Pohdintoja loman loppuessa..

Mitä mietit? kysyy Facebook aina, kun sinne kirjautuu sisään. Se on hieno kysymys. Se melkeinpä houkuttelee tekemään päivityksiä. Ainakin minut se usein pistää pysähtymään siihen hetkeen, että hetkonen..mitähän olenkaan tänään pohdiskellut. Koska vaikka olisi kuinka tohinaa ja melskettä, niin kyllähän sitä kaikenlaista ehtii päivänkin aikana kelailla.

Tänään olen miettinyt muun muassa sitä miten osaan taas palata arkeen. Ei töihin paluu minua niinkään hirvitä vaan se, että olen taas puolet ajasta yksin. Erossa joka toisen viikon lapsista ja arjet kumppanistani. On ollut aivan mieletöntä viettää liki neljä viikkoa yhdessä, ensimmäistä kertaa. Etukäteen sitä jopa hieman huvittuneena pohdiskeli, että ehtisikö toiseen jopa kyllästyä. Ei ehtinyt. Mutta riitelemään ehti. Se oli hienoa. Normaalisti meidän viikonloppuina sitä harvinaista yhdessä vietettävää aikaa ei tuhlata riitelyyn vaan ikävä kyllä ne aiemmat riidat, jos niitä niiksi voi kutsua, on jouduttu ratkomaan joko puhelimessa tai videoyhteyden välityksellä. Etäsuhteen kiroja. Mutta miten ihanaa onkaan riidellä ihan kasvotusten. Tai miten huojentavaa onkaan se, että saa sopia kasvotusten. Päättää sen typerän kinastelun halaukseen ja pussailuun.

Niin, olen miettinyt tänään paljon kulunutta kesää ja lomaamme ja vaikkei sen jokainen päivä ollutkaan täydellistä rentoutumista tai juhlaa, niin se oli aivan mahtava. Elämänmakuinen. Sopivasti kaikkia värejä, ihanaa yhdessäoloa, upeita retkiä ja uusia kokemuksia. Ystäviä, illallisia, aktiviteetteja. Riittävästi aikaa lasten kanssa. Kauniita ja rakkaita muistoja muistojen arkkuun taas kätkettäväksi. Ja vaikkei saisi ajatella vielä näin, niin häivähdys haikeutta kesän loppumisesta on jo ilmassa. Yritän kovasti takertua ajatukseen, että vaikka loma loppuu, niin kesä jatkuu. Elokuussa on luvassa paljon kaikkea ihanaa. Ja toivottavasti sitä aurinkoakin vaikka sitä onkin tänä kesänä saanut kissojen ja koirien kanssa metsästää.

Naputtelen tätä tekstiä yksin hiljaisuudessa istuen tuijotellen metsääni. En vielä osaa alkaa ikävöidä. Tämä päivä ja ilta on mennyt tohottaessa. Vai olenko vain oppinut jotain? Oppinut nauttimaan myös yksinäisyydestä ja omasta ajastani. Olen saanut tehdä pitkän fillarilenkin ja käydä vielä keräämässä mustikoita ja metsämansikoita itsekseni. Kun ei ole ollut ketään kenelle laittaa ruokaa, olen saanut syödä himoitsemaani Forssan perunasalaattia haarukalla suoraan purkista. Napsinut kirsikkatomaatteja suoraan rasiasta ja keräämiäni salaatinlehtiä sellaisenaan, haukannut kurkkua välillä ja juonut kivennäisvettä suoraan pullonsuusta. Varsinainen kapinallinen. Mutta tässäkin on puolensa. Ei mene aikaa hukkaan erillistä salaattia tehden. Ostetut jemmanamut tai jädet odottavat ottajaansa. Kukaan ei ole syönyt niitä salaa tai jättänyt kaappiin vain käärepapereita. Täysin hiljaista, vain jääkaapin hurina täyttää keittiön äänillä ja hiljaiset napsutukset näppäimistöllä.

Luin jostain naisten lehdestä artikkelin tästä. Ihmiset kaipaavat arkeensa vapautta, joka usein ei ole mahdollista perheen ja työnantajan säädellessä kaikkea vapaa-aikaa. Pitäisi osata olla enemmän itsekäs ja ottaa sitä aikaa itselleen vaikka vain vartti päivässä. Kadota jonnekin missä kukaan ei vaadi sinulta mitään. Pysähtyä hetkeen ja kysyä itseltään, mitä sinä haluat. Mitä sinä tekisit, jos saisit nyt päättää. Toteuttaisi vain omia toiveitaan. Suosittelen. Koska sen jälkeen osaa taas arvostaa kaikkea paljon enemmän. Sitä omaa kumppaniaan, parisuhdettaan, lapsiaan ja yhdessä vietettyä aikaa.

Eron myötä tämä on parasta mitä siitä on seurannut. On ihanaa välillä olla ihan yksin. Nyt osaan jo nauttiakin siitä. Toki etäsuhteessa eläminen pakottaa siihen myös ja kenties siihen on jo tottunut näin vuoden jälkeen, että sunnuntait ovat täynnä haikeutta ja melankolisiakin sävyjä. Mutta se on asennoitumista.  Yksinollessa on taas ihanaa ikävöidä toista. Ja entä se jälleennäkeminen sen erossa olon jälkeen? Se vasta parasta onkin.

Ihanaa alkavaa työviikkoa kaikille, jotka arkeen palaavat tai ovat jo palanneet ja teille, jotka vielä saatte huomenaamuna kääntää kylkeä, toivotan ihanaista lomanjatkoa. Ehkä aavistus kaihoa sanoissani, ehkä. Olisi se sittenkin vielä aikas ihanaa, kun saisi herätä oman kullan kainalosta ja lomailla vielä hetkisen.

Seuraavaa odotellessa..

Älä sano ääneen

Avaan silmäni. Vaalean harmaa kajo kuultaa makuuhuoneeseeni ja tiedän, että kello ei ole vielä kuuttakaan. Olen pyörinyt lakanani ryttyyn ja peitto on kietoutunut hikisten raajojeni ympärille. Olen heti liian virkeä. Tiedättekö sen rasittavan tunteen, kun tiedätte nukkuneenne liian vähän, mutta koneisto jo käy, jonka vuoksi tiedät, ettei unenpäästä saa enää kiinni?

Ajatukset alkavat vaeltaa. Koskaan ei saisi sanoa ääneen joitakin asioita. "Olen nukkunut niin hyvin viime aikoina". Vain toissa päivänä hehkutin näin äidilleni ja kerroin, etten muista, koska viimeksi olisin kyennyt nukkumaan useina öinä yli 9 tuntia putkeen. Herännyt joinakin aamuina vasta liki kymmeneltä. Se on ollut tällaiselle huonosti nukkuvalle huikaisevan upea kokemus. Huomasin, että vasta noin puolentoista viikon lomalla olon jälkeen kierrokset alkoivat laskea ja rytmini muovautui sellaiseksi, että nukuin hyvin ja heräämättä kertaakaan. Ilman huolia, murheita ja stressikierroksia sitä kykenee siihen. Niinpä.

"Olen niin onnellinen". Toinen lause, jonka ääneen laskeminen kostautuu välittömästi. Vain paria päivää aikaisemmin ajelimme kaksin kumppanini kanssa kotiin mini-deittilomaltamme ja siinä matkan aikana oli aikaa miettiä kulunutta kesäämme. Hersytellä kaikkia niitä ihania lomamuistoja, selata yhteisiä kuvia ja palata näihin vain tovi aiemmin tapahtuneisiin hetkiin. Meillä oli aivan huikaisevan hieno ja elämän kaikkia värejä sisältävä kaksiviikkoinen loma yhdessä kaikkien lastemme kanssa ja juuri sillä hetkellä huristellessamme kuumuudesta väreilevällä ykköstiellä tunsin vain huikaisevaa onnellisuutta kaikesta mitä olemme saaneet kokea. Siinä hetkessä oleva onnellisuus. Käsi silittää toisen poskea, hipaisee tasaisen sileäksi ajeltua niskaa. Sängen samanaikainen pehmeys ja karheus kutittelee suloisesti. Silmäpari tavoittaa toisen. Niistä hehkuva lämpö. Se hetkellisyys ja sen ainutkertaisuus. Onnensäikeet. Pieninä hippusina. Onnellisuuden avaimet. Jään siihen.

Aiemmin, kun lapset olivat pieniä, yksi kirotuista lauseista oli "meidän lapset ovat olleet terveitä. Ei ole ollut edes flunssaa". Kun sen päästi suustaan, niin tiesi, että aika varmasti viimeistään viikon sisällä joku tauti iskee. Sama pätee nykyisinkin. Riittää, jos edes suo itselleen sen ajatuksen, että olenpa pysynytkin terveenä koko syksyn/talven, niin eiköhän sitä jonkun räkätaudin vähintään onnistu nappaamaan liki niiltä kantimilta. Älä siis sano sitä ääneen. Vaikka mielesi tekisi.

"Olen ollut todella tyytyväinen, kun autossamme/tiskikoneessamme/pyykkikoneessamme/jne. ei ole koskaan ollut mitään vikaa ja se on toiminut aina kuin unelma". Niinpä niin. Viimeistään seuraavalla viikolla juuri tämä kehumasi kapistus vaatii korjausta. Ja se maksaa. Mitä enemmän olet hersytellyt satumaisella tuurillasi ikuisesti toimivista laitteistasi, sitä enemmän tuohta joudut pulittamaan. Välttääksesi kirouksen, jätä nämäkin kehut kehumatta.

Entäs tämä. "En ole koskaan saanut sakkoja.." Kuuluisa. Yhtä toimiva kuin "en ole pitkiin aikoihin saanut sakkoja" koska jos ei muuta, niin vähintään silloin parkkipirkot muistavat sinua pienellä lahjalla.

Torikauppiaan ja yrittäjän tyttärenä olen elänyt kaupankäynnistä. Myynti on verissä. Nykyisissäkin töissä. Sen vuoksi usein keskusteluissa vilahtaa se miten kauppa on käynyt..Ja voi peijooni, jos erehtyykin joskus sanomaan, että "kauppa on käynyt hyvin". Seuraa suvanto. Ovi ei käy, puhelin ei soi. Ostajat ovat kadonneet kuin pieru Saharaan.  On hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Koskaan ei siis kannata keulia hyvillä myynneillä. Kostautuu heti.

Mitä sitten uskaltaa enää sanoa ääneen? Mikä ei kulu vaikka sitä tuhlaisi kuinka paljon? Kuten ihanassa Haloon biisissäkin sanotaan " ei rakkaus käyttämällä kulu, se vahvistuu".

Minä sinua rakastan. Sen voi aina sanoa ääneen. Vaikka joka päivä. Ainakin joka päivä.

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen..

Saunan lauteilla naisystävien seurassa tulee puhuttua syvällisiä. Siinä höyryjen keskellä tyyntä järvimaisemaa ihaillessa maailma paranee ja sielu kevenee. Kesäillassa saunomisessa on jotain pyhää ja puhdistavaa. Kun kuumuus käy sietämättömäksi, pulahdus viileään veteen on kuin uudestisyntyminen. Kehon kirvoittava ravistelu. Kuikan laulua kuunnellessa, itikoiden ininän säestämänä, kuonat peseytyvät pois niin mielestä, kehosta kuin sydämestä. Hyöryävät vartalot pyyhkeisiin kääriytyneinä, nautiskellen maisemista ja hetkestä. Se on kuin riitti. Meditatiivinen tuokio.

Rikomme hiljaisuutta. Puhumme parisuhteista. Pitkien liittojen onnen saloista ja vastavuoroisesti haasteista. Miksi me ihmiset emme osaa muuttua tai muuttaa suuntaa ajoissa? Mistä se kuona alkaa kertymään suhteeseen? Ja ennen kaikkea - miten sen saisi purettua pois?

Voin puhua vain omasta puolestani. Ikä ja kokemukset tuovat viisautta. Jos olisin nuorempana tiennyt tämän minkä nyt tiedän, elämä olisi voinut mennä ihan toisin. Onneksi toisille tie on helpompi. Toiset kykenevät hyödyntämään liitossaan matkan varrella omaksumaansa viisautta ja jäsentämään ne opit muovautuakseen myös toista varten. Jos on tahtoa rakastaa, halua olla toisen kanssa ja toiselle edelleen hyvä, mitään ei ole menetetty.

Ei ole olemassa suhdetta, joka ei matkan varrella tahriintuisi tai kokisi takaiskuja. Me olemme vain ihmisiä. Loukattuina tahdomme loukata. Vihaisina sanomme asioita, joita emme tarkoita. Teemme virheitä. Kätkemme toiselta ajatuksia ja tunteita, koska emme uskalla pukea niitä sanoiksi.

Jokainen koettu loukkaus, nälväisy, väärinkäsitys ja tehty virhe täytyy kuitenkin käsitellä ja purkaa paloiksi. Muuten niistä kertyneet kuonan jyvät alkavat sakkautumaan sydämen suoniin ja tukkivat niitä lopulta. Katkeruuden kalkki. Se on myrkkyä rakkaudelle. Ja koituu lopulta sen turmioksi. Koska kertynyt katkeruus etäännyttää parit toisistaan. Suhteesta katoaa lämpö, seesteisyys ja hyvänolontunne. Toiselle ei ole enää auki, yhteys on poikki.

Meissä kaikissa asuu myös pimeys. Puhumattomat ja mieltä vaivaavat asiat ja salaisuudet vievät tilaa valolta. Ei ole todellakaan helppoa ottaa niitä puheeksi varsinkin, jos tietää, että ne satuttavat toista. Tai ovat niin vaikeita asioita käsitellä, että lopputulosta ei osaa ennustaa. Ei tiedä miten toinen tulee reagoimaan. Koska myös ääneen puetut ajatukset ja sanat satuttavat. Joskus jopa enemmän kuin fyysinen kipu. Mutta en näe muuta mahdollisuutta. Raakakin rehellisyys on parempi kuin valheellinen totuus.

Miten valoon pääsee takaisin, jos pimeys on vallannut jo osan? Parisuhteen oikaiseminen ja taistelu valoon voi olla yhtä kivikkoinen ja raskas polku, kuin eroonkin johtava tie. Jopa karumpi. Mutta rakkauden voi aina löytää uudelleen, jos tahtoa siihen on. Yhdessä.

Ei anneta pimeydelle periksi. Valon myötä rakkaudesta voi tulla jälleen lumivalkoinen. Kuin hanki helmikuisten aamujen. Tai kesäyön valoisuutta hehkuva taivas.

Monta elämää..

En lakkaa hämmästelemästä miten elämä voikaan meitä kuljettaa. Näin lomalla on ollut aikaa antaa kierrosten laskea, kovalevyn nollautua ja olen huomannut kuinka ajatuksia alkaa taas hyökymään päälle. Sormet syyhyävät päästä näppäimille ja vain odottavat sopivaa hetkeä, jolloin päästän ne valloilleni. Voin alkaa suodattaa sitä kaikkea ulos. Tämä on ja on ollut minun parasta terapiaa. Olen niin onnellinen, että olen löytänyt kirjoittamisen.

Rakkauslaulut soivat Spotifysta, letut paistuvat samalla ja aamu-uinnin ja -saunan virkistämänä hörpin kuumaa kahvia ja nautin mökin rauhallisuudesta. Lapset nukkuvat yhä ja mies nautiskelee omasta ajasta aamun aikaisilla viheriöillä. Tuntuu epätodelliselta. Facebookin historiikit muistuttavat aivan toisenlaisesta elämästä. Aiempien vuosien heinäkuun postaukseni ovat olleet täynnä purjehduskuvia - eri perhekokoonpanon kanssa. Nekin onnellisia ja rakkaita muistoja. Elämänpituisessa mittakaavassa vain hetki sitten.

Näitä tuntemuksia on vaikea kuvata sanoin. Se oli eilen. Tänään on nyt. Niin paljon on tapahtunut välissä. Elämään mahtuu monta elämää. Monta episodia on jo nähty. Samalla monta on onneksi edessä. Haikeuden säikeet lämmittävät ja heruttavat silmäkulmien naurujuonteisiin aavistuksen kosteaa. En olisi osannut kuvitella näitä lukuja elämääni nuorempana. Silti olen tänä päivänä kiitollinen niistä kaikista. Ne ovat muovanneet minut minuksi.

Lettupino on valmis. Menen herättämään nuorison. Tänään on jälleen meidän viisikon yhden toivomusten päivä ja se alkaa upeasti  #elämä #carpediem

Kesä..ja loma..

Istun työpöytäni ääressä ja tuijotan ikkunasta tuulessa liehuvan valtavan vaahteran vehreitä oksia. Motivaatio on karannut jo kesälaitumille ja levottomat jalkani rummuttelevat pöydän alla sellaista marssia, että taitaa pian olla aika nostaa kytkintä.

Mikä on parasta lomassa? Se, kun kaikki siitä on edessä. Kun on vapaus tehdä ihan mitä huvittaa. Tai ainakin naiivi ajatus, että näin se on. On romanttinen käsitys siitä millainen lomasta tulee. Kuinka voi valvoa vaikka koko yön ja katsella oman kullan kainalossa upeinta auringonlaskua ikinä skumppalasit kädessä. Mennä naku-uinnille linnunmaitoa muistuttavaan kirkasvetiseen järveen, jonka pintaan siivilöityy maailman kaunein täyskuu. Suudella rakkaintaan veden syleilyssä. Kuunnella kuikan huutoa ja hiljaisuutta. Nukkua pitkään, jos huvittaa. Maata riippukeinussa ja katsella ohilipuvia pilviä. Nauraa yhdessä lasten kanssa. Pelata, leikkiä, nauttia. Kiireettömästä yhdessäolosta, ilman stressiä, ilman aikatauluja.

Niissä kuvitelmissa muuten ei ole koskaan mitään häiriötekijöitä. Ei kylmyydestä kangistuneita ja hytiseviä, itikoita hätisteleviä ihmispoloja, jotka hampaat kalisten kipittävät sateisen harmaassa illassa järveen kuunnellen naapurimökiltä kantautuvaa känni-mölinää. Ei tule mieleenkään, että jäisi suuteloimaan sinne järveen vaan äkkiä takaisin saunaan kastautumisen jälkeen.
Ei ole kinaa tai riitelyä kumppanin tai lasten kanssa. Ei pakollisia sukulaisvisiittejä tai äkäisyyttä jonottaessa kesätapahtumissa. Ei paarmoja, mäkäräisiä, hyttysiä. Ei karavaanareita ja rekkoja tiellä. Ei huonoja säitä tai sairautta.

Koska ei pidäkään. Vaan loman täytyy olla haaveita ja unelmia vapaudesta ja siitä, että kaikki on mahdollista. Ja täydellistä. Se on niin lyhyt loppupeleissä, mutta vaikka se olisi millainen, niin se on silti loma. Nautitaan tästä kesästä täysin rinnoin. Satoi tai paistoi.

Aurinko paistaa ja taivaalla seilaa poutapilviä. Loma on alkamassa. Kaikki on mahdollista. Voiko mikään olla ihanampi tunne juuri nyt?

Ihanaa kesää ihanat. Oli lomaa tai ei, kesä on kuitenkin kesä. Se alkaa minulla nyt. Yy-kaa-koo. Nyt.

Sinulle, rakkaalleni.

Sinä iltana, kun kohtalo meidät toisillemme esitteli, ulkona myrskytuuli puita riepotteli.

Se oli yhtä aikaa lempeä ja raju, kun yhteen nojauduimme, katosi ajantaju. Täällä olin, tietämättäni sua odotin.

Enkelitkö näkivät, että sydämemme olivat yksin. Johdattivat toisemme huomaamaan, että olisimme taas sylityksin.

Jotain silloin tapahtui, sydän pieni poterostaan havahtui. Väristen ja varovaisesti se alkoi avautua, jotta  sielumme yhteen saivat sulautua.

Tiesin ettei mikään olisi kuin ennen, veit mukanasi tullen mennen. Luotin sinuun heti kuin vuoreen, raivasin tieni läpi myös sinun umpikuoreen. Pian vuodatimme jo surumme ja tuskamme sanoiksi pukien, taakkaamme purkaen, toisiamme tukien. 

Sydämeni pääsi vihdoin etsimäänsä kotiin, onneksi se ei hukkunutkaan elämän sotiin. Elämä parastaan antoi, kun se sinut eteeni kantoi.

En tiennyt aiemmin mitä rakkaus on, toit minulle rauhan, en ole enää levoton. Olet voimani, turvani, tukena aina. Olet rakastajani, ystäväni, et vain laina.

Rakastan sinua tänään enemmän kuin eilen. Vaikka kaukana oisin, luoksesi aina liitelen.

Onnellisuus on luonani nyt, etsintäni on päättynyt. 

Rikkaudet ja rikkaudet sekä 10 teesiä rohkeudesta

Ensin meinasin tänään kirjoittaa niistä ihmisistä, jotka puistattavat minua eniten. Niistä, joista Elastinen laulaa "toiset on niin köyhiin, ettei niill oo muut ku rahaa...". Ylemmyydentunteesta kärsivät. He, jotka kuvittelevat olevansa parempia kuin muut ja katsovat nenän varttaan pitkin alaspäin. Asettavat itsensä jalustalle joko taloudellisen vaurauden, aseman, ulkonäön tai muun itsekeskeisesti arvostamansa piirteen vuoksi. Mutta silloin tästä tekstistä olisi tullut vaan rumaa. Minusta ne ihmiset eivät edes ansaitse palstatilaa.

Niinpä päätän nyt vaihtaa aiheen lennosta. Rohkeuteen. Ja elämän viisauksiin a la Richard Branson. Tiedätte varmasti tämän huikean ja karismaattisen Virgin lentoyhtiön perustajan ja monimiljonäärin. Joka ei katso nenänvarttaan pitkin alas. Vaan päinvastoin. Omaa rikkauksien lisäksi niitä äärimmäisiä rikkauksia. Ihmisyyttä, inhimillisyyttä, välittämistä.

Tässä ovat Bransonin 10 teesiä rohkeudesta. Jotka ovat oikeastaan muiden rikkaiden ihmisten lainauksia. Vapaasti käännettynä.

10. Menestys ei ole lopullinen päämäärä eikä epäonnistuminen ole kuolema. Rohkeus jatkaa niistäkin huolimatta on ainoa mikä merkitsee - Sir Winston Churchill.

9. Rohkea mies ei ole se, joka ei pelkää vaan se, joka voittaa sen pelon - Nelson Mandela.

8. Elämä joko kutistuu tai laajenee suhteessa yksilön rohkeuteen - Anais Nin.

7. Rohkeus löytyy odottamattomista paikoista - J.R.R. Tolkien.

6.  Seiso rohkeasti sen takana mihin uskot, vaikka seisoisit yksin - Roy T. Bennett

5. Usko että pystyt ja olet jo puolivälissä - Theodore Roosevelt

4. Luota siihen pieneen ja hiljaiseen ääneen sisälläsi, joka sanoo, että tämä saattaa onnistua - Diane Mariechild

3. Rohkeus on armoa paineen alla - Ernest Hemingway

2. Vaatii paljon rohkeutta kertoa unelmansa jollekin toiselle - Erma Bombeck

1. Uskon, että kaikkein tärkein yksittäinen tekijä itsekurin ja luovuuden lisäksi on uskaltautua uskaltamaan -  Maya Angelou

Niin se on. Rohkeaa viikkoa rakkaat. Uskaltaudutaan uskaltamaan.