Harmaita ja kirkkaita raitoja..

"Yksinäisyys, yksinäisen...joskus siihen hermostun.. Yksinäisyys sydämessä, katkeriksi pisaroiksi tiivistyy..Siinä yksinäisyyden seuraus, siinä on sen syy.."

Hotellikuolema. Tylsistyminen. Ikävä. Ajan ja ajan ja sataa vaan. On liikaa aikaa ajatella. Harvoin minulle käy niin. Että se iskee. Kuin syksy, joka jo saapui kuin varas, yllättäen. Sateineen, kylmine aamuineen, harmaana. Vaikkei kesä tullut ensinkään. Minulla on aivan harmaa ja petetty olo itselläkin.

Ihana, väenpaljouden, ystävien, häkellyttävän härdellin ja rakkauden täyteisen yhdessäolon viikonloppu. Sekä sen jälkeinen arki. Tie ja työ kutsuu kenttänaista. Sydän haluaa jäädä. Sydän ikävöi, se kaipaa, se ei tahdo olla yksin. Mutta kun täytyy. Kontrasti on järisyttävän suuri. Oi elämä miksi näyttäydyt taas näin ankeana. Miksen saa jäädä kesään sisimpäni kuiskii. En taaskaan muistanut miltä tämä hiipivä haikeus tuntuu ja kuinka sen lamauttava valjuus valuu suoniini kuin ravintoliuos tippaletkun kautta. Hitaasti. Pisara pisaralta.

Ajatukset vaeltelee märkää tietä tuijottaessa. Mietin kuinka paljon me ihmiset kätkemmekään muilta sitä mitä me oikeasti tunnemme. Tai ajattelemme. Mitä kätkenkään hymyni taakse, kun eniten vihloo tai kolhaisu osuu. Miksi nauran vaikka toisinaan sattuu? Miksi varjelen minääni ja sisintäni, miksen näytä mitä todella tunnen. Ketä oikeastaan suojelen? Sen toisen huonoa käytöstä etten nolaisi? Häntä vai minua itseäni? Miksi joskus on niin vaikea sanoa ääneen, että jokin tuntuu. Myöntää olevansa heikko, koska tuntee.

Koska eihän se ole heikkoutta. Vaan se, että yrittää kätkeä ne tunteensa. Osumat. Omat tunnelukkonsa. Sisimpänsä solmut. Niitä on meillä kaikilla. Omat heikot kohtamme, joihin sohitaan ja jotka heijastuvat käytökseemme, halusimme tai emme. Toinen hyökkää, toinen puolustaa ja varjelee. Mitä enemmän olen kokenut, sitä helpompi on nähdä niiden reaktioiden taakse. Mitä suurempia ja voimakkaampia ne reaktiot ovat, sitä enemmän ihminen on hukassa tai sitä kiihkeämmin yrittää kätkeä sen, että jokin ei omassa elämässä täsmää. Ei ole sinut sen kanssa. Tai vielä hakee ratkaisua muttei osaa välttämättä edes myöntää sitä itselleen.

Kun näen tällaista käyttäytymistä ja tunnistan ne tunteet siellä takana, mieleni tekisi mennä tuon ihmisen luokse ja sanoa: " Minä tiedän. Tiedän mitä koet. Tiedän mitä käyt läpi tai tunnet." Jonain hetkenä ehkä niin teenkin. Nyt taistelen vain omia arkisia angstejani ja syysväsymystä vastaan.

Älkää te antako arjen tummentaa kirkkaita värejänne. Kenttänainen  vain välillä vaipuu melankolisiin säveliin.

Huomenna on jo paremmin. Toivon ettei silloin päässäni soi enää haikeat biisit vaan ihan toisenlaiset sävelet. Mutta vaikka välillä on harmaata, yritän muistaa sen, että näitä hailukoita harmaita raitojakin siihen mattoon tarvitaan.

Jotta ne kirkkaat erottuvat paremmin.

Armo

Aamun kirpeys herättää hetkessä, kun astun ovesta ulos. Pilvet roikkuvat tummina matalalla, mutta jostain välistä pilkistää kirkas valojuova. Metsäpolulla katselen vaaleanpunaisina hohkavia kanervia ja lähes punaisen kypsinä hehkuvia puolukoita. Sormia nipistelee jo ja hanhet huutavat pelloilla. Lähtöhuutoaanko?
En tiedä onko se tämä syksyä enteilevä kuulaus ja ilmassa leijuva aavistuksen omainen luopumisen ikävä, mutta palaan ajatuksissani muutaman illan takaiseen artikkeliin, jonka luin tuoreimmasta Kodin Kuvalehdestä juuri ennen nukahtamistani.

En muista kaikkea siitä. Vain sen, että naispappi kävi tekstissä läpi rankkaa eroaan ja sitä miten se oli vaikuttanut hänen kutsumustyönsä tekemiseen. Kuinka pappi voi enää vihkiä muita rakkaudesta hehkuvia pareja ja puhua lopunelämää kestävästä onnesta ja tahdosta, kun on itse siinä epäonnistunut. Jopa kyynistynyt ja katkeroitunutkin. Kuinka suru, luopumisen ikävä ja kaikki omat tuntemukset on kohdattava ja kaivettava esiin tai muuten se johtaa jonain päivänä romahtamiseen kuten hänelle lopulta kävi. Edes ammattilaisena hän ei ollut valmis käsittelemään omaa sisintään. Meni aikaa ja hänen uskoaan koeteltiin vielä rajusti, kun hän joutui hautaamaan pienen tytön, joka oli kuollut onnettomuudessa. Voin hyvin uskoa sen. Mikä on kaiken tarkoitus? Pappina joudut etenkin kysymään miksi tämä on ollut Jumalan tahto? Mitä vastata omalle seurakunnalleen. Tämä naispappi paloi loppuun. Ei kyennyt enää tekemään työtään. Hän kertoo tekstissään kuinka hän käveli tämän pienen tytön haudalle ja itki siellä ääneen. Päästi kaikki vanhatkin surunsa ulos. Päivä toisensa perään. Ja kuinka hän lopulta alkoi saamaan taas voimia käytyään tämän oman polkunsa tältä osin läpi. Ja ennen kaikkea - kuinka hän kaiken sen jälkeen sai annettua anteeksi myös itselleen.

Armo. Se sana jäi soimaan. Nainen oli unohtanut sen olennaisen, joka kristinuskossa on kauneinta.

Se merkitsee anteeksiantamista ja hyvyyttä, jonka ihminen on saanut Jumalalta. Se on syntien anteeksi antamista. Myös itselle. Sen vuoksi me pelastumme. Se on rakkautta. Joka meiltä kaikilta on myös unohtunut, kun silmäilen näitä kaikkia viime aikaisia otsikoita. Meistä on tullut niin tuomitsevia. Enkä tarkoita tällä sitä, että ne asiat pitäisi hyväksyä. Mutta viha ei ole ratkaisu. En tiedä mikä on. Ei minulla ole siihen vastausta. Mutta armoon tahdon uskoa.

Tähän loppuun sopii niin hyvin Toni Virtasen upean, raastavan kauniin kappaleen sanat.

Tämä osuu. Ja itkettää aina.

"Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää
Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää
Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan
Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika"

Armoa, ihmiset. Ja rakkauden täyteistä viikonloppua.

Kuka voisi kellot seisauttaa? Ja ajan pysäyttää? Tee testi omalla vastuullasi. Ei valitusoikeutta.

Tuleeko teille ikinä sellaista oloa, että sitä on ihan kuin väärässä ajassa? Että joku on siirtänyt vahingossa liian nopeasti ajan mittaria eteen päin ja unohtanut kertoa siitä sinulle? Että olet jo aikuinen. Tosi aikuinen.
Jolloin pitäisi osata käyttäytyä aikuismaisesti, vakavasti ja vakuuttavasti, mutta ei vaan kykene. Tai että joskus pitäisi ulkoisestikin näyttää siltä. Että sinut otettaisiin vakavasti. Unohda hymyt. Unohda kiharat. Ja liian lyhyet hameet ja korkokengät. Älä ainakaan kerro vitsejä, naura ääneen tai kerro henkilökohtaisia asioita. Keskity bisnekseen. Tiedä alasta ja toimintaympäristöstä kaiken. Tai älä ainakaan myönnä ettet ole lukenut juuri keskustelun ytimessä olevasta asiasta.  Tai myönnä tietämättömyyttäsi mistään. Koska olet asiantuntijaroolissa. Keskity. Tuijota vain eteesi tiukkana! Kuuntele enemmän kuin puhut. Blaah, blaah, blaah. Kuinka tylsää se onkaan?

Joudun joskus oikeasti pidättelemään itseäni etten laukoisi omia tyhmiä, mieleen putkahtavia, asiaankuulumattomia ajatuksiani ääneen vaikka kesken virallisen ja tärkeän palaverin tai puremaan huuleeni, etten hirnuisi niille ajatuksilleni ääneen. Onnistun siinä(kin) huonosti.  Vastaavasti saatan hämmästyä itsekin kuinka viisaita lauseita olen joskus osannutkaan kirjoittaa tai kuinka vakuuttavalta osaan kuulostaa tarpeen vaatiessa. Silti minussa asuu yhä se pieni, kuriton, iloa ja elämänjanoa kupliva nuori, joka ei tunne itseään ikäisekseen. Ei edes silloin, kun joskus pysähdyn katsomaan itseäni tutkivasti peilistä ja hämmentyneenä huomaan tosiksi ne vuosien tuomat muutokset kehossani. Ne tuntuvat hieman vierailta, koska nämä viimeisimmät muutokset siinä ovat tapahtuneet ihan varkain, hiipien ja hiljattain. Omassa mielikuvassani olen edelleen se silmäpussiton, makkaraton, kiinteä ja hehkeä naisenalku, jollaiseksi sisimpäni tuntuu minut autuaasti muovanneen. Eihän siinä toisaalta ole mitään väärää, mutta kun näkee itsensä vaikkapa viimeaikaisissa valokuvissa, niin oikein pelästyy ja hätkähtää, kun realiteettien ja oman mielikuvan välinen ero onkin niin karmaisevan suuri. Silti(kään) en osaa olla hymytön, tai olla keventämättä kankeaa palaveria. Olla hersyttelemättä ja ravistelematta totisia, virkamiestyyppejä. Kiharran tukkaani ihan vaan omasta ilosta, punaan huuleni ja nauran ääneen, jos siltä tuntuu. Ehkä minua ei oteta vakavasti - mutta mitä sitten? En osaa ottaa itsekään. Vähentääkö se minun substanssia? Osaamista, asiantuntijuutta? Kenties joidenkin tahojen mielestä. Joidenkin mielestä varmasti olen hempukka tai blondi. Välitönkö siitä?

Arvatkaa kaksi kertaa. Mitä ihanaa ikääntyminen tuo tullessaan? Couldn´t care less. Ei jaksa enää välittää muiden ihmisten mielipiteistä. Ainakaan sellaisten, joilla ei ole sinun elämääsi mitään merkitystä.

Ainahan sitä hoetaan, että ikä on vaan numeroita. Niin on. Mutta silti tiettyihin faktoihin vaan törmää ihan väkisin. Niinpä päätin, että tässä yhteydessä on hyvä kaivaa vanha kunnon keski-ikäisyystesti naftaliinista. Tehkää, jos uskallatte kohdata faktat...

Pääseekö sinulta ähkäisy, kun nouset nojatuolista? Älä välitä, se kuuluu keski-ikään.

Kodin Kuvalehden lukijat kertoivat, mitkä ovat keski-iän merkkejä. Kuinka monta kahdestakymmenestä osuu sinun kohdallasi oikeaan?

1. Hämmästelet itseksesi, että hammaslääkärisi ja pomosi ovat sinua nuorempia. (Viimeksi tähän törmäsin työterveyslääkärin vastaanotolla..Hitsit, että oli nuori poika, mutta ainakin energiaa ja paneutumista riitti. Ja ihan erilainen lähestymiskulma ja intensiteetti. Ei huono..)
2. Alokkaat armeijavaatteissaan näyttävät lapsilta. (Jep..)
3. Yöllä tyynyn poskeen painama rantu on näkyvissä vielä työpaikallakin. ( Niin totta..ainakin, jos on syönyt liikaa suolaista ruokaa illalla..)
4. Sinua alkaa hihityttää kummallisissa tilanteissa, kuten koulun tai päiväkodin vanhempainillassa: "Huomaakohan kukaan, että vain teeskentelen aikuista?" (ks.tekstini alku..)
5. Jos joudut mihinkään yökerhon tapaiseen, ensimmäinen ajatuksesi on: karsea meteli, eihän täällä voi edes jutella. (Hmm..muistuu kesältä yksi kerta mieleen..)
6. Mietit vakavissasi, haluatko tehdä nykyistä työtäsi eläkeikään saakka. (joo-o..No comments)
7. Olet yrittänyt selittää lapselle tai nuorelle matkakirjoituskoneen, kasettisoittimen tai lankapuhelimen toimintaa. (ai että. Ne kasetit oli ihan parhaita. Kun kynällä pyöritettiin nauhaa takaisin, kun se levähti käsiin..)
8. Alat päästellä ähkäisyjä, jos teet jotakin fyysisesti kuormittavaa, kuten nouset nojatuolista ylös. (hah hah...Myöntäisinkö?)
9. Olet huolissasi vanhempiesi ikääntymisestä ja jaksamisesta. (Kyllä. Totta, tämäkin.)
10. Olet huolissasi lapsistasi. (Koko ajan..)
11. Muistat ostaneesi kioskilta ”markalla kaikkia irtokarkkeja sekaisin”. (Palauttakaa merkkarien alkuperäiskoko, prkl!! Tää holhoaminen ärsyttää.. Ja haluan ne isot salmiakkipommit, missä oli sitä jauhetta sisällä myös takaisin. Kymppi-kioskit kans!)
12. Tajuat, että tuulitakki on oikeastaan aika kätevä kaupunkivaate. (Ja crocsit tosi mukavat jaloissa. Eikä haittaa mennä verkkareissa lähikauppaan)
13. Riemastut, jos joku kysyy sinulta papereita. Kerrot siitä kaikille Facebookissa ja saat paljon tykkäyksiä. (tekisin just näin, jos vaan tapahtuisi ikinä..)
14. Ostat suurimman osan vaatteistasi, kengistäsi ja kodintarvikkeistasi Prismasta tai Citymarketista, koska se on niin kätevää. (No ehken suurinta osaa, mutta välillä sieltä löytyy ihan helmijuttuja :)
15. Ajattelet, että 1990-lukuhan oli juuri äsken. Sitten tajuat, että siitä on kaksikymmentä vuotta. (Onko?? No niin perskules onkin..)
16. Tunnet syvää helpotusta, kun lääkärin vuositarkastuksessa ei löydy mitään vakavaa. (Kuulemma maksa-arvoissa alkaa näkymään muutokset vasta reippaasti neljänkympin jälkeen..)
17. Kulutat ravintolassa enemmän rahaa ruokaan kuin juomaan. (Niin totta..Kuka sitä ravintoloihin enää edes menee juomaan? Melua ja kaikkea. Kotona on kivempi tissutella mukavassa porukassa ja villasukat jalassa..)
18.  Muistat edelleen parhaan lapsuuskaverisi perheen lankapuhelinnumeron. Se on viiden tai kuuden numeron mittainen. (Ja oman kotinumeron. Ja mummin...)
19. Muistat ainakin yhden Kekkos-vitsin. (En muista mitään vitsejä..)
20. Huomaat ajattelevasi, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet – ja parhaimmillasi suorastaan vastustamaton

Se on justiinsa näin. Lähes täydellinen. Pisteet 19/20. Ei voida siis pitää vielä ihan toivottaman keski-ikäisenä ;) Vapauttavaa viikonloppua rakkaat. Me ollaan aivan vastustamattomia. Pus.

Ei riitä, että rakastat itseäsi. Osoita se teoilla.

Surisee. Hurisee. Aihioiden sekamelska myllertää pääkopassa. Huomaa, että se on nollautunut. Täysin. Olen hädin tuskin ehtinyt vielä palautua maanpinnalle aivan huikean "Invest in yourself" viikonlopun euforisesta olotilasta. Se on kerran vuodessa. Viikonloppu, joka on pyhitetty vain minulle. Omalle intohimolleni. Porukassa, jossa kaikki muutkin ovat aivan yhtä hurahtaneita samaan lajiin ja aivan yhtä onnesta ymmyrkäisenä kaikesta siitä mitä siinä kuplassa viikonlopun aikana tapahtuu. Se tunne on kuin huumetta. Kun kroppa on fyysisestä rasituksesta puhki ja silti nauttii niin superpaljon siitä mitä tekee, että leijuu vaan. Kivuista tai kolotuksista viis. Ja sen jälkeen on sellainen autuaan onnellisen seesteinen olotila - ihan kuin joku olisi irrottanut oman kovalevyn, buutannut koko koneen, tyhjentänyt ylikuormituksen ja siivonnut kuonat ja ladannut taas täyteen uudelleen.

Puhun ratsastuksesta. Upeissa maastoissa Saaremaalla ja 12h treenistä mielettömillä, varmajalkaisilla, lempeillä hobusilla, jotka saavat elää siellä lähes luonnollisessa elintilassa, stressittöminä, omassa isossa yli 200-päisessä laumassaan. On varsavauvoja, merenrantaratsastusta, lehtometsiä, pitkiä laukkapeltoja. On mieletön kulttuurihistoria ja ihana eestiläinen vanha herra, joka kertoilee iltaruokailujen yhteydessä saaren historiasta ja luonnonuskonnon riittipaikoista, joita Muhun saarellakin piisaa kymmeniä. Herrasmies, joka tanssittaa kaikki naiset laulaen vanhoja eestiläisiä kansanrunoja ja opettaa vanhoja riittejä. Vanha tammi on jätetty keskelle huonetta, koska siinä on oksat jokaiseen ilmansuuntaan ja tähtikuviota kohden. Siinä asuu viisaus vai miten vanha kansa sanookaan. Paikassa on tunnelmaa. Kaiken kruunaa ne upeat hevoset, joiden laidun on samalla tilalla. Joiden sekaan voi sukeltaa pelkäämättä ja saada ihania, tuttavallisia lähestymisiä ja rapsutettavaksi tulijoita, varsoistakin.

Noh, tämä ehkä menee ohi teiltä, jotka ette ole hevosihmisiä, mutta soisin, että kaikilla olisi se jokin intohimo, jokin oma juttu, joka vie mennessään ja muu maailma unohtuu. Jokin sellainen, joka lataa ne akut hektistä arkea varten. Jokin mihin voi ankeina ja pimeinä aamuina palata. Silloin, kun vähiten huvittaa yhtään mikään. Silloin, kun vain haluaisi vetää peiton korvilleen ja kääntää kylkeä.

Tiedän, että tämä kantaa taas pitkälle. En enää ajattele, että itseensä panostaminen olisi vain itsekästä. Koska kaikelle on paikkansa. Olen parempi kumppani. Olen parempi äiti. Olen jaksavampi ja energisempi töissä. Oma hyvinvointi ja jaksaminen ovat kaiken a ja o.

En osannut aina ajatella näin. Eikä sitä aiemmassa elämässä jotenkin oikein voinutkaan. Ei pienten lasten äitinä oikein siihen pystykään. Useasti se menee niin, että ruuhkavuosina sitä joutuu jättämään ne omat intohimot ja harrastukset hetkeksi kokonaan hyllylle. Siirtämään itsensä niin sanotusti ulkoradalle. Kun kaikki muut painaa sisäradalta ohi.

Sitten yhtäkkiä, eräänä aamuna huomaat, että hetkinen. Sinulla onkin omaa elämää. Niin moni asia on tässä samanaikaisesti muuttunut. Eron myötä. Lasten kasvaessa. Yhtäkkiä sitä omaa aikaa onkin. Hurjasti. Eikä se kaikki ole pelkästään pahasta. Kuten ei missään muutoksissa.

Älä unohda itseäsi. Sinä olet sinulle se perusta. Invest in yourself. Huomaat, että olo on kuin uudestisyntyneellä.

Ihanaa viikkoa kaikille <3

478 kilometriä..

Se on etäisyys sinun oveltasi minun ovelleni. Meidän pohjoisesta residenssistä meidän eteläiseen residenssiin. Kiskot suhisevat, junanvaunu keinuu, eväitä rapistellaan ja ikkunaa pitkin valuu vesivanat vaakatasossa. Ihailen ohi vilistäviä peltomaisemia ja taidan nähdä kaukana peuralaumankin. Sunnuntai blues soi sielussani. Vaikka kotona odottaa ihana jälleennäkeminen lasten kanssa, niin pala sydämestä aina jää sinne. Luoksesi. Se on jo minunkin koti. Kuka olisi uskonut, että sanon näin? Etelän friidu. Kotoutumassa kovaa vauhtia. Ilman pakotteita. Koska haluan.

Arki on taas alkanut. Etäsuhteen arki. Tuskin kukaan tieten tahtoen haluaa suhteeseensa pitkää välimatkaa. Ainakaan suhteen alussa. Ei ainakaan sellainen, joka kaipaa toisen läheisyyttä arkeensa. Kuten me. Eniten on ikävä toisen kosketusta ja koskettamista. Nukkumista vierekkäin. Iho kaipaa ihoa, huulet huulia. Mutta aina se ei ole mahdollista.

"Tapaamisemme oli tarkoitettu. Ystävyytemme valinta. Rakastuminen ei ollut enää vallassamme".

Saimme mitä halusimme. Saimme uskomattoman upean rakkauden ja yhteyden. Sielunkumppanuuden. Huumorin, samankaltaisuuden ja silti erilaisuuden - toisiaan täydentävän. Mutta emme hoksanneet pyytää elämältä myös yhteistä arkea.

Onneksi aina voi unelmoida. Ja ajat voivat myös muuttua. Lapset kasvavat. Elämä yllättää.
Toistaiseksi. Olemme luvanneet. Teemme sen valinnan joka päivä, koska nyt on hyvä. Ilman toista olisi huonompi. Toinen on toiselle tuki vaikkei aina olisikaan siinä.

En tiedä miksi ihmiset tuntuvat ajattelevan, että etäsuhde ei voi toimia, ei ainakaan pitkään. Että siihen uupuu ennen pitkään. Että etäisyys hiipii suhteeseen, kun on etäisyyttä. Etäisyys hiipii suhteeseen myös avio- ja avoliitoissa, jos suhteessa luovuttaa ja päästää sen kuilun kasvamaan. On niin helppo elää arkea fyysisesti yhdessä, mutta henkisesti välimatkaa voi olla satoja kilometrejä. Kummin päin se onkaan pahempi?

En ole missään aiemmassa suhteessani tutustunut toiseen ihmiseen näin perusteellisesti. Rakentanut suhteen kivijalkaa hitaasti ja pala kerrallaan. Kärsivällisenä. Koska on pakko.
Puhunut toisen kanssa satoja tunteja. Kirjoittanut tuhansia ja taas tuhansia viestejä ja katsonut toisen arkea Facetimen tai muun videoyhteyden kautta. Kymmeniä tunteja. (Sen vuoksi en tiedäkään yhtään mitään mistään tv-sarjoista, koska niitä ei vain ehdi seurata. Saati lukea kirjoja...paitsi ehkä näin junassa...).

Joskus niiden kaikkein vaikeimpien asioiden sanominen on helpompaa kirjoittaa ulos kuin sanoa kasvotusten. Etäsuhde tarvitsee vahvan yhteyden ja täyden luottamuksen. Mutta mikä suhde ei sitä tarvitsisi? Tai olisi siihen oikeutettu? Itse asiassa olen sitä mieltä, että jokaisen parisuhteen tulisi perustua alkuun siihen, että toiseen tutustuu hitaasti, perusteellisesti ja myös etäältä. Ei rynnäten huumapäissään muuttamaan heti yhteen. Vaikka mikä minä olen arvostelemaan kenenkään valintoja. Totean vain omia päätelmiäni ääneen. Kukaan ei osaa sanoa kenen rakkaus kestää, kenen päättyy. Voi vain toivoa ja tehdä parhaansa. Olla auki. Olla hyvä. Hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on.

Yhdeksän yksinäistä yötä. Sitten näen taas Sinut ja nuo ihanan siniset, valoisuutta ja lämpöä hehkuvat silmäsi.  Ilman että tihrustan niitä siristellen kännykän ruudulta.

Ikävä. Kuinka kaunis tuo tunne onkaan. Niin täynnä. Tunnetta. Ei siitä voi olla katkera. Voisi olla paljon paljon huonommin. Meillä on meidät.

Halatkaa rakkaintanne tänään. Tiedostaen, että kaikki eivät voi vaikka haluaisivat. Täällä sunday blues soi.

Ei kasvua ilman kipua...

On aikaa pohdiskella. Sade rummuttaa ruutuun ja ajatukset vaeltelevat yhtä harmaissa sävyissä kuin taivaalla riippuvat pilvet.

Mietin jälleen karmaa ja elämän tarkoitusta. Niitä oppeja, joita se kunkin meistä tiellemme tuo. Sitä rankemmalla kädellä mikäli jätämme ne matkamme varrelle tarkoitetut pienen pienet opin vihjeet huomioimatta. Emmekä muutu.

Tänään ilmassa on ollut näiden elämän syvällisten viisauksien ja oppien lisäksi haikeuden säikeitä ja yhtäkkiä näen kaiken hyvin kirkkaasti. 
Emme kykene muuttamaan menneisyyttämme, mutta menneisyytemme muuttaa meitä. Mutta jotta se voisi tapahtua, jotta voisimme kasvaa ihmisinä, joudumme kohtaamaan kukin omat kipumme. Kukaan meistä ei säästy siltä, niin julmalta kuin se kuulostaakin.

Mutta onneksi mikään kasvuksi tarkoitettu vaihe ei kestä loputtomiin.
"Things will get better in time"
Nämä kaikille omissa kasvukivuissaan kärvisteleville tarkoitetut rohkaisusanat pitävät sisällään myös aimoannoksen totuutta. Aika auttaa aina - kaikkeen. Ja kaikesta rumastakin seuraa aina jotain kaunista. Kun pysähdymme sen näkemään.

Tänään on voimaannuttava päivä. Sateen jälkeen tulee aina aurinko esiin (kuten tänäänkin). Olka avoimia niille pienille vihjeille. Silloin on aina mahdollisuus. You only fail if you quit.