Tilinpäätöksen aika

On taas se aika vuodesta. Kun sitä jostain itseensä ohjelmoidusta syystä jää peilaamaan kulunutta vuotta ja listaa niitä asioita, joita on saavuttanut, tehnyt tai mistä tämän vuoden muistaa tai haluaa muistaa. Jotka ovat kaksi aivan eri asiaa - liian usein. Toteutuivatko ne ajatukset ja toiveet, joita vain hetki sitten viime vuoden vaihtuessa tälle vuodelle asetti toiveikseen? Saitko mitä halusit? Mistä unelmoit? Piditkö lupauksesi vai rikkoutuivatko nekin heti ensimmäisen heikon hetken iskiessä?

Joudun kaivamaan vuoden takaisia tekstejäni. En enää muista mitä lupasin. Hah, huomaan etten luvannut mitään. Tai oikeastaan lupasin. Uuden ja terveemmän vuoden aloituksen ja aloitin tammikuussa ns. kehon puhdistautumisen. 4 viikon tehokuurin, joka onnistuikin ja siihen 2kk jatkon, joka ei niin hyvin onnistunut. Ai miksikö? Pysyin lähes siinä dieettiohjelmassa, jota minun pitikin noudattaa. Seurasin ohjeita, olin motivoitunut ja kun sain tuloksia ja aikaa kului, palasin entiseen- Aivan kuten jo tammikuussa aavistelinkin. Kaikki tulee takaisin. Laihtumiseen ei ole oikotietä. Tai no on, mutta ei silloin, jos ei tee pysyviä muutoksia elämäänsä. Samat jenkkakahvat minulla on edelleen. Taitaa muuten olla nyt taas tämän joulun syöminkien jälkeen prikulleen sama painokin. Onko se tehnyt vuodestani yhtään onnellisempaa tai onnettomampaa? Ei.

Mutta itse asiassa sain siitä(kin) tärkeitä oppeja. Opin kehostani uusia asioita. Opin sen, että jos jätän kaikki sokerit pois, voin paremmin. Kipuni jaloista loppuivat. Polviini kertyneet nesteet lähtivät liikkeelle ja olo oli parempi - kaikin tavoin. Myös ilman alkoholia. Sitä harjoitetta teimme kumppanini kanssa myöhemminkin uudelleen. Ja jälleen sama toistui. Nukuin paremmin, olin energisempi, elämäni oli kivuton. Eli - haluan ajatella tätä tilinpäätöstä kirjoittaessani ennen kaikkea niitä asioita, joita olen oppinut tänä vuonna. Vaikka oma hyvinvointi, oma keho ja terveys ovat äärimmäisen tärkeässä roolissa ennen kaikkea mitä vanhemmaksi sitä koko ajan tulee, se ei suinkaan ole ollut tärkein oppini tänä vuonna. Vaikken sitäkään halua ensi vuonna unohtaa. Haluan olla lempeä ja hyväksyvä sille, tehdä oikeita valintoja, mutta kuitenkin niin, etten jaksaisi välittää niistä makkaroista ja kahvoistani niin paljon. Että oppisin hyväksymään itseni paremmin juuri tämän näköisenä ja kokoisena kun kehoni yrittää minulle niin kertoa. Tiedän, että sen kanssa riittää silti vielä töitä. On päiviä joina onnistun paremmin, päiviä joina soimaan itseäni heikosta itsekuristani. Toisaalta - eikö se vähän ole sitä naisen elämää? Elämää keski-iän kynnyksellä?

Palaan vuoden takaiseen. Vaikken luvannut mitään, toivoin sitäkin enemmän. Toivoin sitä, että selviäisin yrittäjyyteni ensimmäisestä vuodesta. Selvisin kyllä, mutta se ei ollutkaan yhtään sellainen kuin kuvittelin. Se oli menestys monellakin tapaa, ylitti odotuksia, sain tehdä töitä upeissa hankkeissa, upeiden ihmisten kanssa eikä yhtenäkään päivänä harmittanut tehdä töitä. Rahaakin tuli. Riittävästi, että selvisin. Hiljaisistakin ajoista. Eikö se kuulostakin unelmalta, joka tulee todeksi? Oli se sitäkin, mutta ennen kaikkea se oli paljon muuta. Opin sen itsestäni, etten pärjää kovin hyvin yksin. Opin sen, kuinka kaipaankaan työyhteisön vitsin heittoa, tuttujen tyyppien naamoja, vaikka ne ärsyttäisivätkin välillä. Kaipaan lounasseuraa, eläkekahveja, pikkujouluja ja yhteisiä tapahtumia, työmatkoja ja tiimipalavereja. Kaipaan tiimini kanssa onnistumisten juhlimista ja pettymyksien purkamista. Opin sen, kuinka paljon kaipaan ja tarvitsenkaan vuorovaikutustilanteita ja kuulumista jonnekin. Vaikka olen saanut tehdä tuttujenkin ihmisten kanssa töitä, se ei ole sama asia. He ovat nyt asiakkaitani. Minä olen se ulkopuolinen, joka vain pistäytyy heidän arjessaan. Olen oppinut sen millaiselta tuntuu, kun kokee ulkopuolisuuden tunnetta, sitä ettei kuulu minnekään, kun kukaan ei soita tai meilaa sinulle. Miltä pettymykset tuntuvat, kun joudut käsittelemään niitä yksin. Kuinka otat ne tunteet itseesi, etkä osaa reflektoida kokemaasi siten, ettei se vaikuttaisi itsetuntoosi. Kuinka epävarmuus ja omat sisäiset mörkösi nakertavat mieltäsi ja tekevät tuhojaan pääkopassasi ja usein juuri ennen nukahtamista. Olen tänä vuonna viimeistään tajunnut sen, kuinka ihminen kaipaa merkityksen tunnetta elämässään. Mikään raha tai puitteet eivät voi tuoda sitä täyttymyksen tunnetta, joka on meihin sisäänrakennettu, jos meiltä puuttuu elämästämme mielekkyys. Sen tarkoitus. Joku syy miksi herätä ja nousta ylös joka päivä. Olen oppinut sen ettei minua ole välttämättä luotu olemaan yksinyrittäjä. En osaa nauttia työni hedelmistä vain yksin. Vaikka rakastan itsenäistä työtä, olen kuitenkin pohjimmiltani täysin tiimipelaaja. Niin - ehkä siinä on ensi vuodelle tavoitetta. Toiveita siitä, mitä elämässään haluaa vielä muuttaa. Yrittäjyys itsessään on upea juttu ja olen siitä selviämisestä kovin ylpeä. Mutta yksin minua ei ole luotu kulkemaan.

Mitä muuta toivoin? Toivoin, että olisin rakkaimmilleni enemmän läsnä. Osin siinä onnistuin, osin epäonnistuin. Tulen muistamaan tämän vuoden 2019 ennen kaikkea yrittäjyyteni ensitaipaleesta, mutta myös kaikista niistä perheemme yhteisistä matkoista, joita etuoikeutetusti olen saanut kokea. Vuotemme vaihtui teinien mutinasta huolimatta yhteisellä urheiluleirillä ja näin jälkeenpäin ajateltuna se oli upea reissu. 4 päivää täyttä urheiluohjelmaa ja yhdessäoloa. Saimme viettää pääsiäisen lasketellen pohjoisessa, juhannusta vaihdettiin yhteisellä asuntoautotournella nähden uskomattoman upean Norjan ja Suomen pohjoisimmat kolkat. Ja kesälomalla oli aikaa olla läsnä. Kuumalla hiekkakentällä hevosten maailmassa, Kroatian kauneutta katsomassa ja vaikka mitä ihanuutta kokemassa. Mutta unohdinko silti jotain olennaista tänä vuonna? Kiireet veivät välillä mukanaan ja olin myös poissa. Muistinko lainkaan pysähtyä arjessa ja kysyä niiltä tärkeimmiltä, että "Mitä sinulle oikeasti kuuluu tänään?". En. Tänän vuonna olen oppinut myös sen, että piinaavan usein vajoan sinne omiin syövereihini ja unohdan katsoa lapsiani tai kumppaniani silmiin ja esittää tuon kysymyksen. Ja ennen kaikkea pysähtyä kuuntelemaan heidän vastauksensa. Ilman puhelinta, ilman kiirettä. Läsnäollen. Sen vuoksi se tulee seuraamaan minua myös ensi vuoteen. Koska sen osalta olen keskeneräinen. Mikään ei ole niille rakkaimmille tärkeämpää kuin tuo yksi kysymys. Edes joskus. Vahvoiltakin täytyy sitä kysyä. Ei pelkästään kaataa heidän kannettavakseen sitä omaa taakkaansa. Ei aina vyöryttää vain niitä omia huoliaan, stressinaiheitaan ja hölynpölypuheitaan. Yksinäisyys voi hiipiä elämään kuin varkain. Ja se lähtee siitä, kun unohdetaan kysyä.

Niin -vuosi 2019 tulee ihan pian päätökseen. On äärimmäisen hyödyllistä pysähtyä siksi pieneksi hetkeksi, että ehtii katsoa taakseen mitä tästä vuodesta jää käteen. On hienoa, että niitä omia saavutuksiaan ja onnistumisiaan miettii, mutta joskus on tärkeämpää myös uskaltaa katsoa peiliin ja pohtia niitä omia virheitään ja asioita, joita kenties vielä tahtoo muuttaa. Vuosi 2019 ei ollut mitäänsanomaton vuosi. Se oli erittäin opettavainen vuosi - monella tapaa, mutta olen huojentunut, kun uusi vuosi pian alkaa. En oikeastaan malttaisi edes sitä odottaa. Kuten jok´ikinen vuosi tässä kohtaa, olotila on kutkuttavan odottava. Aivan kuin jotain mielettömän ihanaa ja upeaa olisi aivan nurkan takana. Ja niin onkin. Sillä silloin alkaa aivan uusi vuosikymmen ja jälleen kerran edessämme on ne täysin puhtaat, täysin kirjoittamattomat 365 tyhjää sivua edessämme ja voimme tehdä vuodestamme juuri sellaisen kuin toivomme. Eikö? Ei lupauksia tänäkään vuonna, vain toiveita. Toive vaikka siitä, että ensi vuosi tulisi olemaan vuosi, jolloin vihdoin liki 4 vuoden etäsuhteen jälkeen pääsisimme vihdoin laittamaan yhteistä kotiamme. Jonnekin paikkaan, joka olisi juuri se oikea. Eihän sitä koskaan tiedä, eihän? Uusi vuosi on lupauksia täynnä. Muistakaa kuiskata ne tähtiin, kun vuosi vaihtuu. Pus.

Huikeaa Uutta Vuotta 2020 kaikille rakkaat!

Millaiseen maailmaan nuoremme kasvavat?

Pysähtyminen. Hämmennys. Epäusko. Pelko. Kaoottisia ajatuksia risteilee omassakin päässäni.

Laittakaapa Googleen hakusanaksi pelkkä nuorten. Seuraa järkyttävä listaus siitä mikä puhuttaa ja mitkä piirteet ovat vallallaan nuortemme keskuudessa. Nuorten lisääntynyt masentuneisuus, itsemurhat, mielenterveysongelmat, syrjäytyneisyys jne. Lista on pitkä ja lohduton. Mutta valitettavan totta. Nuoremme voivat huonommin kuin koskaan aiemmin. Asiantuntijat pohtivat kuumeisesti, että miksi. Syytellään puolin ja toisin kännyköiden käyttöä, sosiaalista mediaa, itsekeskeisyyttä, välinpitämättömyyttä, liikkumattomuutta, ruokailutottumuksia ja liian löyhää kasvatusta ja välinpitämättömiä vanhempia, jotka ovat antaneet pelikonsoleiden olla lapsenvahteina ja muilta osin sälyttävät kaiken kasvatusvastuun kouluille ja opettajille, joilla ei ole enää mitään valtaa. Nuoret eivät kunnioita enää aikuisia ja heille on annettu aivan liikaa vapauksia ja ovat saaneet elää liian helppoa elämää. Siksi heistä kasvaa tuollaisia rumasti sanottuna kermapyllyjä, joista ei ole mihinkään. Vai onko sittenkin?

Syyllistäminen. Se tätä aikaa leimaa. Jos ei näistä syytöksistä lapsi tai nuori syyllisty, niin vanhempi ainakin. Nykynuoret yrittävät. Greta Thunberg on antanut kasvot maailman pelastamiselle. Ehkä se, että meidän nuoremme ovat kasvaneet maailmaan, jossa tietoa on liikaakin saatavilla ja he osaavat sitä itsenäisesti hakea ja hyödyntää mahdollistaakin sen, että heistä kasvaa tekijöitä. Kenties se välinpitämättömin sukupolvi olemmekin me, jotka nyt kolkuttelemme siellä keski-iän kynnystä? Meillä ei ole ollut tietoa näin paljon saatavilla silloin, kun meillä oli vielä energiaa ja jaksamista. Kun suuri murros internetin tulolle ja tiedon henkeäsalpaavan nopealle jakamiselle tapahtui, elimme jo uraputkessa ja ruuhkavuosissa. Teimme töitä kuin eläimet maksaaksemme jättilainojamme, koska meidän sukupolven piti saada kaikki heti. Volvo-maasturi, iso omakotitalo ja lomamatkat kaukomaille vähintään 3 kertaa vuodessa. Meillä äitienkin etuoikeus oli käydä töissä jo ennen hoitovapaan loppua, mutta eipä siinä kuravaatteiden ja pyykkivuorten keskellä ehtinyt miettiä ilmastonmuutosta tai merien saastumista. Tunsi tehneensä jo riittävän hyvän työn, kun nuorimmaisella käytti kestovaippoja.

Tuntuu kuin meidän sukupolvemme olisi kulkenut aina laput silmillään. Kuin ravihevoset olemme kiitäneet eteenpäin ympärillemme vilkuilematta omaa etua tavoitellessamme. Meillä on ollut aina kiire. Ja stressi. Niin kiire, ettei aina muista tai ehdi niitä nuoriammekaan huomioida. Ei ehdi kysyä mitä sinulle oikeasti kuuluu. Kuka välittäisi nuoristamme? Koska viimeksi olette vanhempana pyytäneet nähdä lapsenne tai nuorenne puhelinta ja saada katsoa hänen päivitystään jossain niistä kummallisista sovelluksista, joista sinulle ei ole tietoakaan mitä ne ovat ja mitä ne pitävät sisällään. TikTok esimerkiksi. Suosittelen pyytämään nähtäväksi. Tai Instagram, johon nuoret ovat nyt myös rynnineet isosti.

Järkytyin. 12-vuotias tyttäreni, joka on erittäin hyvä ratsastaja ja hänen ratsastustiliään seuraa aika lailla ihmisiä oli postannut viime viikolla oman ratsastusvideonsa, joka oli todella hyvä ja hän ratsasti siinä upeasti. Käsittämättömän ilkeitä ja loukkaavia kommentteja. "Kuinka kukaan voi antaa hevosensa tuon kokoiselle ratsastettavaksi - eikö se ole eläinrääkkäystä?" (Tyttäreni on 167cm pitkä ja painaa 45kg). Tai "hyi missä asennossa ratsastat, aivan etukenossa" jne. Olihan siellä toki niitä ystävien kauniita ja kehuvia sanojakin, mutta tuo julmuus mikä nousi esiin kommenteista oli puistattavaa. Kysyin häneltä, että onko se yleistä, että tulee noin julmaa palautetta ja hän vastasi, että kyllä, mutta että se ei haittaa. Silti kuulen, kuinka kriittisesti he itseensä suhtautuvat niin ulkonäöllisesti kuin tekemisenkin osalta. Ei ne kommentit voi olla vaikuttamatta heidän minäkuvaansa, koska ne vaikuttaisivat meihin aikuisiinkin, jos me saisimme osaksemme tuollaista julkista ruoskintaa. Kamalaa. Mutta se selittää sen, miksi nuorilla on järkyttävän suuri tarve olla juuri samanlaiseen muottiin istutettu mikä kulloinkin pitää olla. Itsekritiikin ja muidenkin ulkoinen arviointi on järkyttävää, mutta sieltähän se tulee. Se on maailma, johon he ovat kasvaneet enkä voi olla surematta miten se vaikuttaa heidän elämäänsä myöhemmissä vaiheissakaan.

Niin. Vain aika näyttää millaisiksi nuoremme kasvavat ja millaisessa maailmassa silloin elämme. Onnistummeko pelastamaan maailman vai puhummeko vain edelleen siitä, että jotain tulisi tehdä. Sälytämmekö nuortemme harteille lisää painolastia, joka meidän olisi tullut kantaa? Osaammko olla riittävän aikuisia ja kantaa vastuumme? Niin nuoristamme kuin maailman pelastamisesta. Vaatisi välittämistä ja itsekeskeisyyden kuplasta poistuloa. Pysähtymistä kaiken juoksemisen keskellä. Omien tekojen miettimistä. Koska pienistä puroista se kohiseva virtakin kasvaa.

Nyt joulun lähestyessä siihen on mitä parhain mahdollisuus. Aidosti miettiä kaiken ostohysterian keskellä niitä omia, vastuullisempia valintoja ja sitä välittämisen ja läsnäolon osoittamista. Monelle meidän lapsistamme, nuoristamme ja miksei myös vanhuksistamme tärkeintä on se, että kysymme "Mitä sinulle oikeasti kuuluu?" ja pysähdymme kuuntelemaan myös vastauksen. Tärkeintä ei ole se, onko kaikki pölyt pyyhitty hyllyistä ja pöydillä olevat liinat silitetty vaan se ketä siinä pöydän äärellä istuu. Koska tulee se päivä, jolloin joku tuoleista on tyhjä. Osoitetaan myös me niillä teoillamme, että välitämme. Ehkä joskus meidän joistain elämänkokemusta sisältävistä sanoista voi olla apuakin. Siinä pinnallisuuden maailmassa, jossa suhteellisuudentajun on niin helppo kadota. Painolastin purkamiseen paras tapa on se, että sen voi jakaa jonkun kanssa. Me kaikki tarvitsemme sitä. Kenelle sinä voisit olla se helpotus?

Pysähdy. Kuuntele. Välitä. Osoita. Tee.

Sinä olet se aikuinen, joka voi ja jonka pitää.

Usein se riittää. Niin nuorten kuin maailman pelastamiseksi.

Ihanaa joulunaikaa jokaiselle. Älkää syyllistykö, älkääkä stressatko. Olkaa läsnä. Pus.

Mistä tunnistat keski-ikäisen?

On varmaan paljonkin asioita, joista tajuat olevasi jo keski-iän kynnyksellä tai jopa sen yli. Esimerkiksi et lakkaa hämmästelemästä, että pomosi voi olla sinua nuorempi. Tai kaikki ylioppilaslakin saavat näyttävät sinusta ihan lapsilta ja herkistyt pelkästä ajatuksesta, että heillä on koko elämä edessään. Tai, että ylipäätään sinusta tuntuu, että 90-luku oli juuri äsken, kunnes rupeat ynnäilemään vuosia päässäsi ja tajuat, että siitähän on yli 20 vuotta!! Muistat silti aina sen, kuinka ostit 10-kiskalta merkkareita markalla ja selität tätä sekä kasettimankan tai lankapuhelimen toimintaa teineillesi, jotka tuijottavat sinua hölmistyneenä. Ja muistat muuten useita lankapuhelinnumeroita ulkomuistista edelleen - esimerkiksi oman kotinumeronne tai parhaan kaverisi numeron. Miksi se on jäänyt mieleen edelleen vaikka niin moni tärkeä asia on pysynyt pääkopassasi tasan kolme sekuntia???

Tai kun tapaat ystäviäsi, käytte ensin kaikki sairautenne ja kolotuksenne läpi (kuulostaa kamalalta, mutta niin se vain on). Tai huomaat päästeleväsi kaikenlaisia ähkinöitä ja puhinoita, kun vaikka nouset vaan aamuisin sängystä ylös. Ja jos joku sattumalta erehtyy sinua luulemaan ikäistäsi nuoremmaksi, kerrot sen taatusti kaikille tutuille ja ystävällisesi facebookia myöden.

Niin - oi niitä aikoja. Mutta on muutakin. Vielä konkreettisempaa. Ennen kaikkea se, että mukavuudenhalu voittaa turhamaisuuden joka taistelussa 6-0. Haluatko perusteluja?

No esimerkiksi näin pikkujouluaikaan. Ostatko mieluummin kireän glitteri-mekon, joka ylettyy hädin tuskin vesirajan alapuolella, ja jossa tiedät, että joudut koko illan miettimään voitko istua ja paljastaako se kävellessäsi kaikki paikat suurelle yleisölle? Vai ostatko mieluummin nyt suurinta trendiä olevan pikkujouluhaalarin, jossa on autuaasti vyötärölle kurtattu rypytyksiä, jotka kätkevät joka tapauksessa ne vyötäröllesi pesiytyneet kesäkilot, jotka eivät yrityksistä huolimatta ole halunneet liikahtaa siitä hmm..miesmuistiin..Ja jos jatketaan pikkujoululinjalla, niin laitatko jalkaasi kaupan hyllyltä sinulle kovaa kuiskineet huippukorkeat korkkarit vai sittenkin ne matalakantaiset, eivät niin seksikkäät, mutta ah niin mukavat avokkaat? Minä tiedän. Koska tässä iässä niillä piikkareilla on ihan mahdoton kävellä ilman, että hoiput kuin humalainen tai saat alaselkäsi jumiin alta aika yksikön.

Entäs se itse pikkujouluihin lähteminen? Niin - omalla autollapa tietenkin. Kuka nyt haluaisi pakkasessa jonottaa vaikka jalassa olisikin ne mukavan lämpimät, karvavuorelliset ja paksut talvinilkkurit nastapohjilla. Niin paljon mukavampaa ja kätevämpää on lähteä juhlista ajoissa ja juuri silloin, kun tuntuu ettei jaksa enää yhtään kuunnella kenenkään ärsyttävän työkaverin kännisiä jorinoita. Ja oikeasti - seuraavaa päivää ei halua haaskata sängyn pohjalla makaamiseen, koska rajallista vapaa-aikaa on niin vähän ja pitää ehtiä jumppaan, jouluostoksilla, siivota ja ystävättärien teehetkikin on illalla. Pitää ehtiä leipoa sinne siemennäkkäriä ja luomupestofetapinaatti-piirakkaa gluteiinittomalla pohjalla. Ja oli pikkujouluaika tai ei, huomaat, että nykyään kulutat ravintolassa selkeästi enemmän rahaa ruokaan kuin juomaan. Koska sen vuoksihan sinne mennään. Nauttimaan ihanasta hemmottelusta valmiin pöydän ääreen ystävien tai perheen kesken. Mieluummin johonkin rauhalliseen kuin meluiseen paikkaan. Kuka nyt sellaisessa jaksaisi viettää aikaa?

Ja entä kun keski-ikäinen menee lähikauppaan asioille? Tajuat, että tuulitakki on oikeastaan aika kätevä kaupunkivaate eikä sinua häiritse, vaikka poikkeaisit lähiapteekissanne kesken arjen siivouskiireiden kulahtaneet verkkarit ja nopeasti ohi mennen mieheltä lainatut crocksit villasukkien päälle vetäistynä. Nykyään ostat myös suurimman osan vaatteistasi, kengistäsi ja kodintarvikkeistasi Prismasta tai Citymarketista ruokaostosten lomassa, koska se on niin kätevää ja muuten plussaa ja bonuksiakin kertyy. Niillä maksellaan taas ensi kuun bensalaskuja.

Tai entä, kun keski-ikäinen odottaa aamulla, kylmässä ja pimeässä bussia mennessää töihin. Vaikka olisi hetki sitten föönannut tukkansa, niin kun kylmä puhuri käy, vetäiset alta aika yksikön pipon päähäsi. Entä sitten vaikka tukka on länässä sen jälkeen koko päivän? Ja jos oikein tarkkaan mietit, olet vähentänyt meikkaamista ja kampaajallakäyntiäkin rutkasti. Ei se nyt näin pimeällä muutenkaan ole niin nokonuukaa miltä näyttää. Pääasia, että antaa suht siistin vaikutelman, kun tuolla ihmisten ilmoilla liikkuu.

Ja mitä sitten jos joku katsoisi, että onpa tuokin vanhentunut tai näyttää niin valjulta. Se ei haittaa sinua lainkaan, koska huomaat ajattelevasi, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet – ja parhaimmillasi suorastaan vastustamaton.

Niin se vain on. On ihanaa ja vapauttavaa olla keski-ikäinen. Nuorena sitä ei tajunnut kuinka ahdistavaa oli koko ajan miettiä mitä muut ajattelevat tai sinussa katsovat arvostellen. Nyt toteat vain "Näillä mennään" kun teinisi katselee sinua kauhuissaan.

Mieli kuin marraskuu

Tällä kertaa toivoin, ettet tulisikaan. Pysyisit poissa kokonaan. Olin varma, että päihitän pimeyden, taistelen läpi syksyn synkkyyden.

Mutta kuin varkain sisään astelit, hiivit hiljaa ja sateellasi kastelit. En osannut merkkejäsi ajoissa lukea, en mieltäni, sieluani ravitsevasti tukea.

Pilvet harmaat ja raskaat ylleni kaatuvat, lehdet ja karikkeet maatuvat. Siltä minustakin vain tuntuu, elämänilo nyt silmistäni puuttuu.

Miksei päivä jo valjeta vois, menisi tämä pimeys päältäni pois.
En unta saa, kun kaikki ahdistaa. Oon yksin, yksinäinen, niin kovin rikkinäinen.

Tuntuu etten kuulu minnekään, en kelpaa kellekään.
Itsesääliini lisää vaan vajoan, jos lopeta en pian, vain enemmän hajoan.

Aina pelkkää riitaa ja toraa on, olotilani alati lohduton.
Mieli on kuin tämä marraskuu, onneksi se pian loppuu.

Vaikka sen entuudestaan tietäisi, ilman pimeyttä ei tähtiä näkisi. Silti tämä tunne joka kerran vetää ojaan, vaikka kokemukseenikin nojaan.

Tahdon jo takas eloon ja iloon, elämään ja valoon.

Eheytyen rakastamalla

Meistä moni on jollain tavalla rikki. Sisältä. Hekin, joista ei ikinä sitä päälle päin uskoisikaan. Hekin, joilla näyttäisi ulkoisesti menevän hyvin. Hekin, joiden suu hymyilee, mutta kun katsot tarkkaan, hymy ei yllä silmiin saakka.

Minä tiedän. En vain tajunnut sitä silloin.

En ehtinyt kiireiltäni pysähtyä pohtimaan syytä kiireelleni. Täytin elämääni ettei vaan tarvitsekaan pysähtyä. Pakoa. Itseltäni ja omilta ajatuksiltani, koska ne silloin tuntuivat niin pelottavilta. Jos ne hetken edes häivähtivät mielessäni, annoin ohjelmoidun arjen täyttää sen, ettei vain tarvitsisi kohdata. Mutta kukaan ei voi juosta loputtomiin pakoon. Varsinkaan itseään. On vavahduttavaa tajuta lähes nelikymppisenä ettei enää tunnista itseään. Ei olekaan se, joka aikoinaan halusi tai luuli olevansa. Että on kadottanut itsensä itseltään - elämään, jossa on hukannut itsensä.

Jos sellaisen edessä uskaltaa pysähtyä, aloittaa matkan, jolta ei ole enää paluuta. Se on tienhaara, joka johdattaa ihmisen itsensä etsimisen polulle. Se on valinta, joka voimakkaimmillaan muuttaa koko elämän, mutta samalla se on elämän mittainen seikkailu. Matka eheytymiseen ja seesteisyyteen. Koska vain silloin ihminen on seesteinen, kun hänen puheet, sanat ja teot ovat harmoniassa keskenään.

Kaikki lähtee siitä, että oppii tuntemaan itsensä, oppii antamaan anteeksi ja sovittamaan tekemiään virheitään ja katsomaan itseään silmiin hyväksyvästi, rakastaen. Juuri sellaisena kuin olet. Ne sanat ovat muuten kaikkein kaunein rakkauden tunnustus mitä kukaan voi toiselle sanoa. "Rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet." Miksi se kuitenkin on meille monelle niin vaikea sanoa itsellemme?

En ole kauan siihen kyennyt itsekään. Edelleenkin on päiviä, jolloin olen ylikriittinen, itseäni mollaava, suohon uppoava ja itsesäälissä rypevä pelkkiä vikoja itsessäni näkevä. Mutta silti olen seesteinen. Alavireisenäkin.

Rakkaus on ihmeellinen voima. Se muuttaa maailmaa, se muuttaa ihmisiä. Kun sitä jakaa, se lisääntyy ja palaa takaisin. Kun annat rakkautta itsellesi, kykenetkin rakastamaan myös muita paremmin ja ennen kaikkea kykenet ottamaan rakkautta vastaan.

Kumpi tulee ensin, itsensä hyväksyminen ja rakastaminen ja sitä kautta eheytyminen vai se, että joku kykeneekin rakastamaan sinua sellaisena kuin olet ja siinä hyväksyvässä, arvostavassa rakkaudessa on niin paljon voimaa, että eheytyy.


Rakkaus. Niin kaunis sana.

"Eventually You will come to understand that love heals everything, and love is all there is"

Yksinäisen miehen runo

Anteeksi. Älä lue pidempään, jos kärsit masentavasta marraskuusta, kaamoksesta tai yksinäisyydestä. Tämä runo halusi syntyä ja siihen nivoutuu monta tarinaa menemättä yksityiskohtiin. Mikä sen sopivampi päivä julkaista se kuin tänään - sinkkujen päivänä. Kenellekään en silti tätä kohtaloa soisi. En miehelle, enkä naiselle.


"Joku katsoo minua kadehtien, yön yksinäisinä tunteina vain mä tiedän sen.
Matkoilla, juhlilla ja työllä mä täytän sen, yksinäisen sydämen. Olin kotoa poissa, vaikka päivissä noissa, elämä valui ohi silmien, joissa nyt nään vain tyhjyyden. Menetin lapsieni lapsuuden, sitä koskaan takaisin saa mä en. Vain itseäni noista valinnoista syyttää voin, kai ne silloin tärkeimmiksi koin.

Voi miksi olinkaan niin keskenkasvuinen, ajattelematon ja itsekeskeinen.
Mikään muu nyt tärkeämpää ei kai ois, jos elämä mulle tuon tienristeyksen uudelleen eteeni tois, en kääntyisi enää siitä pois. Tekisin monet asiat toisin, jos aikaa yhteistä saada voisin. En ollut aikanaan läsnä siellä, elin kulkurina vain tiellä. Koetin jotain turhaa itsessäni täyttää, maailmalle piti menestystäni näyttää.

Kuolinvuoteella eniten se kaduttaa, jos rakkaitansa satuttaa. Arvokkaimman jos menettää, sen tyhjyydelläänkin voi täyttää. Yksinäinen kyynel vierii, seiniltä vain hiljaisuus kiirii. Ketään ei ole saattamassa, vettä kuivaan kurkkuun kaatamassa. Valintojasi silloin sä peilaat, kun yksinäisenä kalman merellä seilaat. Kuin tiheä sumu eteesi kietoutuu, tuskan huuto sisääsi patoutuu. Yksinäinen on mieli miehen, luon katseeni jälleen pimeään tiehen.


Joku katsoo minua kadehtien, yön yksinäisinä tunteina vain mä tiedän sen. Menetin kaiken merkityksellisen."

PP 11.11.2019

Bali moments

Bali moments

Herään tropiikin ääniin. Kurnutukseen, heinäsirkkojen ja kaskaiden siritykseen, trooppisten lintujen viserrykseen. Nousevan auringon kajo siilautuu ohuesti terassin lasiovien läpi luoden hennon valon tähän bambun ja teakin väriseen isoon huoneeseen, jonka katosvuoteessa saan ojentautua nautinnolliseen ja raukeaan aamuun. Raotan sänkyämme ympäröivää hyttysverkkoa ja katson vieressäni nukkuvaa rakastani, jonka ruskettuneet raajat pilkistävät paksun peiton alta. Aamupalalla saan nauttia tropiikin tuoreista hedelmistä tehdystä smoothiesta ja ravintolan täydellisesti paahtamasta vahvasta kahvista. En usko todeksi, että saan viettää täällä paratiisissa aikaa elämänkumppanini kanssa. Kokea näitä lumoutuneita - meille niin harvinaisiakin, yhteisiä hetkiä. En mahda sille mitään, että minut valtaa niin autuas kiitollisuuden olo, että siinä aamiaispöydässä katsellen vehreää, alapuolella aukeavaa viidakkoa, alan itkeä. Kuumat kyyneleet vain vierivät poskillani ja pakottaudun hymyilemään hieman säikähtäneen oloiselle kumppanilleni. ”Olen vain niin onnellinen juuri nyt. En voi käsittää, että saan tämän kokea. Viime yönä näin unta, että olin räntäsateisessa Suomessa ja lastasin stressaantuneena täysiä ostoskasseja äkäisenä auton takaluukkuun. Uni oli niin todellinen ja kun heräsinkin täältä sinun kanssasi, olin kuin uneni olisi ollut todellisuus ja minä paennut tänne unessani. Mutta se olikin päinvastoin”.

Edelleen muistan tuon hetken kahden vuoden takaa kuin se olisi tapahtunut eilen. Sen täydellisen onnellisuuden tunteen, joka täyttää joka solun, salpaa hengityksen kauneudellaan ja lumoaa täysin. Annoin tuolle hetkelle nimeksi Bali moment.

En tiedä onko ikä, eletty elämä ja koetut vastoinkäymiset ja vaikeudet lisänneet herkkyyttäni, mutta saavutan tuon tunteen ja olotilan yhä useammin. Monet tilanteet ja asiat, ihanat, kiitollisuuden täyteisen hetket nostattavat silmäkulmani kyyneleet - puhtaasti vain siitä syystä, että minun on annettu tuokin hetki elää ja kokea. Ne voivat olla hetkiä rakkaiden parissa, lomailua, yhdessä koettuja seikkailuja tai pienen pieniä unelmien palasia, joita saavuttaa. Osaan tarttua niihin. Ammentaa niiden pakahduttavaa tunnetta, kerätä sitä voimaksi huonompia hetkiä varten. Kun joskus kärsin kiireestä, kasautuneista töistä, stressistä ja uni pysyttelee piilossa, palaan ajatuksissani Balin tunnelmaan, tuohon täydelliseen hetkeen ja sieluuni lipuu rauha. Nuo hetket antavat lohdutusta myös suruissa, ankeimpina ja vaikeimpinakin päivinä. Koska niissä on valo, seesteisyys, onni ja ilo niin vahvasti läsnä.

Elämään kuuluvat kaikki värit. Kaikki ei aina voi olla yhtä silmiä hivelevän kaunista ja kirkkaita värejä kuten Balilla. Mutta niiden takia tätä elämää kannattaa elää. Niitä hetkiä tulee meidän kaikkien eteen, kun pysähdymme niihin. Bali moment voi olla aivan yhtä hyvin Taittingerin nauttimista rakkaan kanssa risteilyaluksella tähtien alla seilatessasi Egeanmerellä kuin halata pitkään omaa tytärtään ja suukotella hänen poskeaan, eikä hän vetäydy pois vaan jää siihen.

Hetket. Niissä se elämä on. Kiitollinen jokaisesta.

Opit onnellisuuteen - 5 vinkkiä miten teet elämästäsi onnellisempaa

Havahdun kesken kiireisen arkeni siihen, että koen syvää onnellisuuden tunnetta. Vaikka minulla on kiirettä, kasautuneita töitä, hieman syyllisyyttäkin. Siitä, etten ole ehtinyt olla lasteni kanssa niin paljon kuin haluaisin. Tai siitä, etten ole ehtinyt huolehtia itsestäni niin hyvin kuin toivoisin. Ihottuma kukkii naamalla, koti on sekaisin ja siivoamatta, pyykivuori kaatuu kodinhoitohuoneessa vastaan, biojäteastia pursuaa yli äyräiden, vesspaperi on loppu, kaikki vähän rempallaan eikä aikaa ole juuri nyt laittaa oikein niitä kuntoonkaan. Silti kykenen katsomaan kaiken sen sekamelskan ja kaaoksen läpi ja tuntea huikaisevan onnellisuuden tunnetta. Minä, joka aina ennen olen tarvinnut sen täysin stressittömän, seesteisen ja täydellisen tilan ja hetken, jotta olen siihen kyennyt. Eli äärimmäisen harvoin, koska sellaisia meidän jokaisen elämäämme mahtuu vain aniharvoin. Kuinka nyt siis siihen kykenen?

Se on muutos, joka on tapahtunut kuin itsestään. Mutta totuushan on, että jos jotain muutosta haluaa elämään, jonkin on muututtava. Tässä tapauksessa se on ajattelutapa ja kas, muutos onkin tapahtunut kuin itsestään.

1. Keskity aina positiivisiin asioihin - unohda puutteet

Meillä ihmisillä on herkästi taipumus ajatella asioista aina puutteiden tai vajavaisuuksien kautta. Haluamme aina jotain mitä meillä ei ole. Isomman asunnon, paremman työpaikan, romanttisemman kumppanin, enemmän rahaa tai vapaa-aikaa. Huomasin tämän itse esimerkiksi siinä, että keskityin aina ennen vain siihen mitä esimerkiksi parisuhteessani jäin ilman. Etäsuhdearjessa toinen ei ole aina läsnä kun haluaisi eikä jaa arkea kovinkaan usein kanssani ja kaipaan sitä. Sen sijaan, että keskittyisin siihen mistä jään paitsi, kun emme voi tällä hetkellä asua yhdellä paikkakunnalla, olenkin keskittynyt siihen miten paljon hyvää suhteessamme on ja myös tässä etäasumisessa. Huomaan, että tämän ajattelutavan muutos on vapauttanut energiaani ja parantanut parisuhdettamme. Olemme kuin uudesti rakastuneita jälleen. Vaikka mikään ei ole muuttunut suhteessamme, keskittyminen positiivisiin puoliin onkin tuonut niitä lisää.

Aika usein onnellisuutemme perusta on se, että muutamme niitä näkymättömiä asioita, kuten asenteitamme ja näkökulmiamme. Ennen kaikkea niiden meille merkityksellisten asioiden parissa.

Jos et tiedä, mitkä asiat ovat niitä kaikkein merkityksellisempiä, voit aina pohtia, mistä et ainakaan halua luopua. Näin löydät ne sinulle tärkeimmät asiat.

2. Jätä sitku-elämä ja turha huolehtiminen

Aika usein me ihmiset myös ajattelemme mielessämme, että sitten kun on loma, teen sitä ja tätä. Tai sitten, kun olen eläkkeellä, nautin elämästä. Tai viikonloppuna sitten pääsen rentoutumaan. Kaikki tämä sitten kun -ajattelu syö onnellisuuttamme ja sitoo jälleen kerran energiaamme negatiivisella tavalla. Koska käänteisesti ajateltunahan tuona hetkenä emme voi olla onnellisia, kun ei ole vielä se hetki.

Miten siis kyetä olemaan onnellinen jo matkan aikana, ei vain päämäärän saavutettuamme?

Itse olen opetellut nauttimaan pienistäkin asioista ja etenkin siitä, mitä juuri sillä hetkellä teen ja mihin kykenen. Vaikka olemalla iloinen ja kehumalla itseäni, että ehdin sittenkin kehonhuoltotunnille, tai kerrankin jaksoin nousta aamulla ylös aiemmin ja käydä pienellä kävelyllä ennen hektistä työpäivää. Tai en rähjännyt lapsille, kun he aamulla jälleen kerran riitelivät keskenään. Tai sain sanottua jotain kaunista jollekin ihmiselle ja saamaan hänelle hymyn kasvoilleen. Tai tekemään rästiin jääneen työn, vaikka vain pienenkin. Soittamaan yksinäiselle sukulaiselle tai listaamaan tekemättömät työt, jottei niiden vuoksi tarvitse potea stressiä tai odottaa unen saamista - turhaan.

Tutkitusti jo jonkin hyvän asian odotus lisää onnellisuutta. Ei siis tarvitse olla aina määränpäässä, kun osaa ilahtua siitä, että kiireinenkin jakso päättyy ja tulossa on jotain mukavaa. Vaikka vain ystävien tapaaminen arki-iltana.

Kiitollisuus on erittäin hyvä vastalääke negatiivisille tunteille ja jos harjoittelee joka päivä sitä, että nimeää edes kolme asiaa, joista on sinä päivänä kiitollinen, negatiiviset ajatukset väistyvät positiivisten edellä.

3. Haasta itseäsi, tartu rohkeasti haasteisiin ja uskaltaudu tuntemattomaan

Tutkimusten mukaan onnellisuutta lisäävät etenkin haasteet ja uudet asiat. Tämä johtuu siitä, että yllätykset stimuloivat aivoja. Samanlainen treeni joka päivä johtaa ennen pitkään siihen, että kuntomme huononee. Lihaksemme, aivan kuten aivommekin tarvitsevat vaihtelua ja erilaista kuormitusta. Kun joutuu toisinaan haastavien tilanteiden eteen ja niistä selviää, syntyy vahva tyytyväisyyden ja hallinnan tunne.

Onnea on se, että on sopivasti sekä älyllisiä että tunneperäisiä virikkeitä, saa onnistumisen kokemuksia ja tuntee saavansa aikaan. Onnellisuus on mielen tyyneyttä sekä sitä, että elää täyttä elämää, väittävät tutkijat. Uskon sen. Rutiinit ja tylsistyminen kulkevat käsi kädessä eivätä ne ruoki aivojamme riittävästi. Onnellisuus muodostuu kuitenkin aivoissamme.

4. Älä pelkää virheitä tai epäonnistumista

Usein suurin este onnen tunteellemme on omat pelkomme. Emme kestä epäonnistumiseen liittyviä pettymyksen tunteita tai että teemmekin virheen. Näin jää moni asia kokeilematta ja juutumme kiinni vanhaan, koska uusi on tuntematon ja siksi pelottava. Kukaan ei todellakaan takaa onnistumista, mutta entä sitten? Jotta emme antaisi pelkojemme estää tekojamme tai unelmiamme, on opittava sietämään epäonnistumisen tunnetta ja purettava pelkotilamme pieneksi, mietittävä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Kun pohdin lähtöäni yrittäjäksi, suurin pelkoni oli se, että entä jos en elätäkään itseäni? Entä, jos epäonnistun ja joudun sietämään sen häpeän. Ja mitä sitten? Kysyin itseltäni. Menen töihin, ja se siitä. Päätin etten anna sisäisten pelkojeni estää minua tekemästä ja jälleen se vapautti energiaani oikeisiin asioihin. Onnellisuus on lisääntynyt. Vaikka edelleen virhemahdollisuus ja epäonnistuminenkin on mahdollista.

5. Älä yritä selvitä yksin

Moni kuvittelee, että onnellisuus on sitä, että voisi vain olla, tekemättä mitään. Ilman turhia murheita tai stressaavaa työtä. Totuus on kuitenkin toinen ja onnellisuuden tae on se, että tekee itselleen merkityksellisiä asioita ja on tarpeellinen.

Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että onnelliset ihmiset ovat innostuneita toteuttamaan asioita. He nauttivat työstään ja yhteistyö toisten kanssa sujuu. He ovat valmiita auttamaan muita ja käyttävät paljon aikaa työtovereidensa, perheensä ja ystäviensä kanssa.

Menestyjä ei yritä ratkoa ongelmiaan yksin, vaan tarvitsee siihen muita ympärilleen. Vaikka yhdet aivot olisivatkin todella älykkäät, useampi pari aivoja (vaikka vähän tyhmemmätkin) pystyvät tuottamaan laajemman näkemyksen ja siksi merkityksellisemmän näkemyksen aiheesta kuin aiheesta. Sosiaalisuus on siis yksi onnellisuuden lähde. Kukaan ei pärjää vain yksin.

Nämä osa-alueet onneksi kuitenkin kaikki ruokkivat toinen toisiaan. Kuten joku viisaampi on sanonut:

"Menestys ja onni kulkevat käsi kädessä, mutta toisinpäin kuin yleensä ajatellaan. Menestys ei tuo onnea, vaan onnellisuus menestystä. Tutkimusten mukaan onnellisuus tekee ihmisistä sosiaalisempia ja epäitsekkäämpiä, se lisää heidän kiintymystään itseensä ja muihin, parantaa kykyä ratkoa ongelmia ja ristiriitoja ja jopa vahvistaa immuunijärjestelmää. Onnellisuustaitojen kehittäminen siis kannattaa."

Suosittelen. Nämä 5 kikkaa oikeasti toimivat! Onnellisempaa syksyn jatkoa kaikille.

Unelmoi, uskalla ja anna mennä

Syksyn kiireet ovat saapuneet ja tuntuu, että vauhti sen kun kiihtyy vaan. Kiire syö luovuuden. Ajatus ei kulje, kun tekemättömien töiden suma jumittaa niskassa. Pitäisi kehittää omaa materiaalia, kirjoittaa. Vapaille ajatuksille on aikaa vain hetkeä ennen nukahtamista, jos silloinkaan. Pitäisi nousta ylös ja kirjata ajatukset paperille, mutta keho painaa tonnin eikä pysty enää nousemaan. Uni vie mukanaan (onneksi) ja pyyhkii mielen tyhjäksi. Aamulla sama hässäkkä jatkuu. Kiireessä joutuu aina vähän hosumaan ja suihkimaan sinne tänne. Töissä, lasten kanssa, perheen arjen hetkissä, skippaamaan harrastuksia, ystävien ja läheisten näkemistä. Kirjoittaa viestejä autolla ajaessa, saa tuntuvat sakot. On aina vähän myöhässä joka paikasta. Harmitusta kasaantuu. Tuntuuko teistä koskaan tältä? Miten pysäyttää juoksevan pyörän jäämättä alle? Siltä minusta nyt tuntuu, vaikkei pahin työsuma ole edes alkanut. En uskalla edes ajatella. Kesän laiskat päivät kostautuvat, kun en saanut aikaiseksi tehdä niitä luovuustöitä, kun sille olisi ollut aikaa. Deadlinet saavat kyllä kortisolin virtaamaan elimistössä ja peffan istumaan penkkiin & koneen jauhamaan. Kummallinen yhtälö sekin. Mitä enemmän on kaikkea, sitä enemmän saa myös aikaiseksi. Tosin vähän vasemmalla kädellä toisinaan. Miksei sitä ihminen opi? Että tekisi rauhassa ja pienemmällä tempolla - ilman stressiä? Joku viisas minua valaiskoon.

Silti kaiken hässäkän keskellä takaraivossa kytee pienen pieni ahdistuksen siemen ja epävarmuuden mörkö - entä, kun kiire hellittää, mitä töitä sitten teen? Arvatkaa kun yksinään yrittää, ehtiikö uusasiakashankintaa tehdä, jos on jo asiakkaan töitä? Nythän sitäkin pitäisi ehtiä jo pohjustaa, koska yritysten päätöksentekokyky kaikesta työntekijöiden stressihöykytyksestä huolimatta ei millään mittarilla tai asteikolla mitattuna yllä lähellekään nopeaa, päinvastoin. Puolikaan vuotta ei ole mitään. Edes pienemmissä päätöksissä. Niin siinä se dilemma, joka yksinyrittäjällä on. Mistä aikaa silloin, kun sitä ei ole, jotta ei tule aikaa, jolloin sitä on? Että laskutusvirta säilyisi tasaisena ja yrittäjä-parka itsekin työkykyisenä. Silti en valita. Opettelen vasta tätä epävarmuuden sietämistä ja ajanhallintaa. Enkä ole liian armoton itselleni - onhan vasta pian aika puhaltaa 1-vuotiskynttilä. Virallisesti.

Aion juhlia tätä tapahtumaa ylepästi ja koko mittavan henkilökuntani kanssa. Me, myself and I. Meillä on taatusti pian Great place to work -sertifikaatti, koska sen verran nasta työpaikka tämä on. Työpäivät välillä ympäripyöreitä ja kilometrejä kertyy, mutta kuinka ollakaan, saa tehdä sellaista työtä, johon on palava intohimo, niiden ihmisten parissa, jotka uskovat ja kumartavat samaa jumalaa. Pilkkaamatta uskontoja. Ymmärrätte mitä tarkoitan. Ajoittaisesta stressistä ja huokailuista huolimatta peilistä katsoo silmäpussiensa takaa onnellinen ja iloinen nainen. Kuten eilen aiemmasta työelämästä tuttu asiakas totesi: " olipa ilo taas nähdä sinua pitkästä aikaa ja huomata, että on edelleen ihmisiä, jotka säilyvät vuosia yhtä iloisina ja jotka tuovat aina energian ja valon tullessaan". Voiko parempaa ja kauniimpaa kiitosta saada? On ollut aikoja, jolloin se on kyllä ollut himmeänä. Nyt se on taas palannut.

Muistan reilu vuosi sitten, kun pohdin kesähelteillä laiturin nokassa, että olisiko minusta yrittäjäksi. Muistan, kuinka tietoinen, aavistuksen pessimistinenkin minäni yritti suojella ja jarrutella. Pelotellakin. "Et sinä onnistu. Ei kukaan osta sinulta mitään. Pitää olla enemmäm substanssia. Mistä edes saisit ensimmäiset asiakkaasi? Miten osaisit kaikki yrityksen taloushallinnan osa-alueetkaan?" jne. Voitte kuvitella kuinka helppoa on keksiä syitä sille miksi ei uskalla. Mutta jotain tapahtui siinä hetkessä laiturin nokassa. Haastoin itseäni. "Entä sitten? Mikä on suurin pelkosi, joka estää sinua toteuttamasta tätä?" Kun vastasin siihen rehellisesti "etten kykenekään elättämään itseäni tai entä jos epäonnistun.." Jatkoin. "Entä sitten? Mitä sillä on väliä? Onko sinulle väliä mitä muut ajattelevat, vaikka epäonnistut? Ainahan voit mennä takaisin oikeisiin töihin". Siinä se oli. Ei ole kiellettyä palaamasta takaisin polulla, jos ajautuisikin umpikujaan. Kääntyy vain kannoillaan ja etsii tien, joka vie eteenpäin.

Niin se on. Kaikki me eksymme joskus. Harhaudumme polulta tai valitsemme väärän polun. Entä sitten? Jos se on Sinunkin pahin pelkosi, mieti vielä. Aina on olemassa toinen tie.Jos et uskalla tarttua rohkeuttakin vaativiin asioihin, et voi ikinä tietää, jos onnistutkin?

En tiedä sitä vielä itsekään. Tällä hetkellä tämä polku tuntuu oikealta, voi olla että huomenna on toisin. Olen ennenkin kertonut, että jos vessan oveni jää auki, tuijottelen seinältä tekstiä, josta on muodostunut voimalauseita moniin tilanteisiin. Ne sopivat niin parisuhdekriiseihin kuin muihin elämän isoimpiin risteyksiin. Toivottavasti tämä auttaa myös Sinua näin syysruuhkan keskellä tai uskallusta etsiessäsi. Elämä on.

"Whether You think You can, or think You can´t.
You are right.
All the time You spend thinking could be spent doing.
Life is short.
Live your dream and wear your passion.
If you don´t like something,
Change it.
Stop over analyzing.
You don´t need a master plan.
Do what you love and do it often.
Open your mind, arms and heart to new things and people.
Life is simple.
Some opportunities only come once.
Whether You think You can...."

Riittämätön äitys

En tiedä onko yhtäkään äitiä, joka ei joskus tuntisi epäonnistuneensa, ainakin hetkellisesti. Syyllistävän itseään, soimaten omaa keskenkasvuisuuttaan, epäkypsyyttään, riittämättömyyttä.

Yksi pahimmista tunteista mitä tiedän, on se, että et ole silloin lastesi luona, kun he eniten sinua tarvitsisivat. Jokainen tekee omia valintojaan, ja vaikka tiedän, että olisin voinut olla enemmän, tehdä enemmän, olen valinnut tien, joka on vienyt minua pois lasteni luota. Silloinkin, kun he olisivat minua tarvinneet. Se on äidille kamalin tunne.

Muistan edelleen miten minuun sattui, kun aikanaan uravalintaani kyseenalaistettiin - useimmiten muiden naisten osalta. Kuinka voit lähteä tuollaiseen matkatyöhön, kun lapsesi ovat niin pieniä? Niinhän he olivat. Vain 3 ja 7, kun äiti alkoi olla poissa kotoa. En tiedä olisinko koskaan tehnyt sellaista valintaa, jos avioliittoni olisi ollut toisenlainen. Olin jo niin täynnä katkeruutta sen itsekeskeisen, minä-minä -elämän vuoksi, että koin, että minunkin on päästävä. Elämään. Ei enää näivettymään kotona. Pakenin. Mutta millä hinnalla? En tiedä voinko sitä koskaan korvata lapsilleni. Tai antaa anteeksi itselleni. Kasvattaminen ei onnistu Facetime-puheluiden kautta. Ei edes nyt, kun lapset ovat teinejä. Eikä varsinkaan nyt. He tarvitsisivat minua ihan yhtä lailla nyt, vaikka eivät enää sitä osaa edes myöntää. Mutta minun sydäntäni revitään aina irti, kun lähden.

Yhdeksän vuotta tien päällä, kai minut on sellaiseksi luotu. Levoton sielu, jonka koti on siellä missä sydän on. Aina puolikas. Yritän rakastaa ne hetket, kun olen läsnä, mutta alituinen riittämättömyyden tunne on ikuinen seuralaiseni. Niinä yksinäisinä iltoina, kun lasken pääni taas seuraavan majapaikan tyynyyn, olen irtonainen. Tyhjä. Jaksaakseni sitä, minun on laitettava muu elämä hetkeksi syrjään. Vaikka useimmiten tunnen epäonnistuneeni äitinä. Etenkin, kun kuulen niitä sanoja muiden sanomana. Hiljaista halveksuntaa. Meidät äidit halutaan laittaa samaan muottiin. Minä en siihen mahdu. Vaikka olisin joskus palavasti siihen kaivannut.

En ole osannut olla pedantti ja kypsä kasvattaja. Enemmänkin suurpiirteinen ja vapaa. En ole aina osannut asettaa rajoja tai pysyä päätöksissäni. Lipsunut, menettänyt hermojani useammin kuin olisi ollut tarpeen. Lapsistani on kasvanut kaikesta huolimatta toivottavasti oman arvonsa tuntevia ja rakkauteen kykeneviä, koska loppupeleissä se on ainoa mitä olen yrittänyt ja kyennyt antamaan heille. Sen näkemyksen, että ollakseen vapaa, on oltava rohkea. Osatakseen rakastaa, on kuunneltava sydämensä ääntä. Joskus on hypättävä pimeyteen päästäkseen valoon. Ja vaikka olenkin joskus kaukana, olen aina heille olemassa.

Vaikka minua ja valintojani joku kyseenalaistaakin, moittii minua huonoksi kasvattajaksi, en voi kuin toivoa, etten sittenkään olisi täysin epäonnistunut. Kenenkään toisen sanomat eivät minua loukkaa, olen oman itseni pahin vihollinen.

Riittämättömyys. Liian tuttu tunne. Valinnoilla on hintansa. Minun on se.

Yritän silti muistaa tämän kuvan mietelauseen. Se ei pelkästään määrittele minua. Ja sydämessäni toivon, ettei tämä kaikki määrittele lapsianikaan. Että he silti selviäisivät kaikesta huolimatta elämässään, täysjärkisinä ja täydellä sydämellä. Mikään muu ei ole tärkeämpää. Niinhän me äidit ajattelemme, eikö?

Vahvuus ei ole sama kuin kovuus

Ihminen, joka sanoo minulle, että olen saanut kaiken niin helpolla, ei todellakaan tunne minua. Tai ihminen, joka sanoo, että miksi vahvoilla ihmisillä on aina tarve nujertaa heikompiaan. En vaivaudu vastaamaan. Tuo ihminen ei tiedä taustojani tai tunne historiaani. Hän ei vielä tiedä miten vahvaksi kasvetaan. Tai muovaudutaan.

Koska elämä ei vahvoja ole todellakaan kohdellut hellästi. Vahvatkin ovat nujertuneet, monta kertaa. Mutta he ovat eläneet niin kauan, että he ovat oppineet, että vaikka välillä polvet ovatkin savessa ja sitä kaatuu tai jää maahan makaamaan, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nousta ylös. Jatkaa, kirvelevistä pettymyksistä, menetyksistä, suruista, epäonnistumisista huolimatta, koska vain sitkeimmistä tulee vahvoja. Lopulta. Mutta se ei tee heistä kovia, ei todellakaan.

Koska vahvat tietävät miltä tuntuu kaatua ja nousta aina vaan uudelleen ylös. Kuinka vaikeaa se on, kun sattuu. Mutta vahvat myös tietävät, että vaikka yksi ovi sulkeutuu, toinen ovi avautuu ennen pitkää. Kun jotain menettää, jotain saa tilalle. Että elämä antaa, vaikka se ottaisi. Jos vain säilyttää luottamuksen siihen, että tulee lopulta päivä, kun pimeyden jälkeen näet jälleen valoa. Se voi kestää, se voi koetella, mutta kaikesta selviää, kun vain jaksaa nousta ylös.

Vahvoilla on usein aika laaja-alainen ja joustava maailmankatsomus. He tietävät, että on olemassa mustan ja valkoisen lisäksi myös hyvin paljon harmaan eri sävyjä. He eivät useinkaan tuomitse, vaan ymmärtävät, että niin monta kuin on asiaa ja ihmistä, niin monta on tapaa ja totuutta. Se ei silti tarkoita, että he hyväksyisivät kaiken. Ei todellakaan. Koska kaikilla on oma arvomaailmansa ja jos jokin sotii sitä vastaan, vahvat eivät pelkää osoittaa sitä. Tai sanoa suoraan ääneen. Kyllä he tietävät, että jokaisessa asiassa on kaksi puolta. Joskus kolmekin. Mutta vahvoilla on usein vahvat näkemykset, joskus väärätkin. Hekin tekevät virheitä ja ennen kaikkea ovat tehneet niitä. Ovat inhimillisiä - koska vahvaksi ei tulla ilman virheitä. Ja sitä, että on voinut antaa itselleen ne anteeksi.

Vahvuus ei ole välttämättä hyvää itsetuntoa. Enemmänkin se on hyvää itsetuntemusta. Sisäistä ja hiljaista viisautta siitä, minkä tietää niin itsestään kuin siitä mitä haluaa elämällään saavuttaa ja mitä ei. Mitkä ovat omat arvot, mitkä ovat niitä arvoja tai ominaisuuksia, jotka eniten sotivat omiaan vastaan. Itselläni eniten ärsytyskynnystä nostattaa muissa ihmisissä esiintyvä välinpitämättömyys, itsekeskeisyys ja itsekkyys, ylimielisyys, epäoikeudenmukaisuus ja ahneus. On varmasti muitakin, mutta nämä ovat piirteitä, joita toki myös vahvoissa esiintyy. Siksi ehkä ne ärsyttävätkin, varsinkin, jos niitä huomaa itsessään. Voiko vahvan käytöstä joskus erheellisesti jopa tulkita osittain tällaisena - ylimielisenä, itsekeskeisenä jopa välinpitämättömänä? Ehkä se onkin sitä, koska vahva uskoo niin vahvasti omaan näkemykseensä. Ehkä on päiviä ja hetkiä, jolloin hän unohtaa, että toinen tulkitsee häntä väärin johtuen hänen vahvasta ilmaisutavastaan.

Otsikkoni väittää, että vahvuus ei ole sama kuin kovuus, mutta voiko vahvaksi kasvaa ilman itsensä kovettamista? Voiko säilyä sisältä pehmeänä ja olla silti vahva? Voi ja ei voi. Elämä kovettaa kyllä hieman, etenkin jos sen antaa, mutta on oma valinta mihin kovettamisen antaa tulla. Onko se työroolissa vai ihmisenä? Läheisille vai ulkopuolisille. Kenelle pehmeyden voi sallia näytettävän? Missä kontekstissa pitää näyttääkin vahvalta?

Niin. Minusta sanotaan paljon kaikenlaista ja ollaan montaa mieltä. Sitäkin, että olen vahva. En tiedä onko se aina sitäkään. Enemmän se on sitkeyttä. Minua ei kukaan eikä mikään nujerra. Kova en kuitenkaan ole. Kovapintainen kyllä. Sisältä pehmoinen. Ainakin niille, jotka sen ansaitsevat.

Rakas ystäväni kerran sanoi minulle elämäni vaikeammalla hetkellä: "Älä häpeä arpiasi, kun olet kaatunut. Ole ylpeä siitä, että olet aina jaksanut nousta".

Sitkeyttä. Ei niinkään vahvuutta. Sitä se enemmänkin on. Mitä elämä on opettanut. Ja ne opit kannattaa ottaa vastaan, koska sillä tavoin sitä jaksaa aina nousta.

Voimia ja sitkeyttä teille kaikille!

Sinua, sinua rakastelen

Viereesi tuun, kainaloosi kaivaudun. Vartaloni kaaret sopien kuin tehtynä sinuun, tulet kiinni minuun.

Lapaluutani hellästi sormellasi sipaiset, huulillasi poskeani hipaiset. Sulan kosketuksiisi lempeisiin, uppoudun suudelmiisi hempeisiin. Aistin huuliesi hamun kiihtyvän, suonissasi virtaavan kiihkon syvän.


Kuin kaunein sinfonia, joka korvissamme soi, kaksi vartaloa yhteen kietoutua vain voi. Niin kaunis on maa, taivas, tähdet ja kuu. Kiihkeästi sinuun tarraudun, niin haluaa suu ja unohtuu kaikki muu.


Tunnen jälleen sen yhteyden, meidän sielujemme välisen. Tasavahvan kahden aikuisen. Taltioin sydämeeni tuon hetken kauneuden.


Vaikka vain tämän yhden kerran, pienen hetkisen, luonamme näin viivähtäen.


Kun olet taas poissa, elän vain hetkissä noissa. Sydämeeni taltioituihin hetkiin jään, kunnes sinut jälleen nään.


Ikävä.

Yksinäisyyden hetkellä elokuussa PP

Niin paljon kuuluu rakkauteen

Kesä iltaa kohti kääntyy, auringonvalo hiljalleen alaspäin taas vääntyy. Miten aika näin nopeasti juosta voi, vaikka vielä korvissani lempeät kesätuulet soi.

Haikeus rintaan jälleen pikkuhiljaa hiipii, sydäntäni kauniit kesämuistot vain riipii. Arki olet luonamme taas, tempaat mukaasi, ja menen vaan. Mihin kadotan tämän loman raukeuden, unohdan talven aikana kesän kauneuden.

Vuosi vuodelta tuntuu siltä ain, ett´jokin kuolee rinnassain. Kun lehdet syksyn myötä kellastuu, vilja tuuleentuu, tuulessa huojuu, ett´jostakin sitä taas luopuu.

Vaihtuvat ajat vuoden, eri tunnetiloja tuoden. Se on kuin rakkaus, johon niin paljon mahtuu - toisinaan pakahtuu ja joskus tuntuen, että se lakastuu. Loukkaukset sydämen kilpistäen, kuoreen paksuun käpertyen. Kuin talven lumivaippa kaiken peittäen, kevätauringon lämpö sen selättäen.

Kuin elämämme, niin moninainen. Kaihoisa ja kaunis. Toisinaan ankara ja synkkä, aivan omanlainen. Kaikki vuodenajat sen, suovat meille elämän kauneuden. Ilman kylmyyttä ja pimeyttä, emme arvostaisi kesän lämpöä ja elämän sykettä. Aivan kuin rakkauskin, joskus lämpö taas kylmyyden selättää, sulattaa kuoren sydämen ja rakkaudella sen täyttää.

Ikuista kesää emme saada voi, vaikka kuinka kuiskaukset toiveen sellaisen korvissani soi. Se luonamme hetken vain on, sellainen elämä on. Niin paljon kuuluu rakkauteen - aivan kuin ikuisen kesän toiveeseen. Onneksi upeat muistot sen, meitä talven läpi kannattaen, puhaltavat täyteen myös palkeet rakkauden.

Elokuussa, runoillen PP

Tässä vielä tämä kaunis Saukin sanoittama ja mm. Laila Kinnusen ja Fredin tulkitsema - samoja kaihoisia ajatuksia tulkitseva alkuperäiskappale.

"Oi, paljon kuuluu rakkauteen,
ruusut huhtikuun
ja lehdet puun,
jotka kellastuu.
Minkä luonto meille antaa
tai maa mi päällään kantaa,
on kaikki sen,
ken rakkauden
vain saa.
Kun mulle vuorten tuuli soi,
lahjan kauneimman se silloin toi,
minkä saada voi.
Käsin hellin sai se sydämein
näin hiljaa laulamaan.
Niin, oi niin, se kuuluu rakkauteen."

Romantikko parisuhteessa

Oletko sinäkin pesunkestävä romantikko? Saavatko imeliksi tarkoitetut, huikaisevan onnellisen lopun omaavat kirjat ja elokuvat sinut kerta toisensa perään herkistymään ja huokaamaan haikeuden täyttämästä kaipuusta? Voiko sellaista rakkautta ollakaan? Miten sellaisen rakkauden löytäisi? Tai ylläpitäisi arjen tohinoissa?
Meitä romantikkoja puhuttelee sellaiset kliseet, että on olemassa vain yksi ja ainoa Se Oikea. Täydellinen sielunkumppani, jonka kohdatessaan tietää, että kyseessä on juuri nyt Hän. Se ihminen, joka on tarkoitettu juuri minulle ja sen jälkeen olen lopun ikääni onnellinen ja löytänyt lopullisen mielenrauhan. Sellaiseenhan meidät juuri noilla umpiromanttisilla elokuvilla ja kirjoilla johdatetaan uskomaan, eikö? Tämä jo 1700-luvun lopussa Euroopassa alkanut taiteellinen ja älyllinen suuntaus elää yhä edelleen tänä päivänä vahvasti - etenkin meidän naisten mielessä.

Minussakin asuu pohjimmiltaan tuo umpiromantikko. Tyttö, joka rakasti pienenä prinsessasatuja. Nuori nainen, joka varttui uskoen pelastavaan ritariin, joka jos ei nyt ihan valkoisella ratsullaan saapuisi, niin kuitenkin puitteiltaan aika hulppeasti tarjoten sata ja yksi unelmaa todeksi. Sellaista etsin ja sellaista elämää havittelin. Eihän se nyt ihan Ruususen elämää loppujen lopuksi ollut. Vaikka vanhemmiten realisti-minä ymmärsi faktat ja todellisen ja mielikuvituselämän välisen eron, niin liekö jossain taustalla ne lapsellisen romanttiset odotukset vaikuttaneet aikanaan muodostuneeseen pettymykseen. Koska sellaisenhan elämä oikeasti tässä yhtälössä tarjoilee. Ja jos sitä täydellistä etsii, joutuu vaan pettymään.

Nyt kun olemme käyneet jo jonkin matkaa rinnakkain nykyisen prinssini kanssa, jota sielunkumppaniksenikin voin tituleerata, huomaan kuinka silti alitajuisesti tuo romantikon ajattelumaailma ohjaa käyttäytymistäni. Ja olen sentään pitkälle päälle viittäkymmentä käyvä. Meillä romantikoilla ei ole siis helppoa, jos ei ole meidän kumppaneillakaan. Ne odotuksethan ovat järisyttävät. Ei yksikään prinssikään niihin kykene. Hätkähdin tähän maailmaan Väestöliiton psykologin Anna Salmen tekstin myötä (KK 13/2019), jossa hän opettaa meitä romantikkoja ymmärtämään parisuhteen uusia sääntöjä. On jo aikakin, että joku sanoittaa asiat niin selkeästi ja rikkoo kaikki turhat rakkauskliseet mielessäni - tuhoamatta silti täysin pienen romantikon sydäntäni.

"Jokaiselle on olemassa monta sopivaa kumppania. Kukaan meistä ei ole täydellinen kumppani kenellekään. Jos tätä ei hyväksy, on vaarassa juuttua ikuisen etsinnän tielle" Salmi sanoo. Tavallaanhan se on lohdullista. Ei tarvitse etsiä kaikilta osin täydellistä ihmistä, riittää, kun se ihminen on riittävän hyvä. Vaikka se ei kuulostakaan romantikon korvissa niin romanttiselta, niin jos onnelliseksi haluaa, kannattaa etsiäkin helppoutta, luontevuutta ja sujuvaa vuorovaikutusta. Salmi antaa sekä parisuhteessa oleville, että sellaista etsiville hyviä vinkki-kysymyksiä, joiden perusteella sen Oikean voi löytää eikä kulje laput silmillä rittävän hyvän ohi. "Osaako tuo ihminen kuunnella ja olla läsnä? Osaako hän tuoda ajatuksensa esiin ystävällisesti ja toista kunnioittaen? Saisinko sovittua erimielisyydet ja ristiriitaisuudet hänen kanssaan puhumalla?"

Niin. Riittävän hyvä kumppani on sellainen, jonka kanssa on rento ja hyvä olla. Jonka seurassa voit olla täysin oma itsesi. Ja jotta onnellisuuden odotusarvoa ei ylikorosta, on hyvä ymmärtää, että jokaiseen parisuhteeseen kuuluu myös ristiriitoja. Kun ensihuuma haihtuu, romantikko joutuu paniikkiin, koska harhakäsityksissään täydellisyyteen ei kuulu ristiriitaisuudet, ei virheet eivätkä pettymykset. Mutta. "Ristiriitaisuus kuuluu ihmisyyteen, ja se kannattaa hyväksyä. Paraskaan parisuhde ei tuo pysyvää rauhaa". Se on vain hyväksyttävä ja kestettävä, jos mielii olla parisuhteessa. "On ihan ok olla onnellisessakin parisuhteessa välillä levoton ja tuntea vastakkaisiin suuntiin ajavia tarpeita ja toiveita" toteaa Salmi. Huojentaa. Näinhän se on. Miksi silti olen ladannut niin valtavia odotuksia toisen niskaan? Ei ihme, jos toinen kaiken keskellä kokee toisinaan riittämättömyyttä.

Parhaan neuvon nappaan tuosta tekstistä ohjeeksi, jota meidän kaikkien kannattaa miettiä. Mikä yhdistää tutkijoiden mielestä onnellisessa parisuhteessa eläviä? Se, miten me puhumme kumppaneillemme. Eroon johtavissa parisuhteissa on yksi iso yhtäläisyys. Se, jos puolisot puhuvat toisilleen ja toisistaan ilkeillen, halveksien ja väheksyen. Se johtaa ennen pitkää etääntymiseen ja sitä myötä eroon.

Romantikon sydämessä läikähtää, koska onnellisiin liittoihin on olemassa kaava. 5 x kehu + 1 x kritiikki = onnellinen parisuhde. Yhdessä pysyviä pareja yhdistää siis se, että suhteessa kritiikin määrään, kehuja tulee moninkertaisesti. Molemminpuolinen arvostus ja toisen kehuminen ovat siis jonkinlainen tae. Nyt siis ihmiset - jos rinnallanne astelee umpiromantikko, muistakaa ruokkia häntä näillä avuin. Ei talloen, vaan vaalien. Muutama kaunis sana ja Hän on taas pumpulissaan. Niin helppoa.

Ihanaa ja romanttista kesää kaikille. Muistakaa kehua toisianne. Pus.

Kuin sumussa

Kuin sumussa. Se minut nielaisee, kietoo syliinsä hiljaiseen. Sisuksiinsa imaisee. Hetkeksi haluan vain sen syliin kietoutua, elämältä piiloutua. Vedän keuhkoni täyteen ilman kosteutta, sen puhdasta raikkautta. Se sieluani ravitsee, kehoni sitä tarvitsee. Jotain taikaakin siinä on, kauneus jalostamaton.

Sumu on kuin yksinäisyys. Siinä hetkessä on iäisyys. Lohdullista ja niin hiljaista. Tekisi ääneen mieleni kiljaista. Katkaista sen viipyilevyys, poistaa kaikki epämääräisyys. Mutta tiedän turhaa se ois, ei sumua voi käskeä pois. Se hautaisi vain sanat alleen hukuttaakseen, univaippaansa nukuttaakseen.

Kuin sumussa. Joskus huokuen pelkoa ja uhkaa, ilma kuin kiveä tai harmaata tuhkaa. Niin tiheä ja sakea. Kuka osaisi minut täältä pois hakea? Tuntuu etten henkeä saa, missä olet Äiti maa. Yhteyden menetin, suunnan kadotin. Otteeni hetkeksi pudotin.

Kuin sumussa. Elämässä toisinaan jokainen meistä on. Tarkkaa suuntaa vailla, olo levoton. Joskus sen tulo meidät yllättää, elämä yksin meidät sumun syliin jättää. Älä pelkää,älä pakene. Ei sumu siitä enää sakene. Se hälvenee kyllä, ja pilvetön taivas on pian taas yllä.

Emme aina näe, mutta silloinkin tiedämme sen olevan siellä. Kunhan sumupilvet eivät ole enää tiellä. Tie piirtyy edessämme terävästi, näemme kaiken taas selkeästi. Tiedämme minne otamme seuraavan askeleen, kun sisintänsä ain kuuntelee. Auringonkajo jo pilkistää, pilvenraosta tirkistää. Sumun jälkeen sen kirkkaus häikäisee, paiste sumun pois pyyhkäisee.

Maltan ja odotan,koska tiedän niin tapahtuvan. Joskus on oltava sumua, koska elämä ei voi olla pelkkää humua. Seison tukevasti omilla jaloillani, hengitän, olen aloillani. Näetkö jo nyt? Sumu on hieman jo hälventynyt. Vaikka viipyillen, minä eksy en.

Ärsyttääkö sinuakin kaikki? Tunnista nämä keski-ikäisen tyypilliset oireet...

Ihmisten hitaus ärsyttää. Niin liikenteessä, kaupan kassajonossa kuin kuunnellessa muiden ihmisten tarinan ytimeen pääsemistä. Pienten lasten kitinä ja itku pitkään jatkuvana bussissa, junassa, kaupassa tai muissa yleisissä tiloissa saa leukasi kiristymään ja jotain pientä surinaa alkaa kuulua pääsi sisällä, jos et pääse tätä kitinää tai parkua pakoon. Meteli kaikissa muodoissaan ottaa hermoon. Teinien äänekäs kikatus, tai jonkun ventovieraan purkan mässytys bussissa tai julkisissa tilanteissa puhelimeen kailotus saavat hermomme nykimään.

Tympeää asiakaspalvelijaa tekee mieli ojentaa tai vähintään sanoa miten hänen kannattaisi jatkossa asiakkaita palvella, jotta kukaan hänen kanssaan haluaisi asioida jatkossa. Tarjoilijan esittämään kysymykseen "Miltä ruoka maistuu?" vastaat rehellisesti ja varsinkin, jos annoksesi ei vastaa odotuksia. Jos jossain ostamassasi tuotteessa on vika,et epäröi tarttua luuriin tai mennä palauttamaan /vaihtamaan tuotetta. Jos jokin instassi tai virallinen taho ei noudata ohjeita tai toimivat mielestäsi väärin tai epäoikeudenmukaisesti/epäasiallisesti tai muuten epäammattimaisesti, olet valmis nousemaan barrikadeille hyvän (ja vaikka vähäpätöisenkin) asian puolesta. Kaiken kaikkiaan olet herkempi sanomaan niin EI kuin vastaankin, jos tarve vaatii. Tiedät oikeutesi.

Etuilevien mummojen, kiroilevien nuorten ja muidenkin kanssaihmisten epäasialliseen käyttäytymiseen tekee mieli puuttua - eikä pelkästään tee mieli, vaan huomaat yhä enenevissä määrin puuttuvasi. Mikä oikeus kenellekään on etuilla ketään toista missään? On eri asia, jos haluat tarjota vaikka paikkaasi jonossa ikäihmiselle tai henkilölle, jolla on vähäinen määrä ostoksia, mutta arvaas olla, jos sen joku tekee kysymättä lupaa. Kiehahdat välittömästi. Tai entä silloin, kun joku astuu kantapäillesi tai törmää sinuun ruuhkassa eikä pyydä anteeksi? Tai ei avaa ovea edestäsi, jos näkee sinun kantavan raskaita kasseja. Tai vievän parkkipaikan nenäsi edestä.

En edes mene puhumaan nyt puolisosi tai lastesi tekemisistä tai ennemminkin tekemättä jättämisistä. Se on loputon suo..ja hyvin ärsyyntymisherkkä puheenaihe. Noh, kaikki te äidit ja vaimot tiedätte kyllä tasan tarkkaan mistä puhun. Kaikesta. Jok´ikinen päivä. Eikö? Samat asiat toistuvat, joita pitää toistaa. Ja toistaa. Jankuttaa. Nalkuttaa. Muistuttaa. Eikä mitään tapahdu. Ennen kuin räjähdät. Tai nykyään - kun räjähdät. Ja se tulee toisinaan hyvinkin nopeasti, jo - eikö vain?

Onko meistä tulossa vanhoja, äkäisiä tai olemmeko me vain tässä iässä oikeutetumpia tuomaan kokemuksen sävyttämän mielipiteemme esiin? Vai onko vain tämä aika tehnyt meistä kaikista entistä vaativampia? Niin asiakkaina kuin ihmisinäkin.

Jostain syystä uskon tämän ärsytyskynnyksen madaltumisen liittyvän ikäämme. Meillä keski-iän kynnyksellä ja sen ylittäneillä on vain kaikessa jo niin paljon enemmän itsetuntoa, kokemusta, varmuutta ja tahtoa, että uskallamme sanoa ääneen ne asiat, joista nuoremmat vain vaikenevat. Tai sitten sietokykymme ja kapasiteettimme kestää ärsytyksen aiheita ovat vain tulleet täyteen. Me raivaamme elämästämme pois niitä asioita, jotka kuluttavat voimiamme ja vievät energiaamme. Kaipaamme ja vaalimme niitä, joilta saamme energiaa. Koskee se sitten ihmisiä, asioita tai esineitä. Konmaritus on muodissa ja yli nelikymppinen tekee sitä myös tuttavapiirinsä osalta. Aikaa ja energiaa ei yksinkertaisesti riitä kaikille eikä tässä iässä jaksa enää teeskennellä yhtään joten miksi sitä pitäisi tuhlata niihin, joilta ei itse saa mitään?

Anteeksipyytelyjen aika on siis ohi. Enkä tarkoita kirjaimellisesti. Me tässä iässä kyllä osaamme pyytää myös anteeksi, jos sille on paikkansa. Jos siis kävisi niin, että olisimme väärässä. Mutta toisaalta emme tunne omantunnon tuskia vaikka räjähtäisimme siellä parkkipaikalla sille tuntemattomalle, joka vie nenämme edestä sen viimeisen paikan. Tai sille, joka kiilaa törkeästi eteemme ruuhkassa saaden meidät lyömään jarrut pohjaan. Tai sille, joka moukkamaisuuttaan ei osaa alkeellisimpiakaan käytöstapoja.

Niin - meitä ärsyttää aika moni asia. Ihmiset ylipäätään. Monesti. Kiintiömme tulee jo usein yhden päivän aikana täyteen - etenkin, jos joudumme olemaan hyvin sosiaalisia. Ei nuorempana ollut tällaista. Sitä jaksoi miten paljon tahansa. Nyt huomaa monesti kiireisen ja sosiaalisen viikon jälkeen, ettei muuta kaipaa kuin rauhaa, yksinoloa tai vain läheisimmät ihmiset lähelleen. Liika on siis liikaa. Onko syynä siis se, että kuormittuu helpommin ihmisistä kuin aiemmin? Vai onko kärsivällisyys ihmisten erilaisuudelle vain vähentynyt?

Vai pitääkö myöntää, että minusta on tulossa vanha, äkäinen akka? Jota toisinaan vaan ärsyttää kaikki. Niin asiat kuin ihmiset. Sellaiseksiko tämä keski-ikä minua muovaa? Nyt kaivataan kiivaasti kanssasisarten lohtua ja tukea. Oletteko keksineet tähän pulmaan lääkettä? Ja jos, niin kertokaa se hyvät ihmiset. Ennen kuin on liian myöhäistä. Vai onko se vain loman tarvetta?

Kiitos ja anteeksi.

On tärkeämpää kasvattaa lapsesta hyvä ihminen kuin hyvä koulussa

Huomenna on taas se päivä. Päivä, jona suvivirsi raikuu kuulaana, kirkkaana ja niin odottavana. Täynnä tätä alkukesän raikkautta, vehreyttä, kukkeutta ja uskomatonta kauneutta. Kesälomalaitumet kutsuvat koululaisia ja jälleen yksi lukuvuosi ja tietty aikakausi päättyy. Kun katselee niitä kaikkia herkkiä, kauniita, elämänsä alussaolevia nuoria , kokee jonkun haikean, kaihoisan läikkyvän sielussa asti ja pyrkivän väkisin silmänurkista ulos. Siinä hetkessä palaa jonnekin kauas menneisyyteen, kun kaikki oli vielä mahdollista ja elämä täysin elämättä edessä. Kun nurkan takana kutsui taas kesä täynnä seikkailuja - vapaus ja huolettomuus. Nämä lakin päähänsä painavat tai peruskoulunsa päättävät, hieman kömpelöinä puvuissaan olevat nuorukaiset ja nuoruuden viattomuutta hehkuvat nuoret naisenalut, jotka ovat naiseutensa nupulla - niin upeita kaikki,että sydänalasta riipaisee. Minulle koulujen päättyminen on ennen kaikkea tätä. Mutta siihen liittyy paljon muutakin.

Ylpeät vanhemmat hehkuttavat lastensa koulumenestystä, stipendejä, loistavia arvosanoja ja upeita todistuksia. Lööpit huutavat 10 L:n kirjoittajista ja jokaisessa koulussa stipendejä jaetaan parhaimmille oppilaille kokokoulun edessä. Hienoa tietenkin tämäkin. Opiskeleminen on erinomainen asia ja lähtökohta moneen asiaan elämässä. Mutta ei yksistään minkään tae. Onneksi tänä päivänä jaetaan myös tsemppari- , hymytyttö ja-poikapatsaita, stipendein huomioidaan myös luokan vastuunkantajia, positiivisia tyyppejä tai muita kannustavia oppilaita, joilla ei pelkästään todistuksen arvosanojen perusteella olisi mahdollisuutta muihin meriitteihin.

Niin - todistusten, arvosanojen ja paremmuuden vertailusta emme varmasti pääse koskaan. Ja olisihan sehienoa, jos omien lasten koulutie sujuisi kuin tanssien ja kymppejä tipahtelisi. Mutta meillä koulutaipaleet ovat aina olleet enemmän tai vähemmän kuoppaisia, haastavia ja keskitien taaplaamista. Se ei tee meistä vanhemmista tai meidän lapsista huonompia. Yritetään muistaa tämä myös huomenna, kun somen kanavat täyttyvät ylpeiden vanhempien jakamista postauksista kymppien täyttämistä todistuksista. Se ei tee myöskään meidän seiskan tai kasin arvosanoja saavista lapsista yhtään sen huonompia. Kenties arvosanojen puolesta kyllä, mutta ihmisinä ei. Sen arvosanan me näemme vasta myöhemmin (jahka näistä teinihuuruista pääsemme). Toivon sydämestäni, että meistä jokainen aikuinen voi olla ylpeä huomenna omasta jälkikasvustaan - oli ne numerot siinä todistuksessa ihan mitä tahansa.

Tässä kuvassa nuorimmainen on aloittamassa 1. luokkaa ja vanhempaa selkeästi ei hymyilytä koulunalku lainkaan....

Muistan näet erään päivän erittäin selvästi vieläkin, vaikka tästä on aikaa liki kuusi vuotta. Tuolloin tämä huomenna peruskoulunsa päättävä erikoiseni tuli silmät ilosta loistaen koulusta kotiin ollessaan kolmannella luokalla ja sattumoisin olin siihen aikaan kotona hoitovapaalla. Kysyin häneltä, että mitä koulussa oli tapahtunut niin kivaa, että hän suorastaan loisti. Tätä kun ei ollut tapahtunut kertaakaan vielä hänen kolutaipaleellaan siihen mennessä. "Äiti, äiti - mun ope kehui mua. Ekan kerran". Jouduin kääntymään selin tyttäreeni, jottei hän olisi nähnyt silmiini kihonneita kyyneleitä.

Niin - joskus se on niin pienestä kiinni. Muistettaisiinhan kehua niitä meidän lapsukaisia? Vaikka he eivät olisikaan aina niitä kympin oppilaita. On kuitenkin huomattavasti tärkeämpää, että lapsistamme kasvaa hyviä ihmisiä, kuin hyviä koulussa. Vaikkei jälkimmäisestäkään ole mitään haittaa.

Ihanaa ja herkkää valmistujais- ja koulujen päättymispäivää kaikille! Nautitaan juhlista, tunnelmasta ja itkuistakin. Ne ovat kuitenkin puhdistavia ja niin herkkyyttä täynnä.

Tämä äiti ainakin joutuu varaamaan kasan nessuja mukaan, koska kaksi elämänvaihetta tulee päätökseen. Toisen murun peruskoulu päättyy ja toinen sulkee ala-asteen ovet. Koulun, jonka ovista on kuljettu jo 9 vuotta jää nyt meidän osaltamme taakse. Joku vaihe lapsuudesta päättyy siihen. Oloni on kerrassaan haikea. Niin haikea, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Huomenna annan luvan itkun tulla. Kun suvivirsi soi.

Virheistä onnenpotkuiksi, voimabiiseistä vahvuutta

Onko teille käynyt joskus elämässänne niin, että jokin asia tai tapahtuma, jota luulitte aluksi katastrofiksi tai elämänne isoimmaksi virheeksi, osoittautuukin joskus myöhemmin täydelliseksi onnenpotkuksi? Että jokin yllättäen tapahtuva moka tai väärä valinta johtaakin teidät jonkin tuntemattoman luo, joka muuttaakin teidän elämänne suuntaa jonnekin minne ette hetki sitten tienneet vielä olevanne menossa? Ja että näiden tapahtumien merkityksen tajuaa vasta paljon,paljon myöhemmin,koska alkuun sitä on vain epäuskoisessa shokissa ja kauhistelee miten minulle saattoi käydä näin?

Nämä ovat tavallaan koko elämän suola. Elämä ei koskaan mene alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan vaan jollain mystisellä tavalla se on varannut meidän jokaisen kohdalle näitä sattumuksia, joita kohtaloksikin voimme nimittää ja päädymmekin jonnekin minne emme olisi koskaan kuvitelleetkaan päätyvämme. Ilmeisesti matkamme on tarkoitus muovata meitä ihmisinä paremmiksi. Sellaisiksi, joiksi meidän pitääkin tulla. Mutta silloin, kun näitä taitoskohtia annetaan eteemme, meidän tulee kyetä ottamaan ne vastaan. Se ei ole koskaan helppoa, sillä muutos tekee kipeää. Lähes poikkeuksetta jonkin ison asian muuttaminen elämässä vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä. Jos ei nyt aina ihan konkreettisesti, niin kuvainnollisesti ainakin. Osa niistä tipauttaa meidät hetkellisesti polvillemme, mutta itse olen oppinut tähän ikään mennessä, että se ei haittaa. Vaikka menisi tovi, niin sieltänousee kyllä. Joskus se vaatii vain ihan kaiken voiman mitä kykenee ammentamaan. Sekä itsestään, läheisistä että vaikka omista voimabiiseistä.

Noin vuosi sitten itsetuntoni sai tähän astisen aikuisikäni suurimman kolauksen, kun jäin äkillisesti työttömäksi isosta ja vastauullisesta johtajatehtävästä. Ne kaikki odotukset, jotka olin itseeni ladannut, toiveeni, ylpeyteni, ammattitaitoni, kunnianhimoni ja näyttämisen haluni murskautuivat yhdessä hetkessä, kun kävelin yhtenä yhtä kauniina ja kuumana toukokuun päivänä kuin mitä tänäänkin, viimeisen kerran sen yrityksen ovista ulos. Olin lähtenyt tehtävään turvallisesta ja hyvästä positiosta ja yrityksestä, jossa minua ja osaamistani arvostettiin. Minulla olisi ollut taatusti hieno ura sielläkin tiedossa. Ihanat työkaverit, hyvät edut ja kohtuullinen palkka. Mutta halusin haastaa itseäni ja vastata elämälle kyllä, kun se antoi minulle huikealta kuulostavan mahdollisuuden kasvuyhtiön johtoryhmässä ja merkittävän ylennyksen -monessakin mielessä. Pääsisin tekemään sydänverellä ja intohimollani työtä. Kehittämään, vaikuttamaan ja tekemään muutoksia parempaan. Tai niin minä kuvittelin, Kuinka väärässä olinkaan. Intuitiotaan pitäisi aina kuunnella mutta minä en kuunnellut. Varoituskellot soivat monta kertaa, mutta vaiensin ne kunnianhimoni ja muiden ambitioitteni sokaisemana. En ollut tiennyt kaikkia faktoja. Minusta tuntui, että minua oli viilattu linssiin ja hyvät aikeeni mustamaalattiin, ihmisten pahoinvointi iski vasten kasvojani ja jouduin kokemattomana esinaisena aivan liian vaikeisiin olosuhteisiin ilman tukea. Ristiriitoja täynnä olevan johtoryhmän kiusaamaksi, ylenkatsomaksi - yhtiössä, jonka arvomaailma ei kohdannut omani kanssa lainkaan. Alle puolessa vuodessa olin kaikesta tästä ja minua ympäröivästä negatiivisuudesta näännyksissä, mutta en olisi siltikään itse osannut lähteä. En ainakaan ajoissa itseni kannalta. Kunnes koitti valintojen päivä ja sanoin tulevaisuudelle siellä "ei kiitos".

Huikaisevaa onnentunnetta ei kestä kauan, kun tajuaa pudonneensa täysin tyhjän päälle ja se mitä aiemmin täyden kalenterin kanssa stressailu oli aiheuttanut, saman teki tyhjän kalenterin ja hiljaisena pysyvän sähköpostin syndrooma. Tunsin olevani täysin nolla. Hylkiö, maalmalta unohdettu, osaamaton epäonnistuja. Kaikkeni antaneena myös täysin lamaantunut, uupunut ja unen puutteesta kärsivä hermoraunio. Niin, sellainen olin vielä vuosi sitten, mutta silti olisin mieluummin jäänyt kuin lähtenyt, kunnes tuli se viimeinen niitti.

Tänä päivänä kiitän luojaa tästä pakotteesta, joka eteeni annettiin, jotta uskalsin hypätä kylmään ja äkkisyvään veteen tietämättä mitä minulla olisi edessäni. Sieltä nouseminen ei tapahtunut yhdessä yössä, ei todellakaan. Olin jopa yllättynyt siitä, kuinka koville se kaikki otti, vaikka ymmärsinkin lopulta ettei vaihtoehtoja olisi ollut. Silti kaikkien niiden tunteiden ja asioiden käsitteleminen vei aikaa. Ja sitä oli myös itselle suotava. Voimat palautuivat vähitellen nukkumalla, urheilemalla, olemalla lasten kanssa ja nauttimalla uskomattoman kauniista ja kuumasta viime kesästä. Se tuli todellakin tarpeeseen. Ilman sitä en tiedä missä olisin tänä päivänä.

Ja nyt. Missä olenkaan nyt? Yhtäkkiä huomaan olevani yrittäjä. Aloittaneeni nollasta, omasta mielestään aivan nollana ja huomaankin, että osaan, pärjään, menestyn ja kas, aivan itsestäni tuon kaiken ammentaneena. Jumalauta, sitä toisinaan on mahtava röyhistää rintaa ja olla ylpeä itsestään. Niin kuuluukin. Ilman, että se tarkoittaisi sitä, että kusi on noussut päähän. Toki tukijoukot ovat olleet vahvasti rinnallani myötävaikuttamassa. En voi väheksyä heidän merkitystään, päinvastoin. Ilman tärkeintä tukijaani eli toista puoliskoani, en olisi tässä nyt. Tiedän sen. Olisin valinnut helpomman tien. Koska en uskonut itseeni tarpeeksi. Ja toisaalta, hän auttoi myös minua purkamaan sisälleni kertynyttä katkeruutta ja jopa vihaa. Kuuntelemalla, kannustamalla mutta myös antamalla minulle keinon. Ai kuinka?

Hän esitteli minulle voimabiisin. Kappaleen, jonka avulla pystyin purkamaan sisälleni kertynyttä kuonaa ilman, että minun tarvitsi mennä hakkaamaan ketään. Huomaan käyttäväni tuota laulua edelleen niinä päivinä, kun tarvitsen hieman adrenaalia tai angstia olemukseeni. Se terävöittää, antaa ns. "munaa" egoon, ilman uhoa tai aggressiivisuutta. Meillä keski-iän kynnyksen ylittänellä tai sillä roikkuvilla on jostain syystä jo oikeutuskin siihen. Me voidaan, jos me halutaan. Eikö?

Tuo biisi on kaikille teille, jotka tarvitsette voimaannutusta tai buustia elämäänne juuri nyt. Tai haluatte purkaa kuonaanne. Kuunnelkaa. Lily Allenin F**k you. Toimii!

"Look inside
Look inside your tiny mind
Now look a bit harder
'Cause we're so uninspired
So sick and tired of all the hatred you harbor...

Fuck you (fuck you)
Fuck you very, very much
'Cause we hate what you do
And we hate your whole crew
So, please don't stay in touch...

Oikeasti toivon teille kaikille ihanan säyseää ja nautinnollista sunnuntain jatkoa, mutta just in case. Kuuntele tuota ja anna mennä! Pus ja ugh. Olipa hienoa avautua. Liki näin vuosipäivänä. Joskus kriisi voi ollakin onnenpotku. Muistakaa se.

Äitienpäivä - juhlista parhain

On taas se aika vuodesta jona äidit, joiden lapset ovat kasvaneet isoiksi, herkistyvät oheisen taulun teksteistä. Sitä huomaa tulleensa vuosi vuodelta vain haikeammaksi, tunteellisemmaksi ja kyllä, mitä ilmeisemmin myös vanhaksi...

Koska aika tunnetusti kultaa kaikki muistot eikä enää muista mitään äitiyden ankeampia puolia kuten valvottuja öitä, kitiseviä lapsia, kuravaatteita, kakkavaippoja, itkupotkuraivareita, uhmaikiä, sairastelukierteitä tai muitakaan pikkulapsiaikaan ah, niin suloisesti kuuluvia vaiheita. Vaan muistelee äitiyden ihanuutta juuri näiden kuvan teesien lailla. Herkistyen ja kiitollisena. Mutta niin se vaan. Niin kliseiseltä kuin se saattaa kuulostaakin, ehdottomasti paras asia jokaisen äidin elämässä on se, että saa olla äiti. Että on saanut kokea kaikki äitiyteen kuuluvat vaiheet ja saa kokea niitä yhä. Voi samaistua kaikkiin noihin lauseisiin, täysin. Jos pohtii äitinä olon tai vanhemmuuden huonompia puolia miettii, niin kohta nelonen kolahtaa, eikö?

Äitiyden myötä pelko ja huolestuminen astuvat elämään. Heti ensimmäisestä tupla-viivasta alkaen pelko on läsnä. Ellei jopa aiemmin. Jo ennen edes niitä viivoja, koska sitä pelkää, jos ei niitä tulekaan. Varsinkin jos sitä toivoo oikein oikein kovasti, niin kovasti, ettei osaa mitään muuta miettiä joka kuukausi eikä niitä viivoja ala kuulumaan. Sitten, kun se onnellinen hetki koittaa, että vihdoin ja viimein ne tupla-viivat hohtavat sinisinä pissaa tihkuvasta putkilosta, kuvaan astuu uudenlainen pelko.

Meneeköhän alkanut raskaus sittenkin kesken. Entä, jos kaikki ei olekaan kunnossa. Sitä odottaa ensimmäistä neuvolaa kuin hullu puuroa, että kuulisi sydänäänet. Seuraavaksi ensimmäistä ultraa, että näkisi itse, että kohdussa varmasti on jotain kasvamassa. Koko 9,5kk sitä välillä toivoo, rukoilee, pelkää, ja miettii, miten kaikki sujuu. Kuulostelee vauvan potkuja, vuoroin vauvan turhan pitkään kestävää hiljaisuutta masussa ja hermoilee. Miksi se ei liiku? Välillä sitä pelkää tulevaa synnytystä, välillä odottaa kiihkeästi, että syntyisi jo. H-hetken lopulta koittaessa sitä pelkää, että kaikki ei sujukaan hyvin tai sitä, ettei lapsi olekaan terve. Sitten sitä huokaa helpotuksesta ja ajattelee, että ihanaa, nyt se vauva lepää tässä rinnuksilla ja kaikki on hyvin.

Mutta kuinka väärässä sitä onkaan. Siitähän se oikeastaan vasta alkaa. Sitä pelkää ja huolestuu, kun vauva nukkuu liian pitkään, että entä jos se ei herääkään. On pakko välillä käydä kuulostelemassa hengittääkö se. Miksei vauva reagoi meluun. Onkohan sen kuulossa vikaa? Entä, jos vauva ei kehitykään juuri samassa tahdissa kuin neuvolassa annetaan ymmärtää. Onkohan siinä joku vialla? Mitenosaa pitää tuon pienen ihmisen hengissä? Kuinka raskas vastuu. Mitä jos pilaan sen? Mitä jos en osaakaan olla hyvä äiti?

Ja kun vauva-ajasta siirrytään taapero-ikääm, alkaa pelkäämään taas uusia asioita. Sitä, että pikkuinen kaatuu, loukkaa päänsä, putoaa jostain korkealta, jos valvova silmä välttää hetkeksikään, kun taapero on oppinut kiipeilemään. Tai iskee sormensa johonkin kuumaan, terävään tai laittaa suuhunsa jotain myrkyllistä tai vaarallista.Lista on loputon ja vaaroja on kaikkialla. Kaikki me äidit muistetaan kuinka väsyttävää aikaa nimenomaan taapero-aika on, eikö? Silloin, kun vauvalla ei ole vielä mitään tolkkua mutta hän pääsee jo kaikkialle ja aika nopeastikin. Huh. Mutta me venytään, jaksetaan, ehditään ja kyetään.

Tulee pikkulapsiaika ja tarhakaverit, pyöräilemään ja luistelemaan oppimiset. Kauheasti lisää loukkaantumismahdollisuksia. Tulee eskariin ja kouluunmeno. Entä, jos lastani kiusataan? Entä, jos häntä syrjitään eikä hänellä ole kavereita? Tulee päivä, jolloin lapsi tulee kotiin itkien sydäntä raastavasti, kun häntä on loukattu tai hän on satuttanut itsensä. Sitä tuntee usein vanhempana pelkojen ohella niin usein riittämättömyyttä, turhautumista, kiukkua,jopa vihaa lasta loukanneita kohtaan. Sitä haluaisi varjella kaikilta onnettomuuksilta ja samalla tietää, ettei se ole mahdollista. Jokaisen meistä on taaperrettava oma tiemme ja olemme kuitenkin aika sitkoja. Pienetkin. Silti sitä usein iltarkouksissaan eniten toivoo vain sitä, ettei mitään pahaa tapahtuisi heille, niille kaikkein tärkeimmille. Jossain mielen perukoilla kaihertaa kaameita ajatuksia ja pelkoja, kun lukee kauhutarinoita joidenkin perheiden tragedioista. Mikään ei liene kamalampaa kuin oman lapsen vakava sairastuminen tai kuolema. Sitä itkee toisten surulle ja samalla pelkää, että entä jos jotain niin kamalaa tapahtuisi itselle. Jo pelkkä ajatuskin saa veren seisahtumaan.

Lapset kasvaa ja se toinen kliseinen lausahdus, jonka on monelta kuullut jo pikkulapsiaikana eli " pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet" alkaa konkretisoitumaan todeksi. Kun he ensimmäistä kertaa ovat kavereidensa kanssa ulkona ja tulevat myöhässä kotiin etkä saa heitä puhelimella kiinni. Se lähes psykedeelinen kauhun tila, jonka valtaan ajautuu lähes muutamassa minuutissa pelkän mielikuvituksen aikaansaattamana, Taatusti juuri niitä asioita on lapselleni tuolla julmassa, kamalassa maailmassa tapahtumassa, kun hän ei ole tullut kotiin eikä vastaa puhelimeen. Kun sitten lopulta tuo nuori nolona hiipii kotiin, kaikki patoutuneet pelot purkautuvat kuin rajumyrsky ilmoille ja sitä huutaa, raivoaa, itkee ja nauraa samanaikaisesti ja nuori katselee sinua aivan ihmeissään. Hänhän vaan unohti, mitä kello oli ja ei kai nyt puolen tunnin myöhästyminen ole niin vakava rikos, eihän?

Tulee ensimmäiset poika- ja tyttökaverit, mopokortit, kavereiden mauto-kyydit (siis mopoautoilla), kotibileet ja kokeilut. Sitä pelkää, ettei ole osannut kasvattaa lastaan niin fiksuksi, että lapsi ajautuu väärään kaveripiiriin tai aineiden käyttäjäksi. Että koulu lakkaa kiinnostamasta, ettei nuori löydä paikkaansa elämässä. Ei pääse mihinkään jatko-opiskelemaan, syrjäytyy, ahdistuu ja masentuu. Pelkoja on niin paljon tässä kohtaa, ettei aina tiedä mistä päästä pitäisi aloittaa.

Niin, sitä se äitiys on. Kuten tuo kohta neljä kertoo: Äitisi oli aina peloissaan - ja on yhä. Se ei kaiketi pääty koskaan, vaikka lapsesi olisi jo aikuinen. Äitiydessä lienee siis pakko oppia sitä sietämään, jos meinaa pärjätä järjissään.

Niin. Näitä kaikkia se äitiys on. Lapset eivät tiedä sitä, mutta he saavat äidit itkemään - usein. Pääosin onneksi ilosta ja onnenhetkistä. Ja kyllä - monta kertaa äidit olisivat halunneet sen viimeisen palan kakkua, suklaata, jätskiä tai mitä vaan. Mutta kohdan 9. mukaisesti, he laittoivat teidät edelleen.

Ja kyllä - lapset aina jossain vaiheessa kysyvät äidiltään, että sattuuko synnytys? Katsokaa kohta 3. Äidiksi ei synnytä koskaan kivutta. Kohtaa 6 jokainen äiti toteuttaa. Etenkin vauva-aikana, koska siitä ei meinannut saada tarpeekseen. Jokainen äiti tekisi sitä mielellään vaikka lapset olisivat kuinka isoja. Ei voi olla silittämättä silkinpehmeää poskea ja katsella kuinka suloiselta lapsi näyttää nukkuessaan.

Kyllä, jokainen äiti myös töppää jossain vaiheessa. Menettää hermonsa, huutaa, komentaa, nalkuttaa, tekee virheitä. Jokainen äiti tietää, ettei todellakaan ole täydellinen. Äitikin on vain ihminen. Kohdan 7. merkityksen ymmärtää oikeastaan vasta sitten, kun tytöstä tulee itsestään äiti. Siinä yhteydessä moni asia kirkastuu ja ymmärtäävaikka sen, miksi äidille pitää ilmoittaa, jos on myöhästymässä. Tai aikuisenakin vielä, kun pääsee perille pitkän ajomatkan jälkeen. Koska äiti ei muuten saa unta. Tai jos ei ole soittanut hetkeen tai päässyt käymään. Koska äiti on muuten huolissaan.

Kohta 8. ei kaipaa selitystä. Lapsen surut ja tuskat tuntee itsessään. Ja ottaisi ne mielellään kantaakseen, jos vain voisi. Mutta elämä ei säästele meitä ketään. Leijonaemo syntyy samassa hetkessä, kun tytöstä tulee äiti. Suurempaa rakkautta ja suojeluvaistoa ei ole.

Niin - huomenna on äitienpäivä. Jos minulta kysytään, se on yksi suurimmista juhlapäivistä mitä vain voi olla. Kohta 10 on meille äideille selvää. We would do it all again. Anytime.

Kiitollisena. Äideistä. Jokaisesta päivästä äitinä. Ihanaa ja kiitollisuuden täyteistä Äitienpäivää jokaiselle. Äidit ovat niin parhaita <3 ps. ja erityisen isot kiitokset kuuluvat myös iseille. Koska ilman isejä, ei meistä olisi tullut äitejä. Juhlitaan siis ihan kaikkia. Pus.