Ero ei ole tasapuolinen. On hyvin yleistä, että toinen osapuoli on päättävässä roolissa ja tahtoo erota ja toinen osapuoli joutuu sopeutumaan siihen. Se osapuoli, joka ei olisi toivonut eroa, jää yleensä kaipaamaan vastauksia eron syihin. Se on ymmärrettävää - etenkin, jos eropäätös on tullut toiselle osapuolelle yllätyksenä. Yleensä se ei ole niin mustavalkoista. Koska totuus on, että niitä samoja suhteen ongelmakohtia, ristiriitoja, parisuhdetta kalvavia ajatuksia ja tunteita on yritetty siinä vuosienkin saatossa nostaa esiin ja avata - siinä tällöin onnistumatta, jos lopputulema on ero. Shokki se silti aina on. Erouutinen nostaa esiin vihan, surun, katkeruuden, kaipauksen, luopumisen ja menetyksen tunteita. Itsesyytöksiä, toisen syyttelyä. Halveksuntaa, raivoa, anelua, manipulaatiota. Kaikkea tätä ja paljon muuta.
Jos ei, ja pariskunta julistaa yhdessä hymyillen, että eroamme ystävinä, pidän sitä falskina. Joko itse väittämää, tai alun perin koko liittoa. On hyvin epätodennäköistä, että molemmilla parisuhteen osapuolilla eroajatus on kypsynyt juuri samanaikaisesti. Toki myönnän, että saatan olla väärässäkin. Onhan se mahdollista, että kypsät aikuiset osaisivat erotilanteen uhan alla edetä itseään tutkiskellen, ajan kanssa ja puntaroiden vaihtoehtoja kiihkottomasti. Ja sitten lopulta yritysten ja erehdysten jälkeen tullaan siihen lopputulemaan, että muuta tapaa jatkaa elämää ei ole kuin erillään.
Mutta miten erota paremmin? Joku varmasti pohtii, että miksi ihmeessä sitä edes pitäisi pohtia. Minua siihen on ajanut ajatus siitä, että en halua mennä katkeruuden pyörteisiin mukaan. Ei se silti aina ole onnistunut. Mutta nousen sieltä pintaan pian. Miksikö? Miksi haluaisin liata tai ajautua katkeruuden ja vihan kierteeseen, kun olen kuitenkin rakastanut. Olen joskus aikanaan valinnut toisin, perustanut perheen, uskonut ja halunnut. Niin paljon, että sen vuoksi minulle on suotu jotain kallisarvoista. Lapseni. Heitä katsellessani tiedän miksi olen pyrkinyt lempeään eroon. Yrittänyt silloin tuskallisimpinakin aikoina ymmärtää toisen osapuolen reaktioita. Yrittänyt olla niiden kaikkien loukkauksien yläpuolella enkä mennä siihen mukaan. Yrittänyt auttaa ymmärtämään eron syitä. Kuunnellut ja tukenut. Silloinkin, kun siihen ei enää olisi ollut järjellistä syytäkään. Ehkä paikatakseni syyllisyydentuntoani, johon toinen on osannut taiten vedota. Ehkä velvollisuuden tunteesta kaikkien niiden yhteisten vuosien vuoksi. En ole pyhimys enkä väitä, että aina olisin onnistunut pyrkimyksissäni hyvään. Mutta tiedän yrittäneeni. Tarkoituksenani ei ole koskaan ollut loukata tahallisesti. Sen vuoksi, että voin elää paremmin, sinuina itseni kanssa.
Onhan minullekin tullut niitä. Katkeruuden sävyttämiä ja varjoisia hetkiä. Tiloja, joihin en halua jäädä. Epäoikeudenmukaisuus, toisen yli käveleminen, tahallinen loukkaaminen. Ne ovat periaatteellisia asioita, joita en kykene hyväksymään. Olen pyrkinyt siihen, että palautan mieleeni niinä katkerimpinakin hetkinä lasteni kasvot. Kysyn itseltäni kumpi on tärkeämpää: periaate vai he? Silloin muistan, että tärkeintä on, että heillä on erosta huolimatta yhä vanhemmat, jotka tulevat edes joten kuten toimeen keskenään ja säilyttävät keskusteluyhteyden. Se on tärkeämpää kuin se, kumpi voi näpäyttää tai loukata enemmän toista. Tai kumpi oikeasti on oikeassa, väärässä, voittaja tai häviäjä. Tämä ei ole kilpailu paremmuudesta vanhemmuudessa, tai siitä kumpi pärjää eron jälkeen paremmin.
Kyse on niiden kaikkien elämästä, jotka joskus olivat perhe. He ansaitsevat paremman eron. Ja katkeruudesta irti päästämisen. Meistä jokainen voi vaikuttaa vain siihen miten me itse käyttäydymme muita kohtaan.
Voimia teille kaikille, jotka näiden asioiden kanssa kamppailette.
