta, haikeutta eron hetkellä, puristavaakin ikävää toisen läheisyyteen. Miksi? Koska vastavuoroisesti se palkitaan moninkertaisesti siinä hetkessä, kun toisen taas tapaa. Pääasia, että toinen on läsnä sydämessä vaikkei aina siinä sen hetkisessä elämässä. Koska koti on siellä missä sydän on.

Elämä on juuri nyt yhtä ikävää, mutta se ei ole ikävää. Päinvastoin.

Tänä harmaana, pimeänä, räntäsateisena tiistaina. Lähden halimaan (edes hetkeksi) tyttäriäni. Kiitollisena.

Tädit täpinöissään...

Kyllä se ikä jossain näkyy ja tuntuu - nimittäin mukavuudenhalun kasvussa. Pari havaintoa tältä viikolta.

Ollaan Lintsillä valokarnevaaleilla nuorisoni kera. Ystäväni puolisonsa ja tämän lapsien kanssa. Nämä esiteinit pillifarkuissaan, pää ja nilkat paljaana, lyhyissä takeissaan, ilman käsineitä. Raikas, räväkkä pohjoinen merituuli puhaltaa koleasti luihin ja ytimiin asti. Jo pelkästään heidän pukeutumistaan katsellessa tuli kylmä. Ei ne myönnä, että niillä on kylmä. Koska pitää näyttää olevansa cool. Puhkuttiin ja pöhistiin siinä yhdessä ystäväni kanssa tätä asiaa kuin kaksi, keski-ikäistä tanttaa ja tajuttiin - niinhän me ollaan. Muisteltiin omaa nuoruuttamme ja sitä, kuinka mistään hinnasta ei pipoa päähän laitettu. Oli miten paljon pakkasta tahansa. Kaikista vanhempien jupinoista huolimatta. Eikä myönnetty koskaan, että olis paleltanut vaikka korvat punaisina viiletettiin menemään. Ihme ettei pää oikeasti jäätynyt.
Nykyisin on aivan sama miltä näyttää, kunhan ei vaan tarvitse palella.
Toinen havainto. Ollaan lapsuuden ystävieni kanssa sovittu lähtevämme juhlistamaan neljästään nelikymppisiämme - olemmehan samaa vuosikertaa. Varataan koko ilta ja vedetään pitkän kaavan kautta. Arvanette miten kävi. Yksi lähtee autolla (tosin - ihan mahtavaa, koska mukavuudenhaluisena olisikin julkisilla liikkuminen siinä kylmyydessä ja tuulessa ollut karseaa), yksi ei muuten vaan juo, koska nyt täytyy ottaa iisimmin, me kaksi muuta ollaan muuten vaan niin väsyneitä, ettei meidänkään yritys kovin kaksinen ollut. Ruokailun jälkeen yhdet drinkit ja siinä se sitten. Kotiin ajoissa, koska nukuttaa. Missä on ne aamuun asti crazy-bailaamiset? Missä on chica-chica meininki? Ei joraamista, ei yökerhoja, ei yhtään nolostuttavaa lähestymis- tai iskuyritystä. Ei edes Ville Haapasalo lähesty meidän pöytää vaikka hän kaikkien muiden pöytäseurueiden luona vierailee (ollaan siis Villen ravintolassa syömässä). Hyvä ruoka By the way. Suosittelen. Tämä ei ole maksettu mainos. Viinit ihan marjamehua. Mutta onpahan georgialaista skumppaakin tullut nyt maistettua. Ihan ei ole viinimaa se. Ei. Palvelu on hidasta, mutta meillä ei ollut kiire. Juttua riitti. Nyt on ammennettu ja päivitetty kaikki. Ruodittu vanhat ystävät ja päivitelty maat ja mannut. Me ei olla yhtään muututtu. Ja silti me ollaan. Se on niin hauskaa.
Oltiin muuten ennen ruokailua Exit Roomissa. Yhtään ei otettu tosissaan. 66minuuttia aikaa ratkoa kaikki vihjeet ja vapautua lukitusta huoneesta. Me oltiin aivan täpinöissään. Hetkeksi taannuttiin taas sinne yläaste-tasolle. Yksi meistä rauhallisesti tutkii, pähkäilee ja availee lukkoja suit sait. Yksi tekee kokonaisarviota tilanteesta ja yrittää johtaa tilannetta harkitusti. Kaksi sählää ja säätää ja kokeilee vähän kaikkea. Vaikea arvata mihin kategoriaan itse kuulun. Mutta jokaista meitä tarvittiin. Meidän sanaton ja sanallinen kommunikointi toimii. Me nauramme, jopa kiljumme kauhusta, kun jostain laatikosta esiin väpättää yht´äkkiä käsi. Sen jälkeen kukaan ei halua avata yhtäkään luukkua ja laatikkoa. Minut pistetään astumaan uuteen avautuvaan huoneeseen ensimmäisenä. Onneksi mikään hämähäkki ei putoa niskaan. Matikkatehtävät meinaavat sekoittaa pasmat. Yhdellä ystävistäni meinaa hirttää kiinni, kun lasketaan kaikki ääneen, sikin sokin ja päällekkäin. Jokaisella eri tulos. Vähän provosoinkin. Koska se on vaan niin hauskaa. Me ollaan melkein 15v jälleen.
Roolit ovat tallella.
Selvitään huoneesta ulos ennätysajassa ensikertalaisiksi. Tai niin meille ainakin sanotaan. Ollaan ihan into piukassa. We made it. Ei tartte hävetä. Vaikka ollaan tuhottu aivosolujamme aikanaan ihan urakalla, niin ei me ihan nyhveröitä olla. Paikan nainen on ihan innoissaan meistä. Sanoo, että harvoin näkee tuollaista puhdasta iloa ja yhteistyötä ja nopeutta ratkoa tehtäviä kuin meillä ja kuinka hienoa, että osasimme niin heittäytyä ja eläytyä leikkiin. Olen samaa mieltä.

Meissä on yhä toivoa. Vaikka me ei aina jakseta crazy-bailata aamuun asti. Vaikka me ollaan jo aika mukavuudenhaluisia ja halutaan mieluummin kotiin ja herätä virkeänä seuraavaan aamuun, niin joskus me saatetaan taas repäistä. Sitä odotellessa. Varaan Ruisrock 2017 majoituksen. Sinne mennään. Piste. Eikä ajoissa nukkumaan. Ja ehkä tässä joku keikka ennen sitäkin keksitään.

Ps. Lainaan (hieman mukaillen tosin) tätä aikanaan meidän 120v bileisiin tehtyä 30-vuotisrunoa , jonka silloin 10 vuotta sitten tein..
"Nyt kun pyörähti mittariin meille kaikille luvut 4 ja nolla, täytyy sanoa ihan ääneen: On aivan mahtavaa kun olen juuri teidän Ystävänne saanut nämä vuosikaudet olla"

Oikean metsästys..

Tunnustus. En ole Tinderissä. Enkä ole koskaan ollutkaan. Eikä toivottavasti koskaan enää tarvitsekaan. Olen silti "pelannut" ystävieni Tinder-peliä heidän puhelimillaan - tosin heidän luvallaan tietenkin. Ja heitä varten. Tiedän hieman mistä siinä on kyse.

Ymmärrän sen houkutukset ja onhan se hienoa, että uusien ihmisten tapaaminen ja treffailu on tehty niin helpoksi, että valitset vain sormen pyyhkäisyllä muutaman sekunnin kuvien katselun jälkeen "jatkoon" tai "ei jatkoon". Riippumatta paikasta missä kulloinkin menet. Voit haarukoida hakuusi mieleiset kriteerit suurin piirtein otsakiehkuran muodon ja hauiksen koon perusteella. 

Se on julmaa yleistystä. Ulkonäkökeskeistä ihmisten arviota, joka perustuu puhtaasti vaan siihen miellyttääkö toisen kuvakulma, vaatetus, tausta, tunnelma ja vaikutelma, joka yhdestä tai muutamasta kuvasta välittyy. Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Silti väitän, että rakkauden peliksi Tinder on raaka. Toisaalta - niinhän elämäkin on. 

Olen kuullut niin monia tarinoita Tinder-treffeistä ja niistä ihmistyypeistä, joihin siellä törmää. Seksiseuraa haetaan paljon ja yllättäen varattuja ihmisiä tuntuu olevan liikkellä siellä myös sankoin joukoin. Monella on käynnissä sellainen peli siellä, että ihme jos pysyvät kärryillä kenen kanssa on juteltu ja mitä. Vaikka joukkoon mahtuu kuitenkin suuri osa aivan tavallisia, kunnollisia, fiksuja, ihania ihmisiä, jotka vain etsivät sitä Oikeaa.

Ennen lähdettiin ravintolaan. Joko tansseihin tai sittemmin discoihin. Kylän kauneimmat naiset saivat tanssittajia ja niitä vähemmän kauniita kutsuttiin raa'asti seinäruusuiksi. Mutta heillekin löytyi tanssien loppupuolella ottajia tai kauniimmin sanottuna saattajia - siksihän hekin sinne tulivat. Eivät nöyryytettäviksi vaan rakkautta etsimään. 

Koska loppupeleissä siitä on edelleen kysymys. Me ihmiset emme ole muuttuneet vuosikymmenten saatossa mihinkään. Yksin ei ihmisen ole hyvä olla. Kaikki me haluamme olla jonkun omia kainaloisia, rakastaa ja saada vastarakkautta. Pelikenttä ja käytössä olevat välineet ovat vaan ihan eri.

Eikä se ole pelkästään huono asia. Moni tämän päivän upea rakkaustarina on saanut Tinderistä alkunsa. Ei sitä voi siis pelkästään tuomita. 

Sitä paitsi. Ihailen salaa niitä ihmisiä, jotka uskaltavat asettaa itsensä alttiiksi uusille kohtaamisille. Se vaatii hurjasti rohkeutta ja itseluottamusta. Joka kerranhan sitä jännittää uuden ihmisen tapaamista, niitä ensimmäisiä treffejä ihan hulluna. Vaikka sitä olisi kuinka paljon ehtinyt tutustua toiseen puhelimessa tai kirjoittamalla sitä ennen. Siinä ensimmäisessä kohtaamisessa kuitenkin kulminoituu kaikki. Onko sitä kemiaa vai eikö sitä ole? Millaiselta se olo tuntuu sen toisen ihmisen seurassa? Onko sillä suhteella tulevaisuutta vai ei? Ja ennen kaikkea - miltä ensisuudelma tuntuu ja maistuu? Jos se ei kolahda millään lailla - suhde ei voi jatkua. Jostain syystä itse uskon tähän. Sen vain tietää. 

Kuinka moni on valmis tuohon? Aitona, avoimena, vastaanottavaisena. Jotta sille toiselle ihmiselle on mahdollisuus. Oikean etsiminen käy toisinaan työstä. Mutta ahkeruus palkitaan tässäkin asiassa. Trust me.

Kaikki tällä hetkellä parittomat - älkää menettäkö uskoanne & toivoanne. Se oikea löytyy kyllä. Tinderillä tai ilman. Jokainen meistä on rakkauden arvoinen ❤️

Ihanaa lauantaita!

Taistelua pimeyttä vastaan...

Tällä kertaa en puhu metaforista. Enkä ihmismielen synkkyydestä. Vaan ihan konkreettisesti tästä saapuvasta kaamosajasta. Pimeydestä, joka meinaa meidät nielaista ja joka vuosi vuodelta tuntuu vaikeammalta ja vaikeammalta kestää.

Onhan siihen lääkkeitä ja olen surutta lääkinnytkin itseäni. Valohoitoa etelässä - jo sen loman odotus keskellä pitkää ja pimeää marraskuuta on auttanut. Katson Facebook-muistojani tältä viikolta ja kyllähän ne kirpaisevat. Useimpina vuosina olen saanut nauttia jatketusta kesästä tämän syyslomaviikon purjehtien Kreikassa tai Kroatiassa ihanien ystävien tai perheen kera. Monena vuonna olemme viettäneet vielä toisen loman myöhemmin talvella auringon alla. Ja sitä on pitänyt täysin itsestäänselvänä. Ei ole kieltämättä aina edes osannut arvostaa, että on kuulunut noin etuoikeutettujen ihmisten joukkoon, jotka voivat hassata rahojaan surutta useisiin matkoihin vuodessa. Toki ne ovat jokaisen omia valintoja ja osa sijoittaa ylimääräiset rahansa ihan muihin asioihin. Matkustelu on aina ollut itselleni se juttu johon haluan satsata ja jonka haluan suoda myös lapsilleni.

Tänä  vuonna tilanne on toinen. Ero on kallis. Kaikin tavoin. Joku joskus sanoi, että eroaminen maksaa noin satatonnia. Saattaa se olla - etenkin jos toinen osapuoli ostaa toisen ulos yhteisestä kodista. Mutta rahaa menee myös kaikkiin hankintoihin mitä siihen uuden elämän aloittamiseen liittyy. Saatikka sitten siihen arkitodellisuuteen, kun yksin maksat kaiken sähkö-, yhtiövastike-, laina-, vaate-, ruoka-, ja muista kodinhankinnoista ja kuluista. Viivan alle ei tahdo jäädä matkakirstuun edes kolikoita. Mutta..
Älkää ymmärtäkö väärin. En ole katkera vaikka jonain vuonna kermapyllyni ei aurinkoa näekään. Maailmassa on aika lailla isompiakin ongelmia. Kaikkea ei todellakaan voi mitata rahassa. Ihminen on vaan hetkittäin niin pieni, että se kompuroi juuri tällaisissa kohdissa. Kunnes se onneksi tajuaa nostaa katseensa vähän ylöspäin ja huomaakin, että kaiken tämän pimeyden keskellä on valoa aivan riittämiin. Koska se loistaa läheisten sydämistä, silmistä ja se yhdessäolo yksistään tuo sen valon elämään. Koska olet niin käsittämättömän onnekas, että elämässäsi on niitä ihmisiä, jotka sen valon sinulle takaisin heijastavat.
Silloin sitä ei tarvitsekaan enää keinotekoisesti lähteä maailmalta hakemaan.

Nautitaan tästä pimeyden tulostakin ja annetaan sen sisäisen valon loistaa. Ja sitä paitsi keski-iän kynnyksellä nautitaan myös siitä, että saadaan sytytellä tulet takkaan ja kynttilöihin ja voidaan käpertyä sen oman lämpöisen kylkeen. Ihanaa viikonloppua ihmiset 💖

Ihminen on energiaa..

Olen ennenkin sanonut sen, kuinka rakastan näitä hiljaisia aamunhetkiä viikonloppuisin, jolloin herään itsekseni, kun muut vielä nukkuvat ja ainoa mitä haluan tehdä, on antaa sormien juosta koneen näppäimillä. Silloin tiedän, että kovalevyni on nollautunut ja olen saanut lepoa riittävästi. Koska kun on miljoona asiaa kesken, työt kasautuvat ja arjen murheita piisaa, kirjoittamisesta ei tule mitään. Ja mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä tärkeämmäksi korostuu itsensä huoltaminen. Kuka meistä pitää huolta ellemme me itse?

Olen paljon pohtinut tämän kasvuvuoteni aikana sitä(kin) kuinka me ihmiset olemme niin kokonaisvaltaisia. Tarkoitan sitä, että miten meidän tiedostamattomatkin tunteet tuntuvat ja näkyvät meissä. Ohjaavat energioitamme. Niin hyvässä ja pahassa. Annan esimerkin. Nuoremman lapseni syntymän jälkeen unirytmini meni sekaisin. Hän nukkui 1,5 vuotta huonosti ja kiinni minussa. En osannut nukkua juuri lainkaan ja se jäi päälle vaikka lapsi alkoikin nukkumaan. Kärsin vuosia huonoista unista ja minulle osui muutaman kerran kuukaudessa niitä öitä, jolloin en tahtonut saada unen päästä lainkaan kiinni ja pyörin ja hyörin ja olin umpiväsynyt. Ajattelin aina, että se johtuu työstressistä ja siitä, että nykyisin olen vain tällainen unirytmini kanssa. Että tämän kanssa on vaan opittava elämään. Vältin rankkaa urheilua iltaisin, en juonut kahvia klo 17.00 jälkeen, söin hiilihydraatteja iltapalaksi, säädin lämpötilat viileäksi makuuhuoneessa jne.

Arvatkaa olenko kärsinyt enää eroni jälkeen huonoista unista? Vaikka kulunut reilu vuosi on ollut yksi elämäni rankimmista ja stressaavimmista? Olen muuttanut ja vaihtanut työpaikkaa. Työkuorma ja stressi ollut tavallistakin isompi.

Nada. Nukun paremmin kuin vuosiin.

Kärsin vuosia myös ikävistä niska- ja hartiasäryistä ja sormien puutumisesta. Ne alkoivat reilu kuusi vuotta sitten ja yhdistin ne silloiseen uuteen työhöni, jossa jouduin paljon istumaan autossa ja ajamaan. Jouduin käymään kahden viikon välein hieronnassa vaikka urheilin, venyttelin, hankin kipukoukun jne, jotta pysyin edes jonkinlaisessa kuosissa. Helmikuun jälkeen en ole käynyt hierojallakaan. Ei ole tarvinnut. Tosin huomenna ajattelin mennä. Ihan kokeeksi. Haluan kuulla mitä sokea hierojani sanoo hartioistani, joista hän aina jaksoi marmattaa kuinka laiminlyön itseäni. Knöllejä ei enää ole. Ne ovat sulaneet ahdistuksen poistuessa. Mutta hieronta on silti ihanaa.

Tapasin perjantaina yksissä juhlissa erikoisen miehen. Hän opiskelee muun muassa reikihoitajaksi. Oletteko kuulleet reikihoidosta? Se on ikään kuin energiavirtojen hoitoa, ja niiden puhdistamista. Siinä hoitaja pitää käsiään hoidettavan chakrojen eli energiakanavien päällä, ja pian ihoa alkaa kuumottaa vaikka kukaan ei koske. Itse tunsin ihan kuin pieniä sähköiskuja olisi virrannut käsistäni tämän miehen käsiin. Hänkin tunsi sen ja sanoikin, että välitän energiaa todella avoimesti ulospäin. Jokaisen keho säteilee energiaa ja lämpöä ulospäin. Toisilla avoimemmin ja puhtaampana kuin toisilla. Mitä enemmän olemme sinut ja tasapainossa itsemme ja elämämme kanssa, sitä paremmin voimme tätä hyvää energiaa ympärillemme säteillä.

Uskon siihen. Koska teen sitä itse. Tämä mieskin totesi, että minusta huokuu valtavan puhdas aura ja energia ja hän kysyi kuinka olen itseäni parantanut? Vastasin puhumalla. Ja kirjoittamalla. Olen ammentanut omat kuonani hyvin pitkälti itsestäni ulos näiden keinojen avulla. Mutta se ei ole koko totuus. Jotta olen voinut hyväksyä tekemäni ratkaisut ja päätökset, ne kivuliaammatkin, minun on täytynyt kohdata ne asiat ja tuntemukseni silmästä silmään. Raadollisen rehellisesti. Kaivaa ne vuosien ahdistuksen taustalla olevat syyt esiin ja pala palalta pilkkoa ne pieneksi silpuksi. Se ei ole kaunista. Koska itsessäkin on niin paljon virheitä ja vikaa. Mutta se on tehtävä, jotta voi eheytyä. Jotta voi alkaa taas rakastaa itseään. Aloittaa alusta. Ottaa rakkautta vastaan ja antaa sitä myös ulospäin. Koska rakkaus, jos mikä eheyttää. Etenkin toisen tuomitsematon, pyyteettömän hyväksyvä rakkaus. Kun tiedät, että toinen hyväksyy ja haluaa sinut juuri tuollaisena kuin olet, vaikka tietää heikkoutesi ja puutteesi. Eikä pelkästään hyväksy vaan itse asiassa hänen silmissään ja sydämessään olet paras juuri tuollaisena hänelle - vaillinaisenakin täydellinen. Pyyteetön rakkaus.

Elämä on niin mielenkiintoinen. Miten metsä vastaa kun sinne huudetaan? Antaako se enemmän, jos annamme enemmän? Hyvä tulee hyvän luo. Eikö?

Jos elämämme on pakahdutettuja, haudattuja murheita täynnä. Emme kohtaa itseämme sellaisena kuin olemme. Kärsimme, lukkiudumme, teeskentelemme, pidämme yllä kulisseja. Pakenemme, suoritamme, näivetymme. Kuinka voisimme silloin antaa itsestämme ulos positiivista energiaa? Voida hyvin kokonaisvaltaisesti? Emme mitenkään.

Annan pienen kotiläksyn. Mieti millaista energiaa sinä haluaisit saada muilta? Ja millaista energiaa nyt annat muille? Ovatko ne balanssissa? Energistä sunnuntaita kaikille <3

Kun maailmassa on jälleen värit..

Se tulee toisinaan ihan yllättäen. Lupaa kysymättä. Ajoitusta miettimättä. Se on kuin laulussa: " Sinut luoja mun tielleni toi, ei sitä päättää ihminen voi. Milloin rakkaus alkaa ja mihin se vie..."

Toisiin se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Toisilla se tapahtuu hiljaa hiipien, kuin varkain. Ja eräänä päivänä sitä vain tajuaa mistä on kyse. Joka kerralla, jokaisen meistä kohdalla se on silti pyhä, kaunis ja loukkaamaton. Ainutkertainen, yksilöllinen ja siitä voi vaan olla kiitollinen.
Näin aikuisena sitä osaa myös ihan eri tavalla arvostaa. Mitään ei pidä itsestäänselvyytenä. Osaa kohdata kaiken kypsemmin. Silti sitä on aivan yhtä sekaisin, pihalla, herkkänä, haavoittuvana ja uuden edessä kuin vaikka kaksikymmenvuotiaana. Sydämen on oltava auki. Siinä ottaa valtavan riskin. Mutta kun uskaltaa ottaa sen vastaan, sitä myös saa. Paljon.

Iho hehkuu, silmät loistaa. Syksyssä on kaikki värit. Maailma näyttää kauniimmalta kuin koskaan. Sillä sitä se myös on. Tuntuu, että elää enemmän kuin aikoihin.

Toisen nimen näkeminen puhelimen ruudulla. Hänen äänensä kuuleminen rankan päivän jälkeen. Se poistaa kaiken väsymyksen. Vaikka toinen on siellä jossain. Kaukanakin. Hän on silti lähellä. Miksi? Koska hän on sydämessäsi.

Sisimmässä asuu rauha. Sielu on löytänyt kodin.

Mistä mahdan puhua? Rakkaudesta. Rakastumisesta. Sen kauniimpaa ei ole.

Rakastakaa toisianne ❤️

Virheitä ja vastoinkäymisiä..

Jostain syystä tai varmasti monistakin syistä tämä viikko on ollut pitkästä aikaa ristiriitaisuuksia ja negatiivisia tunnetiloja täynnä. Onhan joukkoon mahtunut myös ilahduttavia hetkiä mutta enemmän silti kaikkea muuta. Juurisyyn löytäminen omaan käytökseen voi usein olla jopa itselle vaikeaa. Stressi, kiire, elämän pienet (ja isot) vastoinkäymiset, huolet ja murheet painavat mieltä alas. Kokonaisuus kääntää olotilan kiukuksi ja turhautumiseksi, joka sitten purkautuu - kehenkä muuhun kuin siihen lähimpään osapuoleen eli kumppaniin. Tai lapsiin. Tai lähimpiin ystäviin. Useimmiten siihen kumppaniin.

Havahduin pitkästä aikaa tällä viikolla miettimään omaa rooliani ja käyttäytymistäni aiemmassa liitossani. Luin Lujasti Lempeä blogin ja kirjan kirjoittaneen Maaret Kallion haastattelua, jossa hän puhuu parisuhteen kulmakivistä. Mm. siitä, kuinka hän matkalle lähtiessään on usein todella kiukkuinen ensimmäiset kolme päivää (ennen kuin stressitasot laskee) ja kuinka silti hänen miehensä ja lapsensa jaksavat osoittaa hyväksyntää ja kuinka tärkeä elementti se on. Että ihmistä rakastetaan ja hyväksytään jopa niinä versioina itsestä, jolloin ei ole parhaimmillaan. Se kolahti. Upposi jonnekin syvälle ja havainto, jonka olen jo aiemmin itsestäni ja kiville menneestä liitostani löytänyt, on tämä. 18 vuotta tunsin ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Sain sen "vaikea" leiman otsaani jo seurustelumme alkuvaiheessa. Tunsin aina olevani jotenkin viallinen tai puutteellinen, koska minun olisi pitänyt olla vähemmän tunneihminen, vähemmän temperamenttinen, enemmän tasainen ja rauhallinen. Ja koska en ollut, olin vaikea. Loppupeleissä sellaisessa olotilassa kukaan ei pysty elämään. Kaikki me haluamme tuntea olevamme rakastettuja ja hyväksyttyjä omina itsenämme - myös niinä ei niin hyvinä päivinä.

Mutta onko se mahdotonta meille? Kykenemmekö siihen oikeasti? Rakkautta testataan juuri eniten silloin, kun se toinen osapuoli käyttäytyy huonosti tai lapsellisesti tai purkaa sitä omaa kuormaansa ja taakkaansa. Entä jos ex-kumppanini olikin oikeassa? Ja minä olenkin se, joka olen ollut sokea omille puutteilleni. Entä jos todellakin olen ns. vaikea ihminen. Ja ennen kaikkea - ovatko kaikki seuraavat suhteenikin tuomittuja epäonnistumaan? Toistanko samaa mallia myös jatkossa?

Voin sanoa, että tällaisten kysymysten risteileminen pääkopassa ei tee hyvää olotilalle. Väkisin sitä on ristiriitaisissa fiiliksissä. Toisaalta itsensä tutkiskelu on aika ajoin ihan tervettä. Varsinkin kun on kokenut jotain elämää vavisuttavaa. Aina siinä parisuhteessa ja sen pyörteissä on kaksi ihmistä. Peiliin katsominen ei ole kenellekään pahasta. Virheistäkin voi oppia.

Niistäkin on kokemusta tällä viikolla. Ai että. Virheiden tekeminen vetää nöyräksi. Sitä hetken häpeilee, tuskittelee, jopa soimaa itseään. Miten sitä voi olla niin huolimaton, tai tyhmä tai kaikkea. Mutta nekin kasvattaa. Ja opettaa. Ennen kaikkea itsestä. Aina ei voi onnistua ja toisaalta itseltään ei voi aina vaatia ja edellyttää virheetöntä suoritusta. Me olemme kaikki inhimillisiä ja teemme virheitä. Nenä pystyyn vaan ja ei kun kohti uusia pettymyksiä. Niinhän se menee.

Tavallaan ihailen tätä elämänkaarta. Se osoittaa ja opettaa meille koko ajan kaikenlaista, jos haluamme ne opit nähdä. Olin tänään hyvin lähellä vajota syvään itsesääliin tästä viikosta ( voin kertoa - se ei kaunista ketään), kun eräs työkaverini lähestyi työpöytääni. Hän oli seurannut sivusta tämän kuluneen viikon vaiheitani ja oli myötätuntoinen. Samalla kun hän lohdutti minua, hän kertoi tarinan omasta elämästään. En mene yksityiskohtiin, mutta se pysäytti. Ja nosti aavistuksen häpeän punaa kasvoilleni. Hänen tarinansa oli monin kerroin surullisempi, traagisempi ja koskettavampi kuin mikään viime aikoina minullekaan tapahtunut.

Tajusin siinä hetkessä kuinka itsekeskeisesti me ihmiset omia murheitamme usein pyöritämme. Monet toisista ihan pikkuasioilta tuntuvat asiat ovat meille niitä isoja murheita. Kaikki saa perspektiiviä, kun ottaa ne itsekeskeisyyden laput silmiltään ja havahtuu muutamaan tosiasiaan.

Kaikki on aika hyvin kun kaikki rakkaat ovat hengissä, terveinä ja on katto pään päällä ja töitäkin.  On perjantai-ilta, Vain Elämää alkaa ja lasissa on punaista. Loppujen lopuksi elämä on aika jees.

Rentouttavaa viikonloppua armaat. Elämä jatkuu. Ja opettaa. Niin sen pitääkin.

Jokainen meistä on jonkun lapsi...

Haluan omistaa tämän runoni kaikille teille, joiden läheinen on kuollut väkivallan seurauksena. Osanottoni kaikille teille.

Se hetki, kun se silmissä vilistää. 

Elämä, joka eletty on ja mitä elämättä jää. 

Miltä tuntuu katsoa kauhua kasvoihin? 

Tajuta kuinka pelko valuu ytimiin ja luihin.

Järjen äänet mielestä vaimenneet, tunteet kuolleet, turtuneet.

Mikä ihmisen ajaa tekoihin kamaliin, 

niin käsittämättömiin, väkivaltaisiin. 

Kenkään meistä ei sitä kohtaaman soisi, 

jos elämämme kulkuun vaikuttaa voisi.

Niin ei aina kulje matkamme tää,

 joskus sen joku liian aikaisin puolestamme päättää.

Pahuus ei asu meissä hetkellä syntymän, 

alun ihmeessä, kynnyksellä uuden elämän.

Miksi siis meistä joku matkallamme niin harhautuu,

että kyyneltäkään emme vuodata, 

kun hän keskuudestamme poistuu.

Pieni ääni sisälläni koettaa huutaa, on levoton. 

Jokainen meistä jonkun lapsi alunperin on.

Jotain meni vaan pahasti vikaan, 

tuo mielipuoli ei aina ollut se, 

vaan olosuhteet kenties ajoi hänet likaan.

Lupaan, tuomitse koskaan en.

Koska kaikkea elämän tarkoitusperistä ymmärrä vain en.

Niin kiitollisena matkaani jatkan mä. 

Päättynyt ei tässä ruletissa tällä kertaa minun elämä. 

Pääsin kotiin, lapseni syliini sulkea sain. 

Epätodellinen olo jäljelle jäi vain.

Sen suurempaa lahjaa en uskoa saata,

sen voin taata.

Joku toinen erilaisen puhelun sai, 

luulen ymmärtäväni hänen tuskansa kai. 

Elämä on leikki arvaamaton, 

sen kulku täysin  ennustamaton.

One of those days...

Niitähän elämään mahtuu. Päivä jos toinenkin jolloin elämä ei maistu aina siltä miltä se elokuvissa näyttää ja tuntuu.

Aamu alkoi mainiosti. Lenkille pitkästä aikaa kirpeään ja sumuiseen syysaamuun. Nukkunut aika hyvin, kroppa heräilee. Reilu puolen tunnin lenkki ja olo on kuin uudesti syntynyt.

Missä vaiheessa se sitten alkaa kääntyä ärtymyksen puolelle? Miksi jokin yksittäinen viesti ja tilanne keikauttaa kaiken ketutuksen puolelle? Jotain vanhaa kertymäähän siellä täytyy olla. Väsymystä, stressiä, nälkää, alkavat PMS-oireet (niitä on hyvä syyttää aina kun kilahtaa oikein kunnolla). Kaikkien yhdistelmä. Oivallinen cocktail..

Negatiivisten viestien lisäksi saan erään tietokonejärjestelmän solmuun ja tuhottua myös kollegan tunnukset sinne. Turhautumista, suoranaista vittuilua sähköpostissa, mielen pahoittamista. Tunnen olevani ihan turha ja hyödytön. Kaikkien tiellä ja inhoama.

Noh - kollegahan ei voi tietää, että tänään juuri huumorintajuni on kateissa ja kaikki alkaa itkettää (??!!). Kirotut hormonit. Miesvaltaisessa työyhteisössä on vaan oltava kova ja purtava huuleen vaikka tekisi mieli lähteä vaan kotiin.

Iloitsen (turhaan) etukäteen, että näen tyttäriäni edes hetken harrastuskyyditysten välissä vaikka onkin isä-viikko. Kumpikin on yrmeä eikä lainkaan ilahtunut. Vanhempi soittaa suutaan. Kyynel vierähtää poskelleni. Tämäkin vielä. Edes tyttäreni eivät ilahdu näkemisestäni. En saa edes halausta vaikka minulla on ollut niin ikävä heitä. Prkl. Tätä kirjoittaessani täällä lentokoneessakin minua alkaa itkettää. Hitto. Vieruskaveri ihmettelee miksi niiskutan. Taitaa olla flunssa tulossa soperran. Nainen vieressäni taitaa ymmärtää. Ainakin hän katsoo minua säälivästi. Tekisi mieli halata häntä ja parkua hänen olkaa vasten, että elämäni on aika stressaavaa just nyt. Ja hieman yksinäistä. 

Illalla puran kiukkuani täysin osattomalle ihmiselle. Hänenkin iltansa menee pieleen. Vielä suurempi mielipaha valtaa oloni. En pysty pukemaan sanoiksi miksi olen tällainen. Vaikka olen saanut jo ruokaakin. Liikaa kaikkea.

Sateessa ja pimeässä yksin purettu juhlateltta (heitin muuten ne kaikki pressut vaan mytyssä varastoon ja siellä ne odottavat iloisesti kuivumistaan), lapsen täi-hässäkkä, sakkolappu (ihan omaa huolimattomuutta aiheutettu; sekin vituttaa), harrastuskyytien järjestely, tämän päiväinen työmatka, joka tuottaa harmaita hiuksia (miten selviän). No niin.

Kun mielen möröt pukee sanoiksi ja lauseiksi eivät ne niin isoilta enää tunnukaan.

Saan anteeksipyynnön kollegalta meilitse. 

Pyydän anteeksi omaa kiukuttelua ystävältäni. 

Lapsellani ei ole täitä.

Kyllä tää tästä. Jälleen kerran. Anteeksi, että purin teillekin tätä turhautumista.

Hymyilen vieressä istuvalle naiselle. Hän miettii varmaan onkohan lääkitykseni kunnossa. On se.

Laskeuduimme juuri Maarianhaminaan. Jag ska handla allt. Trevlig dag för alla 😊

Viikon viisauksia ja oppeja..

Tekisi mieli huokaista. Huh. Mikä viikko, luojan kiitos vihdoin kotona. Tytöt kainalossa, lasi kylmää valkeaa sivupöydällä ja Vain Elämää ruudulla. Kilometrejä on taas takana tuhannen verran. Takki tuntuu tyhjältä. Toisaalta se on niin paljon uutta, opittua ja viisautta taas täynnä. Elämä on mielenkiintoinen laji. Kun sille antaa mahdollisuuden, ottaa vastaan sen mitä se antaa ja osaa olla siitä kiitollinen, onni on sen palkinto. Niin se vain on.

Olen oppinut tällä viikolla jälleen kerran, että omaa intuitiota pitää kuunnella. Intuitio voi olla myös sitä, että tuntee itsensä ja tiedostaa tarpeensa niin hyvin, että ne ohjaavat oikeaan päätöksentekoon. Silloin pääsee siihen varmuuden olotilaan, jotta voi tyyneyttä ja varmuutta tuntien todeta, että näin se piti olla. Näin sen piti mennä. On sinut ratkaisujensa kanssa jolloin seesteisyys valtaa mielen. Ja sydämen. Levottoman ja rankan vuoristoratavuoden jälkeen sitä arvostaa todellakin. Sielunrauhaa. Varmuutta. Kai sitä voi tässä kohtaa myös jonkinlaiseksi elämänviisaudeksikin sanoa.
Siitähän intuitio muovautuu.

Olen oppinut myös sen, että kaikkea vaadittavaa rohkeutta ei anneta meille jostain syystä etukäteen. Se rohkeus jota meiltä eri tilanteissa vaaditaan, syntyy muualla kuin ajatuksissa. Se syntyy tekojen yhteydessä. Toisinaan - onneksi - spekuloimamme vaihtoehdot konkretisoituvat aivan toisin kuin olemme pelänneet.

Eräs lukijani on esittänyt minulle toiveen, että kirjottaisin positiivisista asioista ja tuntemuksistani enemmän. Että kuulemma olen rypenyt vuoden aikana liiaksikin synkissä vesissä. Hän on siinä aivan oikeassa. Kun aika tarkalleen vuosi sitten aloin purkamaan tuntojani kirjoittamalla auki, en voinut kuvitellakaan kuinka pohjalla ja synkissä vesissä, suorastaan kuopissa, tulisin pyörimään..Todettakoon, että en ole lainkaan niin synkkä tai kuopassa enää. Päinvastoin. Olo on kuin uuden elämän kynnyksellä kuuluukin. Kutkuttava, positiivinen, viisastunut, uudesti syntynyt. Avoin elämälle. Niin hyvässä, pahassa kuin oppimisen kannalta. Olen tajunnut jotain elämän syvällisemmästä olemuksesta. Sitä miksi me ehkä olemme täällä.

Onni on kaiken tämän palkinto.
Se ei tule etsimällä, se tulee elämällä. Kuten tämä meille kaikille tuttu sananlasku kertoo. Niin se on.

Vain Elämää. Perjantai. Kiitos tästä(kin) viikosta. Opin koko ajan.

Mitä nainen haluaa parisuhteessa?

Minä taidan kuulua niihin(kin) pöhelöihin, joka aina tilaisuuden ja tylsistymisen tullessa klikkailen niin Facebookissa kuin Iltasanomien sivuilla erilaisia testejä ja listoja..Tiedätte nämä..10 faktaa mitkä takaavat suhteesi onnistumisen..tai 10 suosituinta seksiasentoa..tai testaa nyt Oletko onnellinen? Tai testaa nyt Millainen luonteesi on? Taatusti klikkaan auki & teen testin. Ihan kuin ne kertoisivat kaiken olennaisen minun elämästäni ja minusta ihmisenä..

Olen miettinyt useasti, että mihin niiden suosio perustuu? Ja tekevätkö naiset yksinomaan näitä? Ainakaan en tiedä, että kukaan mies olisi koskaan tehnyt niitä tai ainakaan he eivät tunnusta. Korkeintaan, jos se liittyy jotenkin älykkyyden mittaamiseen tai millaisia johtajaominaisuuksia itsestään löytää..No joo. Mutta jotenkinhan nämä testit vetoavat meissä moniin. Vaikka ne eivät anna vastauksia ja valtaosin me kai kaikki tiedostamme, että etenkin nuo Facebookin testit ovat puhdasta viihdettä, niin hauskaahan niitä on kokeilla. Ja katsoa aika ajoin mikä on päiväni aforismi tai voimalauseeni. Toisinaan osuu aika nasevasti..

Niin tai näin. Tästä aiheesta innostuneena päätin tehdä oman listan. Se on nimeltään Mitä nainen haluaa parisuhteessa? Perustuu puhtaasti ja yksinomaan neljänkymmenen ikävuoden mukanaan tuomaan kokemukseen, oppeihin ja täysin subjektiivisiin ajatuksiin. Mutta uskon, että aika monet meistä naisista yhtyvät näihin. Olisiko se houkutin juuri tässä? Me olemme loppujen lopuksi niin samankaltaisia - tarpeidemme, toiveidemme ja haaveidemme kanssa. Toivottavasti löydätte yhtäläisiä ajatuksia ja arvaukseni osuu oikeaan..

Ja huom. listahan voisi olla vaikka kuinka pitkä. Mutta taktisesti se on 10 faktaa :) Alla olevat faktat eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Jokainen luokoon oman prioriteettilistauksensa..

10 faktaa mitä (keski-iän kynnyksellä oleva) nainen haluaa parisuhteessa?

1) Että naiselle kerrotaan MIKSI häntä rakastaa & MIKSI häneen on alun perin rakastunut (auttaa jos asiaa toistetaan usein ja eri näkökulmista; sen kuulemiseen ei kyllästy koskaan eikä se kulu)

2) Järjestää yhteistä aikaa & tekemistä naisen kanssa (= näkee vaivaa naisen eteen). Haluaa aidosti viettää aikaa naisen kanssa vaikkei aina se tekeminen olisi ehkä se kumppanin mielestä listasijoitus 1.

3) Suutelee naista hellästi, kiihkeästi, usein, yllättäen ja myös arkisissa tilanteissa esim. ohi kulkiessaan niskaan tai tarttuu takaapäin ja puristaa vasten itseään. Tyydyttää naisen kaikilta osin myös fyysisesti.

4) Luo naiseen katseita myös julkisissa tilanteissa, joista huokuu kaikki se tunne ja lämpö, jota suhteessa on. Katse, jonka kohdatessaan tietää, että tää on se meidän juttu, joista muut eivät tiedä. Te olette juuri te.

5) On rehellinen ja luotettava, aito itsensä. Ei esitä eikä pelaa mitään pelejä.

6) Nauttii pitkistä ja syvällisistäkin keskusteluista naisen kanssa ja osaa haastaa tarpeen vaatiessa

7) Jaksaa kannustaa naistaan ja arvostaa tätä myös ammatillisesti ja ihmisenä.

8) On tuki, turva ja olkapää - aina ja riippumatta siitä mikä on vuorokauden aika ja työstressi tai muut kiireet. Kun nainen tarvitsee apua, kumppani on siinä. Kuin vuori, joka ei järkähdä ja joka osaa rauhoittaa tilanteen kuin tilanteen.

9) Tekee ihanaa ruokaa ja haluaa hemmotella ja yllättää naistaan myös muilla arjen teoilla

10) Saa naisen nauramaan 


Hyvää lauantaita ihanaiset! Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. <3

Suhteita..ja suhteita...

Olen viime aikoina miettinyt (liiaksikin) sitä millaisiksi ihmisiksi me muovaudumme aikojen saatossa, kokemustemme kautta. Miksi päädymme juuri niihin suhteisiin missä olemme kulloinkin olleet? Miksi juuri ne ihmiset ovat viehättäneet meitä silloin? Miksi rakkaus on syttynyt juuri sillä hetkellä ja juuri meidän kahden välillä? Ja ennen kaikkea miksi se on päättynyt, jos se on päättynyt?

Kai nämä kaikki elämää suuremmat kysymykset ja pohdinnat kuuluvat tähän eroprosessointiin tai kenties puhtaasti myös tähän ikään tullessa. Huomaan haluavani tarkastella itseäni ulkopuolisin silmin. Toki kaikki on silti hyvin subjektiivista. Mutta jotenkin uskon, että peilaten muiden kokemuksia ja ajatuksia vasten sitä osaisi jo tähän ikään mennessä analysoida omaa taivaltaan myös hieman objektiivisemmin. Jos ei muuta, niin ainakin sitä näkee näin jälkikäteen selvemmin mikä on ollut se omien suhteiden kehityskaari ja pystyy ymmärtämään miten oma alitajuntamme on meitä tässä parinvalinnassa ohjannut.

Jälkikäteen on aina niin helppo olla viisas. On helppo tunnistaa ne syyt miksi on viehättynyt aivan päinvastaisista luonteista ja ihmisistä kuin se aiempi, päättynyt suhde. Jälkikäteen on myös helppo havaita, että toisinaan sitä päätyy toistamaan aiempia virheitä. Hakee edellisen kaltaista suhdetta ja ihmistä vaikka se tie olisi jo kertaalleen osoittautunutkin hataraksi valinnaksi. Vai miten perustelette sen tosiasian, että tietyt naiset aina rakastuvat renttuihin? Tai että lankeat aina niihin kaikkein sulavimpiin casanoviin?

Toisia suhdevalintoja ohjaa selkeästi biologia. Emme edes välttämättä tiedosta sitä itse, mutta kun haetaan lapselle äitiä tai isää, sitä saattaa sokaistua. Biologisen kellon jo kumahdellessa, saatavilla oleva, luotettavalta tuntuva vaihtoehto saattaa ohjata ratkaisuamme enemmän kuin haluamme pysähtyä pohtimaan. Tai tunnustamaan tosiasioita.

Entä sitten? Mikä tahansa edellä mainituista tavoista ja alitajuntaamme ohjaavista primitiivisistä valintakriteereistä on yhtä lailla oikea tai se voi aivan yhtä hyvin olla väärä. Rakkautta kuten elämääkin on täysin mahdoton hallita joka osa-alueelta sillä sellaista käsitettä kuin hallittu kaaosteoria ei ole olemassakaan. Paitsi ehkä matemaattisissa yhtälöissä, joissa kaaoksessakin on deterministinen lopputulos. Ennusmerkkejä voi lukea - usein ulkopuolisilla on siihen paremmat mahdollisuudet kuin asianosaisilla, mutta silti mikään ei ole tae. Ei suhteen onnistumiselle, tai epäonnistumiselle. Koska rakkaus tai parisuhde ei ole matemaattinen yhtälö. Vaan siihen nimenomaan vaikuttavat ne kyseiset yksilöt, jotka suhdetaipaleelle uskaltautuvat lähteä - kaikista riskeistä, ennakko-odotuksista, vanhoista kipupisteistä, painolasteista ja peloistaan huolimatta. Hulluahan se on. Mutta onko rakkaudessa mikään täysin järjellistä toimintaa?

Mutta jos sen virran vietäväksi antautuu ja uskaltaa päästää itsensä siihen kaaokseen mukaan, olkoon lopputulos mikä tahansa, voi olla ylpeä itsestään ja rohkeudestaan. Ikään, yritysten määrään, muiden ihmisten ennakkoasenteisiin ja muihin muotoseikkoihin katsomatta. Koska kukaan olisi täysin valmis, jos ihan rehellisiä ollaan?

Tunnustan. Käyn toisinaan wc:ssä ovi auki. Etenkin aamuisin. Istun silmät ristissä pytyllä ja yritän herätellä itseäni. Useinkaan tästä toimenpiteestä ei kukaan häiriinny, koska olen enimmäkseen yksin kotona. Tytöt, jos luonani ovat, elävät omaa aamuelämäänsä alakerrassa. Tämä järjestely tuntuu vähentävän meidän aamuäreiden ihmisten kahinoita. No joo. Eksyin ajatuksesta. Siinä istuessani ovi auki, tavaan seinässäni lukevia elämänviisauksia. Silmäni osuvat usein yhteen ja samaan kohtaan.

Some opportunities only come once (pätee muuten rakkauteen yhtä lailla). All the time you spend thinking could be spent doing. Stop over analyzing. Life is short. Live. Love. Laugh. And do it often.  Ja niin monia muita viisauksia..

Päätän. Joka aamu. Näin minä elän. En anna peloille ja epävarmuuksille tilaa. Jos se on minulle suotu, tartun siihen. Rohkeasti. Se voi kestää hetken. Tai se voi kestää vuosia. Lopetan ylianalysoinnin. Nyt.

Me ollaan kaikki vähän rikki..ja se on ok....

Tämä on pitkästä aikaa niitä aamuja, jolloin herään pakottavaan tarpeeseen alkaa kirjoittaa. Kello 5.44 ja täysin pirteänä. Aivoni tuntuvat ylikuormittuneen viime aikoina uuden työn mukanaan tuomasta tietomäärästä ja välillä en ole iltaisin kyennyt tuottamaan kunnollista lausetta edes puhuen. Olen suosiolla luopunut ajatuksesta, että kykenisin järkevään tekstin tuottamiseen tässä kaoottisessa elämänvaiheessani.

Mutta nyt..Jostain se kumpuaa. Ainakin se vimma. Järkevästä tekstistä en mene takuuseen ja se on teidän lukijoiden pääteltävissä. Mutta täytyy myöntää, että rakastan tätä tunnetta ja olotilaa. Sitä, kun sormet hyppelevät ketterästi näppäimillä ja kynsien napsunta täyttää muuten vielä unisen ja hiljaisen aamuhetken. Tätä sen elämän tulisi olla...

Bongasin tuon otsikon tekstin ystäväni insta-tililtä tällä viikolla englannin kielisenä ja näemmä se aiheutti minussa jotain. Se on nyt saanut hetken muhia alitajunnassani ja huomaan ajattelevani, että se on niin totta.

Kaikilla meillä tähän ikään asti jo päässeillä alkaa olla sitä omaa kuormaa kannettavanaan. Olemme me sitten edelleen ensimmäisellä kierroksella, toisella tai emme kierroksilla lainkaan, meistä on tullut juuri me kokemustemme kautta. Ikävä kyllä elämä ei taida sääliä tai tuntea armoa meitä ketään kohtaan vaan silloin tämä tarkoittaa myös sitä, että olemme jo saaneet erinäköisiä ja erikokoisia osumia niin siipiimme, sieluumme ja sydämeemme. Osa meistä osaa käsitellä niitä, jolloin osumajäljet jättävät pienemmät ja haaleammat arvet jäljelle. Osa meistä pystyy kätkemään ja peittämään ne niin syvälle, että niitä on lähes mahdoton havaita. Tai edes saada nousemaan pintaan. Osa niistä kestää pidempään parantua. Silti on mielestäni väärin uskotella edes itselleen, etteivätkö ne vaikuttaisi meidän elämäämme ja siihen kuinka me eri tilanteissa, elämänvaiheissa ja eri ihmisiä kohdatessamme meissä vaikuttavat.

Ne kätketyt arvet. Ne kaikkein syvimmät, arimmat ja yhä auki olevat. Sellaisia kohdatessani ja aistiessani tulen niin surulliseksi. Mietin miksei tuo ihminen itse näe ja huomaa sitä? Miksei hän halua, että ne haavat umpeutuvat? Miksei hän halua kohdata menneisyytensä haamuja ja traumoja, käsitellä niitä, päästää niistä irti ja alkaa taas elää. Koska uskallan väittää, että ihminen, joka on saanut pahoja kolhuja esimerkiksi rakkauden saralla eikä ole käynyt sitä läpi, kohtaa ne ennemmin tai myöhemmin. Se on kuin mankeli, jonka läpi on vaan mentävä. Kohdattava itsensä, tutkiskeltava itseään. Se vaatii paljon. Se vaatii rohkeutta kohdata myös itsessään ne puutteet mitkä johtivat kyseiseen lopputulokseen. Se vaatii raakaa rehellisyyttä ennen kaikkea itselleen ja anteeksi antamista. Itselleen tai ulkopuolisille kenties. Ihminen joka osumia saatuaan ei toimi niin, päätyy joko toistamaan niitä samoja virheitä, joista osumia sai, ei osaa päästää menneisyydestään irti tai vetäytyy kuoreensa ja kasvattaa sellaisen panssarin, että kukaan ei pääse siitä läpi. Pelko ajaa meitä tekemään ihan mielettömän hölmöjä asioita. Tekee meistä rationaalisista fiksuistakin ihmisistä täysin irrationaalisia ja kaheleita. Valitsemme silloin väärin ja se johtaa vääriin lopputuloksiin. Jokainen meistä valitsee sen oman tavan elää, mutta se on niin sääli, jos omat estomme, omat menneisyyden haavamme estävät meitä elämästä. Tai päästämästä toista ihmistä lähelle. Vain siksi, koska olemme vähän rikki. Tai vaikka olisimme paljonkin rikki. Meistä voi tulla eheitä. Koska vain niin haluamme.

Ei se, että olemme saaneet iskuja ja haavoja tee meistä yhtään huonompia ihmisiä. Se mikä tekee, on tavat miten paikkaamme ne. Rohkeutta teille rakkaat kohdata omat rikkinäisyyttänne aiheuttaneet asiat. Muistakaa - meillä kaikilla on oma historiamme, painolastimme ja kokemuksemme karttuneet jo tähän ikään mennessä ja jos luoja suo, sitä karttuu vielä vuosikymmeniä eteenkin päin. Silti ja juuri siksi. Eletään täysillä.

Minulla soi J. Karjalaisen Sankarit biisi nyt päässä. Sanoitus on vaan vähän eri. "Me ollaan kaikki vähän rikki, kun elettyä elämää jo on. Me ollaan kaikki vähän rikki ja se on ok."

Tänään on torstai. Se on taas toivoa täynnä.