Uuden edessä..

On hetkiä ja aikoja jolloin tuntuu, että tapahtuu aivan liikaa asioita. Pieni pää ei tahdo pysyä perässä. Saati mikään muukaan ruumiinosa. Kirjoittaminen, ystävät ja läheiset ovat pitäneet minua enemmän tai vähemmän koossa viime aikoina. Ja luojalle kiitos tästä vuodenajasta nyt.

En todellakaan osannut kuvitella millainen muutosten vuosi tästä vuodesta 2016 olisi tuleva minulle. Kuvittelin, kun aloitin tätä bloggaamistani 9 kuukautta sitten, että tästä tulee kepeää, kovaa vauhtia keski-ikäistyvän naisen iloista ja elämänmakuista  hersyttelyä. Leikittelyä vakavillakin aiheilla mutta silti pilke silmässä kulmassa. En todella osannut kuvitella kuinka rankka jakso minulla olisi edessäni. Kuinka kepeys vaihtuisi syviin vesiin. Henkilökohtaisiin ja jopa tuskaisiin vuodatuksiin. En tiennyt, että tällaista itsetutkiskelun matkaani taittaisin. Ja kuinka elämäni tulisi muuttumaan. Peruuttamattomasti.

Nyt tiedän. Tänä vuonna ei riitä, että vaihtuu pelkästään kymmennumero vuosirenkaitteni osalta. Sen lisäksi tulee vaihtumaan siviilisääty ja parisuhdestatus, osoite, nimi ja työnantaja. Voisi sanoa, että siinä on neljänkympin kriisiä kelle tahansa. Tai mitä tahansa kriisiä. Niitä isoimpia mitä elämässään kohtaa. Minulle ne nyt sattuu jostain syystä tulemaan kaikki kerralla.

Heitinkin eilen ystävälleni mustalla huumorilla väritettynä, että enää ei puutu kuin se vakava sairaus..tai lähiomaisen kuolema. Sittenpä alkaa olla kaikki ainekset kasassa ja minä valmis lataamoon. Pidin sormia ristissä tätä sanoessani tosin. Luotan siihen, että taivaalliset tukijani eivät laita minua sellaista enää kestämään. Eiköhän tässä olisi jo riittävästi aineksia tähän vuoteen.

Niin tai näin. Hokemani "kaikki mikä ei tapa, vahvistaa" pitää tässäkin kohtaa paikkansa ja se, että kaikella on jokin tarkoitus. Ei se vielä täysin ole kirkastunut, mutta sisäisen rauhan löytäminen tässä kaaoksessa on jo lottovoitto.

Elämä on. Mysteerejä ja yllättäviä käänteitä täynnä. On onni ettemme aina tiedä millainen tie meitä odottaa. Jos joku olisi minulle kertonut vuosi sitten millainen seuraavasta vuodestani on tuleva, en todellakaan tiedä olisinko kyennyt sen kohtaamaan ja viemään päätökseen. Tilanteeseen, jossa olen nyt.

Mutta aina kaikessa on jotain hyvää. Vaikka se siinä pahimman tuskan ja paskan keskellä ei siltä tunnukaan.

Nyt tiedän. Kun ensi viikolla mittariini kääntyy vuodet neljä ja nolla, minulla on itseni kanssa hyvä olla. Vuosi tämä todellakin uutta antoi, läheiseni minut vaikeuksien yli kantoi. Mikään elämässä ei liene pysyvää, sisäinen palo ohjaa suuntaa kysyvää. Joskus elämä osaa todellakin yllättää, se yrittää kammeta kyljelle, jopa selättää.

Nyt tiedän. Vahvaa tekoa ja kestävää, kirjopyykissäpestävää. Sisimpänsä ja itsensä löytänyt. Elämänsä uusiksi kääntänyt. Olen Nainen, nyt vasta aikuinen. Tervetuloa keski-ikä. Olen valmis.

Kaipauksen kaihoisat kasvot...

En tiedä mistä ihmeen syystä tällä viikolla, upeassa hellekelissä keski-Suomesta kotiin palatessani aloin funtsimaan sitä miten erilaista ikävää ja kaipausta onkaan...Kesä vihreimmillään ja vehreimmillään. Ikävä iskee jo nyt. Olen todellakin outo. Mutta autoa ajaessa on (liikaa) aikaa ajatella.

Jostain syystähän ikävä nimensä mukaisesti herättää meissä ensisijaisesti ikäviä ajatuksia ja tunnetiloja ensimmäisenä. Vaikka eihän ikävä sitä ole, ainakaan pelkästään.

Mistä ikävä tai kaipaus kertoo? Siitä, että joku tai jokin herättää meissä niin vahvoja tunteita, että sen asian tai ihmisen ollessa ulottumattomissamme, tunnemme puutosta, jonka sanoitamme ikäväksi. Se on olotila, joka on täynnä pakahduttavaa tunnetta. Toisinaan positiivisia, toisinaan surullisia ja haikeita. Joskus jopa niin vahvoja tunteita, että itku pääsee. Myös ilosta tai ennakkoon. Niin. Osaan tirauttaa myös ns. ennakoivat ikävän kyyneleet tarvittaessa. Onhan se aivan pimeetä. Mutta jos jossain hetkessä sitä on vaan niin onnellinen ja tietää sen pian olevan eilinen. Eikä se hetki ikinä enää palaa. Kai silloin on oikeus tirauttaakin? Vaikka vihdoinkin käsillä olevan kesän kunniaksi, jos ei muuta.

Kaipauksessa on niin monia eri vivahteita ja tunnetiloja. Pahimmillaan se on polttavaa ja puristavaa kipua. Kun menetämme lopullisesti jonkun meille niin kovin rakkaan. Tunnemme sen puristavana, mustana, lamaannuttavana - fyysisinä oireina. Ne meistä, jotka ovat menettäneet jonkun meille todella läheisen ja rakkaan tietävät mistä on kyse, eikö? Kuinka se ikävän voimakkuus on alkuun lamaannuttavampaa ja mitä pidempään aikaa vierii, sitä helpommin pystymme usein ikävämme käsittelemään. Ja kääntämään sen poismenneen ikävöinnin jopa positiiviseksi. Emme koe sitä enää tuskallisena vaan osaamme tuntea kauniiden muistojen sävyttämää kaipausta. Tunnetta, joka on oikeastaan enemmän kiitollisuutta siitä, että on saanut kokea niitä hetkiä kyseisen rakkaan kanssa. Samalla kuitenkin tuntien kaipuuta siitä, että yhteisten muistojen kertyminen päättyi ennenaikaisesti.

Kaikki me tiedämme muunkinlaisen kaipuun. Esimerkiksi mustana marraskuun päivänä, kun räntää sataa vaakatasossa ja mustuus meinaa nielaista. Silloin usein iskee kaukokaipuu. Voi kun pääsisi aurinkoon...Mutta sen kestää, tai ainakin siitä selviää rahalla..Minuun iskee usein myös syksyn harmauden myötä järisyttävä ikävä kesää. Etenkin, jos kesä on ollut Suomessa upea ja loma on ollut onnistunut. Syksyllä siksi, että silloin kolahtaa ajantajuun, että seuraavaan ihanaan kesään on niin pitkä aika...Lohduttaudun silloin ajatuksella, että aika kuluu niin nopeasti, että pian on taas kesä. Ja sehän on nyt!

Joten nautitaan nyt. Kaihomielisyyteni kaivan jonnekin minne aurinko ei paista. Kaipaus on kaunista, jos sen ei anna vallata liian isoa tilaa. Olen kiitollinen siitä mitä minulla on ❤️

Taas kentällä..ja ihan pihalla..

Se tunne, kun on kaikkensa ammentanut ja istuu vain pää tyhjänä lentokentällä odotellen kotiinpaluuta. Rättipoikkiväsyneenä. Saat viestiisi tiedon, että kone on (taas kerran) myöhässä..Miksi se on aina perjantain paluukone? Ja miksi ihmeessä minut aina majoitetaan hissin viereiseen huoneeseen? Olen taas vahtinut pari yötä hotelliasukkien vilkasta yöllistä liikehdintää. Pyörinyt liian kuuman peiton alla liian pienen tai liian suuren tyynyn kanssa. Unohtanut sulkea verhot tiiviisti. Niinpä pohjoisen valoisa yö on herätellyt minua myös. Vali vali...

Tästä muuten tunnistaa keski-ikäistyvän. Oikeasti väsyttää. Ja vähän valituttaakin.Mutta ei se ihme. Tässä on menty suuna päänä pitkin Suomea jo reilun kuukauden. Enää viikko tätä tahtia jäljellä. Mutta on se antoisaakin. Näkee ihmisiä, paikkakunnat vaihtuu ja toisinaan sitä kouluttaja innostuu itsekin, kun yleisö lähtee mukaan.

Mutta älkää kysykö multa nyt mitään. Haluan vain ummistaa silmäni hetkeksi koneessa ennen kuin paluu arkeen ja kotielämään kaupassakäynteineen, lasten harrastusrientoineen ja muine velvoitteineen tempaa mukaansa. Ekat riidat käydään yleensä siinä eteisessä, kun ikävä purkautuu. Kupla puhkeaa.

Koska tietyllä tavalla tällaisella kiertueella tai kenttätyössä sitä elää omassa kuplassaan. Kaupunki, hotelli ja kokoustila vaihtuvat. Muusta pidetään huolta. Aamiaiselle vain kävelet valmiiseen pöytään. Lounaskin on mietitty. Illalla kouluttajakollegoiden kanssa usein syömään ja parille lasilliselle. Ellei ole siirtyminen toiseen kaupunkiin. Ei huolta kuin siitä, että koneet toimii, esitys on kasassa ja pääasia, että on oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Joskus tosin siinäkin on tekemistä. Olo on välillä mikä maa, mikä valuutta. Kaupungit sekoittuvat ja kahdeksannella kerralla ei enää muista onko jo puhunut tietyt asiat vai ei...

Mutta näin perjantaina olo on kyllä kuin jyrän alle jäänyt. Kenttänainen on kaikkensa ammentanut. Ensi viikolla uudestaan. Mihinköhän kaupunkiin mun pitikään maanantaina suunnata? Who cares. Kyllä se selviää. Päivä, asia ja kaupunki kerrallaan. Nyt lataamaan akkuja. Tai kohtaamaan arkielämän..

Niin tai näin.Rentouttavaa viikonloppua ihmiset 💖

Kesän lapsi on onnellinen...

On saattanut tulla aiemminkin esille, että olen kesänlapsi. Tämä valo, korkealla lenrävät pääskyset, heräävä luonto. Kaikki on vielä edessäpäin. Mitä vanhemmaksi elän (näemmä), sitä enemmän sille herkistyn ja siitä nautin.

Tänään oli ihana päivä. Sain viettää sen rakkaan harrastukseni ja ihanien ystävieni seurassa maastovaeltaen sotiemme sankareiden, upeiden, vahvojen Suomen hevosten kanssa Lohjan upeissa metsä- ja peltomaisemissa. Ovatkohan nämä nöyrät raatajat saaneet osakseen sen arvostuksen, joka heille kuuluu? Ilman heitä ja tämän hevosrodun nöyrää periksiantamattomuutta ja sitkeyttä olisimmeko pärjänneet? Upea eläin. Niin lempeä, niin vankka, niin suomalainen.

Sateen raikastama luonto tuoksui voimakkaasti. Milloin haistoin nokkosen, milloin Tuomen vahvan tuoksun tai uutuuttaan hehkuvan koivikon. Koivussa on jotain perisuomalaista ja  maagisen kesäistä.
Valko-mustat rungot heleän uutukainen vihreys lehdillään. Aakea suomalainen peltomaisema taustallaan. Suomi-romantiikkaa parhaimmillaan ja kauneimmillaan. Sielu lepää.

Kavioiden kopse kovalla hiekkatiellä. Laukkasuorilla lentävä rapa ja naisten heleä nauru, kun katsomme toistemme ilon ja mudan värittämiä kasvoja. 

Onni. Se on siinä hetkessä. Kesässä, ystävissä ja hevosissa niiden ahmiessa aina sopivan hetken tullen vihreää, tuoretta ruohoa kupuunsa. Tai riipiessään tuoreita koivunlehtiä aina ratsastajan huomiokyvyn herpautuessa. Mikään tauko ei ole liian lyhyt nopealla ruokailulle.

Kovalevy on taas nollattu. Endorfiinitasot täynnä. Kotona odottaa lasten akrobatiaesitys ja ystävien kanssa tehtävät lomasuunnitelmat. Kiitos, kun olette. Teette lomastani odottamisen arvoista.

Otan iltapäivän viimeiset auringonsäteet itseeni ja katselen salaa kuinka siskokset ovat kerrankin sovussa, harjoittelevat yhteistä ohjelmanumeroa ja juttelevat keskenään kuin ystävät ikään. Sydäntä riipaisee. Kyynel pyrkii väkisin silmäkulmaan. Elämä - olen kiitollinen tästä päivästä ❤️❤️❤️ Ja siitä, että vaikka otat, myös annat. Lupaan tarttua näihin hetkiin ja myös nauttia, kun annat. Kesä on tässä ja nyt. Kuten elämäkin. 

Perjantai-huvituksia...

Kiireitä piisaa. Taas on paiskottu menemään pitkin teitä ja pientareita. Yövytty Sokos-ketjun hotelleissa. Kaupunki vaan vaihtuu.  Ajaessa on aikaa miettiä. Ihastella kevään - itse asiassa jo kesän merkkejä. Oi aika mihin kiiruhdat? Pysähdy. Ainakin hiljennä. Nyt on se H E T K I 💖

Rakastan tätä aikaa. Olenhan kesän lapsi. Valoisuus, tuoksut, tämä hentoinen vihreys ja sen puhtaus. Mitä sitten, että teiden pöly ja kesän äkillinen alkaminen tukkeuttavat nenän. Oli pakko päästä metsään, kun tulin kotiin. Näkemään se vihreys ja kuulemaan se ihanien lintujen uskomaton sirkutus.

Mistä muusta keski-iän kynnyksellä oleva nainen saa perjantaina kicksit? Kun koti on siivottu, kylmä valkoviini kaadettu lasiin ja Miss Suomi-kisat tulee tv:stä. On siinä elämää kerrakseen. Tässä ja nyt..

Joku voisi sanoa, että on aika laimeeta. No onhan se. Jos Bachelor-Juhan näkeminen missi-tuomaristossa on perjantai-illan "The thing" niin pienet on huvit. Todellakin. Samalla käyn ihania keskusteluja ystävieni kanssa What's upissa. Unohtamatta mielettömän upeita puhelinkeskusteluja auton ratin takaa tällä viikolla. En ole unohtanut teitä rakkaat vaikka olenkin pitänyt radiohiljaisuutta. Olen täällä. Ja tiedän että te olette siellä. Elämä vaan on. Just nyt aika hektistä.

Niin. Ne perjantai-huvit. Kuten elämä yleensäkin. Se on pienissä asioissa. Ja toisinaan pienissä, lyhyissä viesteissä piilee syvällisyys. Kuten tässä ystävälleni kirjoitetussa viestin pätkässä.

"Juu, olen valmis nostamaan maljan jos toisenkin uusille aluille ☺️

Niin pitkä (raskas ja synkkä) on ollut tämä itsetutkiskelun matka. Olen niin kiitollinen että se on loppusuoralla. Välillä meinasi usko loppua. Ja voimat. 

Mutta kuten ihana ystäväni joskus sanoi. "Älä kadu sitä että olet joskus kaatunut, ole ylpeä siitä, että olet aina noussut ylös". Sellainen olo minulla on. Ja kun olen tiennyt, että te olette siellä. Jos olen teitä tarvinnut ❤️

Minulla on paljon. Vaikka menetän jotain, tiedän, että olen myös löytänyt nyt paljon. Oppinut tuntemaan kuka olen, mitä haluan elämässäni.Palauttanut oman arvomaailmani paikoilleen. Sydämeni on löytänyt rauhan. 

Kaikessa on siis puolensa. Kriisit eivät ole ainoastaan huono asia. Tuhkasta nousee Fenix-lintu". Vielä tänä kesänä.

Ollaan iloisia pienistä iloista. Keski-iän kynnyksellä olemisella on puolensa.

Nyyhkyä...ja romantiikan kaipuuta...lauantai-iltaa...

Mitä sitä neljän kympin kynnyksellä on ihminen oppinut? Itsestään, muista? Paljon.
Miltä tuntuu olla sinut itsensä kanssa?
Niin hyvältä. Aidolta. Elämältä. Ei tarvitse tietää kaikkea. Ei tarvitse olla aina oikeassa. On varaa myöntää olevansa väärässä. Vaikka kaikessa. Myös toiselle.

Mikä elämässä on kaikkein tärkeintä? Se on rakkaus. Sanokaa vaan, että olen umpiromantikko. Niin - olenkin. Enkä häpeä myöntää sitä.

Vaikka elämä haastaa joka päivä, kestät sen. Koska tiedät, että selviät. Tiedät sisimmässäsi. Tässä se nyt on. Elämä. Juuri nyt. Juuri tällaisena. Elä se. Koe se. Nauti. Kärsi.
Tiedät senkin. Koti ei ole paikka, se on ihminen.

Kun totuus annetaan, hyväksy se. Elämä on oppimista. Kukaan meistä ei ole koskaan valmis. Siksi me olemme täällä. Ja minä jaksan odottaa.

Mistä tuntee keski-ikäisen?

Siitä, että se on ekojen joukossa Plantagenin, Kukka-Talon tai Kodin Terran puutarhaosastolla. Kyttää orvokki- ja multatarjousten perään ja heti kun maa hieman lämpiää ja alkaa näyttää siltä, että yöpakkasia ei enää tule, niin ah. Kädet isketään kirjaimellisesti multiin.
Vai liekö tämä konttorirotan salainen päiväuni? Nähdä kerrankin kättensä jäljet konkreettisesti. Excelistä ei saa ihan samoja kicksejä...
…

Saa istuttaa omista idättämistään perunoista satoa. Kylvää salaatin-, tillin-, persiljan-, porkkanan-, nauriin ja vaikka minkä -siemeniä. Ei haittaa vaikka siihen menee kuukausi jos toinenkin ennen kuin niitä saa kaivaa ylös ja nauttia luomusadostaan.
Mitä sitten vaikka kevään alkuinnostus laantuu ja heinäkuussa heinät valtaavat penkit. Kasvaa mansikatkin paremmin kun linnut eivät niitä löydä.
Ihana tunne, kun maa on käännetty. Muheva multa tuoksuu nenään ja hartioita ja käsiä pakottaa ruumiillisesta työstä.
Viherpeukalo on vauhdissa. Ja jottei tuntuisi niin keski-ikäiseltä, niin korvissa soi Roope Salminen & koirat: "Madafakin darra". Vaikkei nyt ihan viittä päivää ollutkaan luokatonta ryystöö. Yksikin riitti. Nyt keski-iän kynnyksellä olija on palannut ruotuun. Ja nauttii. Ihanan lämpöistä kevätviikkoa ystävät ihanat <3