Suden tunti - ajatuksia aamuyön hetkinä

 Suden hetki - ajatuksia aamuyön tunteina

Taas täällä. Heräät kesken unien aamuyön tunteina ja aivot käyvät jo valppaina - kierroksilla. Ei tule uni enää silmään. Tiedät, että sitten päivällä väsyttää ja harmittaa jo valmiiksi. Onko tuttua? 

En tiedä kumpiko on ärsyttävämpää - se, ettei saa unta vai se, että herää siinä 2-5 välillä ja valvoo joko aamuun asti tai ainakin monta tuntia ja just siinä ennen kellonsoittoa nukahtaa uudelleen…vain herätäkseen umpiväsyneenä.

Niin - stressihän tämän tekee. On vaan liian paljon kaikkea - niin päivissä kuin illoissa. Eikä siinä mitään, kun ei tule tavaksi.

Päätin, että ihan huvin vuoksi kirjaan näitä ajatuksiani ylös mitä tässä hetkessä pyörii päässä. 

4.35 Ensimmäiseksi katson kelloa. Oi ei. Se on vasta niin vähän. Lasken kauanko olen ehtinyt nukkua. 5 ja puoli tuntia. Okei, hyvä. Lääkäreiden mukaan sekin riittää palauttamaan ja puhdistamaan aivojen kuonaa. Sitähän riittää. Muuallakin. Pitää mennä pissalle. Jaksanko nousta. Yrittäisinkö jatkaa unta. Menen kuitenkin. En sytytä valoja. Yksi verho on takapihalle jäänyt auki. Näen, että tuulee, kun puut heiluvat kovasti. Taitaa sataakin. Otan korvatulpan pois. Kyllä. Kamala sade. 

Menen takaisin sänkyyn. Pyörin. Käännän kylkeä. Onkohan.ne mustat housut muuten pesussa? Pitää laittaa aamulla laukkuun ja ottaa mukaan. Ilmoitan aamulla sinne, etten ehdi siihen yhteen digi-koulutukseen - minullahan on pari muutakin siinä päällekkäin. No sen kasin palaverin voin aloittaa autossa, kun heitän tyttären kouluun. Muuten siihen ysin palaveriin en ole valmistautunut mitenkään. Ei voi mitään. Keksin jotain. Sanon vaikka, että on ollut niin kiire. Sehän on tottakin. Laitan silmät kiinni. Noin. Nyt ne tuli käsiteltyä. Vedän peiton pään yli. Auttaisiko se.

Ai niin. Se tarjous mitä illalla tein, siihen täytyy lisätä se yksi dia mukaan. Ja hinnat vielä tarkistaa. Olikohan muuten kaikki? Unohdin muuten vahvistaa sen ratsastustunnin. Teenpä senkin aamulla. Tarkista kuitenkin vielä kalenteri, ettei ole mitään päällekkäistä.

Pitäisköhän kirjoittaa blogi tästä? Onko tämä nyt se suden tunti? Vai mikä sen nimi on. Pitääkö tarkistaa Googlesta?

5.02 Emmin. Jos tartun puhelimeen, tämä yö on menetetty. Toisaalta - on perjantai. Huomenna saa nukkua. Muutenkin silmäpussit on jo polvissa. Eihän ole asiakaspalavereja - ei. Hyvä, ”helpompi” päivä luvassa. Piti tarkistaa. Se onkin suden hetki. 

Oi ei. Niin ikävä Balille. Kesään. Kreikkaan. Oi - oliko tällainenkin reissu toissa talvena? Selaan kuvia kännykästä. Pitkään. Yritän etsiä suden hetkeen kuvaa. Kuutamo? Ei. Eikö mitään pimeää? Vain toinen toistaan upeimpia auringonlaskuja. Ei ne sovi. Haa - otan kellosta kuvan. Tästä hetkestä. Näköjään jo yli viisi.

Laitan hetkeksi kännykän pois. Nukuttaa hieman. Toisaalta ajatukseni ovat jo siinä blogitekstissä. Katosikohan se kokonaan jonnekin bittiavaruuteen? Onpa ihanaa olla viikonloppuna taas koko jengi koolla, kun juhlitaan bonus-tyttären täysikäisyyttä. Pitää lähteä asemalle ajoissa, jotta ehtii ostaa junaan jotain eväitä. Onneksi ehdin siellä tehdä vielä töitä. Ei tarvitse ajaa. Koskahan muuten talvirenkaat pitää vaihtaa? Millainenhan syksyn keli tästä vielä muodostuu? Toisaalta ei sitä ehdi täyden kalenterin kanssa kauheasti ihmetellä. Tässä mennään vauhdilla.

5.59 Nyt ei enää ovikoriste kolise. Tuuli on tyyntymässä? Jos nyt nousisin, ehtisin lenkille tai happikävelylle ennen kuin pitää mennä suihkuun. Lotinaa. Pimeää. Ei huvita. Nousen kirjoittamaan tämän loppuun oikealle koneelle. Saan lisättyä sen kellon kuvankin. Tämä oli nyt tällainen yö. Ei kun kahvinkeittoon. Pikkasen sydän tykyttää kyllä. Näillä mennään

TGIF. 

Millaiset menestyksen avaimet meillä on? Entä korreloivatko ne onnellisuuden kanssa?

 Minun on pitänyt kirjoittaa niin monta kertaa. Eri aiheista. Kaikki mikä on koskettanut, ihmetyttänyt, mitä olen kohdannut. Olen jo hahmotellut ne kokonaisuudet päässäni ennen nukahtamista, ja aamuun mennessä unohtanut kaiken. Voi - aiheita olisi ollut, niin kuin meillä kaikilla. Elämän koko kirjo. Sitä olen hämmästellyt tässä kuluneen kesän aikana. Ennen kaikkea olen pohtinut paljon onnellisuutta. Menestystä ja onnellisuutta. Onko niillä tekemistä keskenään? Päätelkää seuraavasta itse...

Tänä kesänä melkein menetin tyttäreni. Kuolemalle, joka käväisi lähellä. Se koskettaa yhä ja huomaan edelleen näin kiireenkin keskellä pysähtyväni siihen. Surin etukäteen sitä, etten saisi kesällä viettää aikaa hänen kanssaan yhdessä hänen kesätöiden vuoksi- yhtäkkiä sitä olikin, mutta hyvin erilaista. Äitiä tarvittiinkin taas. Jopa pesemään hiuksia, pukemaan vaatteita, rasvaamaan ihoa, auttamaan arjen käytännöissä. Tajusin, että kaikella on aikansa ja paikkansa. On päästettävä irti, koska vaihtoehto toiselle olisi karmea. Niin sen elämän kuuluukin mennä. Poikaset ovat vain hetken pesässä. Onneksi hän toipuu ja selviää. Silti tämä kesä lähensi meitä. Olimme enemmän auki ja alasti kuin ennen. Ihan jo fyysisestikin pesutilassa. Aikuiseksi muuntunut tytär, silti siinä, apua vailla. 

Ja entä toinen - se jota pikkuiseksi olen kutsunut. Hänen muutoksensa on ollut vielä vahvempi. On keskusteluyhteys ja kypsyys, jollaista aiemmin ei ole ollut. Hänen sarkastinen huumorinsa ja terävä kielensä viiltää osuvasti ja saa tyrskimään paikoissa, joissa se ei olisi aina edes niin soveliasta. Voi että nautin niistä hetkistä. Teinin itsekeskeisen kuplan läpi näen jo kirkkaammin sen puhkeamassa olevan sielun ja aikuisuuden etiäisen. Iloitsen miten hienoja tyyppejä lähelläni onkaan.

Olen onnistunut jossain. On hetkiä, jolloin en ole enää vain kireä ja rasittunut äiti, vaan lähempänä, jotain enemmän. Voin tarkastella heitä kauempaa, antaa vapauksia ja ihailla luomuksiani. Sitä kai se on. Onnellista ylpeyttä, ilman pöyhkeilyä. Minun peruskallio. 

Menin myös naimisiin. "Vanhoilla päivillä". Me menimme. Minä & hän. Vaikka ennakkoon ajattelin, ettei mikään muutu, niin muuttui sittenkin. Isosti. Turvallisemmaksi, pysyvämmäksi, joksikin yhteiseksi vaikka olemmekin paljon erillään. Annoin luvan itselleni taas rakastua, löytää toinen uudelleen. Ihan kuin silloin kun tapasimme. 

Vaimo. On ihana kuulla se sana. Minun mieheni. Me. Oli ihana vaipua hetkeksi herkkien rakkauden juhlien myötä onnellisuuden ja rakkauden kuplaan. Sellaiseen syvään, kaiken syliinsä sulkevaan täyteläiseen ulottuvuuteen, jossa olimme vain me ja läheisemme. Taltioin kaiken ja voin palata tuohon tunteeseen edelleen vain sulkemalla silmäni. Kiitos, kun saan voimaa siitä.

Päivä oli täydellinen. Sen muistot ja hetket nostattavat edelleen silmäkulmiini polttelevat kyyneleet ja olen ikuisesti kiitollinen noista hetkestä ja muistoista. Kaikista isoimmin mieleeni on jäänyt bonus-tyttäreni puhe meille. En voi katsoa sitä videota edelleenkään itkemättä ääneen. Jotain oikeaa on siinä, että olet mitä olet - teeskentelemättä, vaikka vaikeitakin asioita joudut kohtaamaan. Niin se menee. Luottamus voitetaan vain tekojen kautta. Hän on yhtä tärkeä minulle kuin omanikin, aivan kuten minun tyttäreni miehelleni. Me5 kuten meitä kutsumme.

Olen äärimmäisen etuoikeutettu, me olemme. Tiedän sen ja siksi sen mainostaminenkin tuntuu pahalta. Kaikilla ei ole niin. Mutta en pidä sitä kuten en tämän kesän jälkeen monia muitakaan asioita itsestäänselvyytenä. Olemme kaikki joutuneet myös paljosta luopumaan ja saaneet osaksi omat surumme ja kantaneet valtaviakin taakkoja. Ehkä me ansaitsemme tämän. Silti - niin kiitollisena siitä. 

Silmiini osui hiljakkoin HS Vision kolumnistin Juhani Mykkäsen (4.9.21) teksti "Onko menestys lainkaan omaa ansiotasi?". Tiivistettynä Mykkänen sanoo, että vaikka luulisimme, että menestyksestä karkeasti n. 90% olisi omaa ansiotamme, totuus lienee lähempänä 10%, kenties jopa vain 5%. Eli menestyneinä pitämiemme ihmisten menestys juontaa lähes puhtaasti asioista, joihin me emme voi itse vaikuttaa. Ja miten hän sen perustelee?

Ihmiset saavat synnyinlahjana eri valmiudet pärjätä. Geenimme määräävät n. 40% siitä mihin olemme kykeneväisiä. Tuleeko meistä huippujuoksijoita, älykköjä, taiteellisia jne. Ja geeneihin emme ainakaan vielä voi itse vaikuttaa. Entä se loppu 60% sitten?

Syntymää seuraa vanhempien kasvattamaksi tuleminen. Tähänkään emme voi vaikuttaa itse. Emme voi 2-vuotiaana todeta, että haluamme vaihtaa alkoholisti-perheen toiseen tai muuttaa sodan keskeltä rauhaan. Karkeasti ihminen asuu vanhempiensa kanssa lukion tai ammattikoulun ajan eli juuri sen ajan, jolloin rakentuu pohja aikuisuuden "menestykselle". Ajatusleikissämme tämän painoarvo on n. 20%.

Entä näiden kehitysvuosien aikainen muu ympäristö? Joissain paikoissa on hyvät koulut ja paljon vaihtoehtoja, on enemmän mahdollisuuksia harrastaa ja kehittyä. Olkoon tämän painoarvo 15%.

Geenien, vanhempien ja elinympäristön lisäksi ihmisen elämänpolkuun vaikuttavat ainakin kaksi muuta asiaa, joihin ihminen ei voi itse juurikaan vaikuttaa. Tuttavapiiri ja onni. Emme voi vaikuttaa aina siihen ketä lähellämme on ja kenellä on vaikutusta valintoihimme. Myrkyttävätkö nämä ihmiset vai kannustavatko? Tai entä onni sitten? Sattumat, jotka saattelevat meitä vaikka onnekkaasti työpaikan suhteen, kun jonkun tuttava tai sukulainen nyt sattuu olemaan vaan siellä johtoportaassa. Tai joku tapaa jonkun sattumalta vaikka baarissa jonka kanssa homma osuu yksiin, perustaa firman/bändin/tms josta tulee menestys. 

Yhdellä ei käy mitään näistä onnekkaista sattumista, vaan hän saa adhd:n, vakavan sairauden tai muun sattuman oikusta tielleen osuneen kiusan. Oman lähipiirin painoarvo saa 10% ja sattuma 5%.

Kun nämä laskee yhteen, näyttävät ne ratkaisevan 90% siitä kuinka menestyneitä meistä tulee. Aika ristiriitaista sen ajatuksen kanssa, kun uskomme, että menestyksemme on riippuvainen puhtaasti siitä, kuinka kovasti olemme valmiita tekemään töitä? Miksi näin ajattelemme? Haluammeko uskoa, että meillä on enemmän vaikutusmahdollisuuksia kuin meillä loppujen lopuksi onkaan? Onhan se selvä, että lapsi, joka syntyy keskittymishäiriön ja oppimisvaikeuksien kanssa riitaisaan, varattomaan ja päihdeongelmaiseen kotiin  ja ympäristöön ei millään voi omata samanlaisia mahdollisuuksia kuin lapsi, joka saa keskittyä ilman vaikeuksia kouluun, harrastaa monipuolisesti, saa tukea vanhemmiltaan ja lähipiiriltään ja taloudelliset asiatkaan eivät ole painolastina. 

Emmekä tässä vielä sivunneet ihon väriä, seksuaalista suuntautuneisuutta, sukupuolta, uskonnollisia ympäristötekijöitä, kansallisuutta jne. Todellakin puhtaasti elämän sattumanvaraisuutta. Pelkkää elämän arpapeliä.

Toisaalta, jos peilaan tuota alun kirjoitustani - onko menestyksellä loppujen lopuksi mitään korrelaatiota onnellisuuden kanssa? Yhtä arpapeliä se toki tuntuu olevan. Eli ei kun oman elämän lottoa vetämään. Onnellisuus kun ei riipu menestyksestä.