Liittyyköhän tämä aikainen aamuheräily tähän ikääntymiseen? Eikö kaikki iäkkäät ihmiset aina nouse kukonlaulun aikaan ylös?
Sunnuntai-aamu ja kello seitsemältä tikkana ylhäällä. Toisaalta rakastan yli kaiken näitä aamun hiljaisia hetkiä, kun muut vielä nukkuvat. On aikaa vain itselle ja aivot raksuttavat nollautuneina kosmisissa sfääreissä.
Heräsin siihen tunteeseen taas, että minun on pakko alkaa kirjoittaa. Se on niin outoa.
Tänään haluan kirjoittaa yllätys, yllätys tunteista ja tarkemmin sanottuna vastatunteista ja käänteisistä tunteista. Mielenkiintoista, että olen törmännyt tähän ajatukseen tämänkin viikonlopun aikana useita kertoja. Konkreettisimmin eilen illalla. Vanhempi tyttäreni tuli kotiin yökylästä ja meillä oli ihanat keskustelut siitä. Keskustelujemme jälkeen halasin häntä pitkään, nuuhkin hänen hiuksiaan ja kerroin kuinka paljon rakastan häntä. Tiedätte. The moment. Niitä hetkiä, joita vaalii sydän alassaan pitkään.
Vain muutamaa tuntia tätä hetkeä myöhemmin, raivoan ja huudan hänelle kuin silmitön. Edelliskerrasta on onneksi pitkä aika. En tiedä nytkään ihan täysin miksi leimahdin niin suuresti, mutta tässä tilanteessa molemmat siskot provosoivat toisiaan ja se kielenkäyttö riistäytyi jälleen kerran ihan lapasesta. Olen uhkaillut pitkään, että jos kielenkannat eivät siistiydy, niin suut pestään saippualla. Ja niin kävi nyt. En ole todellakaan ylpeä miten tilanteen hoidin, koska kaikille jäi paha mieli vaikka kävimmekin asian vielä sen jälkeen läpi ja pyysimme toisiltamme anteeksi.
Mutta tuokin tilanne sai minut miettimään sitä, että vaikka monet sanovat vihan olevan rakkauden vastakohta, niin se ei pidä paikkaansa. Viha tai raivo ovat itse asiassa projisoituneita, käänteisiä tunteita rakkaudelle. Tämän näkee muun muassa erotilanteissa hyvin. Tästäkin eilen ystäväni kanssa puhuimme. On helpompi vihata toista osapuolta, koska enää ei voi rakastaakaan. Ystäväni törmää työssään usein eronneisiin vanhempiin, jotka tekevät kaikkensa ollakseen hankalia toisilleen, mutta vihaamalla ja vahingoittamalla toinen toistaan, nämä epäkypsät aikuiset eivät tajua kuinka paljon vahinkoa he aiheuttavat sen kaiken keskiössä olevalle lapselle. Sitä en ole koskaan kyennyt ymmärtämään. Miksi lapsia käytetään kiristyskappaleina siinä välissä? Miksei voida nousta kaiken sen oman tuskan yläpuolelle ja ajatella sen lapsen etua? Monien viranomaisten kädet ovat sidottuja yhteiskunnassamme, jos molemmat vanhemmat eivät puolla lapsen kohdalla samaa asiaa ja usein silloin kärsii vain tuo viaton pieni ihminen. Se on surullista.
Mutta huomatkaamme - taustalla on jälleen vain se tunne, jota aikuinenkaan ei ole osannut käsitellä. Hän ei ole käynyt läpi omaa sisintään huomatakseen, että rakkautta on yhä jäljellä. Hän on heijastanut sen vihaksi. Auttaisiko se, että myöntäisi itselleen totuuden ja katselisi sitä silmästä silmään, jolloin aikanaan siitä polttavasta tunteesta tulee enää vain kädenlämpöinen kuten Mariskakin laulaa. Se haalenee, eikä enää satuta niin paljon. Koska niinhän se on. Rakkaus haalenee. Intohimoinen, kuuma rakastuminen muuttuu usein vuosien saatossa lämpimäksi välittämiseksi. Ensin roihuava liekki imaisee kaiken alleen, joka ajan saatossa muuttuu hehkuvaksi hiillokseksi. Se onkin sitten taitolaji miten sitä hiillosta pitää yllä.
Koska surullisinta on, jos se hiillos hiipuu ja muuttuu mustaksi ja kylmäksi. Sitä on lähes mahdoton enää herätellä. Niinpä sanoisin, että rakkauden vastatunne ei suinkaan ole viha, koska sen saa leimuamaan. Liekin saa eloon. Tunne on olemassa. Rakkauden vastatunne on rakkaudettomuus, joka itse asiassa on sama asia kuin välinpitämättömyys. Mikään ei tunnu enää miltään.
Kumpi sitten on parempi, jos mietitään nykyistä yhteiskuntamme tilaa? Sitä, että vihaa ja raivoa on paljon vai sitä, että välinpitämättömyys vallitsee? Saisimmeko jotenkin sen olemassa olevan tunteen kääntymään? Vai olisiko helpompi saada välinpitämättömät havahtumaan ja tuntemaan? Koska ilman tunnetta ei ole tekoja. Tunne määrittelee tekojamme. Sen näin jo eilisestä episodista. Jos olisin välinpitämätön, olisin vain todennut, että no aivan sama mitä siskokset toisilleen sanovat tai puuhaavat. Antaa olla. Jos olisin ottanut rakkauden päällimmäiseksi tunteeksi, olisin hoitanut tilanteen toisin.
Ei ole siis lainkaan yhdentekevää, kuinka meitä ihmisiä tulisi ohjata. Jos haluamme saavuttaa ja tehdä hyviä asioita, ruokkikaamme rakkauden liekkiä. Ei anneta vihanleimahduksille ainakaan liikaa tilaa. Mutta älkäämme kuitenkaan päästäkö liekkiämme sammumaan. Se ei johda mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti