Jokainen meistä on polku jonnekin

Tämä laulu nousi jostain tänään mieleeni. Sanat osuvat. Apulannan lyyrikot ovat osanneet sanoittaa niin osuvasti juuri sen inhimillisen ytimen, johon kilpistyy niin moni olennainen elämänviisaus. On pitänyt vaan elää tämän verran, kokea tämän tien, että osaa ymmärtää tämän biisin todellisen ytimen. Hattu päästä Toni ja Sipe. 

"Meistä jokainen

On polku jonnekin
Mutta viisaus on siinä että ymmärtää
Ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois
Ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi
Itseesi matkustaa

Kaikki loputon kauneus
Kaikki järjettömyys
Kaikki ruoskivat toiveet
Kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta
Valot pimeyksien reunoilla

Muista että ne
Kaikki suurimmat kauhut
On sun toiveittes peilikuvat käännä ne
Ja kädestäs löydät niihin avaimet
Ja että on helpompi antaa muille anteeksi
Kuin jäädä kaunaan kiinni

Kun tarpeeksi elää ja aikaa kuluu, osaa katsoa taakseen laajemmin. Näkee holistisemmin. Mitä onkaan taipaleellaan kokenut. Moni palanen loksahtaa paikalleen. Näinkö se menikin, näinkö olikin tarkoitus. Oma matkani tänä vuonna on ollut matka parempaan itsetuntemukseen. Olen se polku jonnekin. Nyt sen näin, kirkkaammin. Ihmistä pitkin en voi itseen matkustaa. Sinne on löydettävä oma tie. Ja ne kaikki matkaan mahtuvat palaset ovat todellakin osa arvoitusta. Se tekee elämästä joka päivä mielekkään. 

Vaikka valoa et juuri nyt näkisi pimeuksien reunoilla, lupaan Sinulle - siellä se on. Lähempänä kun arvaatkaan. Se tekee elämästä ihmeen ja ihmeellisen. Kaikki ne suurimmat kauhut ovat ne toiveittesi peilikuva. Älä pelkää näyttää haavoittuvuuttasi. Meillä kaikilla on omat pelkomme, omat kipupisteemme, omat lukkomme. Se ei tee silti meistä huonompia kuin jostain toisesta. 

Olet polku jonnekin. Mene katsomaan kaikki se loputon kauneus. Löydä valo pimeyksien reunoilla. Anna anteeksi. Älä jää kaunoihin kiinni. Elämä on liian lyhyt siihen.

Varjoista valoon

Pikku hiljaa se tapahtuu. Yhtä vaivihkaa kuin sinne lipuminenkin. Tunnustellen ja tunnistaen. Tuntisinko edes jotain muuta kuin turtuneisuutta?

Ja se tunne, kun jokin hyvä taas läikkyy sisimmässä. Vaikka vain pienen hetken. Siihen jään. Toipilas. Niin muistutteli terapeuttinikin. Muista, että et ole vielä täysin kunnossa ja tiedän sen. Se vielä olen. Huomaan kuormittuvani ihan tavallisistakin asioista, ihan eri tavalla kuin aiemmin. Silti iloitsen, kun huomaan jaksavani. Huomaan nauravani jälleen. En ole vain kärttyinen tai väsynyt tai lopen uupunut. 

Olen päässyt varjoista jälleen valoon. Maistan, haistan, tunnen ja aistin. Pystyn pysähtymään ja kokemaan elämän tuomat ilot. Kokemaan kevään tulon. Pysähtymään hetkeen. Kykenen jo varovaisesti unelmoimaan, katsomaan tulevaan, tarttumaan toimiin, jotka ovat jääneet. Pitämään itsestäni. Osoittamaan itseäni kohtaan lempeyttä, lämpöä kuin huolenpitoakin. Ajattelemaan itsestäni myös positiivisia asioita. Tuntemaan jälleen halua. 

Kaikki ne katoavat, kun joutuu hukkaan itseltään ja uupuu elämässään. En aio kadottaa enää. Päätän, että pakotan itseni välillä pysähtymään ja palautumaan. Keskityn asioihin, jotka tuovat iloa. Teen niitä päätöksiä, jotka nostavat arkeani ja oloani. Joskus on hyvä olla itsekäs, ei silti tarvitse olla itsekeskeinen. Oy Minä Ab:ni tarvitsee huoltoa ja lepoa toisinaan. Sen koneistokaan ei ole kaiken kestävä eikä ikuinen. Ylikuumentuessaan sekin rikkoutuu. Nyt se on buutattu ja asetukset resetoitu.

Olo on kuin uuden elämän alussa. Kun on käynyt läpi jotain sellaista, että sielussakin tuntuu uudelta. Paremmalta itsetuntemukselta. Vahvistumiselta. Minulta, itseltäni. Olen jopa hieman ylpeä siitä. Tästäkin olen selvinnyt. Olen jälleen piirun verran inhimillisempi, empaattisempi ja kykenen tuntemaan myötätuntoa sellaisia asioita kohtaan, joista aiemmin en ollut näin tietoinen. Kasvun makua, kuiskii sisimpäni. Ihan kuin puhkeaisin itsekin kukkaan. Elämännälkäni väkevöityy samaa vauhtia kuin uuteen vehreyteen puhkeava keväinen luonto. Samaistun siihen tunteeseen. Näenkin unia, joissa synnytän uutta elämää tai odotan. Alitajuntani työstää asioita, joista en ollut tietoinen. Annan vain mennä. Ja kaiken tulla, vyöryä yli. Koska tiedän, että kestän. 

Iloon ja valoon. Sinne kuulun. Voi kun voisin sinne myös jäädä. Varjotkin saavat tulla kunhan eivät enää nielaise mennessään. Jospa nyt saisi hetken vain hengitellä, nauttia ja katsoa toiveekkana tulevaan. 

"Joka ei koskaan 

putoa raiteilta

ja mene rikki

jatkaa aina samaa rataa

ja on turvassa

suurelta murheelta

ja suurelta onnelta"

-Tommy Tabermann