Ad-hoc nainen ja joulumies

Varoituksen sana alkuun. Jos et kaipaa nyt mitään imelää tai ällövaaleanpunaista niin älä lue tätä enempää. Koska tänään joudun vellomaan pumpulissa. Suottehan sen minulle. Kaiken mustuuden jälkeen, olen vain niin onnellinen.

Juuri nyt. Vaikka kiskot taas kolisevat ja etäisyys kasvaa, sydämeni sinne jäi. Pidä siitä hyvä huoli kunnes taas tapaamme. Tai tiedän, että pidät.

Sanotaan , että eron jälkeinen joulu on pahin. Etenkin jos sen viettää ilman lapsia. Suren aina kaiken etukäteen, niin myös tämän. Sitten kun se tapahtuu, kestän sen paremmin. Lienee joku oma defenssimekanismini. Sinä rakkaani kannattelit minut sen läpi. Laskit ja lasket kanssani päiviä, koska näen taas lapseni. Puristat kättäni kun jään katsomaan silmät kimmeltäen jonnekin pimeyteen. Näen rakkauden valon loistavan silmistäsi, kun lapsesi soittaa ja iloitsee lahjastasi, Sanot että se on paras joululahja. Lähes pakahdun. Me molemmat. Siinä me olemme, kaksi eronnutta, lapsistamme erossa jouluna. Pyyhkien silmäkulmiamme.  Annamme toisillemme lohtua, ymmärrämme toisiamme sanoitta. Koska käymme sitä molemmat läpi. Joulu on täynnä traditioita, perhekeskeisyyttä, muistoja ja yhteisiä juttuja perheen kesken. Tällä kerralla ei.

Pakenimme pohjoiseen, kaksin. Ensimmäinen joulu yhdessä. Ensimmäinen sinulle ylipäätään poissa kotoa, rakkaidesi luota. Teit sen vuokseni. Ehkä enemmän kuin itsesi. En unohda tätä joulua koskaan. Kaikin tavoin hyvin hyvin erilainen joulu. Haikea, kyllä. Mutta onnellinen. Ja tunnelmallinen. Täynnä rakkautta, alku yhteiselle, uudelle elämällemme. Sinusta ja minusta tuli me. Edellinen elämä on eletty, siitä on päästetty irti. Nyt on meidän vuoromme.

Riitelimme siellä ensimmäisen isomman riitamme. Pyysit jotain sinulle tärkeää. En kuunnellut, en uskonut. Toteutin itsekeskeisesti oman näkemykseni. Ad hoc- nainen kun olen. Nopea liikkeissään. Joskus voisi miettiä ennen kuin tekee. Olet oikeassa. Meissä molemmissa löytyy temperamenttia, osaat sivaltaa myös sanoillasi. Minä osaan loukkaantua. Molemmilla aivan karmea olo. Osaamme myös sopia, pyytää anteeksi. Onneksi. Ymmärtää toisen näkemyksen. Sehän tässä onkin niin kummallista etten ärsyynny mistään mitä sanot, koska ymmärrän miksi sanot niin tai miksi käyttäydyt niin kuin käyttäydyt.

Ilman sinua en ole enää kokonainen. Olen löytänyt sielunkumppanini. Et jää varjooni enkä minä sinun. Seisomme rinnakkain, tasavahvoina. Kiitollisina. Että elämä esitteli meidät toisillemme. Minun joulumieheni. Opetat minulle niin paljon. Ennen kaikkea rakkaudesta.

"Jag tänker på mysteriet dig och under över alla under att du älskar mig". Rakkaus on iso mysteeri. Otetaan kiitollisina se vastaan, jos se tulee.

Me kaikki kuolemme, mutta kaikki emme elä

Maanantai. Arki. Kuinka toisinaan siihen onkaan niin vaikea asennoitua. Joskus se ottaa jo sunnuntaina niin päähän, kun tietää, että taas se tulee. Sitä täyttelee epätoivon vimmalla Veikkaus-tilillä perjantai-iltaisin Eurojack-pot rivejä ja lauantaisin käy ostamassa koirankusetuslenkillä pari arpaa. Josko se osuisi? No eipä osunut. Tälläkään kertaa.

Ja miksi sen teemme? No siksi ettei maanantaina enää tarvitsisi mennä töihin. Jotta voisimme tehdä kuten eräs ystäväni, joka totesi ykskantaan pomolleen, joka vaati tätä ottamaan muuttuneet työtehtävät vastaan, että "taidan jättää ottamatta. Taidan itse asiassa olla tulematta enää huomenna." Aika moni meistä haaveilee tekevänsä juuri noin. Jos vain olisi taloudellisesti mahdollista. Voisi tehdä just sitä mitä haluaisi. Viettää juuri sellaista elämää mistä on haaveillut. Koska kaikilla meillä on niitä haaveita. Toiset vain uskaltavat toteuttaa niitä. Hypätä oravanpyörästä, seurata sydäntään, tehdä niin kuin haluaa. Harvalla meistä löytyy siihen rohkeus. Useinkaan siihen ei tarvita edes sitä rahaa, vain asennetta. Ja rohkeutta. Uskoa.

Rakkaani kehotti minua katsomaan erään videonpätkän viime viikolla, kun olin syvällä kuopassani enkä nähnyt mitään positiivista ympärilläni. Sen nimi oli jotensakin näin: Everybody dies but not Everybody lives". Se on video, joka toimii voimalauseina meille kaikille. Se kertoo meille totuuksia elämänasenteesta, jotka meidän kaikkien tulisi pitää mielessä aina. Koska se asenne miten me suhtaudumme elämään ja kaikkeen mitä meissä on, mitä elämämme tuo meille eteemme, määrittelee sen millaisen elämän me tulemme elämään ja mitä me tulemme saavuttamaan. Jos jäämme odottamaan, että unelmamme ehkä tulevat joskus toteutumaan, sitten kun...tulemme elämään aina sitten kun elämää. Jos jäämme liikaa kuuntelemaan omaa epävarmuudessa vellovaa sisintä ääntämme, joka hokee meille, että et ehkä sittenkään ole tarpeeksi hyvä tavoittelemaan sitä unelmaasi tai antaisimme ensimmäisten tiellemme tulleiden vastoinkäymisten estää meitä toteuttamasta haaveitamme, moni todeksi muuttunut unelma olisi jäänyt syntymättä.

Videon sanoma on yksinkertainen. Mitä eniten ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan? Eivät suinkaan niitä asioita mitä olivat tehneet, vaan niitä asioita mitä olivat jättäneet tekemättä. Niitä riskejä mitä eivät ottaneet, niitä unelmia, joita eivät jahdanneet. Haluatko sinä miettiä siinä kohtaa, että kunpa silloin...If only..

Meille kaikille on suotu lahja. Elämisen lahja. Älkäämme hukatko sitä. Älkäämme menettekö koskaan uskoamme omiin unelmiimme. Koska vain silloin meille löytyy se rohkeus niitä jahdata. Vaientakaa ne epävarmat sisäiset äänenne. Luottakaa intuitioonne ja sydämenne ääneen. Silloin olette rohkeita.
Olkaamme kuten videon mies, joka nostaa esimerkiksi Martin Luther Kingin. " Martin Luther King never had a dream. He was the dream".

En aio katua. Unelmoidaan. Yhdessä.  Ihanaa joulunalusviikkoa rakkaat.

Naisen seksuaalisuus on yhä tabu

Mietin kaksi kertaa kirjoitanko teille tämän viikon alhosta ja kuopista vielä lisää joihin vajosin. Tai edelleen jatkuvasta sairaudestani, aamuyön valvotuista tunneista täynnä ahdistusta milloin raha-asioista, milloin kaukana matkalla olevasta pienestä tyttärestäni, joka on ollut kuumeen kourissa ja jonka pelkäsin kuivuvan. Tai siitä ahdistuksesta, joka aiheutuu, kun puhelimeni tänä aamuna hajosi enkä saanut yhteyttä heihin tai kehenkään muuhunkaan. Tai hotellin toimimattomasta nettiyhteydestä, joka takasi sen etten päässyt sähköpostilla tai Messengerilläkään laittamaan viestiä, en heille tai muillekaan. Mutta en kirjoita.

Koska loppu hyvin, kaikki hyvin. Tytär voi jo paremmin, ystävällinen respan henkilökunta auttoi hädässä ja sain lainata heidän konettaan, puhelin saatiin korjattua ja sain kurottua aikatauluni kiinni. Ehdin kuin ehdinkin junaan. Jäi vielä kokonaiset 6 minuuttia aikaa. Sain jopa suksipussit ängettyä kyytiin. No more worries. Enää ei ole kuin tämä helkatin flunssa, jonka soisi loppuvan, mutta rehellisyyden nimissä sekään ei tunnu enää miltään. Olenhan ehtinyt tällä viikolla jo todistaa erään miehen kuolemankin lennon aikana, jolla itsekin olin. Juu, tiedän. Joskus oma elämänikin kaikkine juonenkäänteineen tuntuu uskomattomalta jopa minusta itsestäni.

Sen sijaan kirjoitan siitä mistä eilen illalla juuri ennen nukahtamistani luin ja johon on pakko tarttua. Koska lukemani jäi suorastaan säkenöimään jonnekin hermojeni juuriin. Se oli joku vanha naistenlehti ja liekö kovin tieteellistä tutkimusta sisältävä mutta so what. Teksti käsitteli naisen seksuaalisuutta. Totuus on, että naisen seksuaalisuus ja halu ovat yhä tabuja.

Lehdessä oli annettu esimerkkejä. Vaikka siitä, että jos nainen on hakemassa vakavaa seurustelusuhdetta ja kumppania, niin nainen ei saa "antaa" ekoilla treffeillä. Oikeasti? Mutta mies saa, jos siltä tuntuu? Entä jos mieskin on hakemassa vakavaa suhdetta? Millaisen kuvan mies itsestään antaa, jos vaikka kemiat kohtaa niin hyvin, molempia osapuolia haluttaa ja antaudutaan yteisiin nautintoihin, niin entä sitten vaikka kyseessä olisi ensimmäiset treffit. Pilaako se nyt kaikki chanssit suhteen onnistumiselle?

Tähän liittyen oli tehty kyselytutkimuskin. 63% miehistä oli "saanut" ekoilla treffeillä, kun vastaavasti naisista vain 45% oli "antanut". Eikö nainenkin myös saa silloin jotain ja mies anna? Miten ihmeessä tämä asetelma on aina näin päin? Ja selittyykö naisten alhaisempi luku sievistelyllä? Me emme kehtaa itsellemmekään tunnustaa "antaneemme" ekoilla treffeillä, koska sitä pidetään niin lunttumaisena. Oikeasti eräskin ihan mielestäni järkevä naispuolinen seksuaali- ja parisuhdeterapeutti totesi tässä yhteydessä, että kyllä hän ainakin pidättäytyisi seksistä seurustelun ensimmäisillä tapaamiskerroilla halutessaan antaa itsestään vakavasti otettavamman kuvan. Aha.

Toinen esimerkki. Vaikka nelikymppinen, eronnut, sinkkunainen. Tietää ja tuntee itsensä, tarpeensa ja on oman seksuaalisuutensa kanssa sinut. Ei etsi vakavaa suhdetta, mutta tarpeita läheisyysvajeen tyydyttämiselle on eli suomeksi haluttaa. Mutta entä jos sitten vaan "pokaa" jonkun miehen baarista ja lähtee tämän kanssa kotiin. Ja tekee sitä useamminkin kuin vain kerran elämässä, kun kaipa niitä haluja esiintyy siinä samassa frekvenssissä kuin miehelläkin. Kyllähän tämä nainen kevytkenkäiseksi jopa "helpoksi" tai tyrkyksi ristitään. Eikö? Jopa meidän kanssasisarten silmissä?

Entä edelleen sitkeästi istuva ajatus, että miehen täytyy saada saalistaa naista. Antautuva nainen, liian helppo tapaus ei kiihota urosta. Naaraan täytyykin pistää vähän hanttiin. Olla vähän saavuttamaton, niin rakastelukin on palkitsevampaa. Häh? En ole koskaan ymmärtänyt tätä. Miksi helkatissa sitten pitkässä parisuhteessa tuntuu ainakin tuntemani miehet itkevän aina sitä, että kun makuuhuoneessa on niin niukkaa ja hiljaista? Jos nainen haluaa, se on siltikin väärin. Ei kiinnosta miestä. Mutta kuitenkin pitäisi haluta. Tai olla ainakin silloin valmis siihen, kun uros haluaa leikkiä. Yrittäkää nyt hyvät miehet päättää kumpiko on parempi. Haluava vai haluton nainen..Vai onko niin, että naisen pitää vaan teeskennellä vaikeasti saavutettavaa? Mutta olla kuitenkin halukas. Näyttämättä sitä ainakaan heti. Yritän pitää mielessä.

En ymmärrä lainkaan sitä, että näin 2010-luvullakin yhä mietitään, että miehen ja naisen välillä pitäisi olla eroja siinä miten me luokittelemme toisiamme seksuaalisuutemme tai halujemme osalta. Miten vanhanaikaista!
Faktaa on, että seksuaalisuudessamme ja sen toteutumisessa on eroja. Esimerkiksi naisen ja miehen orgasmit ovat erilaisia. Nainen hyvinkin usein on kykenevä saamaan useita orgasmeja rakastelun aikana eli naisen orgasmi on moniorgastinen ja energisoiva, kun taas miehillä se on aika harvinaislaatuista joskaan ei mahdotonta. Tai entä koko halun muodostuminen? Olen aina sanonut, että niin kauan kun mies viettelee naisen aivoja, ei ole mitään ongelmaa parisuhteessa. Läheisyyttä ja seksiä riittää. Eikä siihen tarvita kuin arvostuksen ja huomion osoittamista, läheisyyttä muutenkin kuin vain tarpeiden tyydyttämistä varten. Kumppanuutta. Sen jälkeen loppu on helppoa ja lopputuloksesta ei erota kumpiko oikeastaan vietteli toisen. Mies vai nainen.
Miehelle monesti tuntuu haluja ohjaavan se, että alakerran asukki on hereillä. Otetaan esikeriksi vaikkapa aamuerektio, jolla sinällään ei ole mitään tekemistä välttämättä seksuaalisen kiihottumisen kanssa. Vaan sen tarkoitus on pitää penis kunnossa ja paisuvaiskudos pumppaa siittimeen hapekasta verta, jotta toimintavalmius säilyy. Mitä tekee mies, kun aamulla herätessään havaitsee "stondiksen"? Hän alkaakin haluta. Ihan vain siksi, kun voi ja tilanne mahdollistaa sen. Huikeaa. Me naisetkin tarvitsisimme oman aamustondiksen. Siitä olen vähän kade. Joku toiminto, joka tapahtuu joka päivä halusimme tai emme, muistuttaisi meitä haluamaan. Ei huono. Onneksi me naiset hyödymme siitä joskus itsekin. Vaikkei aina aamuisin edes haluttaisi.

Mutta palatakseni alkulähteille. Meidän naistenko pitäisi edelleenkin olla jotain mitä emme ole tai päinvastoin. Ettemme saisi olla halujemme kanssa sinut kuten miehet? Vaan, että pelkonamme on, jos käyttäydymme kuten miehet ovat satoja tai tuhansia vuosia käyttäytyneet, meidät leimataan. Luntuiksi, helpoiksi, kevytkenkäisiksi. Meiltä menee maine. Miehellä vastaavissa esimerkeissä se vaan lisääntyy.

Mä olen kuulkaas liberaali 2010-luvun nainen, jonka seksuaalisuus on tutkimustenkin mukaan nyt parhaimmillaan näin nelikymppisenä ja uskallan sanoa ääneen ihan suoraan, jos haluan tai jos en halua. Pääasia, että se mitä tapahtuukin kahden ihmisen välillä perustuu puhtaasti molempia osapuolia tyydyttävään yhteispeliin. Saalistettuna tai saalistajana. Tai vaikka vuorotellen.

Ja lohdutuksen sanana. Ekoilla treffeilläkin voi saada aikaiseksi ihan vakavaakin parisuhdetta vaikka olisi peittoa heiluteltu.

Pus. Kyllä se tästä. Nautitaan viikonlopusta. Täysin rinnoin. Puhelinkin taas toimii.

Käpristynyt sydän

Talo tyhjä ja pimeä on. Oven raskain mielin aukaisen. Hiljaisuutta painostavaa huokuen. Seinät ääneti huutavat ääneen.

Sen tuntee, kun se nousee. Vedet silmänurkkia kostuttaa. Rintaa ahdistaa. Sydän pieneksi pusertuu.
En jaksaisi askelta nostaa. Raput kovin jyrkät on. Miksi olenkaan näin onneton.

Tiedän, ei pimeys minua kokonaan nielaise. Tänään en vain muuta halua, kuin kadota maailmaltani tältä. Unohtua pois elämältä.

En tahdo puhua. En ketään tavata. Rauhaan minut jättäkää. Nuolen haavani yksin.

Miksi sattuukaan se näin. Yksinäisyys viheliäinen. Suru kalpea kunniavieraaksi taas saapui, kun muistojen valtaan jäin. Erota ei voi ilman pimeyttä, joka aika ajoin yhä ylle laskeutuu.

Miksi toiset onnistuu, toiset ei. Sitä kukaan ei ennustaa voi.

Jos jotain opiksi muille sanoisin, omasta elämästäni kertoisin. Sydän erkaantunut yksin kylmenee. Toista rinnalleen se tarvitsee. Huolta pitäen, toista vaalien. Hälle hyvää toivoen. Kiertokulun lailla takaisin palautuen.

Rakkaat lapseni tähän maailmaan synnytin, ja nyt maailmaan ääriin heidät lähetin. Ilman minua nyt lähdette matkalle tälle, tänään olen katkera elämälle. Tuntuu ettei kukaan toinen tätä mustuutta ymmärtää voi, kun sydän haikeita säveliä vain soi. Ilman teitä ei joulu minulle tulla voi.

Äidillä on ikävä.

Lohtu..

Sunnuntaista on muodostumassa minulle jossain määrin luopumisen päivä. En tiedä tykkäänkö siitä yhtään. Yritän olla ajattelematta sitä. Ainakin lauantaisin. Yritän tarttua hetkeen ja nauttia jokaisesta sekunnista, jolloin en joudu miettimään sitä. Luopumista. Arkeen paluuta.

Koska niin se on. Nyt tiedän mitä eronneelta aina kysytään. Ei suinkaan sitä, että miksi te erositte (suomalainen on korrekti. Se kunnioittaa toisen yksityisyyttä ja välttelee kipeitä kysymyksiä). Ei. Suomalainen kysyy eronneelta, jos tällä on lapsia, että mites teillä - vko-vko periaatteellako? Mikä teillä on vaihtopäivä?

No se on sunnuntai. Joko siis tytöt tulevat minulle tai lähtevät. Tai minä tai kumppanini lähtee. Etäsuhteessa elämisen ehdottomasti paskin puoli on se, ettei yhdessä saa viettää arkea. Jos on mahdollisuus tavata viikonloppuna, sunnuntai edustaa jälleen eronhetkeä. Kontrastia ihanan, yhdessä vietetyn ajan ja arjen yksinäisyyden välillä. Jokainen sunnuntai on yhtä lähtemistä ja eron haikeita säikeitä.

Tänään erityisesti. Nuorimmainen lähti innosta hehkuen isälleen. Pakkaamaan laukkujaan lomaa varten. Tiistai on jo ihan nurkan takana ja paniikki alkaa nostaa päätään. Onneksi isompi jäi vielä yhdeksi yöksi. Tuomaan lohtua. En tiedä kestäisinkö tätä iltaa romahtamatta. Kaiken kukkuraksi onnistuin imuroimaan jokavuotisen keuhkotautini. Tai no. Se tekee vasta tuloaan. Painaa raskaasti rintakehää, poltellen keuhkoissa, kutittaen, nostaen lämmön, tehden olon täysin vetämättömäksi.

Raahaudun alakertaan laittaakseni pyykkejä. Palelee. Näytän aivan karmealta. Niin valjulta. Luoja, että vihaan sairastamista. Vien puhtaita pyykkejä nuorimmaiseni huoneeseen. Hän on kirjoittanut liitutauluunsa: " Ilona ei ole paikkalla. Olen matkkoilla." Kuumeen kuumentamat kyyneleet kostuttavat silmäni. Tätä ikävää ei tajua ennen eroamista. Eivätkä he ole edes vielä lähteneet...

Yritän ajatella, että olen onnellinen siitä, että lapseni näkevät pian auringon ja pääsevät uimaan niin mereen kuin ihaniin altaisiin. Imevät itseensä ihanaa energiaa ja saavat viettää laatuaikaa isänsä kanssa. Lohtu. Lohtu. Hoen. Ei lohduta.

Yritän tsempata. Minulla on onneksi vielä toinen tyttäristä tässä. Laitamme saunan päälle. Aivan sama vaikka keuhkoni eivät siitä tykkäisi. Tilaamme pizzaa. Jo puhtaasti siitäkin syystä, että kaapissa ei ole mitään ja yksinkertaisesti minusta ei ole lähtemään kauppaan. Saati, että jaksaisin vääntäytyä hellan ääreen. Lohduttaa, hieman. Cokiksella tietty. Löydän jemma-suklaata. Hitot siitä, että olen karkkilakossa. Hätä ei lue lakia. Lohduttaa. Joskin hetken kuluttua on myös pahaolo.

Nyt tarvitaan jotain hömppää. Mielellään komediaa. Netflix päälle. Kömmin saunan jälkeen vällyjen väliin. Mitä sitten, että kello on hädin tuskin seitsemän. Ulkonahan on ihan kuin yöllä. Kääriydyn pehmoisiin ja lämpimiin peittoihin. Lohduttaa. Lainakoira käpertyköön jalkopäähän. Sekin lohduttaa.

Selaan matkoja. Ihailen upeita hotelleja ja kuvankauniita rantakuvia. Haaveilen, suunnittelen, toivon. Jospa sittenkin pääsisi jonnekin, lomalle. Omien rakkaiden kanssa. Lohduttaa.

Aika kuluu nopeasti. Kahden viikon päästä joulu on jo juhlittu. Lohduttaa.

Eihän tässä mitään hätää ole. Kaikesta on selvitty. Ja selvitään.

Olen palannut isäni juurille. Apteekki tiesi sen ensimmäisenä. Kummasteli, kun reseptini ja tietokoneen antama nimi oli eri. Kyllä, Pärä is back. Officially. Entistä vahvempana. Kunhan tänään vähän tankkaan hieman lohtua. Myös kirjoittamisesta. Teistä, rakkaat lukijat. Omista tukijoukoistani. Rakkaudesta. Tänään saan olla vähän reppana.

Hyvää syntymäpäivää Suomi

Joka kerran olet erilainen. Muutut vuodenaikojen vaihtuessa. Silti olet äärettömän kaunis. Aina.

Näen kauneutesi alkukesän orastavassa vehreydessä, niin tuoreessa ja raikkaassa vihreydessä, kun luonto luo uudensyntymää. Annat parastasi.

Näen kauneutesi järviesi loppumattomassa sinessä, joissa auringonsäteet kilpailevat kimmeltäen, kun toistat taivaankaarta vesiesi tyyniltä pinnoilta.

Näen kauneutesi ikivahvoissa hongissa, jotka nostavat oksansa kohti ääretöntä. Nähden, kestäen ja vahvistuen.

Näen kauneutesi metsissäsi. Niin monimuotoisissa, runsaissa, puhtaissa. Luoden ja synnyttäen meille lapsosillesi raikasta ilmaa, tilaa hengittää, mahdollisuutta hakeutua luonnon pariin.

Näen kauneutesi ruskan värjäämissä puissa ja pensaissa. Keltaisten lehtien täyttämien koivujen heijastuessa järviesi pinnalta. Luoden uskomattoman kontrastin yhdessä sinisen taivaan parina.

Näen kauneutesi pakkasen puraisemien pensaiden punan ja värikylläisyyden kaunistaman syksyisen maiseman. Harmonian jonka luot juuri ennen kuin vaivut lepoon.

Näen kauneutesi tähtien täplittämän tumman taivaan alla, lumen narskuessa jalkojen alla. Valkean hiljaisuuden peittäessä, sallien luontosi levätä hetken.

Näen kaivatun kevätauringon matalien säteiden kipinät niiden osuessa hankien pinnalle. Niiden häikäisyn, joka osoittaa jälleen kerran, että pitkästä pimeydestä on selvitty. Kohti uutta kevättä.

Rakastan jokaista näistä hetkistä. Vain Sinä voit tarjota tämän kaiken meille.

Olet uskomaton. Juhlistan tänään kanssasi kunnioitettavaa ikääsi. Et häviä kauneudellasi kenellekään. Sitkeydessäsi, periksi antamattomuudessasi, puhtaudessasi, rikkaudessasi, rohkeudessasi olet niin rakas.

Olen kiitollinen siitä, että lapsosesi taistelivat isänmaamme puolesta, jotta tänään meillä on onni nostaa malja myös itsenäiselle Suomelle. Voimallasi he sen tekivät. Vuoksesi, koska olet ja olemme juuri sitä. Sitkeitä, periksi antamattomia, rohkeita.

Onnea Suomi. Olen ylpeä siitä, että olen saanut syntyä tänne. Sinun juureville maillesi.

Kun katsot minuun..

Kuunsirppi keltaisena hohtaa. Kumollaan ja kyljellään, peltojen yllä. Pohjantähti sen alla kirkkaana loistaen.
Pakkanen kiristyy, pimeys ympäröi.

Matkalla kotiin. Minulla on siellä kaikki mitä tarvitsen. Sinä ja lapsemme. Sinun ja minun. Tänään emme kumpikaan ikävöi.

Miten kaikki voikin solahtaa näin paikoilleen, mietin. Mikä onkaan tuo maailmankaikkeuden viisaus, joka tämän ohjaa. Näkeekö se jo jostain ennen, miten palaset sopivat yhteen? Ennen kuin he kukaan itsekään sitä tietävät. Oliko näin tarkoitettukin? Tarvitaanko minua jossain missä ette tienneet tarvitsevanne?

Joskus kauan kauan sitten. Aavistus jo sinusta. Tiesin. Vaikka en tiennyt etsiväni. Mutta sen tiedän. Tarvitsen sinua. Sinua ja teitä.

Kuulen naurun, pysähdyn hetkeen. Näen sen kaiken lämmön. Se ympäröi meidät. Enää ei ole kylmä. Istun pöytään, saadakseni sinun rakkaudella laittamaa ruokaa. Katson näitä kaikkia silmäpareja tässä pöydän ympärillä, jotka loistavat niin kirkkaina. Kaikki rakkaat ovat koolla. Näen kuinka pienet kädet halaavat toista. Hetki sitten vasta vierasta. Nyt jo ystävää. Tämä hetki on meidän kaikkien.

Katsot minuun. Minä uppoudun katseeseesi. Silmiesi sini on lähes tummaa. Minä tiedän. Ajattelen aivan samoin. Tartut käteeni pöydän yli. En irrota katsettani.

Huikaiseva onnentunne. Vaikka joudun päästämään tästä hetkestä taas pian irti, tiedän, että se jää. Tässä se on. Se on jokaisessa solussani. Jokaisessa hengenvedossani. Olen tallentanut sen sydämeeni.

Olen maailman onnellisin nainen juuri nyt. Minulla on kaikki tämä. Joka on enemmän kuin mikään muu. Olen järjettömän kiitollinen siitä, että minua on kohdannut näin valtavan upea rakkaus.

Elämälle kiitos.