Maanantai..

Muistatteko kelju k. kojootin ja maantiekiitäjät? Tyyt.tyyt. Ja taas ne meni, jyräsi kaiken ja kelju k. kojootti jäi makaamaan asfalttiin aivan littanana. Visualisoikaa tilanne. Kuvitelkaa tunne. Minulla on se. Ihan kuin joku olisi ajanut yli, pakittanut, ja ajanut taas yli sekä toistanut sen pariin kolmeen kertaan..

Hirmu kiva fiilis. Mahti-maanantai. Kun joka taho haluaa sinusta jotain, imee sinut kuiviin ja jättää ryttyyntyneen rievun jälkeensä. Olenko vähän marttyyri? No olen. Anteeksi. Totuus ei suinkaan ole niin kamala, mutta välillä tämä ruuhkavuosien joka suuntaan repeäminen tuntuu vaan kovin haastavalta.

Aivan liian paljon liikkuvia osia, muistettavia asioita, tekemättömiä töitä, vastaamattomia viestejä, toimimattomia järjestelmiä (aarghh miten turhauttavaa), uusia tiimiläisiä. Kasvatuksellisia kriisejä, keskusteluja, entisiä puolisoita, lapsia, opettajia, vanhempainvartteja, valmentajia, harrastuksia, kisoja. Puuttuvia tilauksia, ottamatta olevia passikuvia, hoitamattomia asiapapereita, maksamattomia laskuja. Liikaa pimeyttä, aikaisia aamuheräämisiä, työmatkoja, renkaiden vaihtoa, autojen vekslaamisia.

Liikaa vaan kaikkea. Ei ihme, että lapsiraukka hakee huomiota kyseenalaisin keinoin. Ai niin - en saisi kirjoittaa enää lapsistanikaan. Tulee ukaaseja, toiveita, ohjeita. Mitä saa kirjoittaa, mitä ei. Äiti muuten toivoo, että hänestä saa kirjoittaa, aina. Ja kehua. Kehuttu on. En tulisi toimeen ilman teitä. Kiitos. Ja kiitos myös isälle. Olette aina osanneet osoittaa rakkautenne myös tekojenne kautta. Pelastatte kaaokseni usein. Ruokitte meitä, ojennatte auttavan kätenne. Toimitte arkikaaokseni ja -murheideni kaatopaikkana. Olo on jo paljon helpompi, jälleen.

Mitä tekisinkään ilman toista tukijalkaani? Olet olkapääni, kannattelijani, voiman ja viisaiden sanojen lähteeni. Saan sinulta niin paljon. Sanot aina "kun antaa, niin saa." Se on totta. Hyvä tulee hyvän luo.
Kaikissa päivissä on jotain hyvää. Niin tässäkin. Uhmaan ohjeistusta esikoiseni luvalla. En tiedä onko vanhempana olossa mikään palkitsevampaa kuin se, että menet koululle aamuvarhain vanhempainvarttiin hieman pelonsekaisin, odottavin tunnelmin ja tulet ulos sieltä sydän lähes rinnasta pakahtuen. Opettajan sanoja lainatakseni " on upeaa nähdä noin muita huomioiva ja empaattinen tyttö, joka ei koskaan jätä ketään ryhmän ulkopuolelle ja joka ottaa vastuun tilanteessa, joissa sitä tarvitaan". Ylpeys. Rakkaus. Kiitollisuus. Jotain on onneksi mennyt oikein.

Onneksi elämä ja lapset ovat armollisia. Vaikkei ihan jokainen päivä ole onnistunut täysillä, niin tuhot eivät ole lopullisia. Kaikki mitataan pitkässä juoksussa ja huomenna on aina mahdollisuus korjata tämän päivän vauriot.

Hyvää yötä. Kauniita unia. Käyn peittelemässä lapset. Aloitan siis jo tänään.

Elämä on yhtä ikävää...vaan ei ikävää..

Havahduin tässä eräänä aamuna jännään tosiasiaan. Olen nykyään äärimmäisen tunteita täynnä oleva ihminen. Suorastaan pursuan niitä. Aiempien vuosien "mikään ei tunnu miltään" elämänvaihe on vaihtunut ensiksi kaikkiin niihin surusävyihin ja tuskallisuuksiin.  Sen jälkeen näiden syvissä vesissä pyörimisten jälkiseurauksena on tullut esiin kaikkia ja kaikkea syleilevä tunteiden vastaryöppy. Tunnen itseni paremmin. Hyväksyn itseni ja sitä kautta uskallan jopa sanoa, että rakastan itseäni tällaisena kuin olen. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä.
Tuntuu, että rakastan lapsianikin enemmän kuin ennen. Tai ainakin avoimemmin. Osoitan sen heille herkemmin. Halaan, pussaan (vaikka esiteini vastusteleekin), silitän, sanon. Olin ennenkin työni vuoksi paljon poissa lasteni luota. Näen heitä lähes yhtä paljon kuin aiemmin. Nyt vaan ikävöin enemmän. Arvostan yhteistä aikaa heidän kanssaan enemmän kuin koskaan. Panostan siihen. Panostan läsnäolooni heidän kanssaan silloin kun saan viettää yhteistä aikaa heidän kanssaan. En tiedä olisinko osannut sen tehdä ilman eroa? Olisinko osannut samalla lailla olla läsnä, kiinnostunut ja osoittaa sen myös.
Monet läheiseni ja ystäväni ovat kysyneet miten lapseni ovat ottaneet eromme. Nykyvalossa ja havaintojeni kautta voisin sanoa, että he voivat paremmin kuin koskaan. Totta kai he ovat joutuneet kärsimään tästä. He asuvat kahta kotia ja heidän elämänsä on muuttunut. Ja ero on vielä niin tuore, ettemme näe ehkä kaikkea muutosta mitä se heissä aiheuttaa tulevaisuudessa. Mutta heidän koulunsa menee paremmin kuin aiemmin, he ovat seesteisiä, suhde heihin on avoin ja kommunikointiyhteys toimii - vaikka toinen onkin mahdollisimman haastavassa iässä. Toki olen alati tuntosarvet töröllään ja seuraan heidän mielenliikkeitään. Mutta tilanne voisi olla huomattavasti huonompi. Sanotaan, että lapset ovat perheen peili. Hieman joudun uskomaan siihen.

Kaikessa on kääntöpuolensa. Erossa olossa se on jatkuva ikävä. Sen kanssa on vain pakko oppia elämään. Muuten se voi olla murskaavaa. Onneksi tiedän, että lapsilla on hyvä olla myös isällään. Yhteys toimii hienosti sinnekin suuntaan ja luottamus on yhä paikoillaan. Vanhemmuudesta ei voi erota ja siitä olen kiitollinen, että me molemmat sen tiedostamme ja toimimme sen mukaan yhä. Erikseen, yhdessä.

Ja jotta elämäni olisi hieman monimutkaisempaa, niin kannattaa mennä rakastumaan mieheen, joka asuu satojen kilometrien päässä. Jotta ikävää ja ikävöintiä voisi tuntea vielä hieman enemmän..Mutta senkin voi kääntää voimavaraksi oikealla asennoitumisella.

On ihanaa saada tuntea. Kaikkea niitä sävyjä. Kaipuuta, haikeutta eron hetkellä, puristavaakin ikävää toisen läheisyyteen. Miksi? Koska vastavuoroisesti se palkitaan moninkertaisesti siinä hetkessä, kun toisen taas tapaa. Pääasia, että toinen on läsnä sydämessä vaikkei aina siinä sen hetkisessä elämässä. Koska koti on siellä missä sydän on.

Elämä on juuri nyt yhtä ikävää, mutta se ei ole ikävää. Päinvastoin.

Tänä harmaana, pimeänä, räntäsateisena tiistaina. Lähden halimaan (edes hetkeksi) tyttäriäni. Kiitollisena.

Tädit täpinöissään...

Kyllä se ikä jossain näkyy ja tuntuu - nimittäin mukavuudenhalun kasvussa. Pari havaintoa tältä viikolta.

Ollaan Lintsillä valokarnevaaleilla nuorisoni kera. Ystäväni puolisonsa ja tämän lapsien kanssa. Nämä esiteinit pillifarkuissaan, pää ja nilkat paljaana, lyhyissä takeissaan, ilman käsineitä. Raikas, räväkkä pohjoinen merituuli puhaltaa koleasti luihin ja ytimiin asti. Jo pelkästään heidän pukeutumistaan katsellessa tuli kylmä. Ei ne myönnä, että niillä on kylmä. Koska pitää näyttää olevansa cool. Puhkuttiin ja pöhistiin siinä yhdessä ystäväni kanssa tätä asiaa kuin kaksi, keski-ikäistä tanttaa ja tajuttiin - niinhän me ollaan. Muisteltiin omaa nuoruuttamme ja sitä, kuinka mistään hinnasta ei pipoa päähän laitettu. Oli miten paljon pakkasta tahansa. Kaikista vanhempien jupinoista huolimatta. Eikä myönnetty koskaan, että olis paleltanut vaikka korvat punaisina viiletettiin menemään. Ihme ettei pää oikeasti jäätynyt.
Nykyisin on aivan sama miltä näyttää, kunhan ei vaan tarvitse palella.
Toinen havainto. Ollaan lapsuuden ystävieni kanssa sovittu lähtevämme juhlistamaan neljästään nelikymppisiämme - olemmehan samaa vuosikertaa. Varataan koko ilta ja vedetään pitkän kaavan kautta. Arvanette miten kävi. Yksi lähtee autolla (tosin - ihan mahtavaa, koska mukavuudenhaluisena olisikin julkisilla liikkuminen siinä kylmyydessä ja tuulessa ollut karseaa), yksi ei muuten vaan juo, koska nyt täytyy ottaa iisimmin, me kaksi muuta ollaan muuten vaan niin väsyneitä, ettei meidänkään yritys kovin kaksinen ollut. Ruokailun jälkeen yhdet drinkit ja siinä se sitten. Kotiin ajoissa, koska nukuttaa. Missä on ne aamuun asti crazy-bailaamiset? Missä on chica-chica meininki? Ei joraamista, ei yökerhoja, ei yhtään nolostuttavaa lähestymis- tai iskuyritystä. Ei edes Ville Haapasalo lähesty meidän pöytää vaikka hän kaikkien muiden pöytäseurueiden luona vierailee (ollaan siis Villen ravintolassa syömässä). Hyvä ruoka By the way. Suosittelen. Tämä ei ole maksettu mainos. Viinit ihan marjamehua. Mutta onpahan georgialaista skumppaakin tullut nyt maistettua. Ihan ei ole viinimaa se. Ei. Palvelu on hidasta, mutta meillä ei ollut kiire. Juttua riitti. Nyt on ammennettu ja päivitetty kaikki. Ruodittu vanhat ystävät ja päivitelty maat ja mannut. Me ei olla yhtään muututtu. Ja silti me ollaan. Se on niin hauskaa.
Oltiin muuten ennen ruokailua Exit Roomissa. Yhtään ei otettu tosissaan. 66minuuttia aikaa ratkoa kaikki vihjeet ja vapautua lukitusta huoneesta. Me oltiin aivan täpinöissään. Hetkeksi taannuttiin taas sinne yläaste-tasolle. Yksi meistä rauhallisesti tutkii, pähkäilee ja availee lukkoja suit sait. Yksi tekee kokonaisarviota tilanteesta ja yrittää johtaa tilannetta harkitusti. Kaksi sählää ja säätää ja kokeilee vähän kaikkea. Vaikea arvata mihin kategoriaan itse kuulun. Mutta jokaista meitä tarvittiin. Meidän sanaton ja sanallinen kommunikointi toimii. Me nauramme, jopa kiljumme kauhusta, kun jostain laatikosta esiin väpättää yht´äkkiä käsi. Sen jälkeen kukaan ei halua avata yhtäkään luukkua ja laatikkoa. Minut pistetään astumaan uuteen avautuvaan huoneeseen ensimmäisenä. Onneksi mikään hämähäkki ei putoa niskaan. Matikkatehtävät meinaavat sekoittaa pasmat. Yhdellä ystävistäni meinaa hirttää kiinni, kun lasketaan kaikki ääneen, sikin sokin ja päällekkäin. Jokaisella eri tulos. Vähän provosoinkin. Koska se on vaan niin hauskaa. Me ollaan melkein 15v jälleen.
Roolit ovat tallella.
Selvitään huoneesta ulos ennätysajassa ensikertalaisiksi. Tai niin meille ainakin sanotaan. Ollaan ihan into piukassa. We made it. Ei tartte hävetä. Vaikka ollaan tuhottu aivosolujamme aikanaan ihan urakalla, niin ei me ihan nyhveröitä olla. Paikan nainen on ihan innoissaan meistä. Sanoo, että harvoin näkee tuollaista puhdasta iloa ja yhteistyötä ja nopeutta ratkoa tehtäviä kuin meillä ja kuinka hienoa, että osasimme niin heittäytyä ja eläytyä leikkiin. Olen samaa mieltä.

Meissä on yhä toivoa. Vaikka me ei aina jakseta crazy-bailata aamuun asti. Vaikka me ollaan jo aika mukavuudenhaluisia ja halutaan mieluummin kotiin ja herätä virkeänä seuraavaan aamuun, niin joskus me saatetaan taas repäistä. Sitä odotellessa. Varaan Ruisrock 2017 majoituksen. Sinne mennään. Piste. Eikä ajoissa nukkumaan. Ja ehkä tässä joku keikka ennen sitäkin keksitään.

Ps. Lainaan (hieman mukaillen tosin) tätä aikanaan meidän 120v bileisiin tehtyä 30-vuotisrunoa , jonka silloin 10 vuotta sitten tein..
"Nyt kun pyörähti mittariin meille kaikille luvut 4 ja nolla, täytyy sanoa ihan ääneen: On aivan mahtavaa kun olen juuri teidän Ystävänne saanut nämä vuosikaudet olla"

Oikean metsästys..

Tunnustus. En ole Tinderissä. Enkä ole koskaan ollutkaan. Eikä toivottavasti koskaan enää tarvitsekaan. Olen silti "pelannut" ystävieni Tinder-peliä heidän puhelimillaan - tosin heidän luvallaan tietenkin. Ja heitä varten. Tiedän hieman mistä siinä on kyse.

Ymmärrän sen houkutukset ja onhan se hienoa, että uusien ihmisten tapaaminen ja treffailu on tehty niin helpoksi, että valitset vain sormen pyyhkäisyllä muutaman sekunnin kuvien katselun jälkeen "jatkoon" tai "ei jatkoon". Riippumatta paikasta missä kulloinkin menet. Voit haarukoida hakuusi mieleiset kriteerit suurin piirtein otsakiehkuran muodon ja hauiksen koon perusteella. 

Se on julmaa yleistystä. Ulkonäkökeskeistä ihmisten arviota, joka perustuu puhtaasti vaan siihen miellyttääkö toisen kuvakulma, vaatetus, tausta, tunnelma ja vaikutelma, joka yhdestä tai muutamasta kuvasta välittyy. Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Silti väitän, että rakkauden peliksi Tinder on raaka. Toisaalta - niinhän elämäkin on. 

Olen kuullut niin monia tarinoita Tinder-treffeistä ja niistä ihmistyypeistä, joihin siellä törmää. Seksiseuraa haetaan paljon ja yllättäen varattuja ihmisiä tuntuu olevan liikkellä siellä myös sankoin joukoin. Monella on käynnissä sellainen peli siellä, että ihme jos pysyvät kärryillä kenen kanssa on juteltu ja mitä. Vaikka joukkoon mahtuu kuitenkin suuri osa aivan tavallisia, kunnollisia, fiksuja, ihania ihmisiä, jotka vain etsivät sitä Oikeaa.

Ennen lähdettiin ravintolaan. Joko tansseihin tai sittemmin discoihin. Kylän kauneimmat naiset saivat tanssittajia ja niitä vähemmän kauniita kutsuttiin raa'asti seinäruusuiksi. Mutta heillekin löytyi tanssien loppupuolella ottajia tai kauniimmin sanottuna saattajia - siksihän hekin sinne tulivat. Eivät nöyryytettäviksi vaan rakkautta etsimään. 

Koska loppupeleissä siitä on edelleen kysymys. Me ihmiset emme ole muuttuneet vuosikymmenten saatossa mihinkään. Yksin ei ihmisen ole hyvä olla. Kaikki me haluamme olla jonkun omia kainaloisia, rakastaa ja saada vastarakkautta. Pelikenttä ja käytössä olevat välineet ovat vaan ihan eri.

Eikä se ole pelkästään huono asia. Moni tämän päivän upea rakkaustarina on saanut Tinderistä alkunsa. Ei sitä voi siis pelkästään tuomita. 

Sitä paitsi. Ihailen salaa niitä ihmisiä, jotka uskaltavat asettaa itsensä alttiiksi uusille kohtaamisille. Se vaatii hurjasti rohkeutta ja itseluottamusta. Joka kerranhan sitä jännittää uuden ihmisen tapaamista, niitä ensimmäisiä treffejä ihan hulluna. Vaikka sitä olisi kuinka paljon ehtinyt tutustua toiseen puhelimessa tai kirjoittamalla sitä ennen. Siinä ensimmäisessä kohtaamisessa kuitenkin kulminoituu kaikki. Onko sitä kemiaa vai eikö sitä ole? Millaiselta se olo tuntuu sen toisen ihmisen seurassa? Onko sillä suhteella tulevaisuutta vai ei? Ja ennen kaikkea - miltä ensisuudelma tuntuu ja maistuu? Jos se ei kolahda millään lailla - suhde ei voi jatkua. Jostain syystä itse uskon tähän. Sen vain tietää. 

Kuinka moni on valmis tuohon? Aitona, avoimena, vastaanottavaisena. Jotta sille toiselle ihmiselle on mahdollisuus. Oikean etsiminen käy toisinaan työstä. Mutta ahkeruus palkitaan tässäkin asiassa. Trust me.

Kaikki tällä hetkellä parittomat - älkää menettäkö uskoanne & toivoanne. Se oikea löytyy kyllä. Tinderillä tai ilman. Jokainen meistä on rakkauden arvoinen ❤️

Ihanaa lauantaita!

Taistelua pimeyttä vastaan...

Tällä kertaa en puhu metaforista. Enkä ihmismielen synkkyydestä. Vaan ihan konkreettisesti tästä saapuvasta kaamosajasta. Pimeydestä, joka meinaa meidät nielaista ja joka vuosi vuodelta tuntuu vaikeammalta ja vaikeammalta kestää.

Onhan siihen lääkkeitä ja olen surutta lääkinnytkin itseäni. Valohoitoa etelässä - jo sen loman odotus keskellä pitkää ja pimeää marraskuuta on auttanut. Katson Facebook-muistojani tältä viikolta ja kyllähän ne kirpaisevat. Useimpina vuosina olen saanut nauttia jatketusta kesästä tämän syyslomaviikon purjehtien Kreikassa tai Kroatiassa ihanien ystävien tai perheen kera. Monena vuonna olemme viettäneet vielä toisen loman myöhemmin talvella auringon alla. Ja sitä on pitänyt täysin itsestäänselvänä. Ei ole kieltämättä aina edes osannut arvostaa, että on kuulunut noin etuoikeutettujen ihmisten joukkoon, jotka voivat hassata rahojaan surutta useisiin matkoihin vuodessa. Toki ne ovat jokaisen omia valintoja ja osa sijoittaa ylimääräiset rahansa ihan muihin asioihin. Matkustelu on aina ollut itselleni se juttu johon haluan satsata ja jonka haluan suoda myös lapsilleni.

Tänä  vuonna tilanne on toinen. Ero on kallis. Kaikin tavoin. Joku joskus sanoi, että eroaminen maksaa noin satatonnia. Saattaa se olla - etenkin jos toinen osapuoli ostaa toisen ulos yhteisestä kodista. Mutta rahaa menee myös kaikkiin hankintoihin mitä siihen uuden elämän aloittamiseen liittyy. Saatikka sitten siihen arkitodellisuuteen, kun yksin maksat kaiken sähkö-, yhtiövastike-, laina-, vaate-, ruoka-, ja muista kodinhankinnoista ja kuluista. Viivan alle ei tahdo jäädä matkakirstuun edes kolikoita. Mutta..
Älkää ymmärtäkö väärin. En ole katkera vaikka jonain vuonna kermapyllyni ei aurinkoa näekään. Maailmassa on aika lailla isompiakin ongelmia. Kaikkea ei todellakaan voi mitata rahassa. Ihminen on vaan hetkittäin niin pieni, että se kompuroi juuri tällaisissa kohdissa. Kunnes se onneksi tajuaa nostaa katseensa vähän ylöspäin ja huomaakin, että kaiken tämän pimeyden keskellä on valoa aivan riittämiin. Koska se loistaa läheisten sydämistä, silmistä ja se yhdessäolo yksistään tuo sen valon elämään. Koska olet niin käsittämättömän onnekas, että elämässäsi on niitä ihmisiä, jotka sen valon sinulle takaisin heijastavat.
Silloin sitä ei tarvitsekaan enää keinotekoisesti lähteä maailmalta hakemaan.

Nautitaan tästä pimeyden tulostakin ja annetaan sen sisäisen valon loistaa. Ja sitä paitsi keski-iän kynnyksellä nautitaan myös siitä, että saadaan sytytellä tulet takkaan ja kynttilöihin ja voidaan käpertyä sen oman lämpöisen kylkeen. Ihanaa viikonloppua ihmiset 💖

Ihminen on energiaa..

Olen ennenkin sanonut sen, kuinka rakastan näitä hiljaisia aamunhetkiä viikonloppuisin, jolloin herään itsekseni, kun muut vielä nukkuvat ja ainoa mitä haluan tehdä, on antaa sormien juosta koneen näppäimillä. Silloin tiedän, että kovalevyni on nollautunut ja olen saanut lepoa riittävästi. Koska kun on miljoona asiaa kesken, työt kasautuvat ja arjen murheita piisaa, kirjoittamisesta ei tule mitään. Ja mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä tärkeämmäksi korostuu itsensä huoltaminen. Kuka meistä pitää huolta ellemme me itse?

Olen paljon pohtinut tämän kasvuvuoteni aikana sitä(kin) kuinka me ihmiset olemme niin kokonaisvaltaisia. Tarkoitan sitä, että miten meidän tiedostamattomatkin tunteet tuntuvat ja näkyvät meissä. Ohjaavat energioitamme. Niin hyvässä ja pahassa. Annan esimerkin. Nuoremman lapseni syntymän jälkeen unirytmini meni sekaisin. Hän nukkui 1,5 vuotta huonosti ja kiinni minussa. En osannut nukkua juuri lainkaan ja se jäi päälle vaikka lapsi alkoikin nukkumaan. Kärsin vuosia huonoista unista ja minulle osui muutaman kerran kuukaudessa niitä öitä, jolloin en tahtonut saada unen päästä lainkaan kiinni ja pyörin ja hyörin ja olin umpiväsynyt. Ajattelin aina, että se johtuu työstressistä ja siitä, että nykyisin olen vain tällainen unirytmini kanssa. Että tämän kanssa on vaan opittava elämään. Vältin rankkaa urheilua iltaisin, en juonut kahvia klo 17.00 jälkeen, söin hiilihydraatteja iltapalaksi, säädin lämpötilat viileäksi makuuhuoneessa jne.

Arvatkaa olenko kärsinyt enää eroni jälkeen huonoista unista? Vaikka kulunut reilu vuosi on ollut yksi elämäni rankimmista ja stressaavimmista? Olen muuttanut ja vaihtanut työpaikkaa. Työkuorma ja stressi ollut tavallistakin isompi.

Nada. Nukun paremmin kuin vuosiin.

Kärsin vuosia myös ikävistä niska- ja hartiasäryistä ja sormien puutumisesta. Ne alkoivat reilu kuusi vuotta sitten ja yhdistin ne silloiseen uuteen työhöni, jossa jouduin paljon istumaan autossa ja ajamaan. Jouduin käymään kahden viikon välein hieronnassa vaikka urheilin, venyttelin, hankin kipukoukun jne, jotta pysyin edes jonkinlaisessa kuosissa. Helmikuun jälkeen en ole käynyt hierojallakaan. Ei ole tarvinnut. Tosin huomenna ajattelin mennä. Ihan kokeeksi. Haluan kuulla mitä sokea hierojani sanoo hartioistani, joista hän aina jaksoi marmattaa kuinka laiminlyön itseäni. Knöllejä ei enää ole. Ne ovat sulaneet ahdistuksen poistuessa. Mutta hieronta on silti ihanaa.

Tapasin perjantaina yksissä juhlissa erikoisen miehen. Hän opiskelee muun muassa reikihoitajaksi. Oletteko kuulleet reikihoidosta? Se on ikään kuin energiavirtojen hoitoa, ja niiden puhdistamista. Siinä hoitaja pitää käsiään hoidettavan chakrojen eli energiakanavien päällä, ja pian ihoa alkaa kuumottaa vaikka kukaan ei koske. Itse tunsin ihan kuin pieniä sähköiskuja olisi virrannut käsistäni tämän miehen käsiin. Hänkin tunsi sen ja sanoikin, että välitän energiaa todella avoimesti ulospäin. Jokaisen keho säteilee energiaa ja lämpöä ulospäin. Toisilla avoimemmin ja puhtaampana kuin toisilla. Mitä enemmän olemme sinut ja tasapainossa itsemme ja elämämme kanssa, sitä paremmin voimme tätä hyvää energiaa ympärillemme säteillä.

Uskon siihen. Koska teen sitä itse. Tämä mieskin totesi, että minusta huokuu valtavan puhdas aura ja energia ja hän kysyi kuinka olen itseäni parantanut? Vastasin puhumalla. Ja kirjoittamalla. Olen ammentanut omat kuonani hyvin pitkälti itsestäni ulos näiden keinojen avulla. Mutta se ei ole koko totuus. Jotta olen voinut hyväksyä tekemäni ratkaisut ja päätökset, ne kivuliaammatkin, minun on täytynyt kohdata ne asiat ja tuntemukseni silmästä silmään. Raadollisen rehellisesti. Kaivaa ne vuosien ahdistuksen taustalla olevat syyt esiin ja pala palalta pilkkoa ne pieneksi silpuksi. Se ei ole kaunista. Koska itsessäkin on niin paljon virheitä ja vikaa. Mutta se on tehtävä, jotta voi eheytyä. Jotta voi alkaa taas rakastaa itseään. Aloittaa alusta. Ottaa rakkautta vastaan ja antaa sitä myös ulospäin. Koska rakkaus, jos mikä eheyttää. Etenkin toisen tuomitsematon, pyyteettömän hyväksyvä rakkaus. Kun tiedät, että toinen hyväksyy ja haluaa sinut juuri tuollaisena kuin olet, vaikka tietää heikkoutesi ja puutteesi. Eikä pelkästään hyväksy vaan itse asiassa hänen silmissään ja sydämessään olet paras juuri tuollaisena hänelle - vaillinaisenakin täydellinen. Pyyteetön rakkaus.

Elämä on niin mielenkiintoinen. Miten metsä vastaa kun sinne huudetaan? Antaako se enemmän, jos annamme enemmän? Hyvä tulee hyvän luo. Eikö?

Jos elämämme on pakahdutettuja, haudattuja murheita täynnä. Emme kohtaa itseämme sellaisena kuin olemme. Kärsimme, lukkiudumme, teeskentelemme, pidämme yllä kulisseja. Pakenemme, suoritamme, näivetymme. Kuinka voisimme silloin antaa itsestämme ulos positiivista energiaa? Voida hyvin kokonaisvaltaisesti? Emme mitenkään.

Annan pienen kotiläksyn. Mieti millaista energiaa sinä haluaisit saada muilta? Ja millaista energiaa nyt annat muille? Ovatko ne balanssissa? Energistä sunnuntaita kaikille <3

Kun maailmassa on jälleen värit..

Se tulee toisinaan ihan yllättäen. Lupaa kysymättä. Ajoitusta miettimättä. Se on kuin laulussa: " Sinut luoja mun tielleni toi, ei sitä päättää ihminen voi. Milloin rakkaus alkaa ja mihin se vie..."

Toisiin se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Toisilla se tapahtuu hiljaa hiipien, kuin varkain. Ja eräänä päivänä sitä vain tajuaa mistä on kyse. Joka kerralla, jokaisen meistä kohdalla se on silti pyhä, kaunis ja loukkaamaton. Ainutkertainen, yksilöllinen ja siitä voi vaan olla kiitollinen.
Näin aikuisena sitä osaa myös ihan eri tavalla arvostaa. Mitään ei pidä itsestäänselvyytenä. Osaa kohdata kaiken kypsemmin. Silti sitä on aivan yhtä sekaisin, pihalla, herkkänä, haavoittuvana ja uuden edessä kuin vaikka kaksikymmenvuotiaana. Sydämen on oltava auki. Siinä ottaa valtavan riskin. Mutta kun uskaltaa ottaa sen vastaan, sitä myös saa. Paljon.

Iho hehkuu, silmät loistaa. Syksyssä on kaikki värit. Maailma näyttää kauniimmalta kuin koskaan. Sillä sitä se myös on. Tuntuu, että elää enemmän kuin aikoihin.

Toisen nimen näkeminen puhelimen ruudulla. Hänen äänensä kuuleminen rankan päivän jälkeen. Se poistaa kaiken väsymyksen. Vaikka toinen on siellä jossain. Kaukanakin. Hän on silti lähellä. Miksi? Koska hän on sydämessäsi.

Sisimmässä asuu rauha. Sielu on löytänyt kodin.

Mistä mahdan puhua? Rakkaudesta. Rakastumisesta. Sen kauniimpaa ei ole.

Rakastakaa toisianne ❤️

Virheitä ja vastoinkäymisiä..

Jostain syystä tai varmasti monistakin syistä tämä viikko on ollut pitkästä aikaa ristiriitaisuuksia ja negatiivisia tunnetiloja täynnä. Onhan joukkoon mahtunut myös ilahduttavia hetkiä mutta enemmän silti kaikkea muuta. Juurisyyn löytäminen omaan käytökseen voi usein olla jopa itselle vaikeaa. Stressi, kiire, elämän pienet (ja isot) vastoinkäymiset, huolet ja murheet painavat mieltä alas. Kokonaisuus kääntää olotilan kiukuksi ja turhautumiseksi, joka sitten purkautuu - kehenkä muuhun kuin siihen lähimpään osapuoleen eli kumppaniin. Tai lapsiin. Tai lähimpiin ystäviin. Useimmiten siihen kumppaniin.

Havahduin pitkästä aikaa tällä viikolla miettimään omaa rooliani ja käyttäytymistäni aiemmassa liitossani. Luin Lujasti Lempeä blogin ja kirjan kirjoittaneen Maaret Kallion haastattelua, jossa hän puhuu parisuhteen kulmakivistä. Mm. siitä, kuinka hän matkalle lähtiessään on usein todella kiukkuinen ensimmäiset kolme päivää (ennen kuin stressitasot laskee) ja kuinka silti hänen miehensä ja lapsensa jaksavat osoittaa hyväksyntää ja kuinka tärkeä elementti se on. Että ihmistä rakastetaan ja hyväksytään jopa niinä versioina itsestä, jolloin ei ole parhaimmillaan. Se kolahti. Upposi jonnekin syvälle ja havainto, jonka olen jo aiemmin itsestäni ja kiville menneestä liitostani löytänyt, on tämä. 18 vuotta tunsin ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Sain sen "vaikea" leiman otsaani jo seurustelumme alkuvaiheessa. Tunsin aina olevani jotenkin viallinen tai puutteellinen, koska minun olisi pitänyt olla vähemmän tunneihminen, vähemmän temperamenttinen, enemmän tasainen ja rauhallinen. Ja koska en ollut, olin vaikea. Loppupeleissä sellaisessa olotilassa kukaan ei pysty elämään. Kaikki me haluamme tuntea olevamme rakastettuja ja hyväksyttyjä omina itsenämme - myös niinä ei niin hyvinä päivinä.

Mutta onko se mahdotonta meille? Kykenemmekö siihen oikeasti? Rakkautta testataan juuri eniten silloin, kun se toinen osapuoli käyttäytyy huonosti tai lapsellisesti tai purkaa sitä omaa kuormaansa ja taakkaansa. Entä jos ex-kumppanini olikin oikeassa? Ja minä olenkin se, joka olen ollut sokea omille puutteilleni. Entä jos todellakin olen ns. vaikea ihminen. Ja ennen kaikkea - ovatko kaikki seuraavat suhteenikin tuomittuja epäonnistumaan? Toistanko samaa mallia myös jatkossa?

Voin sanoa, että tällaisten kysymysten risteileminen pääkopassa ei tee hyvää olotilalle. Väkisin sitä on ristiriitaisissa fiiliksissä. Toisaalta itsensä tutkiskelu on aika ajoin ihan tervettä. Varsinkin kun on kokenut jotain elämää vavisuttavaa. Aina siinä parisuhteessa ja sen pyörteissä on kaksi ihmistä. Peiliin katsominen ei ole kenellekään pahasta. Virheistäkin voi oppia.

Niistäkin on kokemusta tällä viikolla. Ai että. Virheiden tekeminen vetää nöyräksi. Sitä hetken häpeilee, tuskittelee, jopa soimaa itseään. Miten sitä voi olla niin huolimaton, tai tyhmä tai kaikkea. Mutta nekin kasvattaa. Ja opettaa. Ennen kaikkea itsestä. Aina ei voi onnistua ja toisaalta itseltään ei voi aina vaatia ja edellyttää virheetöntä suoritusta. Me olemme kaikki inhimillisiä ja teemme virheitä. Nenä pystyyn vaan ja ei kun kohti uusia pettymyksiä. Niinhän se menee.

Tavallaan ihailen tätä elämänkaarta. Se osoittaa ja opettaa meille koko ajan kaikenlaista, jos haluamme ne opit nähdä. Olin tänään hyvin lähellä vajota syvään itsesääliin tästä viikosta ( voin kertoa - se ei kaunista ketään), kun eräs työkaverini lähestyi työpöytääni. Hän oli seurannut sivusta tämän kuluneen viikon vaiheitani ja oli myötätuntoinen. Samalla kun hän lohdutti minua, hän kertoi tarinan omasta elämästään. En mene yksityiskohtiin, mutta se pysäytti. Ja nosti aavistuksen häpeän punaa kasvoilleni. Hänen tarinansa oli monin kerroin surullisempi, traagisempi ja koskettavampi kuin mikään viime aikoina minullekaan tapahtunut.

Tajusin siinä hetkessä kuinka itsekeskeisesti me ihmiset omia murheitamme usein pyöritämme. Monet toisista ihan pikkuasioilta tuntuvat asiat ovat meille niitä isoja murheita. Kaikki saa perspektiiviä, kun ottaa ne itsekeskeisyyden laput silmiltään ja havahtuu muutamaan tosiasiaan.

Kaikki on aika hyvin kun kaikki rakkaat ovat hengissä, terveinä ja on katto pään päällä ja töitäkin.  On perjantai-ilta, Vain Elämää alkaa ja lasissa on punaista. Loppujen lopuksi elämä on aika jees.

Rentouttavaa viikonloppua armaat. Elämä jatkuu. Ja opettaa. Niin sen pitääkin.

Jokainen meistä on jonkun lapsi...

Haluan omistaa tämän runoni kaikille teille, joiden läheinen on kuollut väkivallan seurauksena. Osanottoni kaikille teille.

Se hetki, kun se silmissä vilistää. 

Elämä, joka eletty on ja mitä elämättä jää. 

Miltä tuntuu katsoa kauhua kasvoihin? 

Tajuta kuinka pelko valuu ytimiin ja luihin.

Järjen äänet mielestä vaimenneet, tunteet kuolleet, turtuneet.

Mikä ihmisen ajaa tekoihin kamaliin, 

niin käsittämättömiin, väkivaltaisiin. 

Kenkään meistä ei sitä kohtaaman soisi, 

jos elämämme kulkuun vaikuttaa voisi.

Niin ei aina kulje matkamme tää,

 joskus sen joku liian aikaisin puolestamme päättää.

Pahuus ei asu meissä hetkellä syntymän, 

alun ihmeessä, kynnyksellä uuden elämän.

Miksi siis meistä joku matkallamme niin harhautuu,

että kyyneltäkään emme vuodata, 

kun hän keskuudestamme poistuu.

Pieni ääni sisälläni koettaa huutaa, on levoton. 

Jokainen meistä jonkun lapsi alunperin on.

Jotain meni vaan pahasti vikaan, 

tuo mielipuoli ei aina ollut se, 

vaan olosuhteet kenties ajoi hänet likaan.

Lupaan, tuomitse koskaan en.

Koska kaikkea elämän tarkoitusperistä ymmärrä vain en.

Niin kiitollisena matkaani jatkan mä. 

Päättynyt ei tässä ruletissa tällä kertaa minun elämä. 

Pääsin kotiin, lapseni syliini sulkea sain. 

Epätodellinen olo jäljelle jäi vain.

Sen suurempaa lahjaa en uskoa saata,

sen voin taata.

Joku toinen erilaisen puhelun sai, 

luulen ymmärtäväni hänen tuskansa kai. 

Elämä on leikki arvaamaton, 

sen kulku täysin  ennustamaton.