Yksinäisyyden eri muodot

Tänään alkoi Helsingin Sanomien yksinäisyysviikko, jonka aikana Hesarin toimittajat pureutuvat suomalaisen yksinäisyyden eri muotoihin, syihin ja seurauksiin. Minunkin on tehnyt mieleni kirjoittaa aiheesta jo aiemmin, mutta se tuntuu henkilökohtaisuudessaan niin vaikealta, että olen vältellyt sen ääneen sanomistakin. Yksinäisyys on ollut minulle vierasta. Nyt tiedän vähän mitä se on. Ja niin tietää moni muukin. Itse asiassa joka viides suomalainen tutkimuksen mukaan. Se kuulostaa hyvin surulliselta. Etenkin, kun se koskee monesti vanhuksia ja nuoria, joskaan mikään ryhmittymä ei jää tämän ulkopuolelle. Kuten Väestöliiton tutkimusjohtaja Anna Rotkirchkin sanoo: " Yksinäisyys on hyvinvointiyhteiskunnan nurja puoli. Niistä arvokkaista asioista, joita meillä on, seuraa myös yksinäisyyttä: mahdollisuudesta elää ja asua itsenäisesti, erota huonosta liitosta, hoitaa lapsia kansainvälisesti vertailtuna pitkillä perhevapailla, elää pitkään". Ja monia muita. Ero ja ensin työttömäksi jääminen, sittemmin yrittäjyys ovat minullekin näyttäneet tuon nurjan puolen.

On eri asia olla yksin kuin yksinäinen. Muistan itsekin ajan, jolloin saatoin tokaista lapsillenikin "antaisitte minun edes joskus olla yksin". Ruuhkavuosissa se oli niitä päällimmäisiä asioita, joita kaipasi, kun sairastelukierteet kuormittivat, tekemättömät työt kaatuivat päälle ja tuntui, ettei yksinkertaisesti kapasiteetti enää riitä ylimääräisiin, liikkuviin osiin. Silloin sitä yksinoloa kaipasi. Happea. Silti monesti tunsin - etenkin avioliittoni loppupuolella olevani hyvin yksinäinen liitossani. Olin ajautunut henkisesti jo niin kauas puolisostani, että toisinaan, kun katselin toisiinsa kietoutuneita, rakastuneita pareja tai käsi kädessä kulkevia varttuneempia pareja, sydäntäni viilsi viiltävä kateuden ja yksinäisyyden tunne. Heillä oli jotain mitä kaipasin itsekin. Silloin pakenin sitä entistä hektisempään suorittamiseen.

"Yksinäisyys sydämessä, katkeriksi pisaroiksi tiivistyy..." laulaa Juicekin. Niin se tekee.

Tunnistan nuo katkerat pisarat nykyisinkin monta kertaa. En enää katsellessani yhdessä olevia, rakastuneita pareja - paitsi silloin, kun mieleni tekisi painautua toisen lämpimään ja rauhoittavaan, voimaannuttavaan kainaloon, joka sattuukin olemaan siellä 500 kilometrin päässä. Silloin, kun omat voimat ovat lopussa ja kaipaisi toisen läheisyyttä vain voidakseen paremmin. Silloin, kun lasket päiviä siihen kunnes taas nähdään ja siinä luvussa on vähintään kaksi numeroa. Silloin se kirpaisee. Ja kun tulet pimeään kotiin, jossa kukaan ei sinua odota. Kukaan ei ole soittanut, ei laittanut viestiä. On vain hiljaisuutta huokuvat seinät ja apea olo vastassa. Vaikken ole yksin, tunnen yksinäisyyttä. Kaikkialla muualla tuntuu ihmiset viettävän iloista perhe-elämää. Vakkei se olisikaan todellisuutta, niin yksinäiselle se tuntuu siltä.

Tunnistan nuo katkerat pisarat nykyisin silloin, kun näen kuinka remakasti naurava firman pikkujouluseurue keskustelee vilkkaasti, halailee toisiaan, juhlii kulunutta vuottaan ja onnistumisiaan. Tunnen mistä jään paitsi. Ei ole enää työyhteisöä, jossa jakaisi ne kaikkia yhdistävät kertomukset ja tarinat. Joissa saisi nauraa ja tuntea kuuluvansa samaan heimoon. Joissa sparrailisi ajatuksiaan, heittelisi ideoitaan ja nauttisi älyllisestä vuorovaikutuksesta. Ei pikkujouluja, ei tyky-päiviä, ei kehityskeskusteluita, ei viikko-palavereita. On vain minä itse, minun oma, toisinaan ilman sosiaalisia kontakteja oleva todellisuuteni. Kontrasti entiseen tuntuu huikean isolta. Olen niin ihmisihminen kuin olla vain voi. En koskaan ole ikävöinyt tiettyjä töitä tai titteleitä, en nirsoile niistä, mutta ihmisiä ja työyhteisöjä kylläkin.

Tai silloin, kun kuuntelen kuinka ystävät, läheiset ja työssä käyvät tuskailevat palavereista, tapaamisista, matkoista, koulutuksista, tehtävistä ja muista riennoista pursuilevia kalenteriaan ja hektistä työarkeaan. Omani näyttää sangen kuolleelta entiseen elämääni verrattuna, jossa tahti oli jopa niin kiivas, että hengästytti ja kierrokset niin kovia, että illallakaan ei kyennyt rauhoittumaan. Tiedän, etten sitä kaoottista kaahottamista kaipaa, mutta sitä tunnetta, että olin tarpeellinen ja sitä oman työn mielekkyyttä - ei mielettömyyttä. Joskin ne kaksi ovat yllättävän lähellä toisiaan.

Yrittämisessä on puolensa kuten sanottua, mutta nyt vasta ymmärrän tämän arjen kokeneena kuinka henkisesti koettelevaakin se voi olla, kun olet niin paljon itsesi kanssa ja vain itsesi kanssa. Luojalle kiitos siitä, että päivät eivät ole veljiä keskenään. On alamäkiä, on alavireisiä, on lamaannuttavia, täysin kuolleita ja oman itsensä uskonpuute-päiviä. Mutta sitten on niitä päiviä, kun tapaat uusia asiakkaita, saat kauppoja, saat päästä kurkistamaan muiden yritysten arkeen ja elämään, saat tehtyä ja luotua ihan itsestäsi, omien aivoitustesi kautta jotain sellaista kontribuutiota yrityksille, josta he ovat valmiita maksamaan. Saat hetken paistatella siinä onnentunteessa, kunnes se taas silmänräpäyksessä voi olla jotain muuta.

Minulle erittäin rakas ihminen sanoi viikonlopun aikana jotenkin näin: "Ajattele miten vahvaksi sinä tässä elämänkoulussa tulet, miten pitkälle olet jo päässyt ja mitkä mahdollisuudet sinulla onkaan, kun vain tartut toimeen etkä lamaannu."

Kiitän siitä etten ole yksin. Kestän ne ajoittaiset yksinäisyydet, kun tiedän, että jossain on aina joku, joka on minulle läsnä. Ja koska tiedän, että tulee niitä ylämäkipäiviäkin. Opettelen vielä iloitsemaan niistä alamäkipäivistäkin. Nekin kuuluvat elämään.

Olen luvannut itselleni, että tällä viikolla käyn yksinäisyyden vastaiseen taisteluun. Tapaan ystäviä, otan yhteyttä ihmisiin, joihin en vähään aikaan ole pitänyt yhteyttä. Soitan vanhukselle ja ilahdutan. Tee sinäkin niin. Me emme aina voi tietää, kuinka yksinäinen joku tai hänen arkensa voi olla. Yksikin pieni ele voi antaa voimaa ja ilahduttaa tätä yksinäisyydestä kärsivää ihmistä. Mikään ei ole niin kamalaa, kuin kohdata vaikeuksia yksin. Sen karun todellisuuden huomaa vasta, kun sen kohtaa itse.

Miesten päivä...asiaa miehistä ja naisista miesten elämässä...

Miehet - tämä teksti on omistettu teille.

Ja naiset - lukekaa ja pysähtykää tämän äärelle hetkeksi miettimään, että mahtaako tämä olla totta teidän kohdalla?

Edes tämän kerran. Onhan tänään miesten päivä. Käsi sydämellä - kuka tiesi sen? Ilman, että törmäsi sosiaalisessa mediassa siihen liittyvään uutisointiin? En minä ainakaan...Ja se pisti miettimään. Oikeastaan kahta asiaa. Sitä - kuinka paljon me vahvat naiset olemme "vallanneet" ja omineet jo itsellemme itsestäänselvyyksinäkin pitämiämme asioita. Ja toisaalta sitä - kuinka vähän me muistamme enää sanoa ääneen sitä, mitä ja miten me arvostamme miehiämme. Puolisoitamme, kumppaneitamme, isiämme, ukkejamme, lastemme isiä, enojamme, setiämme...Isänpäivä oli juuri. Kuinka monessa perheessä sitä juhlitaan yhtä lailla kuin äitienpäivää? Vai onko sen painoarvo pienempi? Kuinka moni ostaa lahjan lastensa isälle isänpäivänä? Kuinka moni nainen odottaa sitä saavansa puolisoltaan äitienpäivänä? Olenko väärässä, kun minulla on tunne, että se keväinen juhlallisuus on isommin esillä? Tai kansainvälinen naisten päivä saa jo markkinointi-ihmisetkin heräämään? Kukkakauppiaat ja ravintolat kiittelee, koska miehet on opetettu huomioimaan naisiaan ja hemmottelemaan heitä. Ystävänpäivät, suhteen merkkipäivät, romanttiset huomionosoitukset - eikö niissäkin pääpaino ole langetettu miehen vastuulle? Naiset olettavat, että miehen tehtäviin kuuluu naisensa huomioiminen ja mielellään romanttiseksi lukeutuvilla yllätyksillä tai huomion osoituksilla, tai muutoin olemme loukkaantuneita. Kuinka monen mies nostaa tätä asiaa esille, jos nainen unohtaa moiset huomionosoitukset? Yhtä lailla, kun me kuulutamme tasa-arvoisuutta, koen, että tässäkin asiassa sen silloin pitäisi toteutua. Kohtele muita ihmisiä kuten toivot itseäsi kohdeltavan, eikö?

Arvostammeko me miehiämme riittävästi? Koska viimeksi olet kiittänyt tai kehunut kumppaniasi ainaisen huomauttelun, muistuttelun, nalkuttamisen tai vaatimusten sijaan? Koska viimeksi olet kiepsahtanut miehesi kaulaan, rutistanut lujaa, suikkaissut suukon suulle ja sanonut rakastavasi? Tai rapsuttanut hänen selkäänsä, hieronut jännittyneitä hartioita tai jalkapohjia? Koska viimeksi olet tehnyt hänen eteensä jotain sellaista, mistä tiedät, että hän ilahtuu mutta joka ei oikein millään jaksaisi sinua kiinnostaa? Tai huomioinut muuten arjessa teoilla, joiden tiedät häntä lämmittävän?

Pitkässä parisuhteessa tai lähipiirin kesken sitä usein unohtaa, etteivät nämä toista huomioivat teot ole itsestään selvyyksiä. On selvää, että niihin tottuu ja silloin tohinassa sitä ohittaa ne hetket jopa pysähtymättä. Ei tartu siihen, että tämän päivän miehet tekevät itse asiassa monissa perheissä ihan pyytämättä ja paljon sellaisia asioita, joita me naiset emme edes välttämättä huomaa tai osaa arvostaa. Enkä sano ettemmekö me naisetkin tekisi. Mutta totuus on, että miehet pitävät vähemmän meteliä omista tekosistaan kuin me naiset. Minusta tuntuu, että me pidämme enemmän meteliä oikeuksistamme, vaahtoamme tasa-arvon toteutumisesta arjessa -niin kotona kuin työpaikoilla, osaamme vaatia ja olemme vaativia. Kaikessa. Me haluamme uran, perheen, täydellisen kodin ja puolison, joka tukee meitä kaikessa, jotta tämä kaikki mahdollistuu. Ja se onkin hienoa, niinhän se pitääkin mennä. Kunhan emme unohda, että myös miehemme ovat oikeutettuja tähän samaan?

Kärjistetysti sanottuna monelle miehelle riittää vähempikin. Mies on onnellinen, kun sillä on kiva duuni, leppoisat työkaverit, kohtuullinen toimeentulo, katto pään päällä, perheellä hyvä olla ja ruokaa ja seksiä saa säännöllisesti - mieluiten kotona, mutta jos jompi kumpi lakkaa olemasta, mies ei jää toimettomaksi. Hän hakee perustarpeensa täytön muualta. Ja aina on saanut -ai miksikö? Koska tasa-arvon nimissä, myös nainen osaa ne tarpeet tyydyttää muualla, mikäli nykymies on näännytetty työpaikan ja kodin (ja naisen) vaatimusten ristiaallokossa. Joku feministi voisi tähän todeta, että no eikös se ole ihan oikein, että mieskin saa tuta, mitä se haluttomuus ja väsymys on, koska nainen on siitä tiennyt jo vuosia - silloin, kun kaikki kaatui puhtaasti naisten harteille.

Niin, kaipa me naiset siksi olemme niin vahvoja. Olemme nousseet sieltä äkeen alta. Raivanneet tiemme hellan ja nyrkin välistä tähän päivään, joka mahdollistaa naiselle täysin samat vaihtoehdot kuin miehellekin. Olemme näyttäneet, että osaamme nykyään juoda kuin miehet. Olemme näyttäneet, että pärjäämme aloilla ja ammateissa, joissa ennen vain miehet loistivat. Olemme osoittaneet miesten paikan ja oman valtamme #metoo -kampanjalla. "Älä käy jätkä sorkkimaan yksityisyyteni rajoja tai vien asian käräjille. Pidäpäs ukkeli näppisi ja myös kielesi kurissa tai muuten..." Koska näemme miesten vastaiskun #us too -kampanjan nimissä? Koska kyllähän se on jo nähty ja kuultu, että nelikymppinen nainen on kännissä pahempi kuin mies...Ainakin pohjoisen lomakeskuksien tanssilattioilla ja miespuolisten esiintyjien kourijana.

Miehet vaikenevat vielä. Olisi nöyryyttävää osoittaa heikkoutensa. Miehen pitää piilottaa herkkyytensä. Mies ei vieläkään saa itkeä. Mies menettää miehisyytensä ja uskottavuutensa. Mies ei saa arvostella naista. Ei myöskään osoittaa ihailua tai antaa kehuja - ainakaan työpaikalla. Joku kokee sen kuitenkin ahdisteluna.

Nainen saa. Tehdä näitä kaikkia ilman, että hänet leimataan.

Meillä on itse asiassa moni asia paljon paremmin. Miehet - te olette ansainneet tämän päivän. Ilman teitä me naisetkaan emme olisi niin hyviä ja vahvoja ja pääsisimme näyttämään kykyjämme siten kuin se tänä päivänä on mahdollista.

Ja mitä omaani tulee - kiitos, kun lähdit pesemään autoni sunnuntaiaamuna, jotta minun oli miellyttävämpi ajella kotiin tyttärieni kanssa. Kiitos, kun sanot, että rakastat. Joka päivä. Sellaisinakin, joina tiedän olevani rasittava ja ärsyttävä. Kiitos, kun silloin otat minut vahvojen käsivarsiesi syleilyyn etkä päästä irti ennen kuin rauhoitun. Kiitos, kun osaat käsitellä minua niin taitavasti etten voi kuin ihailla kykyjäsi. Kiitos, kun olet elämässäni. Ilman sinua elämäni olisi puoliksi tyhjää. Ilman sinua minulla ei olisi voimia olla näin vahva, hyvä ja kyvykäs.

Siksi me naiset tarvitsemme miehiämme. Ja te meitä. Olkaamme tasoissa. Tänään, huomenna ja jatkossakin.

Kasvatan teinejä - mikä on sinun supervoimasi?

Olen laiminlyönyt teitä lukijoita viime aikoina. Tunnen siitä huonoa omaatuntoa ja se tuntuu myös omissa nahoissani. Kirjoittamisen kaipuu. Etenkin iltaisin. Silloin, kun laitan pään tyynyyn, pistän vihdoin älypuhelimeni pöydälle, sammutan television ja valot. Vaivun ihanaan horrokseen. Unen ja valveen rajamaille. Sitten alkaa se surina. Aivoistani nousee esiin mitä parhaimpia tekstin pätkiä ja mielenkiintoisia, tarttumista vaativia ja kirjoitetuksi huutavia aiheita. Mutta juuri silloin keho tuntuu jo niin raskaalta, lämmin peitto päällä niin unettavalta, että ei millään ole jaksanut enää nousta, sytyttää valoja ja alkaa raapustaa niitä säkenöiviä ajatuksia ja lauseita ylös. Jokaisena tällaisena iltana päätän, että nyt tämän aiheen ja nämä lauseet muistan varmasti aamulla ja kirjoitan teille. Jokaisena tällaisena iltana minulla on se varmuus, että juuri niistä ajatuksistani syntyy mitä timanttisin blogiteksti ikinä. Arvatkaa muistanko ne enää seuraavana aamuna?

Ne aamut. En tiedä millaisia aamuja muiden kotona on, mutta meillä ne usein ovat yhtä hasardia ja kakofoniaa. Suloinen, ihana esiteini ei jaksa millään nousta. Hän kuuluu niin sanottuihin roikkujiin, jotka hengaavat viimeiseen asti sängyssä, kunnes kaikkien muiden hermo on jo mennyt (teinin varsinkin, joka on tarkka siitä, että ehtii kouluun ajoissa) ja aivan viime hädässä ja paniikissa lopulta juoksevat ympäri kämppää etsien milloin urheiluvarusteita, sukkia, reppua, kännykkää tai mitä tahansa. Hirveä tappelu tulee lähes joka aamu. Teinin pitää päästä vessaan, jossa esiteini kuppaa hänen mielestään liian kauan. Huom. meillä on myös toinen wc, joka olisi vapaana, mutta koska molemmat tytöt haluavat käyttää omaa vessaa, niin se raivoisa ovien paukutus toistuu joka aamu. Teini huolehtii oma syömisensä hienosti. Esiteiniä pitää palvella. Äiti voitelee yhä leivät valmiiksi. Pienintä pitää paapoa, vai mitä meille äideille onkaan opetettu? Mistä tämä muuten kumpuaa?? En ymmärrä itsekään, mutta niin vaan, kun vauvani pyytää, niin siellähän olen voitelemassa. Ja kaatamassa mehut valmiiksi. Huolehdin. Hyysään. Raivostuttaa itseänikin. Pilaan hänet taatusti. Sääliksi käy sitä poikaparkaa, joka joskus hänet tyttöystäväkseen saa. Prinsessa on oppinut tavoille...

Entä ne hetket, kun teini huomaa esiteinin käyneen hänen kaapeillaan "lainaamassa" vaatteita tai meikkejä? Luoja siunatkoon. En tiennyt, että sisarukset voisivat syyllistyä jopa tappouhkauksiin, kun highlighteria on vähän kokeiltu..Joskus kun olen ollut huolissani heidän äidinkielen opiskelustaan, niin niissä hetkissä tajuan, että sanavaraston monimuotoisuuden osalta ei ainakaan kannata huolestua. En tiennyt, että niin kattavasti voikaan toista nimitellä tai uhkailla. Myös artikulointi ja äänenkäyttö toimivat erittäin selvästi. Ei siis huolta tulevaisuuden osalta etteikö Suomesta löytyisi vahvaäänisiä ja selkeitä puhujia jatkossakin..

Kun sitten vihdoin nämä suloiset, ihastuttavat ja ah, niin hyvän mielen aamuisin itselleni tuottavat pyörremyrskyt ovat pyyhältäneet ovesta ulos, voin kertoa, että ainoa asia, joka aivoissani enää pyörii, on se, että pitäisikö ihan hetkeksi mennä huilaamaan vielä vai keittämään lisää kahvia...

Mutta olisihan se elämä ilman näitä pyörremyrskyjä ihan järjettömän tylsää. Joka toinen viikko kuitenkin vietän aikani ilman heitä ja joka kerran ikävä edelleen iskee ja pahasti. Vaikka elämä on täyttä, hyvää ja ihanaa myös niinä viikkoina, kun tytöt ovat isällään, niin palanen sydämestäni aina puuttuu. Jos haikeus ja kaipuu kasvavat liian suureksi, voin toki aina katsoa videolta nauhoittamaani kuvamateriaalia siskosten aamu- ja muista yhdessä vietetyistä hetkistä -koska lähes jokaisessa niissä jonkinasteinen riita kyllä saadaan aikaiseksi.

Tässäkin on myös se kääntöpuoli. Koska odotusarvo on kaikessa aina se, että jossain vaiheessa joku vääntö tulee, niin ah niitä autuuden ja onnellisuuden tuntemuksia, kun joskus kaikki meneekin sulassa sovussa ja saattaa päästä jopa todistamaan sen keskinäisen rakkauden pilkahduksen. Ne hetket saavat joka kerran kyyneleet kihoamaan äidin silmäkulmiin ja osoittavat, että loppupeleissä, tiukan paikan tullen tää posse pitää kuitenkin yhtä. Toivon, että jonain päivänä he itsekin sen myöntävät ja tajuavat, miten kallisarvoista siskous onkaan.