Teet meistä kauniin

Katselen kullanväristä nestettä lasissani. Sen pieniä satoja kuplia, jotka nousevat kohti pintaa. On juhlan aika. Meillä on treffit. Juhlimme elämää, sen käänteitä, onnen säikeitä. Kiitollisina. Viikko sitten oli toisin, minulle erittäin rakas läheinen kävi lähellä kuolemaa. Elämä on arvaamaton. Ja mitä se eteemme tuokaan, se lienee tarkoitettu. Mutta aina sitä ei ole helppo hyväksyä, saati sillä hetkellä ymmärtää. Kipu kuuluu siihen olennaisesti. Kuten onnikin. Tällä hetkellä sitä on helppo tuntea. Ja koska tiedän, ettei se suinkaan aina ole niin, hengitän tätä hetkeä joka solullani. Katson rakastani syvälle hänen silmiinsä. Näen kuinka se peilaa kaiken tämän takaisin. Olemme vain.

Kuuntelen Spotifyn soittolistaani ja Ville Valon haikean karhea ääni täyttää huoneen:
"Jos lähdet mun luotain, ajaudun haaksirikkoon. Oot mun kaikuluotain, minut viet satamaan. Olet maa josta kasvoin, minut kaskeksi raivaat.
Kun miljoonin kasvoin mua uudistetaan. Suo minun tulla, anna kyynelten juosta, kohta hengitän silmiis, ole valmiina vaan.
Anna viereesi tulla, nosta hukkuva suosta. Suo mulle aikaa, niin voimaa mä saan.
Anna viereesi tulla, suo mulle aikaa, sua vain rakastaa"

Mietin kulunutta kahta vuotta. Se ei ole päästänyt helpolla, mutta kuin ihmeen kaupalla elämä on antanut minulle aina sen mitä olen pyytänyt. Jostain syystä, jota itsekään en tiedä, se on tuonut minut tähän elämään, joka on aivan uuden edessä. Raivaan vaatekaappiin tilaa, tyhjennän hyllyjä ja järjestän kumppanini vaatteita. Pian minun vaatteitani on täällä enemmän. Pian minä olen enemmän osa tätä elämää - tästä on tulossa myös minun. Arkeni, paikkakuntani, toinen kotini. Ei kokonaan, mutta kuitenkin enemmän. Se tuntuu käsittämättömältä. Kuka olisi sen uskonut? Koska en aina itsekään. Mutta olen pyytänyt. Vain sen, että suojelusenkelini näyttäisivät suunnan johon kulkea. Tänne ja tähän se on minut kuljettanut.

Sen olen oppinut tähän ikään mennessä. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Ei onneen, ei muutokseen - mutta monesti ne kysyvät valtavasti rohkeutta ja uskoa. Ja sitä tullaan aina koettelemaan. Vesalan Paulan upeat sanat täyttävät nyt huoneen.

"Sä teitkin maailmasta kauniimman elää.
Nään taivaalla, kun putoo tähti pimeään.
Jos mekin kerran täältä samoin kadotaan,
kuin tähdenlennot avaruuteen.
Sinua en aio unohtaa.
Sinuun minä jään."

Tätä toivon. Kaikille. Kuten ennenkin olen sanonut, on tartuttava hetkeen. Ihanaa ja rakkauden täyteistä lauantaita rakkaat. Minä lähden nyt treffeille rakastamani miehen kanssa. Pus. Hän on juuri tuo.

Kolmen viikon ihmiskoe

Ei pitäisi koskaan lähteä etsimään diagnoosia Google-hakujen avulla. Se on näet päivänselvää, että mitä enemmän käytät aikaa selailuun, sitä vakuuttuneemmaksi tulet, että oireittesi aiheuttaja on juuri se erittäin harvinaislaatuinen ja vakava sairaus kuten vaikkapa Landau-Kleffnerin oireyhtymä tai progressiivinen multifokaalinen leukoenkefalopatia. Tai ihan mikä muu tahansa.
Sama pätee mihin tahansa mieltä askarruttavaan pulmaan, johon vastauksia tai vertaiskokemuksia etsit. Kamalimmat kokemukset ja suurimmat uhkakuvat nousevat ensimmäisinä esiin. Onko se meidän suomalaisten mentaliteetti sellainen? Pelkäämme pahinta, jotta emme pettyisi niin pahasti. Onko helpompi suojata itseään ja minuuttaan eri defenssimekanismein kuin kohdata ne tunteet sellaisina kuin ne tulevat?

"Defenssit eli minän puolustuskeinot ovat psyykkisiä mekanismeja, jotka tiedostamattomasti vääristävät tietoisuuden sisältöä samalla kun ne vähentävät ahdistusta. Defenssin taustalla on ihmisen taipumus välttää negatiivisia epämiellyttäviä tunteita, pelkoa, ahdistusta, sisäisen kuoleman tunnetta, hallitsemattoman voimakkailta tuntuvia tunnekokemuksia tai itsetunnon alentumista. Defenssi on tavallaan itsepetosta, eli se aiheuttaa itselle vääristyneen kuvan todellisuudesta, vääristymisen palkkio on miellyttävämpänä koettu tunnetila. Defenssien etuna on tietoisuuden sisällön vääristymistä huolimatta se, että "tavallaan hallitsemme" tunteitamme paremmin, ja meillä on vahva suojapuskuri tunteiden heilahtelua vastaan. Tämä antaa meille mahdollisuuden toimia vapaammin sosiaalisessa ympäristössä. Meillä kaikilla on defenssejä, ja jos defenssimme toimivat huonosti, emme pärjää normaalissa kanssakäymisessä, olisimme liian haavoittuvia ja tunteemme heilahtelisivat liikaa."
Lähde: http://tiedostamaton.net/defenssit/

Taustalla syy miksi olen ajautunut reflektoimaan itseäni ja pohtimaan omia defenssejani on se, että olen ollut pakotetusti osallisena ns. kolmen viikon ihmiskokeeseen. Etäsuhteeni ehkä toistaiseksi rankin jakso on päättymässä - rankin sikäli, että olemme tavanneet toisemme tämän kolmen viikon aikana vain vajaat 24h ja tähän jaksoon on mahtunut niin paljon isoja asioita ja stressiäkin aiheuttavia muutoksia sekä tunnetiloista toiseen vyörymistä - ilman sen toisen läheisyyttä ja läsnäoloa, jolloin häiriötekijöiden, kiireen ja stressin kuormitus syövät vielä entisestään henkistä yhteyttä ja luovat epävarmuutta parin väliin. Tämä aiheuttaa riitoja ja turhautumista ja kasvattaa etäisyyttä entisestään. Kaikki asioita, jotka pitkällä jänteellä koituvat etäsuhteen turmioksi. Vaikka parilla olisi vahva luottamus ja side toisiinsa, niin rankimmat jaksot koettelevat enemmän kuin jos parilla on mahdollisuus kohdata ongelmatilanteet kasvotusten ja saada läheisyyttä. Vain vahvat selviävät. Kuinka uskaltaa uskoa vaikeuksien keskellä, että juuri sinä ja kumppanisi kuulutte siihen pienen pieneen selviytyjien joukkoon? Epävarmuus on kalvava olotila, kun uskoa koetellaan.

Sikäli tämä ihmis- tai oikeammin parisuhdetesti on ollut mielenkiintoinen, että tässä myös oppii. Ennen kaikkea itsestään. Jos yritän observoida itseäni ulkopuolisin silmin, niin tämän kokeen aikana on aika monia defensseja tullut käytettyä ja se ei ole mennyt ihan kaikilta osin ns. putkeen. Ehkä eniten minua itseänikin on hämmentänyt se tunteiden turruttaminen ja mitä siitä voikaan seurata. Jos tietää ikävän olevan murskaava mutta vaihtoehtoa yhdessäololle ei ole, niin miten ihminen osaa supressoida eli sulkea tietoisesti koko tunteen pois mielestään. Eilen Tuntemattoman Sotilaan nähtyäni voitanee todeta, että ilman tätä mekanismia ja defenssiä ei meidän urheat suomalaiset sotilaatkaan olisi kyenneet rintamalla taistelemaan ja keskittyä puhtaasti vain sotaan. Ikävä kotiin jääneitä kohtaan tai siinä vellominen olisi saattanut altistaa heidät jopa kuolemalle. Oli helpompi sulkea se kokonaan pois mielestään. Tai kieltää tyystin tunteiden olemassaolo. Jättää käsittelemättä koko aihe miksi joutuu tappamaan. Se ei ole ihminen, se on vihollinen kuten Rokkakin sanoo. Projisoidaan siis tilanne sellaiseksi, että sen kykenee käsittelemään tai järkeistetään tunnetilat siten, että niiden kanssa voi elää. Mutta jos tunteitaan lähtee järkeistämään, sitä etääntyy koko tilanteesta tyystin. Sodassa se lienee ainoa oikea keino, mutta parisuhteessa tuhoisa.

Miksi sitten myös riidanhaluisuus kasvaa pidemmissä erossaolojaksoissa? Se on aika luonnollista ja inhimillistä. Läheisyyden ja seksin kaipuu lisäävät ärtyneisyyttä ja kuka muukaan on helpompi kohde omien turhautumisten purkamiselle kuin se kumppani? Valmiiksi ärtyneenä helpommin tulee sanotuksi toiselle asioita liian kriittisesti tai kovemmin kuin oli ajatellutkaan. Pahaolo purkautuu ulos sanoina, joita katuu myöhemmin. Ja kun riitoja ja erimielisyyksiä voi ratkoa vain Facetimen tai puhelimen välityksellä, sovinnon aikaansaaminen kysyy vielä enemmän kapasiteettia, jota uupuneessa, häiriötekijöiden ja kiireen vallassa oleva ihminen ei välttämättä kykene antamaan. Koska tarvitsisi sitä toisen henkistä ja läsnä olevaa tukea, jotta tilanne voisi raueta. Ollaan ns. negatiivisessa oravanpyörässä.

Mikään parisuhde ei ole pelkästään vaan helppo ja ongelmaton. Jokaiseen suhteeseen tulee niitä vaiheita, jolloin ei toista nähdä vain ruusunpunaisten lasien läpi. Tulee kyllästymisen tunteita. Ne kuuluvat kuitenkin siihen yhteen- ja yhdessä kasvamisen kiertokulkuun. Niistäkin koetan olla aina kiitollinen vaikka se toisinaan ja akuutissa hetkessä onkin erittäin haastavaa. Harmaat sävyt kuuluvat mattoon siinä missä ne kirkkaatkin. Eikä tilanne ole silloinkaan mitenkään lohduton, päinvastoin. Vaikeudet hitsaavat pareja yhteen. Vahvistavat sidettä ja pakottavat tarkastelemaan niitä asioita minkä vuoksi toinen on se sinun valintasi - joka päivä.

Sitä paitsi. Oma ihmiskokeemme päättyy huomenna. Vihdoin. Tänään olen uskaltanut jo lähteä vapauttamaan padottuja tunteitani ja turtuneisuuteni on hälvenemässä. Pystyn jo reflektoimaan omaa käytöstäni ja epävarmuuteni ja pelkoni ovat pienenemässä sitä mukaa, kun kellonviisarit siirtyvät eteenpäin. Uskallan jo myöntää ääneen, että ihan helvetin kova ikävä on ja on ollut. Enää onneksi vain yksi yö ja ihoni saa alkaa imemään takaisin menetettyjä läheisyysvarastojaan. Nuupahtanut kukka saa ravinteita ja kukkii pian taas entistä ehompana.
Silti olen kiitollinen siitä, että lähiaikoina ei ole tiedossa ihan näin pitkäkestoisia ihmiskokeita. Varastojen ei pitäisi ihan näin tyhjilleen mennä.

Voimia ja jaksamista kaikille muruset. Etenkin teille muille etäsuhteissa eläville. Vahvat selviävät, sanoo Google mitä tahansa.

Lasikattoja murskaamassa - ugh, olen puhunut.

Viime aikoina mediassa on kohistu paljon etenkin elokuva-alan seksuaalisesta häirinnästä ja siitä kuinka naista edelleen monilla aloilla kohdellaan alisteisesti, pidetään objektina tai väheksytään. Vaikken ole toiminut filmiteollisuuden parissa voinen todeta tähän, että been there #metoo. Mitä vanhemmaksi ja kokeneemmaksi olen tullut, sitä herkemmin verenpaineeni saa jo nousemaan miesten vitseinä ilmaan heittämät tytöttely- tai akattelu-läpät ja heidän mielestään nasevat leukailut. Vain naiset kykenee tähän..ja hei, arvaahan sen, nainen ratissa..niitä naisten juttuja, you know. Viimeksi eilen erään ihan fiksuna pitämäni miehen esityksessä korostettiin asiantuntija-roolissa olevan henkilön toimenkuvaa, jonka yhteydessä hänen etuliitteekseen ei suinkaan oltu laitettu ammattinimikettä vaan tyttö?? Jos kyseessä olisi ollut vastaavassa tehtävässä toimiva mies, hänestä olisi käytetty puhtaasti titteliä - ilman tarvetta korostaa sukupuolta. Argh!

Viime päivinä olen erityisesti herkistynyt tälle aiheelle, koska tieto minun siirtymisestä toiseen, täysin eri alalla olevaan ja selkeästi vastuullisempaan työtehtävään, on kiirinyt organisaatiossamme. Olen epäuskoisena ja hämmentyneenä joutunut todistamaan tilanteita, joissa etenkin nämä miespuoliset kollegani eivät kykene edes minua onnittelemaan tai kommentoi asiaa mitenkään. Olen ollut ja ilmeisesti olen yhä joillekin pelkkää ilmaa. Olen jopa kuullut ilmaan heitettynä huulena, että "nyt sekin on nähty ettei akat kauan näissä hommissa pärjää" ottaen huomioon, että minulla ehtii tulla lähes 8 vuotta täyteen ko.talossa  - joskin nykyisessä hommassa vasta reilun vuoden olleena. Se on varmasti äijistä hauskaa - nauraa niiden harvojen päällikkönaisten kustannuksella, kun on miehinen, yhteisöllinen ylivoima. Tai entä ne kommentit, että samalla alalla työskentelevä kumppanini on järkännyt minulle tämän työn. Ihan kuin omin ansioin en sitä olisi saanut. Toinen argh!! Minusta nämä esimerkit kertovat puhtaasti vain järkyttävästä moukkamaisuudesta ja sivistymättömyydestä, kateudestakin. Vaikkei yhtään kiinnostaisi, niin kai sitä voi edes hyvien käytöstapojen nimissä todeta jonkin lausahduksen. Vai onko se liikaa vaadittu? Olenko liiankin naiivi tässä asiassa?
Väitän, että jos olisin mies ja minut olisi headhuntattu vastaavaan positioon, niin äijät kävisivät läiskimässä onnentaputuksia olalle vähän väliä...Nyt on ollut hiljaisempaa.

Meidän yhteiskunta on olevinaan niin kovin tasa-arvoinen, mutta se on vielä monessa paikassa kaukana siitä. Väitän, ettei tämä ole ainoa talo tai ala, jossa nainen joutuu tekemään töitä hartiavoimin ja olemaan todella vahva (jopa kovettamaan itseään tietoisesti) ja laaja-alaisesti erinomaisen hyvä, jotta menestyy. Olen aikanaan joutunut kokemaan myös syrjintää ja syrjäyttämistä. Minut on jätetty työhöni liittyvien tehtävien tai kokoontumisten ulkopuolelle - vain koska olen nainen. Minut on ohitettu ylennyksessä, koska tehtävään on löytynyt kokemattomampi, tuoreempi ja yllättäen miespuolinen, parempi(?) henkilö. Sitä on vaikea näyttää toteen loppupeleissä. Onhan se saattanut toki olla oikeakin ratkaisu. Se on vaan silloin tuntunut hyvin epäoikeudenmukaiselta. Minua on lukemattomia kertoja lähestytty seksuaalissävytteisesti, vihjaillen, ehdotuksia tehden jopa uhkaavastikin. Ja paljon muuta. Jotkin nämä jo vuosia sitten, toiset ihan tuoreita. Eniten minua on silti satuttanut omien selkään puukottaminen.

Konkreettisten esimerkkien lisäksi olen kokenut hyvin paljon sitä hiljaista, hieman alentuvaa suhtautumista ja asennoitumista. "Mikäs tyttö se sinä oikein luulet olevasi, kun tulet tänne nuorempana ja kokemattomampana mielipiteitäsi lausumaan" - vaikkei sitä näin suoraan olekaan sanottu ääneen. Onneksi ikä ja asema ovat viime aikoina suojanneet hieman. Ainakaan ne eivät lävähdä yhtä usein suoraan silmille kuten nuorempana.

Meistä jokainen kaipaa arvostusta ja hyväksyntää, ja vähitellen onneksi kokemusten kautta sitä arvostustakin on ruvennut saamaan. Koska kuten tiedetään, arvostus ansaitaan, sitä ei saa koskaan annettuna. Osan kanssa siihen menee aikaa vuosia ja se vaatii valtavasti töitä ja vuorovaikutustilanteita. Sikäli työni jää pahasti kesken mutta en missään nimessä ole katkera. Minulla on ollut myös upeita esimiehiä, kollegoita, asiakkaita, sidosryhmäedustajia ja ihmisiä, jotka ovat minuun uskoneet, minua tukeneet ja joiden kanssa on ollut äärimmäisen ihanaa ja palkitsevaa tehdä yhdessä töitä.  Kuten elämässä muutenkin, olen kiitollinen niistä kaikista väreistä, joita tähän matkaan on mahtunut. Kaiken kaikkiaan nämä kahdeksan vuotta ovat olleet varsin kasvattava korkeakoulu, jonka tiedän antavan hyvät eväät, kun pian lähden.

Lasikattoja on silti murskaamatta. Tasa-arvo toteutuu usein vain juhlapuheissa. Mutta me vahvat naiset onneksi murskaamme niitä esimerkillämme. Ja kasvatamme omista tyttäristämme yhtä vahvoja ja toivomme ettei maailma ole enää samanlainen siinä vaiheessa, kun he omaa urapolkuaan tallustavat.
Ankara työnteko, kaikki ponnistelut, opiskelut omalla ajalla työn ohessa ja uurastusvuosien varrella palkitaan nyt. Se on kaiken karvaan kalkin arvoista. Parasta on se hetki, kun voi aidosti iloita omista saavutuksistaan, tietää ne ansainneensa ja hymyillä olkansa yli ohi kävellessään. Ei pöyhkeillen, vaan rehdisti ylpeänä itsestään. Potkien sirpaleita mennessään.