Seesteisyys

Kirjoittaminen on tyrehtynyt. Tosin aika paljon on ollut viime kuukausina muuta puuhaa. Töitä. Jopa toisinaan hieman liikaa. 

Mutta ennen kaikkea suuria elämänmuutoksia. Yhteenmuutto. Oikeammin muuttoja. Kahden asunnon tyhjennystä, kolmannen  pakkaamista ison rempan tieltä. Loputonta pakkaamista, kantamista, purkamista, uusia huonekaluja, kokoamista, siivoamista. Suunnittelua, sisustamista ja tekemistä. Mielekästä, ihanaa. Samalla aika kuormittavaa. Puolison uusi työ, muutto juuriltaan, uusia haasteita. Lasten itsenäistymistä ja vastoinkäymisiä. Olin kyllä niin loman tarpeessa. Nyt vasta ehdin pysähtyä. Pysähtyä miettimään mitä kaikkea onkaan tapahtunut ja mitä olen saavuttanut. Välillä vaikea uskoa todeksi itsekään, kun omat pitkään muhineet unelmat käyvät toteen. Olen joutunut moneen kertaan nipistämään itseäni - olenhan niin monessa mielessä hyvin etuoikeutettu. Miksi juuri minä?

Toisaalta olemme puolisoni kanssa lähes 24/7 kiinni töissämme ja vastuissamme. Olemme vuosikausia tehneet töitä sen eteen, missä olemme nyt. Mikään ei ole tullut vahingossa, sattumalta tai annettuna. Kunnianhimossamme ja vastuuntuntoisina olemme tehneet oman osamme varmasti - monesti ilman lisäkorvauksia. Ponnistelleet, uhranneet yöuniamme, terveyttämme, vapaa-aikaamme ja sietäneet stressiä, painetta ja epämukavuutta. 

Miksikö? Ehkä olemme nähneet, että kaikki se vaiva ja työ kannattaa tehdä, jotta joskus voimme nauttia seesteisyydestä ja mielenrauhasta, jota unelmien saavuttaminen ja taloudellinen varmuus tuo. En tiedä. Monestihan mukana on myös useita onnenkantamoisia ja hyviä sattumuksia. Silti en ota mitään tästä itsestäänselvyytenä. Tiedän, että kaikki voi muuttua hetkessä. 

Nyt olen ja olemme kuitenkin elämässämme tietyssä pisteessä, jossa olemme saavuttaneet jotain. Jotain sellaista, josta haaveilin vuosia. Jotain, johon uskoin silloinkin, kun elämä soi vain harmaita ja mustia sävyjään. Seitsemän pitkää vuotta se kesti. 

Palaan aika ajoin näihin Johanna Kurkelan Rakkauslaulun sanoihin.

” Kauan sitten minussa

Aavistus jo sinusta

Silloin tuntemattoman
Tunnen nyt ja tunnustan

Sä olit vaara liian suuri kiertää
Ja liian houkuttava ohittaa
En tiennyt kuinka kaikki voisikaan niin palaa, polttaa

Kaksi niin hehkuvaa ja kaunista saa kirkkaana loistaa
Kunpa auringon päivät päällämme ei päättyisi koskaan

Kauan sitten jotenkin
Tuntematta aavistin
Että illan harmaassa
Tulet vastaan pelotta”

Mitä olisi käynyt, jos et olisi silloin tullutkaan vastaan? Entä jos emme olisi uskaltaneet? Niin moni järkisyy saneli vastaan. En osaa kuvitella toisenlaista elämää nyt. En usko, että olisin tässä. En tällaisena. Elämälle näin kiitollisena. Sen kaikista vaiheista. Tuskasta ja surustakin. Luopumisesta. Silti aivan käsittämättömän paljon saaneena.

Seesteisyys. Se saattaa tyrehdyttää kirjoittamisen palon, mutta on olotilana tavoittelemisen arvoista. Tila, jossa elämän valo voittaa pimeyden. Jossa tuskaa ei tunne ja huoletkin ovat pienempiä kuin elämän  tarjoamat ilot ja onnenhetket. Riippumatta siitä mitä sen saavuttaminen on vaatinut. Tiedän - se ei kaikille meistä ole mahdollista tai tunteena sama. Itse en olisi voinut tyytyä vähempään ja silti sen eteen tekemät uhraukset ovat olleet sen väärti. 

Niin - sitä se elämä kai on. Tunnistaa ja tuntea mikä on itselle juuri se oikea polku tai päämäärä. Minulle se on ollut tämä. Nyt on vain hetkeksi pysähdyttävä nauttimaan kaikesta tästä ja sen jälkeen asetettava uudet unelmat ❤️ Elämä on kallisarvoinen ❤️