Tänään alkoi Helsingin Sanomien yksinäisyysviikko, jonka aikana Hesarin toimittajat pureutuvat suomalaisen yksinäisyyden eri muotoihin, syihin ja seurauksiin. Minunkin on tehnyt mieleni kirjoittaa aiheesta jo aiemmin, mutta se tuntuu henkilökohtaisuudessaan niin vaikealta, että olen vältellyt sen ääneen sanomistakin. Yksinäisyys on ollut minulle vierasta. Nyt tiedän vähän mitä se on. Ja niin tietää moni muukin. Itse asiassa joka viides suomalainen tutkimuksen mukaan. Se kuulostaa hyvin surulliselta. Etenkin, kun se koskee monesti vanhuksia ja nuoria, joskaan mikään ryhmittymä ei jää tämän ulkopuolelle. Kuten Väestöliiton tutkimusjohtaja Anna Rotkirchkin sanoo: " Yksinäisyys on hyvinvointiyhteiskunnan nurja puoli. Niistä arvokkaista asioista, joita meillä on, seuraa myös yksinäisyyttä: mahdollisuudesta elää ja asua itsenäisesti, erota huonosta liitosta, hoitaa lapsia kansainvälisesti vertailtuna pitkillä perhevapailla, elää pitkään". Ja monia muita. Ero ja ensin työttömäksi jääminen, sittemmin yrittäjyys ovat minullekin näyttäneet tuon nurjan puolen.
On eri asia olla yksin kuin yksinäinen. Muistan itsekin ajan, jolloin saatoin tokaista lapsillenikin "antaisitte minun edes joskus olla yksin". Ruuhkavuosissa se oli niitä päällimmäisiä asioita, joita kaipasi, kun sairastelukierteet kuormittivat, tekemättömät työt kaatuivat päälle ja tuntui, ettei yksinkertaisesti kapasiteetti enää riitä ylimääräisiin, liikkuviin osiin. Silloin sitä yksinoloa kaipasi. Happea. Silti monesti tunsin - etenkin avioliittoni loppupuolella olevani hyvin yksinäinen liitossani. Olin ajautunut henkisesti jo niin kauas puolisostani, että toisinaan, kun katselin toisiinsa kietoutuneita, rakastuneita pareja tai käsi kädessä kulkevia varttuneempia pareja, sydäntäni viilsi viiltävä kateuden ja yksinäisyyden tunne. Heillä oli jotain mitä kaipasin itsekin. Silloin pakenin sitä entistä hektisempään suorittamiseen.
"Yksinäisyys sydämessä, katkeriksi pisaroiksi tiivistyy..." laulaa Juicekin. Niin se tekee.
Tunnistan nuo katkerat pisarat nykyisinkin monta kertaa. En enää katsellessani yhdessä olevia, rakastuneita pareja - paitsi silloin, kun mieleni tekisi painautua toisen lämpimään ja rauhoittavaan, voimaannuttavaan kainaloon, joka sattuukin olemaan siellä 500 kilometrin päässä. Silloin, kun omat voimat ovat lopussa ja kaipaisi toisen läheisyyttä vain voidakseen paremmin. Silloin, kun lasket päiviä siihen kunnes taas nähdään ja siinä luvussa on vähintään kaksi numeroa. Silloin se kirpaisee. Ja kun tulet pimeään kotiin, jossa kukaan ei sinua odota. Kukaan ei ole soittanut, ei laittanut viestiä. On vain hiljaisuutta huokuvat seinät ja apea olo vastassa. Vaikken ole yksin, tunnen yksinäisyyttä. Kaikkialla muualla tuntuu ihmiset viettävän iloista perhe-elämää. Vakkei se olisikaan todellisuutta, niin yksinäiselle se tuntuu siltä.
Tunnistan nuo katkerat pisarat nykyisin silloin, kun näen kuinka remakasti naurava firman pikkujouluseurue keskustelee vilkkaasti, halailee toisiaan, juhlii kulunutta vuottaan ja onnistumisiaan. Tunnen mistä jään paitsi. Ei ole enää työyhteisöä, jossa jakaisi ne kaikkia yhdistävät kertomukset ja tarinat. Joissa saisi nauraa ja tuntea kuuluvansa samaan heimoon. Joissa sparrailisi ajatuksiaan, heittelisi ideoitaan ja nauttisi älyllisestä vuorovaikutuksesta. Ei pikkujouluja, ei tyky-päiviä, ei kehityskeskusteluita, ei viikko-palavereita. On vain minä itse, minun oma, toisinaan ilman sosiaalisia kontakteja oleva todellisuuteni. Kontrasti entiseen tuntuu huikean isolta. Olen niin ihmisihminen kuin olla vain voi. En koskaan ole ikävöinyt tiettyjä töitä tai titteleitä, en nirsoile niistä, mutta ihmisiä ja työyhteisöjä kylläkin.
Tai silloin, kun kuuntelen kuinka ystävät, läheiset ja työssä käyvät tuskailevat palavereista, tapaamisista, matkoista, koulutuksista, tehtävistä ja muista riennoista pursuilevia kalenteriaan ja hektistä työarkeaan. Omani näyttää sangen kuolleelta entiseen elämääni verrattuna, jossa tahti oli jopa niin kiivas, että hengästytti ja kierrokset niin kovia, että illallakaan ei kyennyt rauhoittumaan. Tiedän, etten sitä kaoottista kaahottamista kaipaa, mutta sitä tunnetta, että olin tarpeellinen ja sitä oman työn mielekkyyttä - ei mielettömyyttä. Joskin ne kaksi ovat yllättävän lähellä toisiaan.
Yrittämisessä on puolensa kuten sanottua, mutta nyt vasta ymmärrän tämän arjen kokeneena kuinka henkisesti koettelevaakin se voi olla, kun olet niin paljon itsesi kanssa ja vain itsesi kanssa. Luojalle kiitos siitä, että päivät eivät ole veljiä keskenään. On alamäkiä, on alavireisiä, on lamaannuttavia, täysin kuolleita ja oman itsensä uskonpuute-päiviä. Mutta sitten on niitä päiviä, kun tapaat uusia asiakkaita, saat kauppoja, saat päästä kurkistamaan muiden yritysten arkeen ja elämään, saat tehtyä ja luotua ihan itsestäsi, omien aivoitustesi kautta jotain sellaista kontribuutiota yrityksille, josta he ovat valmiita maksamaan. Saat hetken paistatella siinä onnentunteessa, kunnes se taas silmänräpäyksessä voi olla jotain muuta.
Minulle erittäin rakas ihminen sanoi viikonlopun aikana jotenkin näin: "Ajattele miten vahvaksi sinä tässä elämänkoulussa tulet, miten pitkälle olet jo päässyt ja mitkä mahdollisuudet sinulla onkaan, kun vain tartut toimeen etkä lamaannu."
Kiitän siitä etten ole yksin. Kestän ne ajoittaiset yksinäisyydet, kun tiedän, että jossain on aina joku, joka on minulle läsnä. Ja koska tiedän, että tulee niitä ylämäkipäiviäkin. Opettelen vielä iloitsemaan niistä alamäkipäivistäkin. Nekin kuuluvat elämään.
Olen luvannut itselleni, että tällä viikolla käyn yksinäisyyden vastaiseen taisteluun. Tapaan ystäviä, otan yhteyttä ihmisiin, joihin en vähään aikaan ole pitänyt yhteyttä. Soitan vanhukselle ja ilahdutan. Tee sinäkin niin. Me emme aina voi tietää, kuinka yksinäinen joku tai hänen arkensa voi olla. Yksikin pieni ele voi antaa voimaa ja ilahduttaa tätä yksinäisyydestä kärsivää ihmistä. Mikään ei ole niin kamalaa, kuin kohdata vaikeuksia yksin. Sen karun todellisuuden huomaa vasta, kun sen kohtaa itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti