Etäsuhteen epäilijä - lue tämä!

Oletko etäsuhteessa? Tai arkailetko siksi suhteeseen menoa, jos asutte kaukana toisistanne? Epäiletkö miten jaksat? Epäilevätkö kaikki ympärilläsi voitteko onnistua? 

Jos näin on, niin lue varsinkin silloin tämä blogi, koska nyt kumoan monet näistä olettamuksista. Tai ainakin voit ottaa vinkkejä miten jaksaa etäsuhteessa. 

Olemme olleet puoliskoni kanssa etäsuhteessa jo viitisen vuotta. Matkaa kahden kodin väliä tällä uusioperheellä on liki 500km ja kyllä, lapsia on molemmissa kodeissa, yhteensä 3 kpl. Tilanne, jossa suhteemme sai alkunsa, ei sekään ollut helppo lähtökohta yhtään mihinkään. Molemmat omien erojen ristiaallokossa, olimme työn puolesta vielä asiakassuhteessa, verkostossa, jossa tätä ei katsottu hyvällä sekä sitten tämä välimatka. Kuinka monta kertaa pohdimmekaan, ettei tässä hetkessä ja elämäntilanteessa rakastuminen tai suhteeseen meneminen ole millään lailla järkevää tai perusteltua, mutta rakkaus vei mukanaan ja kyllä, järjen ääntä ei voi aina silloin kuunnella. Eikä pidäkään, koska aina rakkaus ja rakastuminen on riski. Siinä voi satuttaa itsensä ja menettää paljon. Mutta jos noihin ajatuksiin takertuu, ei uskalla koskaan antautua eikä rakkaudesta silloin tule mitään. Mieti aina mitä kaikkea se voikaan antaa? Luota ja päästä irti. Äläkä kuuntele muiden uhkailuja, jotka neuvoiksi on naamioitu. 

Sydäntään pitää kuunnella ja vaikeina ja kyseenalaistamisen hetkinä (voi kuulkaa niitä oli paljon) päätimme yhdessä, että olemme aina - tuli mitä tuli - raadollisen rehellisiä itseämme ja toisiamme kohtaan ja kaikki - ihan kaikki asiat ja pelot, tunteet, jotka väikkyvät peikkoinakin mielemme sopukoissa, pitää nostaa pintaan. Koska ilman niiden käsittelyä ei voi eron jälkeen eheytyä eikä ilman luottamusta voi elää etäsuhteessa. Ja totta kai sitä kyseenalaisti toista. Oli vielä täysin haavoilla edellisestä pitkästä suhteesta, jossa oli joutunut pettymään ennen kaikkea itseensä mutta myös rakkauteen ja parisuhteeseen. En ollut alkuun lainkaan varma siitä jaksanko rakastaa enää sitten kun rakastumisen huuma hälvenee. Etsinkö vain sitä ja osaanko olla edes hyvä kumppani, koska en sellaista mallia ollut nähnyt aiemmassa liitossani? Olinkin itsekäs ja itsekeskeinen ja minun on ollut pakko opetella huomioimaan ja olemaan enemmän läsnä ja auki toiselle. Mutta se ja hän on tehnyt minusta vain paremman ihmisen, paremman kumppanin. Elämä opettaa. 

Luottamus ja sen rakentaminen. Mustasukkaisuus nostaa helpommin etäsuhteessa päätään, koska et voi tietää mitä kaikkea toinen arkena puuhaa ja voikin puuhata, jos niin haluaa. Ei ole valvomassa. Mutta miksi pitäisikään? Ketään toista et voi omistaa ja jos toinen haluaa pettää, se tapahtuu, ripustauduit tai et. Kyse on silloin paljon isommasta ongelmasta kuin siitä, että olisi mahdollisuus. Koska aina on, jos haluaa. Ja mustasukkaisuus näyttäytyy myös siinä, että koska ei ole toisen kodin arkea, tuntuu, että on ulkopuolinen, irrallinen ja kokee mustasukkaisuutta vaikka siitä ajasta minkä toinen viettää lastensa kanssa, kun ei ole läsnä. Sekin on normaalia ja inhimillistä ja pitää pystyä sanoittamaan auki ja löytämään ne tavat millä lailla sitä on enemmän läsnä ja osa sitä toistakin kotia.

Ikävä. Se on ristiriitainen tunne ja alkuaikoina muistan, kuinka koin ikävän jopa fyysisinä oireina. Niin voimakkaina, että välillä oli vaikea erota toisesta sunnuntain päätteeksi, kun tiesi, että joutuu palaamaan omaan, yksinäiseen arkeensa. Ja onhan se hirveää, kun tulee se raskas päivä, jolloin haluaisi vaan halauksen ja käpertyä toisen kainaloon pakoon pahalta maailmalta ja se toinen on jossain kaukana, vain Facetime saatavilla. Ikävän ja sen sietämisen kanssa olen joutunut eniten tekemään töitä. Koska se näyttäytyi välillä ihan kummallisina oireina. Muun muassa siten, että kun pitkän erojakson jälkeen vihdoin toisen tapasi, olikin vastassa kiukkuinen, jopa raivoava nainen. Eihän se kivaa ole. Toinen pahimmillaan ajoi rankan työviikon päätteeksi sen 500km vain kohdatakseen karmeaa riitelyä. Oli hetkiä, jolloin olimme puolin ja toisin lähtemässä ovet paukkuen ja aika monta kertaa ero tuli puheisiin - jopa konkreettiseksikin, jota tosin kesti pisimmillään varmaan kaksi päivää. Sinä aikana sitä ehti taas puolin ja toisin puntaroida miksi toista rakastaa, mitä yhteisessä elämässä arvostaa ja miksi ei halua luovuttaa. 

Tahto. Se on oltava yhteinen. Ja lupaus, että asiat selvitetään ja niin kauan kuin on kivaa yhdessä (enemmän kuin ei-kivaa), niin kauan tätä jaksaa. Usko, toivo ja rakkaus. Niillä on menty, mutta kyllä tahdolla ja yhteisellä tahtotilalla on valtaisa merkitys. Kun molemmat haluavat yrittää ja jaksavat kannatella toista, kun se vaikea hetki tulee eteen, niin ei ole hätää. Missään suhteessa. Etänä tai muuten.

Kahdenkeskiset irtiotot. Alusta lähtien olemme tehneet kaikkemme sen eteen, että löydämme yhteistä aikaa sekä arkeen ja sen jakamiseen, mutta myös niihin yhteisiin juhlahetkiin, joita toki näin eronneena (ei-lapsiviikoilla) on paljon helpompi järjestää. Jo sekin, että kun reissaaminen toisen luo käy raskaaksi, sovimmekin hotelliviikonlopun puoleen väliin tai lähdemme muuten yhteisille rakkauslomille. Niiden keskiössä on parisuhteen hoitaminen ja rakkauden vaaliminen, joka ikävä kyllä useimmissa suhteissa unohtuu ja ne ovat kuitenkin se liima, joka edesauttaa jaksamaan arjessa ja muistuttamaan miksi alun perin rakastuikaan tuohon ihmiseen.

Ja mikä etäsuhteen ehdoton rikkaus on, kun toisen kanssa ei pääse elämään yhteistä arkea, niin yhteisistä hetkistä - niistä hyvin arkisistakin kuten kaupassa käynnistä arki-iltana tai työaamuihin heräämisestä yhdessä, tuleekin todella erityisiä hetkiä. Toisen kanssa vietetty aika ei ole koskaan itsestäänselvää vaan sen eteen on tehty todella töitä, että se on mahdollista kaikki liikkuvat palaset,lapset, exät ja heidän aikataulut, työvuorot jne. huomioiden.

Älä siis arkaile vaan heittäydy. Se on minun vinkki. Töitä ja jaksamista se vaatii - varmasti enemmän kuin normimpi suhde, jossa toista näkee päivittäin, mutta mausteita ja väriä tässä on kylliksi. Äläkä anna muiden ennakkoluulojen latistaa. Edelleen tuntuu olevan vallalla se käsitys, että parisuhde ei ole oikea suhde, jos ei asuta saman katon alla, mutta kuka sen sanoittaa? Minultakin kysytään jatkuvasti koska me muutamme yhteen - enää se tosin ei häiritse, vaikka senkin asian hyväksyminen otti oman aikansa. Vastaus on - sitten, kun sen aika on. Näinkin on hyvä ja meidän tapa elää tätä suhdetta on löytynyt. 

Ja hei - näitä laulun sanoja hieman mukaillen: " Nyt me mennään naimisiin, puolen vuoden päästä lauantaina. Joo, me mennään naimisiin, ollaan yhdessä, yhdessä aina.." 

Eikä kimppaan muuteta silloinkaan - ihan vain uteliaiden kiusaksi. Pidetään jännityksessä mihin joskus päädytään ja koska ;)