Joulu tulee jokaiselle ja onneksi joka vuosi.

Facebook aina kyselee, että mitä mietit. Vaikkette kysyneet, kerron silti. Mietin juuri nyt aika syntyjä syviä. Toisenlaista näkökulmaa ruokakaupan jonoissa hikoilemisen tai tekemättömien töiden tuskailun keskelle. Ei itsesäälissä rämpimiseksi vaan kenties muistutukseksi. Tasan ei käy kaikille onnen lahjat. Koska on joulu. Ja koska se joulu ei kaikille edusta vain iloista yhdessäoloa.

Mietin sitä, että meitä on varmasti aika paljon. Niitä ihmisiä, joiden joulua sävyttääkin haikeammat tai tummemmat sävelet. Joulu nostaa ikävän pintaan poismenneiden rakkaiden johdosta. On paljon niitäkin, jotka eivät muista syistä saa viettää joulua rakkaimpien ihmisten kanssa. Välit ovat menneet sukulaisiin ja lapsiin poikki. On eroperheitä. On taloudellisia huolia, terveyshuolia, päihdeongelmia, työttömyyttä, mielenterveysongelmia, yksinäisyyttä. Ei ketään kenen luokse mennä. Ei ketään joka muistaisi - edes joulukortilla. Jääkaapissa vain valot.

Sydäntäni pakottaa kaikkien näiden ihmisten puolesta. Kukaan ei ansaitse sitä. Tiesittekö, että Auttavaan puhelimeen tulee vuosittain liki 180.000 puhelua. Vain kolmannekseen niistä ehditään vastaamaan. Ihmisten hätä ja avuntarve ovat kasvaneet merkittävästi. Johtuuko se siitä, että emme enää välitä lähimmäisistämme? Vai siitä, että meidän on vaikeampi pyytää apua heiltä - tutuilta ja sukulaisilta?

Kaikki korostuu tänä hetkenä, koska joulu on juhlista pyhin. Se, johon asetetaan eniten odotuksia perheen yhdessäolosta ja onnellisuudesta. Pidetään kiinni traditioista ja tavataan sukulaisia, läheisiä ja perhettä. Nautitaan kerran vuodessa perinneruoista, ja syödään itsemme ähkyyn. Käydään kirkossa hiljentymässä vaikkemme edes uskoisi koko instituutioon. Joulu on joulu eikä sitä pääse pakoon vaikka joskus sitä haluaisi. Jouluna kontrastit korostuvat. Selviät ehkä arjessa muuten huolistasi ja suruistasi, mutta jouluna ei saisi olla surullinen tai onneton. Silloin pitäisi laulu ja nauru raikaa. Ja vastavuoroisesti upota hiljaisuuteen, rauhoittua ja antautua seesteiselle joulun taialle yhdessä rakkaiden kanssa. Sulkeutua koteihin, mökeille ja omiin koloihin. Ulkopuolella paha maa. Hetken aikaa paossa arjelta. Entä, jos elämä ei anna tähän mahdollisuutta? Meitä on monta, joille tuo ei ole tänä vuonna mahdollista tai se vaatii erityisen paljon tekemistä. Kyllä iloa voi löytää monista asioista, kun päättää, mutta toisaalta voi olla helpompaa hyväksyä, että aina kaikki ei ole niin täydellistä idylliä kuin haluaisi sen olevan. Antaa joulun tulla ja antaa sen mennä. Joulu tulee silti meille jokaiselle. Tänä vuonna se on tällainen. Kohta se on taas vuodeksi ohi. Tulee uusia jouluja, tulee parempia.

Sydämeni on tälle nyt hyvin auki ja herkkänä. Saatan tuntea nahoissani ihmisten kaipuun ja ikävän. Vaikken olekaan yksin eikä joulussani ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, päinvastoin. Ehkä siksi, koska minulle tämä joulu on se Joka toinen joulu. Joulu, jolloin lapsemme ovat toisissa kodeissaan. Se tuntuu. Jossain syvällä sielun sopukoissa, sydämen kätköissä. Haikeiden säikeiden säteinä. Vaikka siihen valmistautuu, peittelee sen huolella ja kätkee omia odotuksiaan. Viettää joulua heidän kanssaan etukäteen. Tietää, että heillä on kaikki hyvin ja he saavat silti nauttia jouluisesta ilosta ja riemusta. Ja niin itsekin. Omanlaisesta, aikuisesta joulusta. Vapaasta ja rennosta yhdessäolosta. Silti ikävä pyrskähtelee pintaan silloin, kun et osaa sitä odottaa.

Tämä joka toinen joulu -joukkomme vain kasvaa. Erot yleistyvät ja Joka toisen joulun aikuisia, vanhempia ja lapsia on koko ajan enemmän. Joiden joulun traditioita leimaakin ei pelkästään onnentäyteisen ja perhekeskeisen ilon tuntemukset vaan myös kaipuu ja ikävä saada viettää se kaikkien rakkaiden kanssa. Koska tämä ei pelkästään kosketa vain meitä vanhempia vaan myös isovanhempia ja muita lähisukulaisia, joiden joulutraditiot ja perinteet muuttuvat eron jälkeen.

Elämässä on monta sellaista asiaa, joita ei osaa eikä kykene ymmärtämään saati osaa asettua toisen asemaan ellei niitä joudu kokemaan ja kohtaamaan itse ja yksi niistä monista on joulupyhien viettäminen eron jälkeen, ilman lapsia. Silti tiedän lukeutuvani niiden etuoikeutettujen joukkoon, jolla on perusasiat hyvin. Saan tuntea rakkauden ympäröivän minua. Etäämmältäkin.

Joulu on antamisen aikaa. Onneksi on ihmisiä, jotka haluavat jakaa hyvästä osastaan muille, apua tarvitseville. Ilokseni olen seurannut tätä some-buumia, jossa yksityiset ihmiset ojentavat auttavan kätensä ostamalla jouluruokia vähäosaisille tai kutsuvat yksinäistä joulua viettäviä liittymään seuraan. Lahjoittavat leluja lapsille, antavat rahaa hyväntekeväisyyteen. Se lämmittää ja herkistää mielen. Kaikki tätä aikaamme leimaava itsekeskeisyys ei olekaan voittanut empatiakykyämme.

Kiitos rakkaat lukijani tästä vuodesta. Kommenteistanne, palautteistanne, mukanaolostanne. Toivon vilpittömästi, että kaikkien teidän joulunne on täynnä onnen pirskahduksia, ilon hetkiä, rauhaa ja rakkautta. Eikä kenenkään tarvitsisi viettää sitä yksin tai suruissaan.

Tämän runon kera erittäin hyvää joulua kaikille teille rakkaat.

Halauksin, keski-iän kynnyksellä

Joulunaikaa, tunteita ja taikaa. Ilmassa on tässä, kun tartut kauniiseen hetkeen elämässä.
Sydän löytää kodin sieltä missä sielu ei eksy tieltä.

Täyttäköön rauha ja rakkaus mielen, vieköön glögi ja suklaa mennessään kielen.
Takkatulen loimua ja kynttilöitä, rakkautta, rakkaita ja pyhien viettoa ilman töitä.

Toivon, että yksinäinen sydän ystävän käden löytää, nälkäinen kutsutaan notkuvaan pöytään.

Huolien ja murheiden tilalle ilon ja rauhan toivon löytyvän, naurun raikuvan, seesteisen olon pysyvän.

Tätä kaikkea toivon jouluunne tähän, muistakaa hengähtää edes vähän.

Ihanaista joulunaikaa, rakkautta ja ihmeiden taikaa. Siitä tämä joulu tehty on, olkoon se meille kaikille huoleton.

Elämää teinien kanssa Vol III

"No onko se niin kamalaa, kuin sanotaan?" Kysyy ystäväni tarkoittaen elämääni teini-ikäisiksi ehtineiden tyttärieni kanssa. Joudun oikein pysähtymään ja hengähtämään. Miten sen nyt sanoisi hänelle, jonka lapset ovat hädin tuskin vauvantuoksusta kuoriutuneet ja tapittavat suloisilla silmillään "tätää", ja hokevat "syiin, syiin" tarkoittaen, että tädin on nyt heti otettava heidät syliinsä. Ei. Niitä hetkiä ei voi verrata keskenään. Tämä suloinen pallero sylissäni suttuisine naamoineen, tahmeine sormineen ja naurusta sikkuraisine kasvoineen ei voi ikinä herättää niitä tunteita äidissä tai naisessa, johon vain teini kykenee. Parhaimpina hetkinä - niinä sangen lyhyinä onnenkyyneleitä silmäkulmiin nostattavina tähtihetkinä onneksi pystyn muistuttamaan itseäni, että kyllä. Se elämä teinien kanssa voi olla myös ihanaa ja sykähdyttävää, mutta seuraavassa hetkessä sen turhautuneisuuden ja ärtyneisyyden sekä äärimmäisen hermoromahduksen lähestyessä kykenen hokemaan vain itselleni: " hillintää nainen, hillintää. Nuo ovat tulleet sinusta ja joskus aikanaan herättäneet yhtä ihastuttavia huokauksia sinussa kuin hetki aiemmin tuo suloinen, vauvalta tuoksuva pallero. Ja jos nyt oikein kovasti pinnistelet, muistat kyllä, että rakastat heitä enemmän kuin mitään."

Joskus muistan aikanani saaneeni osakseni hymähdyksiä, kun tuskailin ja päivittelin leikki-ikäisten tyttärieni toilailuja " Odotapa vaan , kun ne kasvavat. Tuo ei ole vielä mitään. Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet". Tai vaikka näin: " Voi, niin ikävä tuota aikaa, kun lapset olivat pieniä. Voi, kun pääsisi takaisin siihen aikaan. Nyt nämä on jo niin itsenäisiä, että eipä paljon näy eikä kuulu.." Eikö kuulostakin tutulta? Silloin se ei kyllä lohduttanut lainkaan, kun oli aivan nääntynyt valvotuista öistä, sairaskierteistä tai tarhaan ehtimisstressistä. Mutta kyllähän kokeneemmat aina tietää paremmin. Ei sille voi mitään. Niinpä ajattelin, että "hauskuutan" (tai pelottelen) teitä pikkulapsiruuhkavuosia eläviä äitejä ja isejä ja maalailen teille kuvausta tästä omasta teiniarjestani. Ottakaa se oma pieni pallero vaan halaukseen ja nauttikaa siitä hetkestä. Aika kuluu äkkiä...

Teini ja oma huone

Kulkeminen teinin huoneeseen on aina vain omalla vastuulla. Koskaan et tiedä millä tuulella vastaanotin on siellä.

Koputat varovasti oveen. Vastausta ei kuulu tai jos hyvin käy äreä "NOH". Raotat ovea. Teini lojuu useimmiten velttona sängyllään, napit korvissa mutta AINA puhelin kädessään. Alkaa suht tyypillinen dialogi seuraavanlaisesti. "Oletko tehnyt läksyt?" "Ei kuulu sulle". En lannistu. "Oletko syönyt tänään mitään?" "Ei kuulu sulle". Jatkan vieläkin senkin uhalla, että aistin jo tulossa olevat tunteenpurkaukset.. "Onko jotain tapahtunut, kun olet noin äreä?" "Mitä hittoo sä aina tenttaat. Anna mun olla rauhassa"..No, ajattelin että noudatan Sinkkosen kasvatusvinkkejä ja osoitan välittämiseni kysymällä kuulumisia. Toiseen kertaan...

"Meneminen teinin huoneeseen on kuin menisi Ikeaan. Käyt vain pistäytymässä ja lähtiessäsi sinulla on 6 lasia, pari mukia, 2 kulhoa ja lautasta, nippu ruokailuvälineitä ja pari pyyhettä".

Ei jaksa muistaa kuinka monta kertaa olet niistä sanonut...

Teini ja koskettaminen tai huomion osoitukset

Tähtihetki: jos hyvin käy, saat käydä illalla suikkaamassa suukon poskelle tai toivottamassa hyvät yöt. Samalla saat sammuttaa valot ja tehdä pari muuta palvelusta, mutta mitäpä siinä tilanteessa ei tekisi. Palkinto kun on noinkin suuri. Sillä on elettävä pitkään. Mutta älä missään nimessä odota, että teini ikinä koskaan missään tilanteessa tulisi sinua halaamaan. Joskus, jos teinillä on esimerkiksi sydänsuruja (joka ei tietenkään ole mikään tähtihetki vaan valtakunnallinen maansuru ja maailmanloppu), saatat kyetä hänet sulkemaan syliisi vain sen vuoksi, ettei hän hysterialtaan ja koko vartaloa vavisuttavilta itkukohtauksiltaan tajua, että olet ottanut hänet halaukseesi. Kun tuo äkisti alkanut itkukohtaus yhtä äkisti päättyy, irrota salamannopeasti otteesi, jottei teinisi huomaa tulleensa höynäytetyksi tähän uskomattoman noloon tilanteeseen.

Muista vielä tämä: Jos yrität halata tai osoittaa hellyyttä julkisella paikalla, varaudu siihen, että teinin kuumottava ja pitkä viha laskeutuu yllesi ja seuraavaa kertaa saat odottaa...Älä siis koskaan etenkään julkisesti tai kavereiden kuulo- tai näköetäisyydellä alita teinin läheisyysvyöhykettä, joka vanhemman kyseessä ollessa on vähintäänkin metri. Vain rahan ojentamisen yhteydessä käsien hipaisu on sallittua.

Teini ja rahan käyttö

Mikään rahamäärä, jonka teini voi itseensä upottaa ja käyttää ei ole liikaa tai perusteetonta. Kaikilla kavereilla on ainakin sata kertaa reilummat mutsi ja faija, jotka ostavat aina uusinta ja parasta omilleen toisin kuin sinä ja sinun sniiduilut kaikessa mikä kuuluisi teinisi mielestä hänelle juuri nyt heti, koska kaikki muutkin. Kun pyydät teiniäsi tyhjentämään astiat tiskikoneesta tai ottamaan osaa muihin kotitöihin, hänellä ei luonnollisestikaan ole siihen aikaa, koska on ihan sikana kokeita ja läksyjä. Mutta jostain kumman syystä hänellä löytyy aina aikaa surffata erilaisissa verkkokaupoissa etsimässä milloin itselleen langattomia kuulokkeita, uutta puhelinta, talvikenkiä, takkia, laukkua, meikkejä.. you name it. "Pitäisi mauto (mopoauto) saada, koska siis hei, c' moon kukaan ei enää aja skoballa (skootteri)näillä keleillä ja mieti hei vähän, kuinka paljon aikaa sulla mutsi jäisi yli, kun sun ei tarvitsisi enää mua kuskata.." Perustelut löytyy aina. Olenkin miettinyt miksi sitä samaa energiaa ja mielikuvitusta ei esimerkiksi koskaan käytetä reaaliaineen kokeen vastauksissa. Ne olisi taatusti opettajankin mielestä mielekkäämpää luettavaa kuin kahden sanan vastaukset "ei tietoo..".


Teini ja ruokailu

Jos joskus satut saamaan teinin kanssa yhteisen ruokailuhetken (muualla kuin hänen valitsemassaan ravintolassa), nauti niistä vaikkei niissä olisi mitään nautittavaa. Useimmiten se menee näin: "Kato mutsi, en mä nyt ehdi, kun mä meen syömään mun kaverin kaa" tai "Oon jo hei syönyt, heippa. Mä meen nyt" tai vähän huonompana päivänä verensokereiden ollessa jo aika lailla pakkasella: "Siis mitä p..kaa sä olet taas laittanut? Hyi,en syö" johon sanon, että no, maistaisit edes. Kun teini maistaa ja jatkaa syömistä ja kysyt vienosti, että noh, oliko hyvää, vastaus on suurin piirtein tätä:" Ihan ookoo. Mutta ei tätä kyllä lisää ottaisi.."

tai "Eikö täältä talosta löydy ikinä mitään kunnon ruokaa? Siis Saran/Maran/Miran kotona oli just sellaista ihan sikahyvää safkaa..." Aha. No menepä vaikka sitten sinne taas syömään. Tai "Miten sä äiti voit aina ostaa vaan tätä mehua/leipää/leikkeleitä/juustoa/ - ihan mitä tahansa tuotteita, joita on syöty iät ja ajat..kunnes tilanne onkin aivan yhtäkkiä muuttunut.."Siis ei kukaan tykkää näistä paitsi sinä. Voisit sä mitenkään kysyä ens kerralla, kun menet kauppaan, että mitä ME halutaan?" Hmm..harkitsen asiaa.

Ja vaikka mikään ei koskaan oikein kelpaa tai hyvin monesta asiasta marmatetaan, niin on perin kummallista, että kaikki kyllä katoaa kaapista ja salaman nopeasti. "Äiti, voisit sä ostaa taas niitä välipalapatukoita?" "Justhan mä ostin eilen", sanon. "Kaksi pakettia. Mihin ne oikein on kadonneet?" tai kun olet koko viikonlopun tehnyt erilaisia ruokia ja tulet maanantaina töistä kotiin, niin nälkäinen teini tulee vastaan paiskoen ovia:" tääl ei oo mitään ruokaa" johon vastaat kummissasi "enkös juuri eilen tehnyt teille pastaa - mihin se nyt on joutunut?" ja samalla, kun sanot tämän, huomaat kasan likaisia astioita altaassa. Jaahas. Täällä on siis ruokittu enemmänkin suita, kuin olit ajatellut...

Voih, esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. "Teini ja minäkuva", "Teini ja seurustelu", Teini ja puhelin", "Teini ja kielenkäyttö"...Vastahan tässä pääsi alkuun. Ehkä jatkan taas tästä sopivan hetken tullen ;)

Teini siis elää ihan uskomattomassa itsekeskeisyyden kuplassaan. Kun sen ymmärtää, elämä teinin kanssa on itse asiassa suht helppoa. Jos muutaman vuoden tässä odotat, etkä nosta mitään sellaista asiaa esille, jossa teini joutuisi ulos tuosta kuplastaan (ja syydät rahaa joka suuntaan), niin kaikki menee ihan hyvin. Vai oliko se sittenkään vanhemman tehtävä? Vai olikohan se Sinkkosen viesti "rajoja ja rakkautta - vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä, jotta hänestä kasvaa kypsä aikuinen". Tätä olen yrittänyt noudattaa - ja voin kertoa, että se ei ole helpoin tie. Mutta se kannattaa. Niitä pilkahduksia näkee jo aika ajoin. Juuri silloin, kun olet vaipumassa epätoivoon tai kaiken nielevän raivon valtaan. Teini osaa yllättää. Jossain pinnan alla sykkii sittenkin jo aika mageen tyypin sydän ja ajattelevat aivot. Saatat huomata, että oletkin kasvattamassa aika huikeaa yksilöä, josta on kuoriutumassa aivan mieletön helmi. Kaikki helmet vaativat hioutuakseen aikaa, vaivaa ja koettelemuksia.

Jaxuhalit kanssasisarille ja -veljille <3.

Yksinäisyyden eri muodot

Tänään alkoi Helsingin Sanomien yksinäisyysviikko, jonka aikana Hesarin toimittajat pureutuvat suomalaisen yksinäisyyden eri muotoihin, syihin ja seurauksiin. Minunkin on tehnyt mieleni kirjoittaa aiheesta jo aiemmin, mutta se tuntuu henkilökohtaisuudessaan niin vaikealta, että olen vältellyt sen ääneen sanomistakin. Yksinäisyys on ollut minulle vierasta. Nyt tiedän vähän mitä se on. Ja niin tietää moni muukin. Itse asiassa joka viides suomalainen tutkimuksen mukaan. Se kuulostaa hyvin surulliselta. Etenkin, kun se koskee monesti vanhuksia ja nuoria, joskaan mikään ryhmittymä ei jää tämän ulkopuolelle. Kuten Väestöliiton tutkimusjohtaja Anna Rotkirchkin sanoo: " Yksinäisyys on hyvinvointiyhteiskunnan nurja puoli. Niistä arvokkaista asioista, joita meillä on, seuraa myös yksinäisyyttä: mahdollisuudesta elää ja asua itsenäisesti, erota huonosta liitosta, hoitaa lapsia kansainvälisesti vertailtuna pitkillä perhevapailla, elää pitkään". Ja monia muita. Ero ja ensin työttömäksi jääminen, sittemmin yrittäjyys ovat minullekin näyttäneet tuon nurjan puolen.

On eri asia olla yksin kuin yksinäinen. Muistan itsekin ajan, jolloin saatoin tokaista lapsillenikin "antaisitte minun edes joskus olla yksin". Ruuhkavuosissa se oli niitä päällimmäisiä asioita, joita kaipasi, kun sairastelukierteet kuormittivat, tekemättömät työt kaatuivat päälle ja tuntui, ettei yksinkertaisesti kapasiteetti enää riitä ylimääräisiin, liikkuviin osiin. Silloin sitä yksinoloa kaipasi. Happea. Silti monesti tunsin - etenkin avioliittoni loppupuolella olevani hyvin yksinäinen liitossani. Olin ajautunut henkisesti jo niin kauas puolisostani, että toisinaan, kun katselin toisiinsa kietoutuneita, rakastuneita pareja tai käsi kädessä kulkevia varttuneempia pareja, sydäntäni viilsi viiltävä kateuden ja yksinäisyyden tunne. Heillä oli jotain mitä kaipasin itsekin. Silloin pakenin sitä entistä hektisempään suorittamiseen.

"Yksinäisyys sydämessä, katkeriksi pisaroiksi tiivistyy..." laulaa Juicekin. Niin se tekee.

Tunnistan nuo katkerat pisarat nykyisinkin monta kertaa. En enää katsellessani yhdessä olevia, rakastuneita pareja - paitsi silloin, kun mieleni tekisi painautua toisen lämpimään ja rauhoittavaan, voimaannuttavaan kainaloon, joka sattuukin olemaan siellä 500 kilometrin päässä. Silloin, kun omat voimat ovat lopussa ja kaipaisi toisen läheisyyttä vain voidakseen paremmin. Silloin, kun lasket päiviä siihen kunnes taas nähdään ja siinä luvussa on vähintään kaksi numeroa. Silloin se kirpaisee. Ja kun tulet pimeään kotiin, jossa kukaan ei sinua odota. Kukaan ei ole soittanut, ei laittanut viestiä. On vain hiljaisuutta huokuvat seinät ja apea olo vastassa. Vaikken ole yksin, tunnen yksinäisyyttä. Kaikkialla muualla tuntuu ihmiset viettävän iloista perhe-elämää. Vakkei se olisikaan todellisuutta, niin yksinäiselle se tuntuu siltä.

Tunnistan nuo katkerat pisarat nykyisin silloin, kun näen kuinka remakasti naurava firman pikkujouluseurue keskustelee vilkkaasti, halailee toisiaan, juhlii kulunutta vuottaan ja onnistumisiaan. Tunnen mistä jään paitsi. Ei ole enää työyhteisöä, jossa jakaisi ne kaikkia yhdistävät kertomukset ja tarinat. Joissa saisi nauraa ja tuntea kuuluvansa samaan heimoon. Joissa sparrailisi ajatuksiaan, heittelisi ideoitaan ja nauttisi älyllisestä vuorovaikutuksesta. Ei pikkujouluja, ei tyky-päiviä, ei kehityskeskusteluita, ei viikko-palavereita. On vain minä itse, minun oma, toisinaan ilman sosiaalisia kontakteja oleva todellisuuteni. Kontrasti entiseen tuntuu huikean isolta. Olen niin ihmisihminen kuin olla vain voi. En koskaan ole ikävöinyt tiettyjä töitä tai titteleitä, en nirsoile niistä, mutta ihmisiä ja työyhteisöjä kylläkin.

Tai silloin, kun kuuntelen kuinka ystävät, läheiset ja työssä käyvät tuskailevat palavereista, tapaamisista, matkoista, koulutuksista, tehtävistä ja muista riennoista pursuilevia kalenteriaan ja hektistä työarkeaan. Omani näyttää sangen kuolleelta entiseen elämääni verrattuna, jossa tahti oli jopa niin kiivas, että hengästytti ja kierrokset niin kovia, että illallakaan ei kyennyt rauhoittumaan. Tiedän, etten sitä kaoottista kaahottamista kaipaa, mutta sitä tunnetta, että olin tarpeellinen ja sitä oman työn mielekkyyttä - ei mielettömyyttä. Joskin ne kaksi ovat yllättävän lähellä toisiaan.

Yrittämisessä on puolensa kuten sanottua, mutta nyt vasta ymmärrän tämän arjen kokeneena kuinka henkisesti koettelevaakin se voi olla, kun olet niin paljon itsesi kanssa ja vain itsesi kanssa. Luojalle kiitos siitä, että päivät eivät ole veljiä keskenään. On alamäkiä, on alavireisiä, on lamaannuttavia, täysin kuolleita ja oman itsensä uskonpuute-päiviä. Mutta sitten on niitä päiviä, kun tapaat uusia asiakkaita, saat kauppoja, saat päästä kurkistamaan muiden yritysten arkeen ja elämään, saat tehtyä ja luotua ihan itsestäsi, omien aivoitustesi kautta jotain sellaista kontribuutiota yrityksille, josta he ovat valmiita maksamaan. Saat hetken paistatella siinä onnentunteessa, kunnes se taas silmänräpäyksessä voi olla jotain muuta.

Minulle erittäin rakas ihminen sanoi viikonlopun aikana jotenkin näin: "Ajattele miten vahvaksi sinä tässä elämänkoulussa tulet, miten pitkälle olet jo päässyt ja mitkä mahdollisuudet sinulla onkaan, kun vain tartut toimeen etkä lamaannu."

Kiitän siitä etten ole yksin. Kestän ne ajoittaiset yksinäisyydet, kun tiedän, että jossain on aina joku, joka on minulle läsnä. Ja koska tiedän, että tulee niitä ylämäkipäiviäkin. Opettelen vielä iloitsemaan niistä alamäkipäivistäkin. Nekin kuuluvat elämään.

Olen luvannut itselleni, että tällä viikolla käyn yksinäisyyden vastaiseen taisteluun. Tapaan ystäviä, otan yhteyttä ihmisiin, joihin en vähään aikaan ole pitänyt yhteyttä. Soitan vanhukselle ja ilahdutan. Tee sinäkin niin. Me emme aina voi tietää, kuinka yksinäinen joku tai hänen arkensa voi olla. Yksikin pieni ele voi antaa voimaa ja ilahduttaa tätä yksinäisyydestä kärsivää ihmistä. Mikään ei ole niin kamalaa, kuin kohdata vaikeuksia yksin. Sen karun todellisuuden huomaa vasta, kun sen kohtaa itse.

Miesten päivä...asiaa miehistä ja naisista miesten elämässä...

Miehet - tämä teksti on omistettu teille.

Ja naiset - lukekaa ja pysähtykää tämän äärelle hetkeksi miettimään, että mahtaako tämä olla totta teidän kohdalla?

Edes tämän kerran. Onhan tänään miesten päivä. Käsi sydämellä - kuka tiesi sen? Ilman, että törmäsi sosiaalisessa mediassa siihen liittyvään uutisointiin? En minä ainakaan...Ja se pisti miettimään. Oikeastaan kahta asiaa. Sitä - kuinka paljon me vahvat naiset olemme "vallanneet" ja omineet jo itsellemme itsestäänselvyyksinäkin pitämiämme asioita. Ja toisaalta sitä - kuinka vähän me muistamme enää sanoa ääneen sitä, mitä ja miten me arvostamme miehiämme. Puolisoitamme, kumppaneitamme, isiämme, ukkejamme, lastemme isiä, enojamme, setiämme...Isänpäivä oli juuri. Kuinka monessa perheessä sitä juhlitaan yhtä lailla kuin äitienpäivää? Vai onko sen painoarvo pienempi? Kuinka moni ostaa lahjan lastensa isälle isänpäivänä? Kuinka moni nainen odottaa sitä saavansa puolisoltaan äitienpäivänä? Olenko väärässä, kun minulla on tunne, että se keväinen juhlallisuus on isommin esillä? Tai kansainvälinen naisten päivä saa jo markkinointi-ihmisetkin heräämään? Kukkakauppiaat ja ravintolat kiittelee, koska miehet on opetettu huomioimaan naisiaan ja hemmottelemaan heitä. Ystävänpäivät, suhteen merkkipäivät, romanttiset huomionosoitukset - eikö niissäkin pääpaino ole langetettu miehen vastuulle? Naiset olettavat, että miehen tehtäviin kuuluu naisensa huomioiminen ja mielellään romanttiseksi lukeutuvilla yllätyksillä tai huomion osoituksilla, tai muutoin olemme loukkaantuneita. Kuinka monen mies nostaa tätä asiaa esille, jos nainen unohtaa moiset huomionosoitukset? Yhtä lailla, kun me kuulutamme tasa-arvoisuutta, koen, että tässäkin asiassa sen silloin pitäisi toteutua. Kohtele muita ihmisiä kuten toivot itseäsi kohdeltavan, eikö?

Arvostammeko me miehiämme riittävästi? Koska viimeksi olet kiittänyt tai kehunut kumppaniasi ainaisen huomauttelun, muistuttelun, nalkuttamisen tai vaatimusten sijaan? Koska viimeksi olet kiepsahtanut miehesi kaulaan, rutistanut lujaa, suikkaissut suukon suulle ja sanonut rakastavasi? Tai rapsuttanut hänen selkäänsä, hieronut jännittyneitä hartioita tai jalkapohjia? Koska viimeksi olet tehnyt hänen eteensä jotain sellaista, mistä tiedät, että hän ilahtuu mutta joka ei oikein millään jaksaisi sinua kiinnostaa? Tai huomioinut muuten arjessa teoilla, joiden tiedät häntä lämmittävän?

Pitkässä parisuhteessa tai lähipiirin kesken sitä usein unohtaa, etteivät nämä toista huomioivat teot ole itsestään selvyyksiä. On selvää, että niihin tottuu ja silloin tohinassa sitä ohittaa ne hetket jopa pysähtymättä. Ei tartu siihen, että tämän päivän miehet tekevät itse asiassa monissa perheissä ihan pyytämättä ja paljon sellaisia asioita, joita me naiset emme edes välttämättä huomaa tai osaa arvostaa. Enkä sano ettemmekö me naisetkin tekisi. Mutta totuus on, että miehet pitävät vähemmän meteliä omista tekosistaan kuin me naiset. Minusta tuntuu, että me pidämme enemmän meteliä oikeuksistamme, vaahtoamme tasa-arvon toteutumisesta arjessa -niin kotona kuin työpaikoilla, osaamme vaatia ja olemme vaativia. Kaikessa. Me haluamme uran, perheen, täydellisen kodin ja puolison, joka tukee meitä kaikessa, jotta tämä kaikki mahdollistuu. Ja se onkin hienoa, niinhän se pitääkin mennä. Kunhan emme unohda, että myös miehemme ovat oikeutettuja tähän samaan?

Kärjistetysti sanottuna monelle miehelle riittää vähempikin. Mies on onnellinen, kun sillä on kiva duuni, leppoisat työkaverit, kohtuullinen toimeentulo, katto pään päällä, perheellä hyvä olla ja ruokaa ja seksiä saa säännöllisesti - mieluiten kotona, mutta jos jompi kumpi lakkaa olemasta, mies ei jää toimettomaksi. Hän hakee perustarpeensa täytön muualta. Ja aina on saanut -ai miksikö? Koska tasa-arvon nimissä, myös nainen osaa ne tarpeet tyydyttää muualla, mikäli nykymies on näännytetty työpaikan ja kodin (ja naisen) vaatimusten ristiaallokossa. Joku feministi voisi tähän todeta, että no eikös se ole ihan oikein, että mieskin saa tuta, mitä se haluttomuus ja väsymys on, koska nainen on siitä tiennyt jo vuosia - silloin, kun kaikki kaatui puhtaasti naisten harteille.

Niin, kaipa me naiset siksi olemme niin vahvoja. Olemme nousseet sieltä äkeen alta. Raivanneet tiemme hellan ja nyrkin välistä tähän päivään, joka mahdollistaa naiselle täysin samat vaihtoehdot kuin miehellekin. Olemme näyttäneet, että osaamme nykyään juoda kuin miehet. Olemme näyttäneet, että pärjäämme aloilla ja ammateissa, joissa ennen vain miehet loistivat. Olemme osoittaneet miesten paikan ja oman valtamme #metoo -kampanjalla. "Älä käy jätkä sorkkimaan yksityisyyteni rajoja tai vien asian käräjille. Pidäpäs ukkeli näppisi ja myös kielesi kurissa tai muuten..." Koska näemme miesten vastaiskun #us too -kampanjan nimissä? Koska kyllähän se on jo nähty ja kuultu, että nelikymppinen nainen on kännissä pahempi kuin mies...Ainakin pohjoisen lomakeskuksien tanssilattioilla ja miespuolisten esiintyjien kourijana.

Miehet vaikenevat vielä. Olisi nöyryyttävää osoittaa heikkoutensa. Miehen pitää piilottaa herkkyytensä. Mies ei vieläkään saa itkeä. Mies menettää miehisyytensä ja uskottavuutensa. Mies ei saa arvostella naista. Ei myöskään osoittaa ihailua tai antaa kehuja - ainakaan työpaikalla. Joku kokee sen kuitenkin ahdisteluna.

Nainen saa. Tehdä näitä kaikkia ilman, että hänet leimataan.

Meillä on itse asiassa moni asia paljon paremmin. Miehet - te olette ansainneet tämän päivän. Ilman teitä me naisetkaan emme olisi niin hyviä ja vahvoja ja pääsisimme näyttämään kykyjämme siten kuin se tänä päivänä on mahdollista.

Ja mitä omaani tulee - kiitos, kun lähdit pesemään autoni sunnuntaiaamuna, jotta minun oli miellyttävämpi ajella kotiin tyttärieni kanssa. Kiitos, kun sanot, että rakastat. Joka päivä. Sellaisinakin, joina tiedän olevani rasittava ja ärsyttävä. Kiitos, kun silloin otat minut vahvojen käsivarsiesi syleilyyn etkä päästä irti ennen kuin rauhoitun. Kiitos, kun osaat käsitellä minua niin taitavasti etten voi kuin ihailla kykyjäsi. Kiitos, kun olet elämässäni. Ilman sinua elämäni olisi puoliksi tyhjää. Ilman sinua minulla ei olisi voimia olla näin vahva, hyvä ja kyvykäs.

Siksi me naiset tarvitsemme miehiämme. Ja te meitä. Olkaamme tasoissa. Tänään, huomenna ja jatkossakin.

Kasvatan teinejä - mikä on sinun supervoimasi?

Olen laiminlyönyt teitä lukijoita viime aikoina. Tunnen siitä huonoa omaatuntoa ja se tuntuu myös omissa nahoissani. Kirjoittamisen kaipuu. Etenkin iltaisin. Silloin, kun laitan pään tyynyyn, pistän vihdoin älypuhelimeni pöydälle, sammutan television ja valot. Vaivun ihanaan horrokseen. Unen ja valveen rajamaille. Sitten alkaa se surina. Aivoistani nousee esiin mitä parhaimpia tekstin pätkiä ja mielenkiintoisia, tarttumista vaativia ja kirjoitetuksi huutavia aiheita. Mutta juuri silloin keho tuntuu jo niin raskaalta, lämmin peitto päällä niin unettavalta, että ei millään ole jaksanut enää nousta, sytyttää valoja ja alkaa raapustaa niitä säkenöiviä ajatuksia ja lauseita ylös. Jokaisena tällaisena iltana päätän, että nyt tämän aiheen ja nämä lauseet muistan varmasti aamulla ja kirjoitan teille. Jokaisena tällaisena iltana minulla on se varmuus, että juuri niistä ajatuksistani syntyy mitä timanttisin blogiteksti ikinä. Arvatkaa muistanko ne enää seuraavana aamuna?

Ne aamut. En tiedä millaisia aamuja muiden kotona on, mutta meillä ne usein ovat yhtä hasardia ja kakofoniaa. Suloinen, ihana esiteini ei jaksa millään nousta. Hän kuuluu niin sanottuihin roikkujiin, jotka hengaavat viimeiseen asti sängyssä, kunnes kaikkien muiden hermo on jo mennyt (teinin varsinkin, joka on tarkka siitä, että ehtii kouluun ajoissa) ja aivan viime hädässä ja paniikissa lopulta juoksevat ympäri kämppää etsien milloin urheiluvarusteita, sukkia, reppua, kännykkää tai mitä tahansa. Hirveä tappelu tulee lähes joka aamu. Teinin pitää päästä vessaan, jossa esiteini kuppaa hänen mielestään liian kauan. Huom. meillä on myös toinen wc, joka olisi vapaana, mutta koska molemmat tytöt haluavat käyttää omaa vessaa, niin se raivoisa ovien paukutus toistuu joka aamu. Teini huolehtii oma syömisensä hienosti. Esiteiniä pitää palvella. Äiti voitelee yhä leivät valmiiksi. Pienintä pitää paapoa, vai mitä meille äideille onkaan opetettu? Mistä tämä muuten kumpuaa?? En ymmärrä itsekään, mutta niin vaan, kun vauvani pyytää, niin siellähän olen voitelemassa. Ja kaatamassa mehut valmiiksi. Huolehdin. Hyysään. Raivostuttaa itseänikin. Pilaan hänet taatusti. Sääliksi käy sitä poikaparkaa, joka joskus hänet tyttöystäväkseen saa. Prinsessa on oppinut tavoille...

Entä ne hetket, kun teini huomaa esiteinin käyneen hänen kaapeillaan "lainaamassa" vaatteita tai meikkejä? Luoja siunatkoon. En tiennyt, että sisarukset voisivat syyllistyä jopa tappouhkauksiin, kun highlighteria on vähän kokeiltu..Joskus kun olen ollut huolissani heidän äidinkielen opiskelustaan, niin niissä hetkissä tajuan, että sanavaraston monimuotoisuuden osalta ei ainakaan kannata huolestua. En tiennyt, että niin kattavasti voikaan toista nimitellä tai uhkailla. Myös artikulointi ja äänenkäyttö toimivat erittäin selvästi. Ei siis huolta tulevaisuuden osalta etteikö Suomesta löytyisi vahvaäänisiä ja selkeitä puhujia jatkossakin..

Kun sitten vihdoin nämä suloiset, ihastuttavat ja ah, niin hyvän mielen aamuisin itselleni tuottavat pyörremyrskyt ovat pyyhältäneet ovesta ulos, voin kertoa, että ainoa asia, joka aivoissani enää pyörii, on se, että pitäisikö ihan hetkeksi mennä huilaamaan vielä vai keittämään lisää kahvia...

Mutta olisihan se elämä ilman näitä pyörremyrskyjä ihan järjettömän tylsää. Joka toinen viikko kuitenkin vietän aikani ilman heitä ja joka kerran ikävä edelleen iskee ja pahasti. Vaikka elämä on täyttä, hyvää ja ihanaa myös niinä viikkoina, kun tytöt ovat isällään, niin palanen sydämestäni aina puuttuu. Jos haikeus ja kaipuu kasvavat liian suureksi, voin toki aina katsoa videolta nauhoittamaani kuvamateriaalia siskosten aamu- ja muista yhdessä vietetyistä hetkistä -koska lähes jokaisessa niissä jonkinasteinen riita kyllä saadaan aikaiseksi.

Tässäkin on myös se kääntöpuoli. Koska odotusarvo on kaikessa aina se, että jossain vaiheessa joku vääntö tulee, niin ah niitä autuuden ja onnellisuuden tuntemuksia, kun joskus kaikki meneekin sulassa sovussa ja saattaa päästä jopa todistamaan sen keskinäisen rakkauden pilkahduksen. Ne hetket saavat joka kerran kyyneleet kihoamaan äidin silmäkulmiin ja osoittavat, että loppupeleissä, tiukan paikan tullen tää posse pitää kuitenkin yhtä. Toivon, että jonain päivänä he itsekin sen myöntävät ja tajuavat, miten kallisarvoista siskous onkaan.

Yrittäjyyden plussat ja miinukset

Kaikki täytyy tehdä itse. Luoda tyhjästä, aloittaa alusta. Selvittää, hoitaa, järjestää. Kukaan ei tee niitä puolestasi. On veroasioita, tilitoimistojuttuja, vakuutuksia, pankkiasioita, yhteydenottoja, verkkosivuja, sisältöä, dokumentteja, markkinointia, asiakkaita, sähköposteja, hankintoja. Ennen kuin saat edes toimintaa käyntiin. Tuntuu, että aika valuu sormien välistä ja silti mikään asia ei edisty. Jokainen vähän tahollaan seisoo, tökkii ja matelee. Silti päivät vaan vaihtuvat. Yksinäistä. Itsensä johtamista. Kenen kanssa sparrailla? Kenen puoleen kääntyä. Ei ketään kenelle delegoida - mitään. Jotain olen ulkoistanut. Taloushallinnon. Sekin tökkii, kun joku tunnus puuttuu jostain. Jälleen soittoja pankkiin, sähköposteja joka suuntaan. Raha ei liiku. Ahdistaa. Miten selvitä alkutaipaleesta. Tai entä jos selviänkin tästä, miten sitten ensi kesänä. Entä, jos substanssini ei riitä. Entä jos teen virheitä? Ei ole selkää kenen taakse piiloutua.

Minun on pakko pitää tauko. Olkoon tämä nyt vaikka se lakisääteinen kahvitauko. Neljä tuntia on kulunut taas kuin huomaamatta enkä ole poistunut tästä pöydän äärestä kuin vessaan. Nyt aivot eivät enää suolla mitään. Tuli hiljaisuus. Kaipa ne yrittävät kertoa, että tee hetki jotain muuta. Kirjoita vaikka blogi. Anna aivojen levätä. Juo se kahvi.

On pitänyt hakata konetta aamusta iltaan. Ensimmäiset deadlinet paukkuu. Hyvä - paras motivaattori. Palkitseehan se. Kun saa jotain aikaan. Samanaikaisesti jännittää niin paljon. Minun tuotokseni, ne tavoitteet ja odotetut tulokset, jotka asiakkaille myin - ne pitää nyt lunastaa. Entä, jos asiakas pettyy? Entä, jos lupasin liikoja tai he odottavat minun tekevän ihmeitä.

Muistutan itseäni - tämä on vuoropuhelua. Yhdessä asiakkaan kanssa. Me molemmat kehitymme. Tämä on matka. Teen tätä heille mutta samalla minä opin. Miten koukuttavaa. Jotain minkä minä olen luonut, ensin ajatuksissani - muuttuu nyt vereksi ja lihaksi. Muovautuu. Minun lapseni kehittyy. Saan antaa sille sellaisen elämän ja kasvatuksen, johon minä uskon. Minun ei tarvitse kuunnella kuin asiakasta. Saan tehdä kaiken itse.

Tässä lauseessa kiteytyy koko yrittäjyyden plussat ja miinukset. Vapaus tuo vastuun. Olen vapaa tekemään mitä haluan, mutta samalla olen jo asiakkailleni vastuussa siitä, että teen kuten olen luvannut. Olen vastuussa lapsestani ja sen kasvatuksesta ja kehittämisestä. Mutta minulla on vapaus tehdä se kuten haluan. Silloin kun haluan. Siellä missä haluan.

Love what you do, do what you love. Rakastan tehdä ihmisten kanssa töitä asiakaskokemuksen kehittämiseksi. Auttaa yrityksiä tulemaan paremmiksi. Menestymään. Erottumaan. Kehittymään. Siksi olen yrittäjä. Lapseni on sitä varten. Sillä on merkitys.

Plussia on toistaiseksi niin paljon enemmän kuin niitä miinuksia. Ja joka päivä opin. Myös olemaan huolehtimatta ja murehtimatta tulevaisuuden osalta niin paljon. Usko itseensä ja omaan tekemiseen ja siihen lapseensa kasvaa päivä päivältä.

Olipa ihana pitkästä aikaa kirjoittaa. Kahvikin maistuu koleana päivänä hyvältä - yksinkin nautittuna. Nyt jaksaa taas jatkaa. Jaksamista myös teille kaikille lokakuun harmauden keskellä.

Millaisen elämän haluat?

Onko sinulla oman elämäsi 5-vuotissuunnitelma tehtynä? Tiedätkö jo missä olet silloin? Tiedätkö mitä teet ja missä asut?

Jos vastasit näihin kaikkiin kysymyksiin kyllä, kadehdin sinua. Tavallaan. Vaikken voisikaan tai osaisikaan elää niin. Kun ajattelen elämääni taaksepäin, en ole koskaan osannut. Niin paljon siihen on mahtunut muutoksia, että toisinaan on ollut vaikea nähdä jopa viiden kuukauden päähän. Joskus minua ahdisti tämä asia, nykyisin ei enää niin usein tai paljon. Miksikö? Koska olen oppinut, että se riittää, kun tietää millaisen elämän haluaa. Eli mitkä ovat ne asiat, ihmiset ja tekemiset, jotka vaikuttavat eritoten omaan onnellisuuteen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Koska sitähän me loppujen lopuksi kaikki haluamme, eikö? Onnellisen elämän.

Mitä onnellinen elämä vaatii toteutuakseen? Ei onnellinen parisuhde ole onnellisen elämän tae tai vaade. Se riittää, kun ihmisellä on ympärillään läheisiä, rakkaita ihmisiä, joiden seurassa saa olla oma itsensä ja tuntea silti olevansa rakastettu juuri sellaisena kuin on. Nauraa ja itkeä. Turva. Ympäröi minut rakkaudella. Se riittää.

Jokin toimeentulo, itsensä toteuttaminen. Usein työn kautta. Minä kuulun johonkin. Saan siitä toimeentuloa, jonka avulla elän. Minä riitän, osaan ja olen. Se on myös turvaa. Jatkuvuutta. Voin luottaa siihen, että tulen toimeen. Pärjään.

Oma hyvinvointi ja terveydentila. Sairaana, kipujen kourissa, vammautuneena tai terveydentilan ollessa heikko, on vaikea löytää täyttä onnellisuutta. Epävarmuus, huoli, itseensä käpristyminen vievät voimia. Ei pysty nauttimaan kaikista elämän väreistä ja iloista, jos on sairas. Kaikki me haluamme onnellisen elämän lisäksi terveen elämän. Koska ilman jälkimmäistä, ei ole ensimmäistäkään. Toki pitkäaikaissairaana ajan saatossa asiantilan kykenee hyväksymään, mutta kuka voisi väittää etteikö sillä olisi merkitystä elämänlaatuun?

Kun palaan kysymykseen millaisen elämän haluan, minulle ei nouse ensimmäisenä siis mieleen mitä viiden vuoden päästä haluan tehdä tai missä asun tai millaisen omaisuuden olen kerryttänyt. En osaa sellaista suunnitelmaa edes tehdä. Nyt on nyt, huomenna ehkä jo toisin. Sehän se elämän rikkaus on. Go with the flow. Annan mielelläni tutkimattomalle tilaa. Se ei pelota. Kestän joka tuulen ja sään.

Ei. Niillä ei loppujen lopuksi ole minulle suurtakaan merkitystä. Minulle riittää, kun saisin tuntea olevani rakastettu ja arvostettu. Minun ympärilläni olisivat ne ihmiset, joiden tiedän hyväksyvän minut ehdoitta, joiden seurassa minun on hyvä olla. Saisin antaa vastarakkauttani myös heille. Kun on tukiverkko, jonka kanssa jakaa elämän ilot, surut, nauraa ja kohdata vastoinkäymiset. Se on minun turvasatama.

Ja että saisin nauttia elämän suomista yllätyksistä ja käänteistä mahdollisimman pitkään ja terveenä. Että läheiseni olisivat myös terveitä. Viisivuotisen suunnan jälkeenkin.

Sellaisen elämän minä haluan. Mitä sinä haluat?

Live, laugh and love - mitä muuta sitä ihminen tarvitsee?

Toisinaan on vain hyvä antaa elämän kuljettaa sinne, mistä et tiedä. Heittäytymisestä saa mahtavaa energiaa. Ne voivat olla pieniä asioita. Kokeilet jotain eksoottista ruokaa, hyppäät junaan tai bussiin, jonka määränpäästä sinulla ei ole varmuutta, teet jotain sellaista mitä et ole koskaan tehnyt. Vaikka lähdet matkalle tuntemattomien ihmisten kanssa. Tai no, eivät kaikki olleet tuntemattomia, mutta valtaosa.

Äkkiseltään voisi luulla, että siinä piilee riskinsä. Entä, jos en pidäkään kaikkien seurasta? Entä, jos kaipaisinkin omaa rauhaa ja joudun jakamaan huoneeni neljän muun naisen kanssa. Miten jaksan naisten "säätämistä" koko matkan ajan? Entä, jos meillä on ihan eri vuorokausirytmi tai mieltymykset? Niin - kaikkea voi spekuloida, mutta kannustan kokeilemaan avoimin mielin. Siitä näet voi tulla uskomaton seikkailu ja elämys. Ja miten paljon se voimaannuttaa. Yhteinen nauru, keskustelut, kokemukset ja matkalla aina tapahtuvat seikkailut ja sattumukset. Ah, miten energisoivaa. Jalat ovat puhki, vatsalihakset hellinä, suupieliä pakottaa mutta olo on kevyt.

Auringosta ja naisenergiasta on ammennettu pitkän, kylmän ja pimeän talven varalle valtaisa annos poweria. Tällä jaksaa. Uusia ystävyyssuhteita on toivottavasti saatettu alulle ja uusien ihmisten erilaisuus ja erilaiset taustat laajentavat omaa horisonttia ja perspektiiviä niin, että on aivan haltioitunut. Siinä me oltiin- 10 naista, ympäri Suomen, erilaisilla elämäntarinoilla ja kokemuksilla varustettuja. Juristeja, opettajia, terveydenhuollon ammattilaisia, HR asiantuntijoita, yrittäjiä, toimitusjohtajia. Lapsellisia ja lapsettomia. Toisilla ihan pienet lapset ja äidit vaan huokailivat onnessaan omasta vapaa-ajastaan -tilasta, jossa ei tarvitse huolehtia kenestäkään. Tai sitten meitä, joilla lapset alkavat olla jo isoja -äitejä, jotka ovat jo hieman tottuneet olemaan yksin ja tarpeettomia. Koira- ja kissaihmisiä.Ikähaitaria kolmenkympin ja viidenkympin välillä. Eronneita, sinkkuja, vaimoja ja kumppaneita. Koti-ikävää ja samalla suunnatonta iloa omasta vapaahetkestään ja naisseurasta, vertaistuesta ja ymmärryksestä.

Kaikki me ollaan joskus koettu samoja. Aina löytyi joku, joka osasi samaistua. Aina heitettiin huulta. Ei se enää tässä keski-iän kynnyksellä ole niin vakavaa. Mitä sitten, jos ennen puolta päivää jo nauttii lasillisen proseccoa? Onhan sentään kuuma päivä tulossa ja seura mitä parhainta. Mitä sitten jos kympiltä illalla kaipaa jo sänkyyn ja kunnon yöunia. Onhan sitä koko päivä painettu menemään pitkin kyliä ja kaupunkeja. Kulttuuria, hyvää ruokaa, sopivasi liikuntaa ja yksi maukas jäätelö tai kylmä lasillinen kuplivaa sopivin väliajoin. Mitä muuta sitä voisi kaivata?

Elämä on. Jälleen kerran tässä ja nyt. Heittäytykää ihmiset sen vietäväksi. Mistä muuten ne kaikki muistot kertyisivätkään? #jälleenkerranrikkaampi #kiitollinen #naisissaonvoimaa

ps. kuvien ottamisesta nyt krediitit menevät ihan toisaalle..

Rohkenen sanoa pari sanaa rohkeudesta

"And one day she discovered that she was fierce, and strong, and full of fire.
And that not even she could hold herself back because her passion burned brighter than her fears."

Rakastan tämän lauseen minussa aiheuttamaa tunnetta. Se on voimalause ja yhdellä tapaa rohkeuden määritelmä. Elämä toisinaan saattaa meidät tilateisiin, joissa meiltä ei kysytä riittääkö meidän rohkeus, vaan se tunne ja palo -intohimo, joka meissä herää, vie mukanaan. Se ei anna vaihtoehtoja. Me menemme.

Toinen, jonka joku toinen viisas on sanonut on tällainen:

"Making a big life change is pretty scary.
But know what´s even scarier?

Regret."

Minulle rohkeus on aina ollut tätä. Mitä ihminen katuu eniten kuolinvuoteellaan? - Sitä mitä on jättänyt tekemättä tai kokematta. Elämähän antaa meille kaikille aina valintoja ja saattaa meidät tiukkojenkin vaihtoehtojen eteen. Niissä tienristeyksissä olen aina valinnut sen tien, että mietin katuisinko tätä myöhemmin, jos en nyt sitä kokeile? Olen useita kertoja hypännyt tuntemattomaan ja ottanut riskejä. En harkitsemattomia, mutta sellaisia, jotka moni jättäisi ottamatta. Miksikö? Koska on turvallisempaa jäädä mukavuusalueelle, olla tutussa kuin tuntemattomassa.

Kehittääkö se? Ei. Ehkä se on myös sitä, etten kykene pitkään olemaan epätietoisuuden tilassa tai jäädä vellomaan johonkin tilanteeseen, joka ei tyydytä minua. Haen ennemmin ratkaisun kun odottelen asioiden selkiytyvän itsestään. Toiset kestävät epätietoisuutta paremmin tai tyytyvät herkemmin siihen tilanteeseensa, johon elämä on heidät saattanut. Jollekin sellainen käytös on impulsiivisuutta, minulle se on luontaista toimintaa.

Jos kaipaat muutosta, mitä sinun täytyy tehdä? Jos teet aina niin kuin olet ennenkin tehnyt, mikään ei muutu ja on aivan turha uskotella itselleen muutoksen tapahtuvan. "Your life does not get better by chance, it gets better by change".

Onko se helppoa? Ei tietenkään ole. Mukavuusalueelta lähteminen pelottaa. Koska et voi tietää, mitä sen uuden, tuntemattoman oven takana on. Mutta tartu siihen. Takaan ettet kadu.

Jokainen voi harjoittaa rohkeuttaan. Niin minäkin. Menen pari askelta eteenpäin ja joskus pari taaksepäin. Se on kuin iteratiivinen prosessi, jossa parhain tulos muovautuu oppien kautta. Niin elämässäkin. Kun on riittävän monta kertaa kaadettu maahan ja huomaat, että jälleen olet sieltä noussut, sinusta tulee kerta kerran jälkeen vahvempi. Pystyt luottamaan itseesi - minä olen selvinnyt aiemmistakin, selviän tästäkin.

Rohkeaksi muovautuu myös sillä, että uskaltaa yrittää eikä pelkää epäonnistumista. Kaikki me epäonnistumme. Se on väistämätöntä. Itselle pitää osata myös nauraa ja olla armollinen oikeissa kohdin. Elämä ei ole niin justiinsa. Joskus pitää alittaa rimoja. On tilanteita, joissa ei, mutta niissäkin harjaantuu tunnistamaan missä kohdin ei tarvitse kynsin hampain suorittaa perfektionistin tavoin. Liian täydellinen on tylsä. Rosoa saa olla ja omaa persoonaa pitää laittaa peliin.

Itsekin huomaan olevani loppujen lopuksi hyvin turvallisuushakuinen. Epävarmuus on pelottavinta ikinä. Kuinka voin heittäytyä, kun en tiedä kantavatko siipeni? Lohduttaudun sillä, että en kuole vaikka tässä pelissä putoaisin. Maahan tömähdys takuulla sattuu, mutta entä jos sittenkin lennän?

Miten se menikään? "Life is short. All the time you spendthinking you could be spent doing" Elä itsesi näköistä elämää. Älä piittaa meistä muista. Enjoy your ride and wear your passion.

Sitä se rohkeus on. Se asuu meissä kaikissa. Anna sen lentää.

Kun vanhat ystävät kokoontuvat...Ajatuksia ystävyydestä.

Kuten Nalle Puh on aikanaan viisaana todennut: "En tarvitse mitään niin paljon kuin hunajaa..paitsi ystäviä". Se on kauniisti ja viisaasti sanottu. Ja niin totta.

Viikonloppuna sain viettää hetken aikaa lapsuuden ystävieni seurassa. Ihan rauhassa. Mökkielämää. Ilman lapsia, ilman miehiä, ilman kiirettä. Kuin ennen vanhaan, jolloin pakenimme pikkulapsiarkeamme ja kuka mitäkin. Mökkeily oli meidän jokasyksyinen traditio. Miten edellisestä kerrasta, kun olimme kaikki neljä koolla voi sitten kuitenkin olla jo kuusi vuotta?? Miksi lakkaamme pitämästä kiinni tärkeistä perinteistä?

Me neljä. Tiedättekö - ne ihmiset, jotka olivat olemassa jo kauan ennen kuin mitään muuta tuli siihen. Riemastutti ja jopa ehkä hieman kauhistutti ajatus, että meidän nelikon ystävyys on kestänyt jo 35 vuotta!! Mihin se aika on valunut - tuosta noin vain. Niihin vuosiin mahtuu aika paljon elämää. Sen ylä- ja alamäkiä. Kouluja, opiskeluja, työpaikkoja, työttömyyttä, uusia alkuja. Poikaystäviä, avo- ja aviopuolisoita, naimisiinmenoja, eroja, lasten syntymiä, ristiäisiä, rippijuhlia. Riitoja ja sopimisia. Yhteisiä kännikokeiluja. Matkoja, juhlia. Loputtomasti naurua, usein itkuakin. Rajattomasti halauksia. Terapiaa, juoruilua. Elämää.

Mitä sitä tekisikään ilman ystäviä? Kuinka yksin sitä monesti olisi ollut. Ystävän ei kuulukaan aina päästää helpolla. Rakkautta on haastaa - kun välittää, niin viitsii. Viisautta on osata kuulla nekin sanat, joita sanota. Ystävän sydän näkee nekin asiat, joita muut eivät halua tai osaa nähdä. Ystävän kanssa keskustelu parhaimmillaan voimaannuttaa, auttaa näkemään oman elämänsä ongelmat eri valossa tai jopa itsensä erilaisena. Joskus on ihana kuulla, että ystäväni mielestä olen upea vaikka aina minusta ei tunnu siltä.


Parasta niissä yhdessä vietetyissä hetkissä on se, että niistä kaikista jää muistijälki. Ja mitä enemmän niitä on ystävien kanssa yhdessä, sitä rikkaampia olemme. Kuinka ihana olikaan aloittaa lause "Muistatteko, kun.." tai "Milloin me oltiinkaan..". Mistä muuten huomasi keski-ikäistymisen selvästi? Kun ennen jaksoimme valvoa ja juhlia aamun pikkutunneille asti. Poltimme tupakkaa, pelasimme uhkapelejä ja viiniä kului..niin nyt ei kukaan enää polta, viiniäkin menee maltilla ja jaksoimme juuri ja juuri sinnitellä kello yhteen. Mutta sitäkin parempaa oli aamulla lähteä freesinä metsään.

Vaikka aikaa kuluu, jotkin asiat eivät muutu vaikka kaikki onkin muuttunut. Ystävyys pysyy.

Puhu minulle rakkaudesta

Mitä rakkaus on? Miksi rakastaminen on toisinaan vaikeaa?

Rakastaminen on tahtotila. Se on sitoutumista toiseen, toisen hyväksymistä epätäydellisyyksineen, yhteyttä, jollaista ei ole kenenkään muun kanssa. Se on läheisyyttä, se on halua. Se on kykyä kuunnella, tahtoa ymmärtää, halua jakaa ajatuksiaan, tunteitaan, elämäänsä sen toisen kanssa. Rakastaminen kauneimmillaan on toisen arvostamista, tasaveroisuutta, kunnioitusta. Kelpaan tällaisena kuin olen. Hyväksyt minut. Olen rakastamisen arvoinen. Niin sinäkin.

Rakkaus on halua olla toiselle hyvä. Tahdon tehdä sinut tänäänkin onnelliseksi, jos voin. Miksi en tekisi? Koska se tulee minulle monin verroin vahvempana takaisin. Rakkaus on vastavuoroisuutta. Ilman toisen tekoja, ei se toinenkaan jaksa. Se vaatii kaksi yhtä sitoutunutta taistelijaa, jotka uskovat siihen, että heidän rakkautensa kestää tuulet ja tuiskut.

Koska rakkauteen kuuluvat myös vastoinkäymiset ja vaikeat ajat. Meistä jokainen tekee toisinaan virheitä. Satuttaa toista tai loukkaa. Elämä koettelee jokaista parisuhdetta. Välillä on rankempaa. Anteeksianto ja puhuminen vievät suhdetta eteenpäin. Vaikeudet siten myös vahvistavat. Ne lujittavat pariskunnan sidettä, koska ymmärrys toisesta laajenee ja rakkaus saa näin uusia ulottuvuuksia, enemmän kerroksia. Se toinen ei mennytkään minnekään. Se seisoo edelleen vierelläni. Ei ole olemassakaan sellaista rakkautta mikä ei joskus joutuisi vastatuuleen. Joskus ei voi edes sietää toista. Ajautuu tilaan, jossa erkanee toisesta. Mikä sen aiheuttaa?

Puhumattomuus. Kosketuksesta luopuminen. Meistä yksikään ei pääse toisen pään sisälle tai ymmärrä toista niin hyvin, että ilman sanoja selviää. Kerro minulle mitä ajattelet. Kerro mitä nyt tunnet. Olen kiinnostunut edelleen elämästäsi. Se on lyhyitä lauseita. Aina e jaksaisi, mutta siitä ei parane luopua. Katkeruuden kalkki alkaa saostua. Kuilu pitää kuroa nopeasti kiinni. Sen ei saa antaa kasvaa liian suureksi, koska se vain tuo mukanaan lisää ongelmia.

Välillä kannattaa palauttaa mieleensä miksi toiseen rakastui. Mitä olette jo yhdessä käyneet läpi ja mistä selvinneet. Mitä hyvää näen toisessa. Kukaan meistä ei ole täydellinen. On hyväksyttävä se myös itsessä ja toisessa. Osattava myös pyytää toiselta anteeksi. Sanoa kauniita sanoja. Niistä ei muuten kukaan ole koskaan sanonut, ettei haluaisi niitä kuulla. Me kaikki haluamme kuulla sen toisen sanovan kauniita asioita meistä. Olet kaunis. Olet sellainen, jonka kanssa haluan olla. Kiitos, kun olet yhä rinnallani ja autat minua kasvamaan rakkaudessa. Valitsen sinut tänäänkin.

Havaintoja parisuhteesta bloggari Sami Minkkinen sanoo, että kauneinta rakkaudessa on seksi. Ei se niin ole. Rakkaudessa kauneinta on toisen rakastaminen. Huonoinakin päivinä. Halu löytää se kadotettu yhteys, tahto rakastaa. Seksi on parisuhteen liima ja se edesauttaa yhteyden ylläpitoa, mutta ilman muuta läheisyyttä - ennen kaikkea sitä henkistä, rakkaus ei elä.

Kauneinta rakkaudessa on sanoa toiselle " Minä rakastan sinua juuri tuollaisena. Vioistasi huolimatta. Rakastan sinua tänään enemmän kuin eilen. "

Eksistentiaalinen ahdistus - tarvemuijan paska viikko

Olemassaolo ahdistaa. Koko elämä tuntuu merkityksettömältä. Minulla ei ole mitään virkaa tässä maailmankaikkeudessa. Eksistentialismi - voisi kaiketi ajatella sitä jotenkin niin, että ensisijaisesti eksistentialismissa on kyse jokaisen yksilön oma kokemus yksilöllisestä, ainutlaatuisesta olemassaolostaan. Ahdistus kumpuaa usein elämästä itsestään ja siitä, että elämä tarjoilee jokaisessa tilanteessa vaihtoehtoja, joista valita ja aina siihen ei kykene. Etenkään, jos ne tarjotut vaihtoehdot eivät ole toivottuja, odotettuja tai mieleisiä. Mitä enemmän elämässä on avoimia valintoja samanaikaisesti auki, sitä taatummin eksistentiaalinen ahdistus iskee. Eksistentiaaliseen ahdistukseen liittyy usein myös pelkoja. Asioista, joita emme tiedä, tulevaisuus, johon emme näe tai kykene vaikuttamaan. Eksistentiaalisen ahdistuksen kourissa emme kykene tekemään valintoja tai pelkäämme tekevämme vääränlaisia. Tänä koskettaa meitä kaikkia jossain vaiheessa emmekä kukaan pääse siltä pakoon. Kuulostaako epämääräisen tutulta?

Nuorena ei niinkään sure tai murehdi asioita liikaa tai ainakaan etukäteen. Itse huomaan, että mitä enemmän ikää tulee, mitä lähemmäksi tuo kriittinen keski-iän kynnyksen ylitys tulee, sitä enemmän kaikkea suree, vatvoo, analysoi ja murehtii. Joku viisas on joskus sanonut, että murehtiminen on sama kuin surisi kaikki surut kahteen kertaan. Hukkaan heitettyä aikaa ja energiaa. Niinhän se on, mutta siitä on hyvin vaikea pois oppia. Etenkin, jos on aivan liian paljon aikaa pohtia kaikkea.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä - sanotaan. Ilmeisesti se pätee myös aikuisena pidettävään ihmiseen mitä omaan kokemukseeni tulee. Aika usein minua puoliskokseni nimittämä henkilö tituleeraa mötköksi (en tiedä pitäisikö siitä olla loukkaantunut vai ei - toisaalta se kuvastaa minua äärimmäisen hyvin ;), muusaksi, rakkaaksi (onneksi useimmiten), enkeliksi, hiton ärsyttäväksi ja moneksi muuksi. Sieltä se tarvemuijakin on lähtöisin. En tiedä siinä kohtaa pitäisikö itkeä vai nauraa? Koska toisaaltahan se on osoitus, että puoliskoni tuntee minut erittäin hyvin ja toisaalta - niin, se on osoitus, että puoliskoni tuntee minut erittäin hyvin..

Tarvemuija -termiä tuskin tarvitsee avata. Mutta onko minulla kohtalotovereita? Kehtaako joku muukin tunnustaa, että kaikki elämän ongelmat ja ahdistukset moninkertaistuvat, jos jokin Maslovien tarvehierarkiaankin liitetty tarveporras: fyysiset tarpeet kuten vaikkapa nälkä, jano, uni, tai turvallisuudentunne, tai läheisyys tai vaikkapa seksi ovat tyydyttämättä arvostuksen tuntemuksesta ja muista sosiaalisista tarpeista puhumattakaan.

Kun tätä vasten peilaan omaa elämääni viime aikoina, niin ei liene ihme, että minä vajosin omaan, itselleni rakentamaani poteroon. Iskin polveni saveen oikein kunnolla. Muilla alkoivat arjen rutiinit lomien ja upean kesän jälkeen taas pyöriä, minulla alkoi nupissa vain pyöriä. Liikaa negatiivisia ajatuksia. Mitä ne tekevät meille? Tuottavat negatiivisia tuntemuksia, eikö? Jostain syystä meille on opetettu tai onko se itse itselleni hoettua, että negatiiviset tunteet ovat väärin tai niistä pitäisi päästä eroon. Ei, ei se mene niin. Negatiivisillakin tunteilla on tarkoitus. Esimerkiksi pitää meidät poissa tilanteista, joissa niitä syntyy. Varoittaa meitä. Suojella meitä. Olen hokenut viime aikoina itselleni, että kaikki tunteet ovat sallittuja, ei ole väärin tuntea erilaisia tunteita. Tunteita ei kannata kätkeä, sillä silloin ne voivat patoutua sisälle, viedä meiltä energiaa ja tuottaa vielä enemmän pahoinvointia. Jo se on paljon, jos kykenee hyväksymään omien tunteidensa olemassaolon.

Ja mikä parasta tunteissa on? Tunteet tulevat ja ne menevät. Ne eivät ole pysyviä. Miksi niitä huonompiakaan silloin pitäisi hävetä? Ne kuuluvat elämään yhtä lailla. Meillä kaikilla on oikeus joskus olla alavireinen, huonolla päällä ja sallia tämä itsellemme. Masentuneisuus on eri asia. Silloin ollaan jo lähellä sitä pistettä, että yksilö ei selviä siitä tunteiden myrskystä, tai oikeastaan niistä tunnelukoistaan yksin. Vaikkei masentuneisuuden syntyperää täysin vielä tiedetä, niin väitän, että yksi syy siihen sairastumiseen voi olla pitkään sisälle padotut tunteet, asiat ja itseensä kohdistuneet negatiiviset ajatukset ja pettymykset, joita ei ole osannut itse käsitellä tai purkaa. Syntyy niin pahoja lukkoja, ettei niitä saa auki, kun ei pääse sieltä vellomisestaan omin voimin enää ylös. Voin toki ihan yhtä hyvin olla väärässäkin. Mutta se voi osua meistä kenen vain kohdalle. Emme ole siltä turvassa ellemme osaa käsitellä omia tunteitamme ja hyväksyä myös ne vaiheet elämässä, jotka eivät ole pelkkää auringonpaistetta ja ruusuilla tanssimista.

Tarvemuijalla oli todellakin paska viikko. Tämä viikko on jo startannut hieman erilaisessa vireystilassa joskaan vieläkään en ole täysin oma itseni. Hyväksyn sen, että olemassaolo toisinaan ahdistaa ja päiviin sisältyy enemmän tummempia kuin kirkkaita sävyjä. Yritän kuitenkin antaa niille kirkkaammille enemmän tilaa. Yritä sinäkin, jos elämäsi tällä hetkellä tuntuu raskaalta.

Miksikö? Koska Sinä voit omilla ajatuksillasi kääntää tunteitasi kirkkaammiksi. Voit silloin huomattavasti paremmin. Voimia meille kaikille, joilla alkavan syksyn tulo ei ole ollut pelkkää uutta energiaa, iloisuutta ja onnenpotkuja. Meidänkin aikamme vielä tulee. Lähetän voimaannuttavan halauksen. Annetaan niiden ikävien tunteiden mennä. Heippa.

IS vai SP? Kavereita, joita et halua kylään. Onko ne sinulla koskaan käyneet?

"Mikä sulla äiti on?" kysyy nuorimmaiseni, kun en pysty kätkemään apeaa naamaani ja alaspäin väkisin kääntyviä suupieliäni häneltä. "Minulla on SP-päivät" vastaan ja kumma kyllä, hän jättää asian sikseen. Mitä ne sitten on?

Kaikki me ollaan kuultu naisten PMS-vaivoista ja PMS-päivistä tai muista päivistä, joille on keksitty mitä vitsikkäämpiä nimityksiä (aina muuten miesten toimesta sanoisin. Vai miltä kuulostaa hilloviikot, puolukkapäivät, kurapäivät, öljynvaihtoviikot, piinapäivät, vampyyriviikot jne. Se aika kuukaudesta. Ei ole naisen keksimiä, eihän? Ei herätä hilpeitä tunteita tai ajatuksia. No niin tai näin. Kaikki me naiset niistä saamme osamme, mutta se mikä minua eniten risoo on tämä SP:hen vajoaminen. En tiedä liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa vai tarvitaanko SP:n kehkeytymiseksi lisäksi muitakin ainesosia mutta tähän päätelmään olen tullut. Vaikka heikosti nukuttuja öitä (yksi ei riitä, tarvitaan vähintäänkin kaksi ellei jopa kolme ja siis yhtä soittoa, ei mitään hyviä sinne väliin, ehei). Muuten kaverukset SP tai IS eivät kyllä tule kyläilemään. Voi olla, että sekään ei vielä riitä eli tarvitaan myös hieman (lue = paljon) sitä, että ne hormonit sekoittaa pakkaa ja että maailma muuten murjoo. Annan laatutakuun siitä, että SP:n tai IS:n saat kylään, jos olet tuolloin yksinäinen, työtön, onneton, saamaton, lihonut, sairas tai muuten vaan vaikka nämä kaikki yhdessä. Mielellään vähintään ainakin 2 tai 3 oheisesta listasta. Tai muutama vaikka listan ulkopuolelta. Onhan niitä. Paskan määriä.

Tajusit varmaan jo. SP eli SelfPity tai IS eli ItseSääli. Juu, niiden kaverusten kylään kutsuminen eli siellä vellominen - ei, oikeastaan rypeminen on oikein mukavaa puuhaa. Sitä voi aloittaa vaikka jo heti aamusta, kun selaa Facessa muiden ihmisten täydellistä elämää, jossa kaikki joko menevät kihloihin/naimisiin/maailmanympärimatkoille/retriitteihin/kursseille/töihin, hankkivat koiran/vauvan/uuden asunnon/auton/työpaikan tai viettävät aikaansa mielettömissä paikoissa matkoilla/rakastuneina/onnellisina/rikkaina ja hehkuttavat näin syksyn alkaessa energisyyttään/mahtavia uusia haasteitaan/elämänsä ihanuutta/ahkeruuttaan/hoikistumistaan ja lapsiensa/puolisonsa/kissansa/koiransa tai itsensä huikeita onnistumisia ja suorituksia.

Joo, sellaista on. Kai. Olemassa. Katson peiliin. No mitä sinulla on? Öö..öö...Aikaa. Kiireetöntä (kukaan ei kaipaa eikä tarvitse minua, ei soita, ei tule käymään, ei laita sähköpostia) kaltaista aikaa. Niin, kaikki ne on töissä. Kiireisinä. Tai tekemässä jotain tärkeää. Sellaista, joissa heitä tarvitaan. Hyvä, nyt alkaa kuulostaa jo hyvinkin siltä, että olet onnistunut saamaan SP:n aika hyvin jo asettumaan viereiseen nojatuoliin. Keitänpä lisää kahvia.

Niin, siinä sitä sitten voit siirtyä kahvikupillisesi ja leipäkasasi kanssa vaikka sohvalle jatkamaan Instan selailua, jossa kaikki toitottavat upeita Fit/Hero/Crossfit/Super/Mega/Hyper dieettejään ja terveellisiä elintapojaan sekä uudistunutta/hoikistunutta/energisempää/iloisempaa/aktiivisempaa olotilaansa ja sinä voit todeta pyyhkiessä rasvanoroja suupielistä, että mikäs tässä on verkkareissa sohvalla maatessa olla, kun mikään ei purista. Ei tosin ole kovin energinen olokaan. "Katso nyt tuotakin", voit tokaista viereesi kömpineelle IS:lle. "Tuohan sai vasta pari kuukautta sitten kolmannen vauvansa ja on jo nyt palannut omiin mittoihinsa" huokaat kateellisena. "Mitä muuten sulle on käynyt?" kysyy IS. "Mihin sun vyötärö on kadonnut?" "Noh, ööö...tuota..." yritän. Niin, kesästä jäi "käteen" olisko se 5 lisäkiloa niiden entisten lisäksi, jotka minun niin piti karsia tässä kerran kun aikaa on ja joo, iiiiiso luottokorttilasku ja uskonpuute. Erinomainen kesä siis.

Se hiipii aika salakavalasti. Se on vähän kuin oikeastaan taudin siemen. Sitä ei huomaakaan, kun se asettuu kodiksi. Nakertaa hiljaa ja kuiskii "sinua ei kukaan enää tarvitse. Sinua ei kukaan enää halua töihin. Ei niistä sinun unelmistakaan mitään tule. Yrittäjäksi muka, pah. Kuka nyt sinulta ostaisi mitään? Ai kirjailija? Mikä saa sinut uskomaan, että osaisit kirjoittaa? Tai kuka sellaista paskaa jaksaisi edes lukea. Ja se jatkuu..ja jatkuu.. Niin. Sellainen tauti. Oireet jo tiedättekin.

IS tai SP eivät siis tule kyläilemään vahingossa. Kyllä niihin aina syitä löytyy. Mutta täytyy ihan suoraan sanoa, että vittumaisempia vieraita ei voisi olla. Ihan saakelin väsyneeksi tulee. Odotan innolla, kun ne lähtevät. Tänään koitin niitä todella viihdyttää. Aika hyvin niillä näyttää menevän. Itse kävin välillä vessassa itkemässä. Pakenin pyöräilemäänkin, kun otti pattiin niiden vaan yltyvä kuittailu. Jotenkin mitä enemmän niitä ruokkii ja kestitsee, sitä isommiksi ne kasvaa jäitse kutistu siinä vierellä. No ei sentään fyysisesti, ikävä kyllä.

Noh, kerroin niille juuri, että huomenna on turha enää yrittää majailla täällä. Saavat etsiä jonkun toisen uhrinsa. Ei sillä. Ne on aika hyvin ruokittu nyt, että hetkeen eivät kyllä tarvitse mitään. Pysynevät hengissä. Kun sanoin, että alan kirjoittaa niistä, niin ne lähtivät. Ensin toinen nakkeli niskojaan "pyh, olit paljon hauskempi, kun nyyhkit siinä vieressä. Nyt olet ihan tylsää seuraa" sanoo SP. IS komppaa "ja mikä hei toikin juttu oli, että sä olit äsken jo aika hyvällä päällä. Olin näkevinäni, että sä hymyilit jollekin". "Ei me täällä viihdytä" he toteavat yhteen ääneen ja huokaisen helpotuksesta, kun he toisiinsa nojaten lähtevät kälppimään. "Älkää tulko vähään aikaan" huudan heidän peräänsä. "Sain teistä jo ihan tarpeekseni". "Sitä paitsi mulla on huomenna muutakin tekemistä kuin teidän kestitystä" huudan vielä heidän loittoneville selilleen. Ihana rauha. Kohta on päästävä nukkumaan, niin tämäkin päivä saadaan päätökseen. Mutta kaipa näitäkin tarvitaan vai tarvitaanko? Mene ja tiedä. Onneksi nuo kaksi käyvät aika harvoin kylässä.

Mulla taitaa huomenna yks kirja odottaa viimeistelyä ja olis kai joku duunikin tehtävänä. Säälistä varmaan joku senkin osti...

ps. ihan vinkkinä - ei kannata päästää näitä kaveruksia muuten sisään

Ruotsalainen nainen - nousevia trendejä "nuuhkimassa"

Pistäydyin viikonloppuna Uumajassa. Uumaja on hieman keski-Ruotsia pohjoisempana sijaitseva Joensuun ja Porin välimaastoon lukeutuva n.80000 tuhannen asukkaan vanha yliopistokaupunki. Henkii sopivasti nuorekkuutta opiskelijaelämän ansiosta mutta myös vanhaa, tyypillistä, ruotsalaista pikkukaupungin tunnelmaa. Kauniita rakennuksia, viihtyisiä ja hyvin hoidettuja puistoja ja ihania joenvarsitaloja. Worth of visit. Joskin laivayhteys Vaasasta on kuin paluu suoraan 80-luvulle enkä tarkoita pelkästään ihanan nostalgisissa tunnelmissa. Kysyy kärsivällisyyttä ja joutuu hieman puremaan hampaita yhteen jo palvelujen toimivuuden puolesta mutta se on aivan eri tarina. Wasaline saa postia...

No joka tapauksessa. Oli aikaa tarkkailla paikallisia ihmisiä. Jos pitäisi sen perusteella veikata, mitkä seuraavat megatrendit valtaavat Suomen ja mitkä ovat suomalaisen naisen seuraavat "in" jutut, niin sanoisin, että olut syrjäyttää skumpan ja nuuska tulee - myös naisille. Niin ja vapautuminen ja mukavuudenhalu. En tiedä eksyimmekö väärään illallisravintolaan, kun seurasimme vaistojamme ja valitsimme sen ainoan ravintolalaivan Uumajajoen varrelta, jossa sattumoisin oli lauantai-iltana livemusaakin tarjolla. Paikka oli ääriään myöten täynnä vaikka ilma oli syksyisen sateinen, pimeä ja myrskyisä. Edes laivaan sisään valuva vesi ei estänyt romanttisen tunnelman syntyä. Väki kostui enemmän iäkkäistä ihmisistä kuin nuorista - tosin se saattoi olla perua bändin musagenrestä. Ruotsalaistyyppinen vanha western-country-henkinen combo ei välttämättä houkuttele niitä yliopistonörttejä liikkeelle samalla tavoin kuin 70-luvulla nuoruuttaan eläneitä wannabe-hippejä. Liekö sitten tämän bändin ansiota vai onko Uumaja poikkeuksellisen estoton ja vapaamielinen, mutta silmiini pisti häkellyttävänä seikkana se, että liikenteessä oli aika paljon ns. samaa sukupuolta olevia pareja selvästi. Keski-iänkynnyksen ylittäneinäkin avoimesti yhdessä. Naispareja enemmän kuin miespareja, mutta selvästi haluten erottautua myös ulkoiselta olemukseltaan. Rennosti pukeutuneena - kuten sanottua. Mukavuus edellä, ei niinkään vaatteilla koreilu, tai ykköset yllä -meininkiä.

Poikkeuksetta kaikki naisetkin joivat olutta isoista tuopeista takataskussa nuuskapurkki pullottaen - myös ne heteronaiset. Hämmentävää, kun vertaa suomalaisiin tapoihin.

Joukkoon mahtui myös iso seurue, jossa yhtäläinen aasialaistyppinen vaimomaku yhdistyi isomahaisen, humalaisen ruotsalaismiehen muottiin. Heilläkin - siis naisilla - isot olutkolpakot nenänsä alla. Yhtä lailla hämmennystä herättävää. Maassa maan tavoilla, niinhän se sanontakin tietysti menee.


Aina parjataan meidän suomalaisten juomatapoja ja -kulttuuria, niin kyllä nyt heja-ystävämmekin ovat nuo samat tavat oppineet. Ihan yhtä lailla kuin ruotsin laivalla tanssilattian reunassa istuessa sai pelätä, koska toisiinsa nojautuva (= notkuva) pariskunta, jotka selvästi muistelivat menneiden tanssitaitojaan ja kuvittelivat olevansa vähintään John Travolta & Olivia Newton John, kaatuvat tai kompastuvat toistensa jalkoihin. Tai sai todistaa miten kiusaantuneelta voi itsensä tuntea, kun joku hieman vapautuneemmassa olotilassa oleva selvästi tilaansa vapauttanut, estoton reilu nelikymppinen nainen nauttii musiikin hurmasta ja viihtyy yksin tanssilattialla silmät kiinni, viinilasillinen (huom. tässä tapauksessa poikkeus vahvistaa säännön) kourassa, hmm..miten sen sanoisi.. mukavuudenhaluisesti = rintaliivittömänä vartaloaan huojuttaen ja vääntelehtien. Kenties se jollekin oli eroottista, mutta itselleni nostatti lievän häpeän punan kanssasiskoaan sympatiseeraten. Ei sillä. Kukin tyylillään.

Niin - matkailu avartaa - sanotaan. Tässäkin tapauksessa pitää paikkansa. Uumaja oli hauska ja virkistävä - erilaista ruotsia ja ruotsalaisuutta henkivä. Pistää miettimään, että ovatko ruotsalaiset naiset sittenkin seuranneet meidän suomalaisten viitoittamia teitä vai onko meille luvassa vielä vallankumouksellisempaa ja vapautuneempaa yhteiskuntaa? Voisinko kuvitella vaihtavani skumpan olueen? En osaa sanoa...Täytyy ehkä kokeilla, sitähän ei tiedä miten positiivisesti sitä yllättyy. Tai tietävätkö ruotsalaisnaiset jotain mitä me emme? Entä jos oluen litkimisellä onkin selvästi jotain terveysvaikutuksia, joista me emme vielä ole tietoisia? Nuuskan ne saavat rauhassa pitää itsellään. Vaikka aika liberaali olenkin ja tasa-arvon kannattaja, niin on se karsean näköistä - etenkin naisen käyttämänä. Samoin rintaliivit pysyvät vielä päällä. Ainakin julkisilla paikoilla. Myös hiprakassa. Vaikka ennen kaikkea olen kaiken vapautumisen ja vapauden puolestapuhuja. Mutta tässä kohtaa ehkä huomaa sen iän mukanaan tuoman rajoittuneisuuden...


Ihanaa alkavaa viikkoa. Johan tässä näin maanantain kunniaksi olikin jo todella syvällistä pohdintaa ;)

Turhautuminen - tuttua keski-iän kynnyksellä?

Jotenkin tätä meidän aikaa ja elämää (ihan kaikissa ikäluokissa) leimaa turhautuminen ja kyllästyminen, eikö totta? Aika monet meistä valittavat, koska ovat elämäänsä kyllästyneitä ja turhautuneita. Puoliso käy hermoille, lapset käyvät hermoille, työssä ahdistaa, elämä on yhtä samanlaista oravanpyörää aamusta iltaan, päivästä toiseen. Herää kysymys - mitä me oikein odotamme elämältämme? Ovatko alun perin odotuksemme olleet korkeammat kuin mitä todellisuus onkaan. Siksikö meistä tuntuu petetyiltä? Emme osaa vain sanoittaa tuntemuksiamme siten. Toisinaan ne odotuksemme saattavat olla myös aika utopistisia - vaikka voisi kuvitella, että tähän ikään ja kertyneeseen elämänkokemukseenkin nähden, osaisimme suhteuttaa asioita, mutta harvoin niin sisimpämme toimii. Yhtä valistuneesti ja kypsästi. Annan esimerkin.

Laihduttaminen. Olemme saattaneet vuosia kerryttää huomaamattamme ihonalaista rasvakertymäämme ja salakavalasti sitä on jumittunut joka puolelle kehoamme tasaisesti. Se hiipii usein niin huomaamatta, etteivät hälytyskellomme ala soimaan. Vasta siinä vaiheessa, kun katselet kesältä otettuja kuvia ja hätkähdät muuttunutta ulkomuotoasi tai huomaat kadottaneesi vyötärösi johonkin, heräät todellisuuteen. Silti - siitäkin huolimatta, että laihduttamiseen ei ole kuin yksi oikotie ja tiedostat sen varsin hyvin - syö vähemmän kaloreita kuin kulutat, niin odotat, että tuloksia pitäisi alkaa näkyä viimeistään parin päivän päästä kun olet "laihduttamisen" aloittanut. Eikö? Odotukset ovat aika utopistisia. Se lähtee millä on tullutkin eli pienin askelin...Mutta jälleen kerran liian korkeat odotukset tuottavat pettymyksen.

Entä, kun näitä vääristyneitä ja utopistisia odotuksiamme raahaamme mukanamme niin lastenkasvatuksen, parisuhteen tai vaikka työpaikan osalta? Onko olemassa mahdollisuus, että monet turhautumisemme ja pettymyksemme ovatkin itse aiheutettuja? Edelleen usein hämmennyn siitä kuinka moni ihan fiksuna pitämäni ihminen odottaa, että joko puoliso, lapset tai työnantaja tuottaa sen onnellisuuden. Paljastan salaisuuden - ei, se ei mene niin. Kyllä se niin on, että jokainen meistä on ihan itse vastuussa omasta onnellisuudestaan. Toki sitä ruokkii nämä edellä mainitut asiat, kun ne osa-alueet ovat elämässä kunnossa, mutta eivät takaa sitä mikäli yksilöllä - jälleen kerran - on liian kovat ja utopistisetkin odotukset. Seuraa pettymys. Seuraa turhautuminen. Seuraa kyllästyminen. Useimmiten taustalla voi olla nimenomaan itseensä turhautuminen ja pettyminen.

Eikä sillä - kolikolla on myös toinen puoli. Mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä enemmän pitää itseään myös arvossa. Ei ole enää valmis esimerkiksi olemaan huonossa parisuhteessa tai työpaikassa. Mitä enemmän asiaa olen pohtinut tässä oman työttömyyteni aikana, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, etten jaksaisi millään aloittaa enää alusta ja mennä jälleen kerran rumasti sanottuna "nielemään sitä samaa paskaa kuin ennenkin mutta eri paketissa". Oma hyvinvointi, ajankäyttö, panostaminen sellaisiin asioihin, joita itse pitää tärkeänä korostuu. Jokaisessa organisaatiossa ja jokaisella alalla on kuitenkin ne omat haasteensa ja negatiiviset puolet. On todella vaikea motivoitua sellaiseen mihin sydämessä ei ole täysi palo ja roihu. Pätee kaikkeen elämässä.

Tässä iässä sitä osaa arvostaa omaa aikaansakin enemmän. Ei halua esimerkiksi viettää sitä vähäistä vapaa-aikaansa ihmisten kanssa, joilta ei saa energiaa tai hyvää oloa, vaan haluaa olla vain sellaisten ihmisten parissa, jotka tuntuvat omilta. Osaa sanoa myös ei. Ei ole niin paljon tarvetta mielistellä enää ketään, kuin nuorempana. Toki välillä on pakko ja sekin on ihan okei..

Niin. Turhautuminen tuli minulle tänään mieleen, kun täytin sitten kuitenkin yhden työhakemuksen. Moneskohan se taas oli. Hirveä aika niihin menee, eikä siltikään tiedä onko sittenkään niin tosissaan, kun omat unelmat ja tavoitteet ovat kuitenkin ihan muualla mutta kun sekin turhauttaa, etteivät ne tnnu etenevän (vaikka etenevätkin mutta minun kiihkeydelle aivan liian hitaasti). Mutta se mikä niissä hakemuksissa turhauttaa, on se, että jokainen yritys haluaa sen CV:n, jossa on jo kaikki työ-ja opiskeluhistoria listattuna ja kuvattuna ja silti hyvin monella (etenkin rekry-firmalla tai isolla organisaatiolla) ne pitää vielä erikseen syöttää omassa portaalissaan. Lisäksi pitää laittaa liitteeksi saatekirje tai oma hakemus ja sen lisäksi vielä kuitenkinkuvaillaportaalissa miksi juuri minä..Hirveätä hukkaa sanon minä. Mutta tässä huomaa sen iän. Nuorempana sitä ei olisi jaksanut tällaisesta piitata hevon kukkua, mutta näköjään se "nalkutus- ja napina-geeni" saa vallan mitä vanhemmaksi tulee. Nimimerkillä "selkeästi matkalla kohden valittavaa vanhaa akkaa..." Vaikka aikaa on, en halua käyttää sitä turhaan.

Noh, aika pieniä nämä minun turhautumiseni. Osaan ne toki suhteuttaa oikeaan kontekstiin. Eipä sillä. Kun aikaa kerran on, niin sen voi vaikka käyttää kirjoittamalla turhautumisesta ;)

Ps. taidan lähteä katsomaan vieläkö mustikkaa löytyy metsästä. Selkeästi tämä minun entiseen verraten lähes sosiaaliton elämä täällä kotosalla tekee minusta hyvää vauhtia valittavan mökkihöperön...

Pss. Jos tähän viimeiseen sitaattiin on uskominen, niin menestyshän on ihan nurkan takana..Ihanaa ja aurinkoista keskiviikkoa rakkaat <3. Pus.