Jyvät akanoista...

Niinhän sitä sanotaan, että vaikeuksissa ystävyys punnitaan. Ne ketkä rinnallasi seisovat ja jäävät seisomaan, kun on myrskyisää, ovat kultaakin kalliimpia. Minä tiedän sen. Ja ystäväni tietävät ketä tarkoitan. Esimerkiksi ero on iso kriisi ja se on monille ystäville ja läheisillekin vaikeaa. Ymmärrän sen.
Kenen joukoissa seisot eron jälkeen? Pitääkö valita puoli? Tosi ystävien ei tarvitse sitä kysyä. Eroaminen ei tarkoita eroa ystävistä vaikka luonnollisesti tilanne muuttuu ja ystävyyskin muuttuu, varsinkin yhteisten ystävien kohdalla. On luonnollista, että muutos pelottaa. Mutta edelleen voi olla molempien ystävä, jos siltä tuntuu.




Olen itsekin joutunut pettymään toisinaan itseeni, etten ole osannut olla ystävä hädän hetkellä. Aina myöskään en ole löytänyt oikeita sanoja, ja etäisyyden otto on ollut ehkä pakokeino ahdistavalta kohtaamiselta. Kun ei tiedä miten olla, on helpompi olla ottamatta yhteyttä. Etenkin jos ei olla niin läheisiä ystäviä ja jos toista kohtaa suuri suru. Puolison kuolema, vakava sairaus, työttömyys, avioero, konkurssi. Miten niiden kanssa toimia? Usein kuitenkin riittää se, että tietää, että toisen puoleen voi kääntyä tiukan paikan tullen. Että toinen on siellä ja kuuntelee. Tai laittaa vaikka ohi mennen viestin "Miten jaksat?". Se ei tarvitse monesti muuta. Mutta monille meistä on helpompi kulkea laput silmillä, ohitse. Näkemättä ja kuulematta. Välinpitämättömänä. Jokainen elää omaa elämäänsä. Toisille se sopii. Toisille onneksi ei. Viime aikoina oman elämäni pohdinta on koetellut voimavarojani enkä välttämättä ole osannut itsekään kysyä ystäviltäni kuinka he jaksavat. Olen käpertynyt liikaa itseeni. Pyydän anteeksi, jos olen itse ollut ne laput silmillä. Mutta tiedän, että te ymmärrätte.




Olen kiitollinen siitä, että elämässäni on upeita, sielukkaita, tuntevia, kypsiä, älykkäitä ihmisiä, joita voin ystävikseni ylpeydellä kutsua. Kun on vaikeaa, heiltä tulee juuri yllämainitun kaltainen viesti. Tai he lähettävät tsemppi-terveisiä. Tai he tarttuvat luuriin vaikka istuessaan autoon ja soittavat kysyäkseen kuulumisia. Raivaavat tilaa kalenteriin sopiakseen vaikka pikaisen tapaamisen tai jopa enemmän. Tai heihin törmää hiihtoladulla juuri, kun olet ajatellut häntä. Olen niin rikas.



Elämän tienhaarassa moni asia muuttuu. Se myös karsii niin sanottuja ystäviä. Kautta rantain kuulet miten joku sinua suomii ratkaisuistasi. Kyseenalaistaa elämääsi ja päätöksiäsi. Toisaalta sekin on parempi. Tiedät kenen joukoissa hän seisoo. Pahimpia ovatkin ne "ystävät", jotka eivät sano mitään päin naamaa, mutta selän takana latelevat omia totuuksiaan. En ole koskaan osannut käsitellä heitä. On hyväkin, että sellaiset karsiutuvat. Ystävikseni pääsevät ne, joilla on "palleja" sanoa asiat minulle päin naamaa. Siihen täytyy pystyä ja ne täytyy pystyä perustelemaan. Sitä arvostan. Eriäviä mielipiteitä ja näkemyksiä saa olla. Kestän myös kritiikkiä toisin kuin moni luulee. Mutta epäoikeudenmukaisuutta ja munattomuutta en voi sietää.




Olen kuullut, että moni kyseenalaistaa ja ihmettelee miksi kirjoitan näin avoimesti tänne blogiini. Enkö ajattele kuinka tämä voi haavoittaa? Minut tuntevat tietävät, etten ole tunteeton. Todellakaan. En ole myöskään toisten ihmisten kommenteille immuuni. Totta kai ne satuttavat. Olen miettinyt paljon miten voin kirjoittaa asioita itselleni auki, ja usein hakenut myös kirjoituksille asian osaisten siunauksen. Aina en.Toisinaan minun on vain päästettävä höyryjä näin ulos, jäsentää ajatuksiani, hakea suuntaa elämälleni.




Vaikka eropäätös olisi toisen osapuolen, suru on silti yhteinen. Tämä on yksi minun tavoistani käsitellä asiaa.  Pyrin siihen, etten olisi loukkaava. Vaan enemmänkin kertoisin asioista niin kuin minä ne jäsennän kuitenkin kaikella kunnioituksella. Aina voi myös tehdä valinnan ja jättää lukematta.




Jälleen kerran. Tämä on vain yhden ihmisen subjektiivinen totuus.




Tänään ylistän tätä kaunista päivää ja kiitän ystävieni. Ystäväni - kiitos, että olette olemassa. Saan teistä järjettömästi voimaa. Kuten me kaikki toisillemme sanomme, asioilla on tapana järjestyä.

Totuus ei ole koskaan valhe..vai onko?

Lasten suusta kuulee totuuden. Toisinaan se kirpaisee kovempaa kuin mikään koskaan aiemmin. Toisinaan se sulattaa sydämen välittömästi. Miksikö? Koska lapsi harvoin osaa teeskennellä tai miellyttää aikuista sanomisillaan. Se on puhdas totuus. Ainakin heidän näkökulmastaan. Niinhän totuudet ovat aina. Subjektiivisia.

Viime viikolla sain tuta mitä se lapsen tuska ja pohdinnot voivat olla. Käsittelimme eroamme lasten kanssa. Sitä ei ollut helppo kohdata. Se on suorastaan kamalaa. Kun oma lapsi kysyy sinulta "saako äiti sinua vihata?"  tuntuu, että sydän käpertyy niin pieneksi, että on vaikea hengittää. En voinut vastata muuta kuin, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja niitä saa tuntea. Niitä saa tuoda julki vaikka vihaaminen ei ratkaisekaan mitään. Mutta tunteille täytyy antaa tilaa ja yrittää keskustelemalla avata sitä mistä ne kumpuavat. En tiedä onnistuinko siinä. Totuus satuttaa. Mutta satuttaako valhe vielä enemmän?

Me aikuiset sorrumme valtavan usein valheisiin. Jätämme asioita kertomatta tai kaunistelemme niitä omien tarkoitusperiemme vuoksi. Onko sanomatta jättäminen valhetta? Vai säästämmekö siinä toisiamme? Riippuu varmasti siitä mitä jätämme kertomatta. Valkoiset valheet ovat vielä asia erikseen. Kehumme toisiamme tarkoittamatta sitä. Vääristelemme vastauksiamme, koska emme halua loukata tai välttelemme konflikteja.

Usein valehtelemme myös itsellemme. Koska totuuden käsitteleminen on rankkaa ja ne vastaukset, jotka saatamme löytää, ovat niin vaikeita käsitellä, että on helpompi valita valheellisempi, kohtaamaton vaihtoehto. Jätämme asioita käsittelemättä. Painamme ne taka-alalle ja siirrymme elämässämme eteenpäin olematta siihen valmiita. Se on itsepetosta. Lopulta se maton alle lakaistu kuona tulee pintaan. Kun pysähdymme tai meidät ajetaan nurkkaan. Totuus tavoittaa aina.

Sanotaan, että valehtelu ei kannata. Että siitä jää aina kiinni. Etenkin kun valehtelemme itsellemme. Silti totuuden katsominen silmästä silmään ei ole aina kaunista. Eikä kivutonta. Mutta loppupeleissä se on ainoa oikea tie.

Totuus ei ole koskaan valhetta. The truth is never a lie lauletaan eräässäkin laulussa.

Totuus on, että elämä voi olla toisinaan raakaa. Se ei silti tarkoita etteikö se voisi olla myös kaunista. Kivutonta en siitä lupaa, mutta elämä on silti aina suuri siunaus. Ja se kantaa - kun olemme ennen kaikkea itsellemme rehellisiä. Muu seuraa perässä. Ottakaamme mallia lapsistamme.

Sanoittakaa elämäänne rehellisesti, totuus voi kirpaista mutta se on silti parempaa kuin teeskennelty totuus.

Tiistai-aamun syvällisiä ajatuksia

Älä koskaan häpeä arpiasi.

Se vain osoittaa, että olit vahvempi kuin se, mikä yritti sinua satuttaa.

Kirje puolisolleni

Tämä on tähän astisista kirjoituksistani ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Tuskallisin, haavoittavin, henkilökohtaisin. Tiedän, ettet halunnut, että tätä julkaistaan ja silti teen sen. Pyydän anteeksi sitä. Mutta teen tämän sekä itseni että sinun vuoksesi. Tiedän, että tämä tuo kaiken konkreettiseksi ja siksi se tekee kipeää. Toisaalta  kaikki meidän läheiset jo liki pitäen tietävät tämän. Teen tämän myös siksi, että toivon sen auttavan heitä ymmärtämään miksi olemme tässä tilanteessa.





Te, jotka olette seuranneet tätä taivaltani sieltä syyskuusta lähtien, olette saattaneet rivien välistä tulkita (eikä aina sitä ole sieltä rivienkään välistä tarvinnut onkia) että kaikki ei ole ollut elämässäni pelkkää auringonpaistetta. Olen syväluodannut elämääni viimeiset puoli vuotta ja tehnyt eräänlaista surutyötä samalla. Analysoinut elämääni, miettinyt missä olen, ja mihin olen menossa. En tiedä sitä kovin hyvin vieläkään. Samalla tämä tutkimusmatka itseeni on ollut irtiottoa sinusta, puolisostani.



18 yhteistä vuotta on pian takana, olemme siis käytännössä kasvaneet aikuisuuteen yhdessä. Voisi sanoa, että meillä on käsissämme hyvin klassinen tarina. Kasvoimme yhdessä, perustimme perheen, elämämme vei meitä mukanaan, lopulta minä kasvoin meistä erilleen. Matkamme varrella on tapahtunut valtavasti upeita ja ihania asioita, mutta myös niitä, jotka ovat tuoneet suhteeseemme katkeruutta, pikku hiljaa, ajan kanssa. Katkeruus on johtanut siihen, että emme ole aina halunneet toisillemme vain hyvää. Töittemme puolesta (lähinnä minun)olemme eläneet viimeiset kuusi vuotta hyvin erillisinä. Kysyitkin, että onko se ollut sen arvoista? Vastaan näin jälkiviisaana: "ei". Se on johtanut siihen, että emme ole tarvinneet toisiamme arjessamme kuten puolisot yleensä. Se on etäännyttänyt meitä lisää.





Olemme tehneet virheitä. Kuten ketkä tahansa pitkässä parisuhteessa eläneet. Kerran jo eronneet ja muuttaneet erilleen. Uskalsimme kuitenkin yrittää uudelleen ja antaa meille vielä mahdollisuuden. Olemme käyneet vuosien saatossa terapiassa ja saavuttaneetkin sillä paljon. Nähdäkseni olemme kääntäneet jokaisen kiven minkä olemme voineet ja tehneet parhaamme. Moni asia on ihan hyvin juuri nyt.





Sinä kysyt, miksi se ei riitä? Mitä vielä haluan elämältäni?





Voi kun tietäisit, kuinka paljon olen halunnut unohtaa sisäisen tyhjyyteni ja tuntea, että kuulumme yhteen, tuntea, että rakastan. Olen halunnut ohittaa nämä ajatukset, suorittaa elämääni, niin ettei minun ole tarvinnut pysähtyä. Paeta sitä tekemiseen, kiireeseen, yhteisten lomien järjestämiseen. Lopulta ihminen ajetaan tilanteeseen, jossa hänen on pakko kohdata ne pahimmatkin pelkonsa, kohdata itsensä. Rehellisesti, syväluodaten. Olen siinä tienhaarassa.





Olen aina kiitollinen siitä mitä olen saanut kanssasi kokea, enkä koskaan tule sitä kyseenalaistamaan. Olen voinut kertoa sinulle näistä vaikeistakin asioista, jotka tiedän, että satuttavat. Olen kiitollinen siitä, että olet kuunnellut. Arvostan sitä ja arvostan sinua ihmisenä. Vaikka et aina ymmärräkään.


Olen pyytänyt sinulta anteeksi ja pyydän yhä. Olen niin pahoillani kaikesta mikä on aiheuttanut sinulle tuskaa. Siitä, että olen loukannut sinua ja loukkaan yhä. Etenkin kun näen kuinka paljon myös sinä kärsit lastemme surun, huolen ja tuskan vuoksi. Se satuttaa minuakin. Todella paljon.





En ole paha ihminen, et sinäkään. Mutta minä en voi teeskennellä jotain mitä ei ole vain siksi, että muut niin toivoisivat.  En etsi syyllistä, toivon, ettet sinä tai kukaan muukaan sitä tee lähipiiristämme. On helppo tuomita, helppo osoittaa sormella kuka teki enemmän virheitä tai kuka epäonnistui.  Kuten Sami Minkkinen blogissaan sanoi, tunteiden kohdalla ei voi epäonnistua. Ne joko on tai niitä ei ole. Ihmissuhde ei epäonnistunut, se vaan tuli tältä osin päätökseen. Ja se on surullista.





Niin surullista, eikä se vielä tähänkään lopu. Mutta haluan uskoa, että myrskyn jälkeen on poutasää. Että me emme lopullisesti menetä toisiamme, vaan, että matkamme jatkuu tästä erilaisena. Minä olen edelleen se ihminen, jonka olet tuntenut liki koko aikuiselämäsi. En ole enää se sama ihminen kuin tavatessamme, mutta ole kiltti, älä vihaa, vaan hyväksy, ettei elämä mene aina käsikirjoituksen mukaan. Se ei silti tarkoita, että tarina on epäonnistunut tai ettei se voisi päättyä onnellisesti. Se ei pääty vaan siten kuin minä ja sinä luulimme. Ja voihan olla, että epilogi on yhä kirjoittamatta. Vain aika näyttää millaiseksi ne viimeiset sanat ja lauseet tähän kirjoitetaan.

Ystävyyden ylistys

Ystävyys ei vaadi mitään, sitä kun hellästi vaalien arvossaan pitää.
Jutut jatkuu siitä mihin ne jäivät, jaetaan surut, murheet ja ilon häivät.

Nauretaan, joskus itketään, ja sitten taas lauletaan.
Ystävyys on elämän suola, tai pimeydessä näkyvä valon juova. Se antaa uskomatonta voimaa ja iloa, tuo elämän harmauteen kaivattua valoa.

Sanotaan, että Ystävä hädässä tunnetaan ja siten ystävyyden tärkein asia sanoiksi puetaan. Elämä olisi niin paljon raskaampi kokea, jos kukaan ei olisi antamassa tukea.

Tänään on hyvä päivä Ystävyydestä kiittää, katse taivasta kohden siirtää ja kädet yhteenliittää. Olla kiitollinen mitä ja ketä elämä eteen on tuonut, kun se ystäviä siihen on suonut.

Tänään kannattaa ystävyyttä vaalia, ja päivään onnea siten haalia.

Kiitos omille ystävilleni kun olette jaksaneet matkassani kulkea, en koskaan oveani aio teille sulkea. Kiitollinen olen suuresti kun olette osa elämääni ja pidätte koossa minut & pääni. Rakastan teitä nyt ja aina, ystävyytemme ei ole vain laina.

Ihanaa Ystävänpäivää aarteet 💋

Epämukavuusalueella...

Tämä viikko on ollut poikkeuksellinen. Minut "heitettiin" viikoksi tekemään sellaista mitä olen tähän asti vain kouluttanut. Kuulostaa hullulta ja oikeastaan ihan pöljältä, mutta se on totuus. Joku on joskus sanonut, että jos et tiedä asiasta mitään, ala kouluttajaksi. Oli vähän sellainen tunne, kun reissuun tällä kertaa lähdin.


Tiesin, että minun täytyy onnistua tai jatkossa opeiltani putoaa pohja. Uskottavuus menee, jos minulla ei ole esittää mitään konkreettisia tuloksia. Kyllähän se jännitti. Mietin, että entä jos epäonnistun? Entä jos en saa mitään aikaiseksi? Kuinka voin sen jälkeen kirkkain silmin väittää jälleenmyyjillemme, että hei, tehkää te kuitenkin näin, tietäen, etten minäkään siinä onnistunut.


Niinpä valmistelin viikkoani huolellisesti. Paneuduin yhteen asiaan ja asiakaskohderyhmään (toki yhdessä tämän viikon työnantajani kanssa) ja satsasimme siihen. Se kannatti. Kun on noin lyhyt aika kyseessä ja kuitenkin asiakkaan näkökulmasta merkittävistä päätöksistä, ei voi sohia vain sinne tänne. 


Se on mahtava tunne. Kaupan klousaaminen. Siitä saa melkoiset kicksit ja se adrenaliini-ryöppy ja onnistumisen huikaiseva tunne on koukuttava. En yhtään enää ihmettele, miksi myyntityö motivoi ja innostaa tiettyjä ihmisiä ja toisaalta, jos kauppa ei käy, syö ja latistaa sen innon. Näin ja koin viikon aikana näitä molempia ääripäitä. Tunsin pitkästä aikaa ylpeyttä siitä, että uskalsin lähteä haastamaan itseäni ja mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle tekemään asioita, jotka ovat kuitenkin minulle loppupeleissä varsin vieraita, ja onnistua siinä. Ylpeyttä myös siitä, että saan aidosti tätä kokemusta hyödyntäen jakaa viikon aikana omaksumiani uusia oppeja ja havaintoja meillä sisäisesti. Kaikkien tulisi tehdä tätä! Ainakin heidän, jotka ovat mukana päätöksenteossa ja jotka vaikuttavat olennaisesti siihen, mitä kentällä itse asiassa loppuasiakkaiden kanssa tapahtuu.


Oivalsin myös, että rutiinit työssä eivät pelkästään aina ole hyvä asia. Sitä monesti tekee töitään aika lailla laput silmillä ja moni havainto jää huomaamatta. Menee siitä mistä aita on matalin ja tekee vain välttämättömimmän. Kun joutuu tai pääsee tekemään jotain ihan muuta eikä ole sitä omaa rutiinia ja tuttua  turvallista ympäristöä, sitä on ihan eri lailla hereillä koko ajan. Imee itseensä tietoa, tekee havaintoja, tuntee, että oppii uusia asioita. Veri virtaa suonissa vahvemmin, kohisten ja tuntee elävänsä. Energia suorastaan pulppuilee.


Jostain syystä, kun kirjoitan tätä, minulla soi päässäni Robinin ja Elastisen yhteinen kappale "Heittäydy täysii, mitä ikinä teetkin. Elä nyt, missä ikinä meetkin. Silmissä kipinän hetki".


Juuri sellainen viikko minulla oli. Olen siitä kiitollinen. Aion jatkossakin heittäytyä täysii, mitä ikinä teenkin. Tehkää tekin niin. Käykää välillä epämukavuusalueilla, niin tiedätte mistä puhun. Rentouttavaa lauantaita!

Onnellisuuden avaimet..

Näin Ystävänpäivän kynnyksellä sitä jotenkin herkistyy aina elämän prioriteeteille. Kun etsin tuliaislahjoja tyttärilleni, törmäsin tähän ihastuttavaan korttiin ja sen tekstiin, joka puhutteli minua suuresti. Voi kunpa nämä muistaisi aina...

Onnellisuutta meille kaikille <3

Aamun aikaisia aatoksia..

Liittyyköhän tämä aikainen aamuheräily tähän ikääntymiseen? Eikö kaikki iäkkäät ihmiset aina nouse kukonlaulun aikaan ylös?
Sunnuntai-aamu ja kello seitsemältä tikkana ylhäällä. Toisaalta rakastan yli kaiken näitä aamun hiljaisia hetkiä, kun muut vielä nukkuvat. On aikaa vain itselle ja aivot raksuttavat nollautuneina kosmisissa sfääreissä.

Heräsin siihen tunteeseen taas, että minun on pakko alkaa kirjoittaa. Se on niin outoa.


Tänään haluan kirjoittaa yllätys, yllätys tunteista ja tarkemmin sanottuna vastatunteista ja käänteisistä tunteista. Mielenkiintoista, että olen törmännyt tähän ajatukseen tämänkin viikonlopun aikana useita kertoja. Konkreettisimmin eilen illalla. Vanhempi tyttäreni tuli kotiin yökylästä ja meillä oli ihanat keskustelut siitä. Keskustelujemme jälkeen halasin häntä pitkään, nuuhkin hänen hiuksiaan ja kerroin kuinka paljon rakastan häntä. Tiedätte. The moment. Niitä hetkiä, joita vaalii sydän alassaan pitkään.


Vain muutamaa tuntia tätä hetkeä myöhemmin, raivoan ja huudan hänelle kuin silmitön. Edelliskerrasta on onneksi pitkä aika. En tiedä nytkään ihan täysin miksi leimahdin niin suuresti, mutta tässä tilanteessa molemmat siskot provosoivat toisiaan ja se kielenkäyttö riistäytyi jälleen kerran ihan lapasesta. Olen uhkaillut pitkään, että jos kielenkannat eivät siistiydy, niin suut pestään saippualla. Ja niin kävi nyt. En ole todellakaan ylpeä miten tilanteen hoidin, koska kaikille jäi paha mieli vaikka kävimmekin asian vielä sen jälkeen läpi ja pyysimme toisiltamme anteeksi.


Mutta tuokin tilanne sai minut miettimään sitä, että vaikka monet sanovat vihan olevan rakkauden vastakohta, niin se ei pidä paikkaansa. Viha tai raivo ovat itse asiassa projisoituneita, käänteisiä tunteita rakkaudelle. Tämän näkee muun muassa erotilanteissa hyvin. Tästäkin eilen ystäväni kanssa puhuimme. On helpompi vihata toista osapuolta, koska enää ei voi rakastaakaan. Ystäväni törmää työssään usein eronneisiin vanhempiin, jotka tekevät kaikkensa ollakseen hankalia toisilleen, mutta vihaamalla ja vahingoittamalla toinen toistaan, nämä epäkypsät aikuiset eivät tajua kuinka paljon vahinkoa he aiheuttavat sen kaiken keskiössä olevalle lapselle. Sitä en ole koskaan kyennyt ymmärtämään. Miksi lapsia käytetään kiristyskappaleina siinä välissä? Miksei voida nousta kaiken sen oman tuskan yläpuolelle ja ajatella sen lapsen etua? Monien viranomaisten kädet ovat sidottuja yhteiskunnassamme, jos molemmat vanhemmat eivät puolla lapsen kohdalla samaa asiaa ja usein silloin kärsii vain tuo viaton pieni ihminen. Se on surullista.


Mutta huomatkaamme - taustalla on jälleen vain se tunne, jota aikuinenkaan ei ole osannut käsitellä. Hän ei ole käynyt läpi omaa sisintään huomatakseen, että rakkautta on yhä jäljellä. Hän on heijastanut sen vihaksi. Auttaisiko se, että myöntäisi itselleen totuuden ja katselisi sitä silmästä silmään, jolloin aikanaan siitä polttavasta tunteesta tulee enää vain kädenlämpöinen kuten Mariskakin laulaa. Se haalenee, eikä enää satuta niin paljon. Koska niinhän se on. Rakkaus haalenee. Intohimoinen, kuuma rakastuminen muuttuu usein vuosien saatossa lämpimäksi välittämiseksi. Ensin roihuava liekki imaisee kaiken alleen, joka ajan saatossa muuttuu hehkuvaksi hiillokseksi. Se onkin sitten taitolaji miten sitä hiillosta pitää yllä.


Koska surullisinta on, jos se hiillos hiipuu ja muuttuu mustaksi ja kylmäksi. Sitä on lähes mahdoton enää herätellä. Niinpä sanoisin, että rakkauden vastatunne ei suinkaan ole viha, koska sen saa leimuamaan. Liekin saa eloon. Tunne on olemassa. Rakkauden vastatunne on rakkaudettomuus, joka itse asiassa on sama asia kuin välinpitämättömyys. Mikään ei tunnu enää miltään.


Kumpi sitten on parempi, jos mietitään nykyistä yhteiskuntamme tilaa? Sitä, että vihaa ja raivoa on paljon vai sitä, että välinpitämättömyys vallitsee? Saisimmeko jotenkin sen olemassa olevan tunteen kääntymään? Vai olisiko helpompi saada välinpitämättömät havahtumaan ja tuntemaan? Koska ilman tunnetta ei ole tekoja. Tunne määrittelee tekojamme. Sen näin jo eilisestä episodista. Jos olisin välinpitämätön, olisin vain todennut, että no aivan sama mitä siskokset toisilleen sanovat tai puuhaavat. Antaa olla. Jos olisin ottanut rakkauden päällimmäiseksi tunteeksi, olisin hoitanut tilanteen toisin.


Ei ole siis lainkaan yhdentekevää, kuinka meitä ihmisiä tulisi ohjata. Jos haluamme saavuttaa ja tehdä hyviä asioita, ruokkikaamme rakkauden liekkiä. Ei anneta vihanleimahduksille ainakaan liikaa tilaa. Mutta älkäämme kuitenkaan päästäkö liekkiämme sammumaan. Se ei johda mihinkään.

Punaisen pallukan orja...

Nimeni on Piia ja olen addikti. Olen koukussa punaisiin pallukoihin.


Uskon, että minulla on kohtalotovereita paljon ja te aktiiviset somettajat ainakin tiedätte mistä puhun. Ainakin, jos olette Applen tuotteiden käyttäjiä..Muista luureista tai padeista en mene vannomaan...


Kurkkailen niitä pallukoita pitkin päivää. Heti ensimmäiseksi, kun silmäni avaan. Kävellessä autolta työpaikan ovelle, kahvi- ja wc-käyntien aikana (kyllä, valitettavasti myös pytyllä istuessa), toisinaan myös autoillessa (tiedän - se on järkyttävää, mutta pyrin siihen, että sitä tapahtuisi vain liikennevaloissa), välillä kesken töidenkin, kun aivoja pitää nollata, joskus ruokaillessa, kun lapset eivät ole kotona ja etenkin iltaisin. Luurini suorastaan imeytyy kämmeneeni, kun niin ahkerasti sitä selaan. Hektisen ruuhkavuosielämäni ansiosta ehdin tavata aivan liian vähän ystäviäni. Kun minulla olisi aikaa soittaa heille päivisin ollessani tien päällä, he ovat töissä. Iltaisin puolestaan kuskaan lapsiani tai olen harrastuksissa, kun olen kotona. Silloin harvemmin ehdin soittaa kenellekään ja toisaalta - myös ystäväni elävät tätä samaa kiireistä ruuhkavuosiaikaa. Hekin ovat iltaisin kiinni. Puhelinta ei siis ehdi käyttää sen ominaistarkoitukseen mutta some-kurkkailua ehtii harrastamaan.
Kukahan hummalissuista on laittanut päivän kuulumisia? Ketkä ovatkaan aktiivisina tällä hetkellä. Pitäisiköhän laittaa mese-viestiä.Onkohan kukaan kommentoinut blogiani? Tai mitähän Facebook-kaverini ovat tänään jakaneet? Ai, onpa mielenkiintoinen kommentti, tykkäänpä siitä. Ihana jako tuo ja niin suloinen kuva tuo...Tykkään, tykkään, kommentoin, jaan....


Ja niinpä saan taas ihailla uusia punaisia pallukoita, kun niitä pompsahtelee kommentoimiini viestiketjuihin, kuviin ja päivityksiin. Se on mahtavaa. Ei tunnu useinkaan tien päällä niin yksinäiseltä. ja iltaisinkin ehdin vaihtaa kuulumisia useiden ystävieni kanssa. Aina on joku jossain linjoilla ja näen mitä hän laittaa tai viestittelemme.


Soitanko enää juuri kenellekään ystävistäni tai tutuistani? Enpä juuri...Se on kamalaa. Oikeasti. Puhun lähes yksinomaan sormillani nykyisin. Havahduin viikonloppuna tähän tietoisuuteen, kun eräs asiakkaistani kommentoi minulle kuinka järkyttävän nopeasti kirjoitan neljällä sormella. Totta. Kun minä olin koulussa, niin konekirjoitusta vielä oli, mutta sen tiedettiin jäävän pian historiaan eikä kukaan enää halunnut opetella 10-sormijärjestelmää. Olisikohan sittenkin pitänyt? Nyt rasitan aivan liikaa molempia etusormiani ja toisinaan myös keskisormia...


Noh, niidenkin avulla näköjään ehtii hirmu hyvin (ja paljon) jos jonkinlaista viestiä kyhäämään...
Mutta tähän on siis tultu. Koska olen punaisten pallukoiden orja, postaan, kommentoin, tykkään, jaan, ,mesetän, whatsuppaan, tekstaan, instaan ja vaikka mitä päivittäin niin paljon, että ei ihmekään, kun en enää juuri tv:tä ehdi katsella. Onneksi sentään vietän muuten suht normaalia elämää. Käyn töissä, vietän aikaa lasteni kanssa, urheilen, tapaankin joskus ihmisiä jne. Orjuus ei ole käsittääkseni vielä muuttanut minua muuten ihmisenä mutta luulen saavani jonain päivänä jonkun niska- tai rannejumin, kun tämä näpyttely on kestänyt vuosia.


Mutta käyttäytymistäni se todellakin on muuttanut. Muistan eräänkin kerran kun olimme ystävieni kanssa purjehduslomalla. Arvatkaa millä perustein valitsimme ravintolan iltaisin? Kun kerran päivisin jouduimme olemaan ilman nettiyhteyttä, niin iltaisin oli pakottava tarve päästä ilmaisen Wi-Fi:n ääreen...Luonnollisesti..


Niin - meitä on paljon. En ole yksin. Se ei toisaalta lohduta yhtään. Pitäisiköhän perustaa anonyymien some-addiktien kerho? ASA? Olen joskus miettinyt, että yrittäisin vieroittaa itseäni punaisten pallukoiden addiktiosta, mutta se on jäänyt toistaiseksi vain mietintäasteelle. Mitään väkevämpää aietta saati tekoja en ole asian suhteen tehnyt. Enkä varmaan tee. Mieluummin lopetan vaikka kahvin juonnin tai suklaan syönnin kokonaan, kuin luovun luuristani ja tästä sormieni päässä vallitsevasta sosiaalisen maailman ja näennäisen läheisyyden suomasta autuuden tunteesta.


Ja perskules kun olen vielä niin saaplarin uteliaskin. Minun täytyy tietää mitä kaikille kuuluu. Niin aamuisin, päivisin kuin iltaisinkin. Pysykää te siellä online, niin minä jatkan näpyttelyjä.


Mutta yhden asian lupaan. Aion soitella ystävilleni jatkossa tiheämmin. Lupaan etten katoa tyystin tänne sometus-viidakkoon...jo senkin vuoksi, että sormenpääni kaipaavat toisinaan lepoa.

Kun mikään ei riitä...

Tässä ajassa on sitä paljon liikkeellä. Tuntuu, että ihmiset eivät ole tyytyväisiä mihinkään. Ei osata arvostaa sitä mitä on jo saavuttanut. Näin minullekin sanottiin viime viikonloppuna. Ja on sanottu joskus aiemminkin. Onko se totta? Senkö vuoksi hermostuin ihmiselle, joka näin sanoi minulle. Osuiko hän arkaan paikkaan?


Ulkopuolisen silmin minun elämäni saattaa vaikuttaa täydelliseltä. Komea mies, kauniit & terveet lapset. Upea koti, työtä ja taloudellinen turva. Kaikki kunnossa - mitä siis enää voisin elämältä haluta?
Mitä me ihmiset kuitenkin eniten elämässämme kaipaamme? Jos oletetaan, että terveys on kunnossa. Onnellisuutta. Seesteisyyttä, tyytyväisyyttä. Tunnetiloja siis. Miten niitä voi saavuttaa?


Onnellisuus ei tule annettuna eikä ainakaan ulkoisista tekijöistä, vaan se kumpuaa ihmisen sisältä. Kukaan toinen ei voi tehdä minusta onnellista, sen tiedän. Näin ollen olen päätynyt siihen, että jokaisen tulisi tutkiskella sisintään rehellisesti ja etsiä ne juurisyyt, jotka estävät onnen tunteen saavuttamista. Myönnän, olen vaativa niin itseäni kuin muitakin elämäni osatekijöitä kohtaan. Se ei silti tarkoita etten olisi tyytyväinen mitä olen saavuttanut, mutta en tyydy siihen. Jokin sisimmässäni sanoo, että onnellisuus on ollut hakusessa. Milloin olen hakenut syytä siihen epätyydyttävästä työstä, parisuhteen ongelmista, rahatilanteesta, stressistä ja kiireestä tai jostain muusta.


En ole halunnut kohdata totuutta silmästä silmään. Mutta elämässä mikään ei muutu, jos itselleen ei ole rehellinen. Se on kaiken lähtökohta. Toisinaan totuus tekee vaan niin kipeää ettei sitä halua kohdata. On helpompi hakea virheitä ja puutteita ulkoisista tekijöistä. Tai syytellä muita. Ja tällöin lähtee herkästi kohentamaan juuri niitä ulkoisia asioita, jotta oma olo paranisi. Kun kaikki mitä on aina halunnut ja tavoitellut on lopulta saavutettu ja silti tyhjyys täyttää sydämen, ei ole vaihtoehtoja kuin kohdata se. Kaikki mitä olet paennut. Se on pysäyttävä hetki. Silloin seisoo oman elämänsä tien haarassa ja on aivan pakko pohtia seuraavaa askelta minkä ottaa.


Se ei ole riittämättömyyttä tai kiittämättömyyttä siitä mitä on saavuttanut. Se on oma matka sisimpään ja onnellisuuden etsintään. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta sitä tuomita tai arvostella.


En hermostunut tälle ihmisille sen vuoksi mitä hän sanoi minulle. Hermostuin siksi, että minua raivostuttaa ihmisten pienuus ajatella. Useimmat meistä tekevät näitä omia johtopäätöksiään puhtaasti ulkoisten tekijöiden valossa. Ja usein ne ovat silloin vääriä. Kukaan toinen ei voi tietää millaisella matkalla juuri Sinä olet.



En ole nainen mille mikään ei riitä. Tai nainen, joka ei arvostaisi mitä minulla on. Olen vain nainen, joka on tutkimusmatkalla itseensä löytääkseen onnellisuuden, joka on ollut kateissa.