Meri. Ikuisuus. Voima.

Makaan kuumalla, sileällä kalliolla. Annan ajatusteni virrata vapaasti. Hengitän syvään ja ummistan silmäluomeni hetkeksi. Aurinko kutittelee kuumasti toista poskeani ja tälle vuodenajalle poikkeuksellisen lämmin, lempeä tuulenvire pörröttää hiuksiani. Kukkivan tuomen huumaava tuoksu viettelee aistejani. Meteli päässäni vaimenee. Jäsenet ovat raukeat sekä lämmöstä, että piknikillä nautitusta viinistä.

Raotan laiskasti luomeani ja ihailen meren tuhansina timantteina väikkyvää pintaa. Auringon juova yltää mereen asti - kuin tämä terävä tietoisuus maailman kauneudesta. Hetken kauneudesta. Vaaleat hahtuvapilvet lipuvat laiskasti ylitseni.

Tämä kuva piirtyy verkkokalvoilleni ja se kilpailee kauneudellaan luonnon uskomattoman herkkää alkukesän viheriää vastaan. Kumpikin vie voiton. Kaikki pursuaa - eloa, iloa, kauneutta, kesää. Tässä kaikessa on jotain, jonka tahtoisin pysäyttää ja vangita. Laittaa varastoon pahan päivän varalle - pimeää varten. Alkukesässä on jotain puhtaan eheyttävää - tähän tahdon jäädä iäksi. Kesän lapsi. Aina.

Silitän allani kuumuudesta hehkuvaa kiveä ja annan sen sileyden ja siitä hehkuvan lämmön imeytyä kehooni, energian valua suoraan suoniini. Tämä kallio on ollut tässä tuhansia ja taas tuhansia vuosia. Niin kauan meri on sitä huuhdellut ja hionut sen särmiä. Jättäen vain tämän pehmeyden. Tämä kallio on kestänyt kaikki ankarat talvet. Se on kokenut myrskyjä, paahtavan auringon, piiskaavan sateen ja luonnon voimat. Se on aina sen armoilla. Silti se on järkähtämätön, vankka, taipumaton. Mutta ei kova. Einin kova, etteikö se edelleen muovautuisi. Tästä iäisyyteen. Pienen pieninä, tuskin silmin havaittavina muutoksina. Aika on sille lyhyt.

Ammennan tuon kallion raakaa voimaa. Imen auringon säteitä ja niiden tuomaa energiaa sieluuni asti. Yritän säilöä. Haistan kuinka ihonikin alkaa tuoksua kesälle ja auringolle. Onko se myös onnellisuuden tuoksu?

Tässä maailmankaikkeudessa, jossa olen yhtä juuri tuona hetkenä, murheeni ovat kuin tuo yksi sädehtivä meren timantti tai hiekassa kimalteleva hippunen. Mikään ei tätä pysäytä, mutta me ihmiset vain katoamme. Elämä jatkaa kulkuaan. Se on lohdullista.

Luonto, meri, metsä, aurinko. Yhtä kaikki ne antavat meille lohtua, voimaa ja energiaa, kun sitä kaipaamme. Käyn pääni sisällä läpi asioita, joiden vuoksi joudun niihin turvautumaan. Yritän vapauttaa sisimpääni kertynyttä vihaa ja katkeruutta myös urheilun voimin. Haastan kehoni äärirajoilleen ja piiskaan sitä väsymykseen asti. Armottomasti. Jokainen vuodattamani hikipisara, joka valuu pitkin kasvojani ja selkääni, puhdistaa. Haluan päästä kaikesta kertyneestä kuonasta eroon. En jaksa raahata enää tätä negatiivista painolastia mukanani.

Nukun pidempään ja paremmin kuin naismuistiin. Sieluuni on lipumassa huojennuksen ja mielenrauhan tyyneyttä tuova aalto - aivan kuin tuo kaukana horisontissa siintävä alus, joka piirtyy pienenä mustana täplänä auringonjuovassa. Se on tulossa rantaa kohden.

Katseeni kiinnittyy taivaan ja meren yhtymäkohtaan. Niiden ikuisuudessa on jotain selittämätöntä. Vain viiva erottaa ne toisistaan.

Jälleen kerran, kun elämä koettelee, ammennan voimaani tästä kaikesta ja saan lohtua merestä. Koska se on vapaus. Se on vastaus. Se on kaipaus. Se on voima. Se on päättymätön. Se on ikuisuus.

Eilen johtaja, tänään työtön.

Miltä tuntuu, kun elämältä putoaa pohja?

Kun yhtäkkiä elämä tuo eteesi tilanteen, jota et ole osannut ennakoida tai siihen varautua. Kun minuuttasi on pitkälti määritellyt työ ja siinä onnistuminen, eteenpäin pyrkiminen, kehittyminen, itsensä haastaminen, ihmisten motivointi. Olet saanut osaksesi arvostusta ja olet päässyt näyttämään kykysi. Olet mennyt urallasi eteenpäin ja ylittänyt sellaisia esteitä ettet tiennyt, että siihen kykenet.

Ja nyt. Yhtäkkiä edessäsi on urasi isoin este. Oikeastaan tällä hetkellä niin leveä kuilu ettet edes tiedä millä keinoin pelkojen ja epävarmuuden liekittäessä mieltäsi tulet sen kuilusta vallihaudaksi kasvaneen esteen ylittämään. Se on shokki. Alun helpotus ja huojennus ovat antaneet tilaa mielen möröille. Tyhjyys, epäusko, itsesyytökset, epävarmuus tulevasta, epäoikeudenmukaisuudesta kumpuava viha, pelko. Entä jos en kelpaakaan enää kenellekään? Entä jos en löydäkään mitään uutta? Tai joudun tyytymään johonkin mitä en halua. Ne vellovat nyt päällimmäisenä. Sekasortoisuus. Itku pyrkii esiin. Se on minuuteni tapa päästää ulos isompia höyryjä. Puhdistan mieltäni.

Aivoni ovat ylikuumentuneina pohtineet ratkaisua taloudellisiin haasteisiin viime päivät. Pitää laittaa valtavasti asioita vireille. Ei ole puhelinta, ei tietokonetta, miten ilmoittaudutaan työttömäksi, missä vaiheessa ollaan yhteydessä liittoon. Päivitä CV, päivitä LinkedIn, listaa kontaktit keihin olla yhteydessä, ota yhteyttä pankkiin. Puran kuormaa. Pala palalta jäsennän, teen, työstän. En lamaannu vaikkei tänään olisi tehnyt mieli edes nousta ylös.

Onneksi on kesä. Yritän ajatella positiivisesti. En muista koska olisin saanut viettää aidosti pitkän kesäloman. Yli 10 vuotta ole juossut hirvittävän hektisessä oranvanpyörässä, jossa työpäiville ei ole laskettu mittaa. Siihen aikaan on mahtunut yhden ihmisiän verran muutoksia. Mutta ei ole ollut aikaa pysähtyä. Nyt on. Kun sitä tarkemmin ajattelee, niin sitä on valtavan rikas juuri nyt. Mikä on ainut asia maailmassa mitä ei millään rahasummalla kykene ostamaan lisää? Aika. Ajatelkaa vaikka näin. Jos meille jokaiselle annettaisiin joka päivä 1440€ puhtaana käteen. Me miettisimme aika tarkkaan mihin tuon rahasumman käyttäisimme, eikö? Pistäisimmekö säästöön tai sijoittaisimme ja ostaisimme jotain kalliimpaa vai menisikö se ruokaan, matkoihin, asuntoon, autoon, vapaa-aikaan jne. Mutta kun on kyse meidän ajasta, jota emme saa ikinä takaisin käytettyämme sen, niin harva meistä miettii jokaista päivän minuuttia varten sille mielekkään merkityksen ja tavoitteen. Sen verran meille joka päivä minuutteja annetaan, kunnes tiemme tulee päätökseen.

Aika. Se on arvokkaampaa koko ajan ja sen merkitys lisääntyy mitä enemmän olemme sitä tuhlanneet ja uhranneet. Koska sitähän se tänä päivänä myös on. Me uhraamme kallisarvoista aikaamme työnantajillemme, josta saamme nimellisen korvauksen mutta loppujen lopuksi siinä usein vain häviää. Eikä sitä menetettyään saa enää koskaan takaisin. Jos voisin, palaisin lapsieni lapsuusaikaan. Osaisin arvostaa sitä aikaa niin paljon enemmän nyt kuin silloin. Tokihan aika kultaa muistot, mutta rehellisesti sanottuna en silloin tiennyt kuinka pienen hetken se vain kestää. Kuinka rikas sitä silloin olikaan. Kun oli aikaa olla ja nähdä omien lastensa kasvu. Sitä ja se menetystä ei mikään raha kompensoi.

Nyt minulle suodaan tämä mahdollisuus uudelleen. Aikaa viettää vielä hetki, edes yksi kokonainen kesä lasteni ja rakkaitteni kanssa. Ilman aikatauluja, ilman velvoitteita. Aikaa itselleni ja oman hyvinvointini kohentamiseksi. Asia, jonka ole myös laiminlyönyt viime vuosina. Niistä osaan olla kiitollinen jo nyt vaikka möröt yhä mielessäni huutelevat. Kun vain saisin laitettua kaikki huolet ja murheet taka-alalle ja nautittua täysin rinnoin tästä, niin hyvä siitä tulee.

Tiedän. Olen sen niin monta kertaa täälläkin kirjoittanut. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Kun jotain menettää, jotain saa tilalle. Elämä menee niin. Ja se kaiken tarkoituksen näkee usein vasta myöhemmin. Kun huomaa millaiseksi ne koetut vastoinkäymiset minua muovaa ja miten jälleen vahvistun ja kasvan ihmisenä. Tämäkin oli minun siis tarkoitus kokea.

Ehkä tämä antaa tilaa unelmille, pakottaa uskaltamaan yrittää. Koska välttämättä muuten rohkeuteni ei olisi riittänyt. Muutos on aina mahdollisuus. Annan kaikelle nyt aikaa. En kiirehdi, en hätiköi. Annan aivojeni sauhujen savuta ulos, annan itkun tulla, jos se on tullakseen. Puhdistun, kevenen. Ja tuhlaan aikaa. Kaikille ja kaikelle sille mihin sitä ei ole voinut viime vuosina tuhlata. Tunnen olevani onnekkaampi kuin pitkiin aikoihin. Luotan enkelieni johdatukseen. He tämän ratkaisun minulle antoivat, kun itse en sitä pystynyt ja uskaltanut tehdä.

Kiitos. Elämä on nyt. Tässä ja tänään. Lähdetään nauttimaan kesästä.

Halauksin, PP

Tämä päivä

Tänään on erinomainen päivä pohdiskella äitiyttä. Siihen liittyviä uskomuksia, odotuksia, mielikuvia, perinteitä, syvälle juurtuneita kulttuurillisia arvoja, suhteettomuutta, vahvoja tunteita herättäviä käsityksiä. Millainen äidin tulee olla? Millainen on hyvä äiti?

Äidin paikka on kotona lasten kanssa. Äiti on perheen pää. Äidin syli on paras syli. Äiti on yhtä kuin emootio. Äiti on läsnä. Äiti huolehtii. Äiti kasvattaa. Äidin vastuulla on lapsen hyvinvointi. Äiti uhrautuu. Äiti asettaa muut itsensä edelle. Äiti on aina lasta varten. Äiti kuuntelee. Äiti jaksaa. Äiti valvoo. Äiti rakastaa.

Äitiä ei voita kukaan tai mikään. Mutta entä jos äiti on jotain muuta? Onko se huono äiti?

Äitiys on myytti.

Meillä kaikilla on äiti. Kaikille meille ei ole suotu äitiä kuitenkaan elämäämme. Osan meistä äidit ovat jo kuolleet - osalle ne ovat kuolleet vaikka olisivatkin elossa. Osa meistä on haluamattaan äitejä, osa meistä ei ikinä kaikesta halustaan huolimatta saa kokea äitiyttä. Tai eivät mistään hinnasta havittele itse moista roolia. Osalle tämä päivä on muistutus siitä, että saa olla kiitollinen omasta äidistään ja että hänen kanssaan sai taas viettää ja juhlistaa tätä päivää. Tai kun saa olla kiitollinen siitä, että elämässä on kaksi, jotka äidiksi minua kutsuvat. Osalle tämä päivä on painajainen, kun täytyy muistaa. Tai kun se muistuttaa - tästä kaikesta.

Osalle tämä päivä on raastava. Se on täynnä ristiriitaisia tunteita, kipeitä pisteitä, joita ei haluaisi maailman tietävän. Etenkään, kun se maailma on pelkkää äitiyden auvoa ylistävää, ylenpalttista rakkautta täynnä.

Äitiys on dikotomiaa. Kahtiajakoisuutta.

Tänään päivä ei olisi voinut olla kauniimpi. Luonnon suloinen, vastasyntynyt vehreys vangitsi silmät ja tallensi kaiken täydellisyyden sieluun. Auringon lämpö liekitteli ihon kesän makuiseksi. Maailman kauneus häikäisi. Alkukesä on kuin äitiyden alkumetrit. Niin herkkää, kaunista, ihanaa aikaa. Ja voi kuinka kiitääkään aika liian nopeaan. Mutta toisin kuin alkukesien ihanuutta, äitiyden alkumetrejä ei enää saa takaisin. Vaikka siis ilma olikin kuin morsian ja se oli kiitollisuutta pullollaan nuuhkiessani omiani halaukseen rutistaessani. Oli siinä muutakin. Niin paljon haikeutta. Syyllisyyttäkin. En ole aina ollut noita kaikkia mitä yllä luettelin. Enkä ole sitä varmasti jatkossakaan. Äitinä olen hyvin epätäydellinen. Niin kuin me kaikki.

Tämä päivä. Myyttisenä tai ei. Ansaitsee liehuvan lipun ja kaikki ylitsevuotavat lauseet. Rakkauden. Koska äidinrakkautta ei voita mikään. Koska äitiä ei korvaa kukaan.

Äideille.

Äitiyden alemmuuskompleksi ja teenage rage, part I

Tällä viikolla olen miettinyt miltä tuntuisi olla pojan äiti? Tuskin ihan samanlaiselta kuin miltä tuntuu olla tyttären äiti. Etenkään teinityttären äiti. Olen elänyt muistoissa ja aika on kullannut ne. Ikävöin aikaa, jolloin nyt jälkikäteen tuntui, että kaikki oli niin helppoa. Kun tytöt olivat 1 ja 4 tai 3 ja 6. Ne olivat niin suloisia. Ja helppoja. Vaikka olisivat itkeneet ja kiukunneet uhmaansa tai tapelleet keskenään. Miksei sitä osannut silloin vain nauttia siitä? Miksi pitikään menettää jo silloin hermojaan? Tulenko sittenkin ikävöimään tätä aikaa jonain päivänä? Kaiholla miettien, että silloin tytöt olivat vielä kotona...Miksi aika meneekin niin hiton nopeaan?

Koska tämä viikko. Se on ollut suorastaan from teenage hell..Ihan kuin 12:sta käyvälläkin olisi se puhkeamassa kukkaan hetkenä minä hyvänsä. Sen isomman välittömässä kannassa kirimässä etumatkaa kiinni. Mutta kyllä se vanhempi silti vetää vielä voiton.

Kuinka sitä osaisi kuvata? Miltä se tuntuu kohdata se puhdas, hetkessä nouseva raivo ja valkoinen kaiken yli pyyhkivä viha, joka jättää jäljelle korkean verenpaineen, punaiset läiskät poskilla ja järjettömän mielipahan. Puolin ja toisin.

Paiskottuja ovia, mykkäkoulua, murahtelua, tylyyttä, puhdasta haistattelua, itsekeskeisyyttä, pinnallista pissismäisyyttä, vuoristoradalla heittelevät ja alati vaihtelevat tunnetilat. Kavereita, kavereita, kavereita. Ensimmäinen poikaystävä, mopokyytejä, myöhäisiä iltamenoja. Piittaamattomuutta kotiintuloajoista, ei-vastattuja puheluita vaikka muuten se luuri kasvaakin kämmeneen kiinni. Ikuinen rahantarve. Silti ei valmis tekemään mitään sen rahan eteen - ei ainakaan ilman kunnon yhteenottoa ja sen jälkeen alkavaa kiukuttelua tai vaihtoehtoisesti mykkäkoulua. 

Aamulla ei kannata sanoa mitään. Parempi kun ei edes puhu. Mutta kyyti kyllä kelpaa kouluun. Ja valmiiksi tehty aamupala. Ilman kiitosta. Palveluksia saa myös tehdä. Aina. Ilman minkäänlaista huonoa omaatuntoa tai vastapalvelusehdotusta. Kaikki mulle tänne heti. Mielellään merkkikamaa, koska kaikilla kavereillakin on. Niket, Addut, Hilfigerit, Calvin Kleinit. Mikään muu ei kelpaa. Suhteellisuudentaju on kadonnut. 

Mitättömyyden ylitse huokuva tunne, joka päivä. Äiti ei ole mitään. Sen mielipide ei ole mistään kotoisin, se on ihan karseen näköinen, kokoinen, pukeutuu mauttomasti ja ennen kaikkea on vaan niin tyhmä. Eikä ymmärrä mitään. 

Pikkuinen imee kaiken opin perässä. Koska sekään ei olisi muuten mitään. Peesissä pärjää paremmin kuin asettua vastatuuleen. Muuten saa osansa.

Miten säilyttää kypsyyden ja aikuisuuden näissä tilanteissa ja jokapäiväisissä yhteenotoissa? Provosoitumatta? Loukkaantumatta? Koska äidillä ei ole tunteita. Tai ainakaan niitä ei kukaan tunnu ymmärtävän. 

Luoja - miksei kukaan varoittanut tästä ajasta? Tai olisiko se auttanut sittenkään. Sitä tekisi silti ne samat asiat ja virheet. Vaikka niitä pieniä ilonpilkahduksia osuukin onneksi aika ajoin elon tielle, niin minä väitän - vaikkei poikia minulla olekaan, että pojan äitinä pääsisin paljon helpommalla. Sanokaa olenko väärässä? Jotain niissä äitien a tyttärien väleissä on. Jotain sellaista sidettä ja napanuoraa, joka selkeästi vaatii rajumpia otteita katketakseen. Itsenäisyyden synnyttämiseksi. Tai jotain.

Vai onko se vaan niin, että sitä köyttä on turvallisinta ravistella ja koetella, jonka tietää kestävän minkä tahansa myrskyn? Hurrikaanit, trombit, taifuunit - you name it. I´ve seen them all ja jostain syystä minulla on tunne, että tämä nbr 2, joka sieltä on nousemassa, pistää vielä enemmän forcea kehiin. Mutta minua koulutetaan koko ajan...Oppitunti toisensa perään. Kuinka viisaaksi vielä tulenkaan..

Näiden sanojen saattelemana. Kaikilla kanssasiskoille - voimia. Me selviämme tästä(kin). Aina voisi olla pahemmin. Ettei olisi ja eläisi tätä ollenkaan <3.