On taas se aika vuodesta. Kun sitä jostain itseensä ohjelmoidusta syystä jää peilaamaan kulunutta vuotta ja listaa niitä asioita, joita on saavuttanut, tehnyt tai mistä tämän vuoden muistaa tai haluaa muistaa. Jotka ovat kaksi aivan eri asiaa - liian usein. Toteutuivatko ne ajatukset ja toiveet, joita vain hetki sitten viime vuoden vaihtuessa tälle vuodelle asetti toiveikseen? Saitko mitä halusit? Mistä unelmoit? Piditkö lupauksesi vai rikkoutuivatko nekin heti ensimmäisen heikon hetken iskiessä?
Joudun kaivamaan vuoden takaisia tekstejäni. En enää muista mitä lupasin. Hah, huomaan etten luvannut mitään. Tai oikeastaan lupasin. Uuden ja terveemmän vuoden aloituksen ja aloitin tammikuussa ns. kehon puhdistautumisen. 4 viikon tehokuurin, joka onnistuikin ja siihen 2kk jatkon, joka ei niin hyvin onnistunut. Ai miksikö? Pysyin lähes siinä dieettiohjelmassa, jota minun pitikin noudattaa. Seurasin ohjeita, olin motivoitunut ja kun sain tuloksia ja aikaa kului, palasin entiseen- Aivan kuten jo tammikuussa aavistelinkin. Kaikki tulee takaisin. Laihtumiseen ei ole oikotietä. Tai no on, mutta ei silloin, jos ei tee pysyviä muutoksia elämäänsä. Samat jenkkakahvat minulla on edelleen. Taitaa muuten olla nyt taas tämän joulun syöminkien jälkeen prikulleen sama painokin. Onko se tehnyt vuodestani yhtään onnellisempaa tai onnettomampaa? Ei.
Mutta itse asiassa sain siitä(kin) tärkeitä oppeja. Opin kehostani uusia asioita. Opin sen, että jos jätän kaikki sokerit pois, voin paremmin. Kipuni jaloista loppuivat. Polviini kertyneet nesteet lähtivät liikkeelle ja olo oli parempi - kaikin tavoin. Myös ilman alkoholia. Sitä harjoitetta teimme kumppanini kanssa myöhemminkin uudelleen. Ja jälleen sama toistui. Nukuin paremmin, olin energisempi, elämäni oli kivuton. Eli - haluan ajatella tätä tilinpäätöstä kirjoittaessani ennen kaikkea niitä asioita, joita olen oppinut tänä vuonna. Vaikka oma hyvinvointi, oma keho ja terveys ovat äärimmäisen tärkeässä roolissa ennen kaikkea mitä vanhemmaksi sitä koko ajan tulee, se ei suinkaan ole ollut tärkein oppini tänä vuonna. Vaikken sitäkään halua ensi vuonna unohtaa. Haluan olla lempeä ja hyväksyvä sille, tehdä oikeita valintoja, mutta kuitenkin niin, etten jaksaisi välittää niistä makkaroista ja kahvoistani niin paljon. Että oppisin hyväksymään itseni paremmin juuri tämän näköisenä ja kokoisena kun kehoni yrittää minulle niin kertoa. Tiedän, että sen kanssa riittää silti vielä töitä. On päiviä joina onnistun paremmin, päiviä joina soimaan itseäni heikosta itsekuristani. Toisaalta - eikö se vähän ole sitä naisen elämää? Elämää keski-iän kynnyksellä?
Palaan vuoden takaiseen. Vaikken luvannut mitään, toivoin sitäkin enemmän. Toivoin sitä, että selviäisin yrittäjyyteni ensimmäisestä vuodesta. Selvisin kyllä, mutta se ei ollutkaan yhtään sellainen kuin kuvittelin. Se oli menestys monellakin tapaa, ylitti odotuksia, sain tehdä töitä upeissa hankkeissa, upeiden ihmisten kanssa eikä yhtenäkään päivänä harmittanut tehdä töitä. Rahaakin tuli. Riittävästi, että selvisin. Hiljaisistakin ajoista. Eikö se kuulostakin unelmalta, joka tulee todeksi? Oli se sitäkin, mutta ennen kaikkea se oli paljon muuta. Opin sen itsestäni, etten pärjää kovin hyvin yksin. Opin sen, kuinka kaipaankaan työyhteisön vitsin heittoa, tuttujen tyyppien naamoja, vaikka ne ärsyttäisivätkin välillä. Kaipaan lounasseuraa, eläkekahveja, pikkujouluja ja yhteisiä tapahtumia, työmatkoja ja tiimipalavereja. Kaipaan tiimini kanssa onnistumisten juhlimista ja pettymyksien purkamista. Opin sen, kuinka paljon kaipaan ja tarvitsenkaan vuorovaikutustilanteita ja kuulumista jonnekin. Vaikka olen saanut tehdä tuttujenkin ihmisten kanssa töitä, se ei ole sama asia. He ovat nyt asiakkaitani. Minä olen se ulkopuolinen, joka vain pistäytyy heidän arjessaan. Olen oppinut sen millaiselta tuntuu, kun kokee ulkopuolisuuden tunnetta, sitä ettei kuulu minnekään, kun kukaan ei soita tai meilaa sinulle. Miltä pettymykset tuntuvat, kun joudut käsittelemään niitä yksin. Kuinka otat ne tunteet itseesi, etkä osaa reflektoida kokemaasi siten, ettei se vaikuttaisi itsetuntoosi. Kuinka epävarmuus ja omat sisäiset mörkösi nakertavat mieltäsi ja tekevät tuhojaan pääkopassasi ja usein juuri ennen nukahtamista. Olen tänä vuonna viimeistään tajunnut sen, kuinka ihminen kaipaa merkityksen tunnetta elämässään. Mikään raha tai puitteet eivät voi tuoda sitä täyttymyksen tunnetta, joka on meihin sisäänrakennettu, jos meiltä puuttuu elämästämme mielekkyys. Sen tarkoitus. Joku syy miksi herätä ja nousta ylös joka päivä. Olen oppinut sen ettei minua ole välttämättä luotu olemaan yksinyrittäjä. En osaa nauttia työni hedelmistä vain yksin. Vaikka rakastan itsenäistä työtä, olen kuitenkin pohjimmiltani täysin tiimipelaaja. Niin - ehkä siinä on ensi vuodelle tavoitetta. Toiveita siitä, mitä elämässään haluaa vielä muuttaa. Yrittäjyys itsessään on upea juttu ja olen siitä selviämisestä kovin ylpeä. Mutta yksin minua ei ole luotu kulkemaan.
Mitä muuta toivoin? Toivoin, että olisin rakkaimmilleni enemmän läsnä. Osin siinä onnistuin, osin epäonnistuin. Tulen muistamaan tämän vuoden 2019 ennen kaikkea yrittäjyyteni ensitaipaleesta, mutta myös kaikista niistä perheemme yhteisistä matkoista, joita etuoikeutetusti olen saanut kokea. Vuotemme vaihtui teinien mutinasta huolimatta yhteisellä urheiluleirillä ja näin jälkeenpäin ajateltuna se oli upea reissu. 4 päivää täyttä urheiluohjelmaa ja yhdessäoloa. Saimme viettää pääsiäisen lasketellen pohjoisessa, juhannusta vaihdettiin yhteisellä asuntoautotournella nähden uskomattoman upean Norjan ja Suomen pohjoisimmat kolkat. Ja kesälomalla oli aikaa olla läsnä. Kuumalla hiekkakentällä hevosten maailmassa, Kroatian kauneutta katsomassa ja vaikka mitä ihanuutta kokemassa. Mutta unohdinko silti jotain olennaista tänä vuonna? Kiireet veivät välillä mukanaan ja olin myös poissa. Muistinko lainkaan pysähtyä arjessa ja kysyä niiltä tärkeimmiltä, että "Mitä sinulle oikeasti kuuluu tänään?". En. Tänän vuonna olen oppinut myös sen, että piinaavan usein vajoan sinne omiin syövereihini ja unohdan katsoa lapsiani tai kumppaniani silmiin ja esittää tuon kysymyksen. Ja ennen kaikkea pysähtyä kuuntelemaan heidän vastauksensa. Ilman puhelinta, ilman kiirettä. Läsnäollen. Sen vuoksi se tulee seuraamaan minua myös ensi vuoteen. Koska sen osalta olen keskeneräinen. Mikään ei ole niille rakkaimmille tärkeämpää kuin tuo yksi kysymys. Edes joskus. Vahvoiltakin täytyy sitä kysyä. Ei pelkästään kaataa heidän kannettavakseen sitä omaa taakkaansa. Ei aina vyöryttää vain niitä omia huoliaan, stressinaiheitaan ja hölynpölypuheitaan. Yksinäisyys voi hiipiä elämään kuin varkain. Ja se lähtee siitä, kun unohdetaan kysyä.
Niin -vuosi 2019 tulee ihan pian päätökseen. On äärimmäisen hyödyllistä pysähtyä siksi pieneksi hetkeksi, että ehtii katsoa taakseen mitä tästä vuodesta jää käteen. On hienoa, että niitä omia saavutuksiaan ja onnistumisiaan miettii, mutta joskus on tärkeämpää myös uskaltaa katsoa peiliin ja pohtia niitä omia virheitään ja asioita, joita kenties vielä tahtoo muuttaa. Vuosi 2019 ei ollut mitäänsanomaton vuosi. Se oli erittäin opettavainen vuosi - monella tapaa, mutta olen huojentunut, kun uusi vuosi pian alkaa. En oikeastaan malttaisi edes sitä odottaa. Kuten jok´ikinen vuosi tässä kohtaa, olotila on kutkuttavan odottava. Aivan kuin jotain mielettömän ihanaa ja upeaa olisi aivan nurkan takana. Ja niin onkin. Sillä silloin alkaa aivan uusi vuosikymmen ja jälleen kerran edessämme on ne täysin puhtaat, täysin kirjoittamattomat 365 tyhjää sivua edessämme ja voimme tehdä vuodestamme juuri sellaisen kuin toivomme. Eikö? Ei lupauksia tänäkään vuonna, vain toiveita. Toive vaikka siitä, että ensi vuosi tulisi olemaan vuosi, jolloin vihdoin liki 4 vuoden etäsuhteen jälkeen pääsisimme vihdoin laittamaan yhteistä kotiamme. Jonnekin paikkaan, joka olisi juuri se oikea. Eihän sitä koskaan tiedä, eihän? Uusi vuosi on lupauksia täynnä. Muistakaa kuiskata ne tähtiin, kun vuosi vaihtuu. Pus.
Huikeaa Uutta Vuotta 2020 kaikille rakkaat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti