Tänään olen miettinyt muun muassa sitä miten osaan taas palata arkeen. Ei töihin paluu minua niinkään hirvitä vaan se, että olen taas puolet ajasta yksin. Erossa joka toisen viikon lapsista ja arjet kumppanistani. On ollut aivan mieletöntä viettää liki neljä viikkoa yhdessä, ensimmäistä kertaa. Etukäteen sitä jopa hieman huvittuneena pohdiskeli, että ehtisikö toiseen jopa kyllästyä. Ei ehtinyt. Mutta riitelemään ehti. Se oli hienoa. Normaalisti meidän viikonloppuina sitä harvinaista yhdessä vietettävää aikaa ei tuhlata riitelyyn vaan ikävä kyllä ne aiemmat riidat, jos niitä niiksi voi kutsua, on jouduttu ratkomaan joko puhelimessa tai videoyhteyden välityksellä. Etäsuhteen kiroja. Mutta miten ihanaa onkaan riidellä ihan kasvotusten. Tai miten huojentavaa onkaan se, että saa sopia kasvotusten. Päättää sen typerän kinastelun halaukseen ja pussailuun.
Niin, olen miettinyt tänään paljon kulunutta kesää ja lomaamme ja vaikkei sen jokainen päivä ollutkaan täydellistä rentoutumista tai juhlaa, niin se oli aivan mahtava. Elämänmakuinen. Sopivasti kaikkia värejä, ihanaa yhdessäoloa, upeita retkiä ja uusia kokemuksia. Ystäviä, illallisia, aktiviteetteja. Riittävästi aikaa lasten kanssa. Kauniita ja rakkaita muistoja muistojen arkkuun taas kätkettäväksi. Ja vaikkei saisi ajatella vielä näin, niin häivähdys haikeutta kesän loppumisesta on jo ilmassa. Yritän kovasti takertua ajatukseen, että vaikka loma loppuu, niin kesä jatkuu. Elokuussa on luvassa paljon kaikkea ihanaa. Ja toivottavasti sitä aurinkoakin vaikka sitä onkin tänä kesänä saanut kissojen ja koirien kanssa metsästää.
Naputtelen tätä tekstiä yksin hiljaisuudessa istuen tuijotellen metsääni. En vielä osaa alkaa ikävöidä. Tämä päivä ja ilta on mennyt tohottaessa. Vai olenko vain oppinut jotain? Oppinut nauttimaan myös yksinäisyydestä ja omasta ajastani. Olen saanut tehdä pitkän fillarilenkin ja käydä vielä keräämässä mustikoita ja metsämansikoita itsekseni. Kun ei ole ollut ketään kenelle laittaa ruokaa, olen saanut syödä himoitsemaani Forssan perunasalaattia haarukalla suoraan purkista. Napsinut kirsikkatomaatteja suoraan rasiasta ja keräämiäni salaatinlehtiä sellaisenaan, haukannut kurkkua välillä ja juonut kivennäisvettä suoraan pullonsuusta. Varsinainen kapinallinen. Mutta tässäkin on puolensa. Ei mene aikaa hukkaan erillistä salaattia tehden. Ostetut jemmanamut tai jädet odottavat ottajaansa. Kukaan ei ole syönyt niitä salaa tai jättänyt kaappiin vain käärepapereita. Täysin hiljaista, vain jääkaapin hurina täyttää keittiön äänillä ja hiljaiset napsutukset näppäimistöllä.
Luin jostain naisten lehdestä artikkelin tästä. Ihmiset kaipaavat arkeensa vapautta, joka usein ei ole mahdollista perheen ja työnantajan säädellessä kaikkea vapaa-aikaa. Pitäisi osata olla enemmän itsekäs ja ottaa sitä aikaa itselleen vaikka vain vartti päivässä. Kadota jonnekin missä kukaan ei vaadi sinulta mitään. Pysähtyä hetkeen ja kysyä itseltään, mitä sinä haluat. Mitä sinä tekisit, jos saisit nyt päättää. Toteuttaisi vain omia toiveitaan. Suosittelen. Koska sen jälkeen osaa taas arvostaa kaikkea paljon enemmän. Sitä omaa kumppaniaan, parisuhdettaan, lapsiaan ja yhdessä vietettyä aikaa.
Eron myötä tämä on parasta mitä siitä on seurannut. On ihanaa välillä olla ihan yksin. Nyt osaan jo nauttiakin siitä. Toki etäsuhteessa eläminen pakottaa siihen myös ja kenties siihen on jo tottunut näin vuoden jälkeen, että sunnuntait ovat täynnä haikeutta ja melankolisiakin sävyjä. Mutta se on asennoitumista. Yksinollessa on taas ihanaa ikävöidä toista. Ja entä se jälleennäkeminen sen erossa olon jälkeen? Se vasta parasta onkin.
Ihanaa alkavaa työviikkoa kaikille, jotka arkeen palaavat tai ovat jo palanneet ja teille, jotka vielä saatte huomenaamuna kääntää kylkeä, toivotan ihanaista lomanjatkoa. Ehkä aavistus kaihoa sanoissani, ehkä. Olisi se sittenkin vielä aikas ihanaa, kun saisi herätä oman kullan kainalosta ja lomailla vielä hetkisen.
Seuraavaa odotellessa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti