keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kaikki jotka hymyilevät..

...eivät ole ystäviä. En tiedä miksen opi sitä koskaan. Olen aina ollut avoin, jopa liiankin. Niin minulle ovat sanoneet ne ihmiset erityisesti, jotka ovat yrittäneet minua muuttaa. Opettaa varovaisuuteen. Olemaan enemmän sulki. Kuten kai suomalaiseen luonteeseen kuuluisikin. En osaa tai en halua muuttua. Naiiviuden ja sinisilmäisyydenkin uhalla.

Miksi se on tuomittavaa? Yksilö itsehän siinä ottaa riskin, että turpiin tulee niin että heilahtaa, jos ja kun luottaa vääriin tahoihin ja joku sitä hyväksikäyttää. Pitää joitakin ihmisiä ystävinään, jotka eivät sitä sitten loppupeleissä olekaan. Kyllähän se kirvelee, karvaasti. Avointakin ihmistä. Mutta senkin uhalla olen päättänyt, että minun suupieleni eivät valahda alassuin. Vaikka se ärsyttäisi kuinka.

Päinvastoin. Olen ehkä kaikkein eniten kiitollinen ja ylpeäkin siitä sisäänrakennetusta positiivisuudesta, joka lopulta aina vastatuulten ja puhurienkin puhaltaessa nousee sieltä esiin. Jopa uskon ihmisiin aion säilyttää. Eikä se ole teeskenneltyä. Se on minussa. Ja pysyy.

Kaiken uhallakin.

Aurinkoista viikkoa kaikille. Rakastetaan itseämme sellaisina kuin olemme <3


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kahden vuoden turbulenssi...

Kaksi vuotta sitten valmistuin ja hektinen, liki kaksi vuotta kestänyt oravanpyörä äkisti pysähtyi. Olikin jälleen aikaa itselle ja perheelle. Aikaa mielen syövereissä velloneille ajatuksille, jotka oli helppo ohittaa ja jättää pysähtymättä niihin arjen ja kiireiden viedessä kaiken energian.

Muistan vieläkin sen hetken, kun kaiken piti olla täynnä onnellisuutta, perheen yhteistä aikaa ja lomaa mitä upeimmissa puitteissa ja ainoa mitä tunsin oli sydäntä viiltävä tyhjyys ja yksinäisyys. Katselin maailman kauneinta auringonlaskua upean purjeveneen kannelta drinkkilasi kädessäni ja silloin tiesin. Että ne tuntemukset ja ajatukset jotka olin yrittänyt haudata, olivat nyt siinä. Ja ne minun tulisi kohdata. Tiesin sen minkä alitajuntani oli jo tiennyt. Että olin jo lähtenyt matkalle, jolta en selviäisi suruitta, en satuttamatta, en samanlaisena ihmisenä.  Silti tiesin ja tunsin vahvasti, että sisälläni vellovat sekasortoiset ja silloin jäsentymättömät ajatukset olisivat tuleva hyökymään ylitseni kuin tuo edessä aukeava aava, tutkimaton meri. Silloin tyyni ja vaaleanpunaisen eri sävyinä niin koskettavan upea. Kätkien sisuksiinsa sen vahvan voiman, jota meri vain voi.
Kahlitsematon. Tuntematon. Arvaamaton. Vapaa. Kaunis. Synkkä. Myrskyävä. Tyyni.

Meri on kaikkea. Se on elämä. 
Se symboloi nyt ja silloin minulle rohkeutta, voimaa, muutosta, lujuutta seurata sydäntään. Minun olisi löydettävä minuuteni ja oma tieni. Vaikka se olisikin osin itsekästä. Katselin sen kauneutta ja mietin elämääni. Tuo meri ja hetki edusti minulle vapautta valita. Mahdollisuuksia. Uusia alkuja. Juuri niitä asioita millaiseksi  elämäni on muodostunut viimeisen kahden vuoden aikana. 

En enää tunnista sitä ihmistä samaksi kuin tänään olen. Niin paljon on tapahtunut. Elämäni on ihan eri. Muutos on vaatinut paljon. Matka on ollut pitkä ja välillä hyvinkin karikkoinen ja myrskyisä. Olen luopunut paljosta, mutta saanut vielä enemmän. Enemmän kuin ikinä olisin uskaltanut edes haaveilla. 
Olen purkanut itseäni ja sisintäni, sitä kuka minä olen, pala palalta. Kerros kerrokselta. Olen löytänyt paljon rumaa ja pakottanut itseni kohtaamaan kaiken minkä olisin halunnut unohtaa ja kätkeä. Raadollisella tavalla olen jopa nauttinut siitä, että olen joutunut ryömimään ja pudonnut polvilleni. Koska olen tiennyt, että minut nostetaan ylös. Että elämä myös antaa vaikka se ottaa. 
Olen kyseenalaistanut monia asioita, ihmisiä, itseäni. Uskoani ja rohkeuttani on koeteltu monesti ja olen ollut epävarma, epäröinyt, pelännyt.  Huomista. Sitä, että teen virheitä. Että minua sattuu taas.

Onneksi  niinä epävarmuudenkin hetkinä rinnallani on seissyt ihmisiä, joihin olen voinut luottaa, jotka ovat valaneet uskoa parempaan huomiseen. Osoittaneet elämässäni ne kiitollisuuden aiheet, silloin kun en ole itse osannut niitä nähdä. 

En tiennyt millaiselle matkalle silloin kaksi vuotta sitten lähdin. Jos olisin tiennyt, olisinko uskaltanut kaikki nämä vaiheet kohdata? Onneksi en tiennyt. Elämäni käsikirjoittajat ovat olleet joko niin käsittämättömiä taitureita tai sitten hulluja, koska edes saippuasarjoissa ei tällaisia juonenkäänteitä olisi keksitty.
Nyt voin katsoa taakse, ristiä käteni ja kiittää. Johdatusta, elämää, rakkaita. Olette antaneet minulle kaiken ja enemmän.
Muovanneet minut siksi jollaiseksi minun on tarkoituskin tulla. 

Jokaiselle meistä on suotu vain yksi elämä. Kerrallaan. Rohkeutta matkallenne.







tiistai 13. kesäkuuta 2017

Tunne, mieli ja keho

Rakastuneen ihmisen silmät loistavat, posket rusottavat, koko ihminen hehkuu. Suru, vastoinkäymiset ja kipu samentavat katseen, painavat hartiat lysyyn, kuihduttavat.
Onnellinen, tasapainoinen ihminen on eloisa, positiivinen, energinen. Masentunut hidas, veltto ja passiivinen.
Kuinka joku voisi vielä väittää, ettei ihminen ole psykofyysinen kokonaisuus? Etteivät tunteet vaikuttaisi meihin - myös fyysisesti? Ja pitkään jatkuneet negatiiviset ja vahingolliset tunnetilat ja -lukot sairastuttavat ihmisen. Päinvastoin myös sairauden kohdatessa, omalla asenteella ja positiivisella suhtautumisella paranemista tutkitusti nopeutetaan.

Välillä on hyvä pysähtyä omiin tunnetiloihinsa.

Miltä onni tuntuu? Se tuntuu kokonaisvaltaisena lämpönä kehossa. Se tuntuu sydämen täyttävältä puhtaudelta ja hyväksynnältä. Olet juuri siinä missä sinun pitääkin. Saat toteuttaa itseäsi ja elää unelmaasi todeksi. Olet rakastettu, sinulla on turvallinen olo. Läheisesi ovat läsnä ja lähelläsi. Sinulta ei puutu mitään. Katsot maailmaa ja näet sen kauneuden. Kätesi kohoaa koskettamaan rakkaintasi etkä haluaisi olla missään muualla. Tahdot, että aika seisahtuu ja kykenet tallentamaan sen hetken ikuisiksi ajoiksi. Vain palataksesi siihen, kun arjen haasteet jälleen sinua moukaroivat.

Miltä pettymys tuntuu? Miten sen karvaus nostaa sapen kurkkuun ja kirveltää silmäkulmissa. Puristaa rintaa ja vaikuttaa omaan itsearvioon. Halusin olla paras. Tai halusin, että joukkueemme voittaa. Nyt hävisimme. Jäin toiseksi. Sekin on jo saavutus sinänsä, lohduttaudun. Laitoin itseni likoon, halusin ja panostin. Jos se ei tuntuisi missään, tietäisin, etten olisi halunnut sitä niin paljon. Pettymyksen täytyykin tuntua. Juuri tältä. En ole silti huono vaikka joudun jälleen keräämään itseni kokoon. Nostamaan leuan uudelleen pystyyn. Kohti uusia pettymyksiä - niinhän suomalainen sanoo. Mutta jos ei koskaan yritä, ei voi saavuttaa mitään. Tänään nuolen haavojani. Huomenna olen jälleen vahva.

Ollaan kiitollisia kaikista tunteistamme. Pahinta on se, kun mikään ei tunnu miltään.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Johdatusta ja karmanlakeja

Uskotko johdatukseen? Siihen, että kaikella on joku tarkoitus? Että elämääsi heitetään juuri se ihminen, jota kulloinkin tarvitset matkallasi. Kun olet heikoimmillasi, luoksesi johdatetaan voimaa, lohtua ja olkapäätä tarjoava tukipilari. Tai vastavuoroisesti sinä saatat olla sitä jollekulle. Juuri silloin kun se toinen sitä eniten tarvitsee.
Tai uskotko siihen, että jos jokin on tarkoitettu tapahtuvaksi, niin se tapahtuu? Tai päinvastoin? Jos et pääse haluamaasi opiskelupaikkaan tai hakemaasi työpaikkaan. Et pyrkimyksistäsi huolimatta onnistu jossain mitä sillä hetkellä luulet eniten haluavasi. Tulee pettymyksiä, mutta tulee silti aina uusi suunta. Jossain vaiheessa. Surusta ja menetyksistäkin seuraa aina jotain hyvää. Ja jälkeenpäin saatat ajatella, että kappas. Näin sen pitikin mennä. Tai olla silti kiitollinen niistä raskaistakin ajoista. Kun ajan myötä pahin kipu hellittää otettaan. Se on lohdullinen ajatus, eikö?

Meistä jokaisen taipaleelle osuu johdatuksen hetkiä, joita joku jopa kohtaloksikin on kutsunut.
Saman ajatusmaailman taakse kätkeytyy uskomus karmaan. Pyrkimys hyvään ja hyvänkiertoon palkitaan. Ennen pitkään. Jos ei muuten, niin omalla hyvällä ololla ja puhtaalla omalla tunnolla. Päinvastaisessa tilanteessa paskaa sataa päälle samassa suhteessa, kun sitä olet laittanut jakoon. Saat mitä tilaat. Joskaan karmalla ei ole ruokalistaa valittavana.

Miksi meidät muutoin haastettaisiin kohtaamaan juuri ne asiat, joita eniten tiedostamattakin pelkäämme? Tai joissa meillä on eniten opittavaa?

Mikä on siis karmanlaki? "Kun lintu on elossa, se syö muurahaisia ja matoja. Kun lintu on kuollut, madot ja muurahaiset syövät linnun."

Karma on sitä miten reagoit muiden ihmisten kohteluun ja sanoihin, heidän karmansa on se miten he kohtelevat sinua. Elämä kohtelee meitä siten miten me elämme. Sitähän voisi myös kutsua johdatukseksi. Odotellaan siis ihan rauhassa ja annetaan karman hoitaa loput.

Jatkan valitsemallani tiellä. Näissä aasialaisissa opeissa on paljon viisautta takana. 

Hyvää ja maltillista viikonalkua ihmiset. Olkaa hyviä toisillenne.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Loputtomia mahdollisuuksia

Siniristi-lippu liehuu salossa, Suvi-virsi soi. Kaikki ne kauniit, upeat nuoret uuden elämän kynnyksellä tuore valkolakki kutreillaan. Alkukesän sydäntä riipaisevan kaunis vihreys.
Silmänurkkia polttelee. Tässä alkukesässä ja näissä nuorissa yhdistyy jotain sanoinkuvaamattoman herkkää. Uudenalkua. Loputtomia mahdollisuuksia.

Sitä tajuaa jotain elämästä jo itse. Yli 20 vuotta on kulunut siitä, kun itse oli lakkia päähän asettamassa ja nyt seuraava sukupolvi, meistä lähtöisin oleva, on siinä samassa tilanteessa. Jossain välissä meistäkin tuli aikuisia ja elämä vei mukanaan.
Tunsin eilen useaan otteeseen sydänalassani valtaisaa  kaihon sävyttämää onnentunnetta. Näin sen kuuluukin mennä. Kiitollisena sain juhlistaa kahta upeaa valmistujaa ja siinä toisen kahvipöydän ympärillä meitä oli yhä jäljellä se sama nelikko, jotka silloin aikanaan ne lakit yhdessä päähän laitoimme ja juhlimme ansaitusti koulumme päättäjäisiä. Yhden etapin saavuttamista. Siinä laseja kilistellässä pohdin, että tuliko sen jälkeen enää yhtään niin huoletonta ajanjaksoa?

Aikuisuudessa on niin paljon. Kaikkea. Ruuhkavuosissa ei ole juurikaan ehtinyt pysähtyä edes miettimään mihin tämä elämä onkaan näiden reilun kahdenkymmenen vuoden aikana meitä vienyt. Menikö se niin kuin olimme kukin haaveilleet? Saimmeko me sen mitä halusimme? Aukenivatko ne ovet, joiden tahdoimme aukeavan? Opiskelimmeko siksi miksi aikanaan halusimme?

Haikeus. Siinä on jotain viipyilevän, melankolisen kaunista. Onnentunnetta mutta luopumista. Kaikki ei aina mene niin kuin nuorena kuvittelee tai haaveilee. Ei sitä silloin edes osaa miettiä. Menee vaan. Ja elää.

Mieletöntä tässä on se, että näin keski-iän kynnyksellä, neljänkympin rajapyykin jälkeen sitä on prikulleen samassa tilanteessa kuin silloin nuorena. Yhtäkkiä sitä on taas aikaa. Lapset kasvaa ja itsenäistyy koko ajan. Omaa ja parisuhdeaikaa tulee ihan uudella tavalla lisää. Sitä ei edes huomaa kuinka salakavalasti se tapahtuu.
Nyt tajuaa senkin. Sitä on vaikka kuinka paljon oikeastaan aikaa ihan mihin vaan. Siksi miksi olisi halunnut tulla. Tai tehdä sitä mitä olisi aina halunnutkin tehdä. Mennä sinne minne on aina haaveillut menevänsä. Loputtomia mahdollisuuksia. Elämä tarjoaa niitä meille aina. Oli vuosirenkaita kaksi-, neljä- tai kuusikymmentä.

Robbie Williamsia lainatakseni " I love my life". Ihana kesä, kun olet luonamme.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Paremman eron puolesta. Miten eroon katkeruudesta?

Ero ei ole tasapuolinen. On hyvin yleistä, että toinen osapuoli on päättävässä roolissa ja tahtoo erota ja toinen osapuoli joutuu sopeutumaan siihen. Se osapuoli, joka ei olisi toivonut eroa, jää yleensä kaipaamaan vastauksia eron syihin. Se on ymmärrettävää - etenkin, jos eropäätös on tullut toiselle osapuolelle yllätyksenä. Yleensä se ei ole niin mustavalkoista. Koska totuus on, että niitä samoja suhteen ongelmakohtia, ristiriitoja, parisuhdetta kalvavia ajatuksia ja tunteita on yritetty siinä vuosienkin saatossa nostaa esiin ja avata - siinä tällöin onnistumatta, jos lopputulema on ero. Shokki se silti aina on. Erouutinen nostaa esiin vihan, surun, katkeruuden, kaipauksen, luopumisen ja menetyksen tunteita. Itsesyytöksiä, toisen syyttelyä. Halveksuntaa, raivoa, anelua, manipulaatiota. Kaikkea tätä ja paljon muuta.

Jos ei, ja pariskunta julistaa yhdessä hymyillen, että eroamme ystävinä, pidän sitä falskina. Joko itse väittämää, tai alun perin koko liittoa. On hyvin epätodennäköistä, että molemmilla parisuhteen osapuolilla eroajatus on kypsynyt juuri samanaikaisesti. Toki myönnän, että saatan olla väärässäkin. Onhan se mahdollista, että kypsät aikuiset osaisivat erotilanteen uhan alla edetä itseään tutkiskellen, ajan kanssa ja puntaroiden vaihtoehtoja kiihkottomasti. Ja sitten lopulta yritysten ja erehdysten jälkeen tullaan siihen lopputulemaan, että muuta tapaa jatkaa elämää ei ole kuin erillään.

Mutta miten erota paremmin? Joku varmasti pohtii, että miksi ihmeessä sitä edes pitäisi pohtia. Minua siihen on ajanut ajatus siitä, että en halua mennä katkeruuden pyörteisiin mukaan. Ei se silti aina ole onnistunut. Mutta nousen sieltä pintaan pian. Miksikö? Miksi haluaisin liata tai ajautua katkeruuden ja vihan kierteeseen, kun olen kuitenkin rakastanut. Olen joskus aikanaan valinnut toisin, perustanut perheen, uskonut ja halunnut. Niin paljon, että sen vuoksi minulle on suotu jotain kallisarvoista. Lapseni. Heitä katsellessani tiedän miksi olen pyrkinyt lempeään eroon. Yrittänyt silloin tuskallisimpinakin aikoina ymmärtää toisen osapuolen reaktioita. Yrittänyt olla niiden kaikkien loukkauksien yläpuolella enkä mennä siihen mukaan. Yrittänyt auttaa ymmärtämään eron syitä. Kuunnellut ja tukenut. Silloinkin, kun siihen ei enää olisi ollut järjellistä syytäkään. Ehkä paikatakseni syyllisyydentuntoani, johon toinen on osannut taiten vedota. Ehkä velvollisuuden tunteesta kaikkien niiden yhteisten vuosien vuoksi. En ole pyhimys enkä väitä, että aina olisin onnistunut pyrkimyksissäni hyvään. Mutta tiedän yrittäneeni. Tarkoituksenani ei ole koskaan ollut loukata tahallisesti. Sen vuoksi, että voin elää paremmin, sinuina itseni kanssa.

Onhan minullekin tullut niitä. Katkeruuden sävyttämiä ja varjoisia hetkiä. Tiloja, joihin en halua jäädä. Epäoikeudenmukaisuus, toisen yli käveleminen, tahallinen loukkaaminen. Ne ovat periaatteellisia asioita, joita en kykene hyväksymään. Olen pyrkinyt siihen, että palautan mieleeni niinä katkerimpinakin hetkinä lasteni kasvot. Kysyn itseltäni kumpi on tärkeämpää: periaate vai he? Silloin muistan, että tärkeintä on, että heillä on erosta huolimatta yhä vanhemmat, jotka tulevat edes joten kuten toimeen keskenään ja säilyttävät keskusteluyhteyden. Se on tärkeämpää kuin se, kumpi voi näpäyttää tai loukata enemmän toista. Tai kumpi oikeasti on oikeassa, väärässä, voittaja tai häviäjä. Tämä ei ole kilpailu paremmuudesta vanhemmuudessa, tai siitä kumpi pärjää eron jälkeen paremmin.

Kyse on niiden kaikkien elämästä, jotka joskus olivat perhe. He ansaitsevat paremman eron. Ja katkeruudesta irti päästämisen. Meistä jokainen voi vaikuttaa vain siihen miten me itse käyttäydymme muita kohtaan.

Voimia teille kaikille, jotka näiden asioiden kanssa kamppailette.