Tässä ajassa on sitä paljon liikkeellä. Tuntuu, että ihmiset eivät ole tyytyväisiä mihinkään. Ei osata arvostaa sitä mitä on jo saavuttanut. Näin minullekin sanottiin viime viikonloppuna. Ja on sanottu joskus aiemminkin. Onko se totta? Senkö vuoksi hermostuin ihmiselle, joka näin sanoi minulle. Osuiko hän arkaan paikkaan?
Ulkopuolisen silmin minun elämäni saattaa vaikuttaa täydelliseltä. Komea mies, kauniit & terveet lapset. Upea koti, työtä ja taloudellinen turva. Kaikki kunnossa - mitä siis enää voisin elämältä haluta?
Mitä me ihmiset kuitenkin eniten elämässämme kaipaamme? Jos oletetaan, että terveys on kunnossa. Onnellisuutta. Seesteisyyttä, tyytyväisyyttä. Tunnetiloja siis. Miten niitä voi saavuttaa?
Onnellisuus ei tule annettuna eikä ainakaan ulkoisista tekijöistä, vaan se kumpuaa ihmisen sisältä. Kukaan toinen ei voi tehdä minusta onnellista, sen tiedän. Näin ollen olen päätynyt siihen, että jokaisen tulisi tutkiskella sisintään rehellisesti ja etsiä ne juurisyyt, jotka estävät onnen tunteen saavuttamista. Myönnän, olen vaativa niin itseäni kuin muitakin elämäni osatekijöitä kohtaan. Se ei silti tarkoita etten olisi tyytyväinen mitä olen saavuttanut, mutta en tyydy siihen. Jokin sisimmässäni sanoo, että onnellisuus on ollut hakusessa. Milloin olen hakenut syytä siihen epätyydyttävästä työstä, parisuhteen ongelmista, rahatilanteesta, stressistä ja kiireestä tai jostain muusta.
En ole halunnut kohdata totuutta silmästä silmään. Mutta elämässä mikään ei muutu, jos itselleen ei ole rehellinen. Se on kaiken lähtökohta. Toisinaan totuus tekee vaan niin kipeää ettei sitä halua kohdata. On helpompi hakea virheitä ja puutteita ulkoisista tekijöistä. Tai syytellä muita. Ja tällöin lähtee herkästi kohentamaan juuri niitä ulkoisia asioita, jotta oma olo paranisi. Kun kaikki mitä on aina halunnut ja tavoitellut on lopulta saavutettu ja silti tyhjyys täyttää sydämen, ei ole vaihtoehtoja kuin kohdata se. Kaikki mitä olet paennut. Se on pysäyttävä hetki. Silloin seisoo oman elämänsä tien haarassa ja on aivan pakko pohtia seuraavaa askelta minkä ottaa.
Se ei ole riittämättömyyttä tai kiittämättömyyttä siitä mitä on saavuttanut. Se on oma matka sisimpään ja onnellisuuden etsintään. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta sitä tuomita tai arvostella.
En hermostunut tälle ihmisille sen vuoksi mitä hän sanoi minulle. Hermostuin siksi, että minua raivostuttaa ihmisten pienuus ajatella. Useimmat meistä tekevät näitä omia johtopäätöksiään puhtaasti ulkoisten tekijöiden valossa. Ja usein ne ovat silloin vääriä. Kukaan toinen ei voi tietää millaisella matkalla juuri Sinä olet.
En ole nainen mille mikään ei riitä. Tai nainen, joka ei arvostaisi mitä minulla on. Olen vain nainen, joka on tutkimusmatkalla itseensä löytääkseen onnellisuuden, joka on ollut kateissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti