"Yksinäisyys, yksinäisen...joskus siihen hermostun.. Yksinäisyys sydämessä, katkeriksi pisaroiksi tiivistyy..Siinä yksinäisyyden seuraus, siinä on sen syy.."
Hotellikuolema. Tylsistyminen. Ikävä. Ajan ja ajan ja sataa vaan. On liikaa aikaa ajatella. Harvoin minulle käy niin. Että se iskee. Kuin syksy, joka jo saapui kuin varas, yllättäen. Sateineen, kylmine aamuineen, harmaana. Vaikkei kesä tullut ensinkään. Minulla on aivan harmaa ja petetty olo itselläkin.
Ihana, väenpaljouden, ystävien, häkellyttävän härdellin ja rakkauden täyteisen yhdessäolon viikonloppu. Sekä sen jälkeinen arki. Tie ja työ kutsuu kenttänaista. Sydän haluaa jäädä. Sydän ikävöi, se kaipaa, se ei tahdo olla yksin. Mutta kun täytyy. Kontrasti on järisyttävän suuri. Oi elämä miksi näyttäydyt taas näin ankeana. Miksen saa jäädä kesään sisimpäni kuiskii. En taaskaan muistanut miltä tämä hiipivä haikeus tuntuu ja kuinka sen lamauttava valjuus valuu suoniini kuin ravintoliuos tippaletkun kautta. Hitaasti. Pisara pisaralta.
Ajatukset vaeltelee märkää tietä tuijottaessa. Mietin kuinka paljon me ihmiset kätkemmekään muilta sitä mitä me oikeasti tunnemme. Tai ajattelemme. Mitä kätkenkään hymyni taakse, kun eniten vihloo tai kolhaisu osuu. Miksi nauran vaikka toisinaan sattuu? Miksi varjelen minääni ja sisintäni, miksen näytä mitä todella tunnen. Ketä oikeastaan suojelen? Sen toisen huonoa käytöstä etten nolaisi? Häntä vai minua itseäni? Miksi joskus on niin vaikea sanoa ääneen, että jokin tuntuu. Myöntää olevansa heikko, koska tuntee.
Koska eihän se ole heikkoutta. Vaan se, että yrittää kätkeä ne tunteensa. Osumat. Omat tunnelukkonsa. Sisimpänsä solmut. Niitä on meillä kaikilla. Omat heikot kohtamme, joihin sohitaan ja jotka heijastuvat käytökseemme, halusimme tai emme. Toinen hyökkää, toinen puolustaa ja varjelee. Mitä enemmän olen kokenut, sitä helpompi on nähdä niiden reaktioiden taakse. Mitä suurempia ja voimakkaampia ne reaktiot ovat, sitä enemmän ihminen on hukassa tai sitä kiihkeämmin yrittää kätkeä sen, että jokin ei omassa elämässä täsmää. Ei ole sinut sen kanssa. Tai vielä hakee ratkaisua muttei osaa välttämättä edes myöntää sitä itselleen.
Kun näen tällaista käyttäytymistä ja tunnistan ne tunteet siellä takana, mieleni tekisi mennä tuon ihmisen luokse ja sanoa: " Minä tiedän. Tiedän mitä koet. Tiedän mitä käyt läpi tai tunnet." Jonain hetkenä ehkä niin teenkin. Nyt taistelen vain omia arkisia angstejani ja syysväsymystä vastaan.
Älkää te antako arjen tummentaa kirkkaita värejänne. Kenttänainen vain välillä vaipuu melankolisiin säveliin.
Huomenna on jo paremmin. Toivon ettei silloin päässäni soi enää haikeat biisit vaan ihan toisenlaiset sävelet. Mutta vaikka välillä on harmaata, yritän muistaa sen, että näitä hailukoita harmaita raitojakin siihen mattoon tarvitaan.
Jotta ne kirkkaat erottuvat paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti