Riittämätön äitys

En tiedä onko yhtäkään äitiä, joka ei joskus tuntisi epäonnistuneensa, ainakin hetkellisesti. Syyllistävän itseään, soimaten omaa keskenkasvuisuuttaan, epäkypsyyttään, riittämättömyyttä.

Yksi pahimmista tunteista mitä tiedän, on se, että et ole silloin lastesi luona, kun he eniten sinua tarvitsisivat. Jokainen tekee omia valintojaan, ja vaikka tiedän, että olisin voinut olla enemmän, tehdä enemmän, olen valinnut tien, joka on vienyt minua pois lasteni luota. Silloinkin, kun he olisivat minua tarvinneet. Se on äidille kamalin tunne.

Muistan edelleen miten minuun sattui, kun aikanaan uravalintaani kyseenalaistettiin - useimmiten muiden naisten osalta. Kuinka voit lähteä tuollaiseen matkatyöhön, kun lapsesi ovat niin pieniä? Niinhän he olivat. Vain 3 ja 7, kun äiti alkoi olla poissa kotoa. En tiedä olisinko koskaan tehnyt sellaista valintaa, jos avioliittoni olisi ollut toisenlainen. Olin jo niin täynnä katkeruutta sen itsekeskeisen, minä-minä -elämän vuoksi, että koin, että minunkin on päästävä. Elämään. Ei enää näivettymään kotona. Pakenin. Mutta millä hinnalla? En tiedä voinko sitä koskaan korvata lapsilleni. Tai antaa anteeksi itselleni. Kasvattaminen ei onnistu Facetime-puheluiden kautta. Ei edes nyt, kun lapset ovat teinejä. Eikä varsinkaan nyt. He tarvitsisivat minua ihan yhtä lailla nyt, vaikka eivät enää sitä osaa edes myöntää. Mutta minun sydäntäni revitään aina irti, kun lähden.

Yhdeksän vuotta tien päällä, kai minut on sellaiseksi luotu. Levoton sielu, jonka koti on siellä missä sydän on. Aina puolikas. Yritän rakastaa ne hetket, kun olen läsnä, mutta alituinen riittämättömyyden tunne on ikuinen seuralaiseni. Niinä yksinäisinä iltoina, kun lasken pääni taas seuraavan majapaikan tyynyyn, olen irtonainen. Tyhjä. Jaksaakseni sitä, minun on laitettava muu elämä hetkeksi syrjään. Vaikka useimmiten tunnen epäonnistuneeni äitinä. Etenkin, kun kuulen niitä sanoja muiden sanomana. Hiljaista halveksuntaa. Meidät äidit halutaan laittaa samaan muottiin. Minä en siihen mahdu. Vaikka olisin joskus palavasti siihen kaivannut.

En ole osannut olla pedantti ja kypsä kasvattaja. Enemmänkin suurpiirteinen ja vapaa. En ole aina osannut asettaa rajoja tai pysyä päätöksissäni. Lipsunut, menettänyt hermojani useammin kuin olisi ollut tarpeen. Lapsistani on kasvanut kaikesta huolimatta toivottavasti oman arvonsa tuntevia ja rakkauteen kykeneviä, koska loppupeleissä se on ainoa mitä olen yrittänyt ja kyennyt antamaan heille. Sen näkemyksen, että ollakseen vapaa, on oltava rohkea. Osatakseen rakastaa, on kuunneltava sydämensä ääntä. Joskus on hypättävä pimeyteen päästäkseen valoon. Ja vaikka olenkin joskus kaukana, olen aina heille olemassa.

Vaikka minua ja valintojani joku kyseenalaistaakin, moittii minua huonoksi kasvattajaksi, en voi kuin toivoa, etten sittenkään olisi täysin epäonnistunut. Kenenkään toisen sanomat eivät minua loukkaa, olen oman itseni pahin vihollinen.

Riittämättömyys. Liian tuttu tunne. Valinnoilla on hintansa. Minun on se.

Yritän silti muistaa tämän kuvan mietelauseen. Se ei pelkästään määrittele minua. Ja sydämessäni toivon, ettei tämä kaikki määrittele lapsianikaan. Että he silti selviäisivät kaikesta huolimatta elämässään, täysjärkisinä ja täydellä sydämellä. Mikään muu ei ole tärkeämpää. Niinhän me äidit ajattelemme, eikö?

Vahvuus ei ole sama kuin kovuus

Ihminen, joka sanoo minulle, että olen saanut kaiken niin helpolla, ei todellakaan tunne minua. Tai ihminen, joka sanoo, että miksi vahvoilla ihmisillä on aina tarve nujertaa heikompiaan. En vaivaudu vastaamaan. Tuo ihminen ei tiedä taustojani tai tunne historiaani. Hän ei vielä tiedä miten vahvaksi kasvetaan. Tai muovaudutaan.

Koska elämä ei vahvoja ole todellakaan kohdellut hellästi. Vahvatkin ovat nujertuneet, monta kertaa. Mutta he ovat eläneet niin kauan, että he ovat oppineet, että vaikka välillä polvet ovatkin savessa ja sitä kaatuu tai jää maahan makaamaan, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nousta ylös. Jatkaa, kirvelevistä pettymyksistä, menetyksistä, suruista, epäonnistumisista huolimatta, koska vain sitkeimmistä tulee vahvoja. Lopulta. Mutta se ei tee heistä kovia, ei todellakaan.

Koska vahvat tietävät miltä tuntuu kaatua ja nousta aina vaan uudelleen ylös. Kuinka vaikeaa se on, kun sattuu. Mutta vahvat myös tietävät, että vaikka yksi ovi sulkeutuu, toinen ovi avautuu ennen pitkää. Kun jotain menettää, jotain saa tilalle. Että elämä antaa, vaikka se ottaisi. Jos vain säilyttää luottamuksen siihen, että tulee lopulta päivä, kun pimeyden jälkeen näet jälleen valoa. Se voi kestää, se voi koetella, mutta kaikesta selviää, kun vain jaksaa nousta ylös.

Vahvoilla on usein aika laaja-alainen ja joustava maailmankatsomus. He tietävät, että on olemassa mustan ja valkoisen lisäksi myös hyvin paljon harmaan eri sävyjä. He eivät useinkaan tuomitse, vaan ymmärtävät, että niin monta kuin on asiaa ja ihmistä, niin monta on tapaa ja totuutta. Se ei silti tarkoita, että he hyväksyisivät kaiken. Ei todellakaan. Koska kaikilla on oma arvomaailmansa ja jos jokin sotii sitä vastaan, vahvat eivät pelkää osoittaa sitä. Tai sanoa suoraan ääneen. Kyllä he tietävät, että jokaisessa asiassa on kaksi puolta. Joskus kolmekin. Mutta vahvoilla on usein vahvat näkemykset, joskus väärätkin. Hekin tekevät virheitä ja ennen kaikkea ovat tehneet niitä. Ovat inhimillisiä - koska vahvaksi ei tulla ilman virheitä. Ja sitä, että on voinut antaa itselleen ne anteeksi.

Vahvuus ei ole välttämättä hyvää itsetuntoa. Enemmänkin se on hyvää itsetuntemusta. Sisäistä ja hiljaista viisautta siitä, minkä tietää niin itsestään kuin siitä mitä haluaa elämällään saavuttaa ja mitä ei. Mitkä ovat omat arvot, mitkä ovat niitä arvoja tai ominaisuuksia, jotka eniten sotivat omiaan vastaan. Itselläni eniten ärsytyskynnystä nostattaa muissa ihmisissä esiintyvä välinpitämättömyys, itsekeskeisyys ja itsekkyys, ylimielisyys, epäoikeudenmukaisuus ja ahneus. On varmasti muitakin, mutta nämä ovat piirteitä, joita toki myös vahvoissa esiintyy. Siksi ehkä ne ärsyttävätkin, varsinkin, jos niitä huomaa itsessään. Voiko vahvan käytöstä joskus erheellisesti jopa tulkita osittain tällaisena - ylimielisenä, itsekeskeisenä jopa välinpitämättömänä? Ehkä se onkin sitä, koska vahva uskoo niin vahvasti omaan näkemykseensä. Ehkä on päiviä ja hetkiä, jolloin hän unohtaa, että toinen tulkitsee häntä väärin johtuen hänen vahvasta ilmaisutavastaan.

Otsikkoni väittää, että vahvuus ei ole sama kuin kovuus, mutta voiko vahvaksi kasvaa ilman itsensä kovettamista? Voiko säilyä sisältä pehmeänä ja olla silti vahva? Voi ja ei voi. Elämä kovettaa kyllä hieman, etenkin jos sen antaa, mutta on oma valinta mihin kovettamisen antaa tulla. Onko se työroolissa vai ihmisenä? Läheisille vai ulkopuolisille. Kenelle pehmeyden voi sallia näytettävän? Missä kontekstissa pitää näyttääkin vahvalta?

Niin. Minusta sanotaan paljon kaikenlaista ja ollaan montaa mieltä. Sitäkin, että olen vahva. En tiedä onko se aina sitäkään. Enemmän se on sitkeyttä. Minua ei kukaan eikä mikään nujerra. Kova en kuitenkaan ole. Kovapintainen kyllä. Sisältä pehmoinen. Ainakin niille, jotka sen ansaitsevat.

Rakas ystäväni kerran sanoi minulle elämäni vaikeammalla hetkellä: "Älä häpeä arpiasi, kun olet kaatunut. Ole ylpeä siitä, että olet aina jaksanut nousta".

Sitkeyttä. Ei niinkään vahvuutta. Sitä se enemmänkin on. Mitä elämä on opettanut. Ja ne opit kannattaa ottaa vastaan, koska sillä tavoin sitä jaksaa aina nousta.

Voimia ja sitkeyttä teille kaikille!

Sinua, sinua rakastelen

Viereesi tuun, kainaloosi kaivaudun. Vartaloni kaaret sopien kuin tehtynä sinuun, tulet kiinni minuun.

Lapaluutani hellästi sormellasi sipaiset, huulillasi poskeani hipaiset. Sulan kosketuksiisi lempeisiin, uppoudun suudelmiisi hempeisiin. Aistin huuliesi hamun kiihtyvän, suonissasi virtaavan kiihkon syvän.


Kuin kaunein sinfonia, joka korvissamme soi, kaksi vartaloa yhteen kietoutua vain voi. Niin kaunis on maa, taivas, tähdet ja kuu. Kiihkeästi sinuun tarraudun, niin haluaa suu ja unohtuu kaikki muu.


Tunnen jälleen sen yhteyden, meidän sielujemme välisen. Tasavahvan kahden aikuisen. Taltioin sydämeeni tuon hetken kauneuden.


Vaikka vain tämän yhden kerran, pienen hetkisen, luonamme näin viivähtäen.


Kun olet taas poissa, elän vain hetkissä noissa. Sydämeeni taltioituihin hetkiin jään, kunnes sinut jälleen nään.


Ikävä.

Yksinäisyyden hetkellä elokuussa PP

Niin paljon kuuluu rakkauteen

Kesä iltaa kohti kääntyy, auringonvalo hiljalleen alaspäin taas vääntyy. Miten aika näin nopeasti juosta voi, vaikka vielä korvissani lempeät kesätuulet soi.

Haikeus rintaan jälleen pikkuhiljaa hiipii, sydäntäni kauniit kesämuistot vain riipii. Arki olet luonamme taas, tempaat mukaasi, ja menen vaan. Mihin kadotan tämän loman raukeuden, unohdan talven aikana kesän kauneuden.

Vuosi vuodelta tuntuu siltä ain, ett´jokin kuolee rinnassain. Kun lehdet syksyn myötä kellastuu, vilja tuuleentuu, tuulessa huojuu, ett´jostakin sitä taas luopuu.

Vaihtuvat ajat vuoden, eri tunnetiloja tuoden. Se on kuin rakkaus, johon niin paljon mahtuu - toisinaan pakahtuu ja joskus tuntuen, että se lakastuu. Loukkaukset sydämen kilpistäen, kuoreen paksuun käpertyen. Kuin talven lumivaippa kaiken peittäen, kevätauringon lämpö sen selättäen.

Kuin elämämme, niin moninainen. Kaihoisa ja kaunis. Toisinaan ankara ja synkkä, aivan omanlainen. Kaikki vuodenajat sen, suovat meille elämän kauneuden. Ilman kylmyyttä ja pimeyttä, emme arvostaisi kesän lämpöä ja elämän sykettä. Aivan kuin rakkauskin, joskus lämpö taas kylmyyden selättää, sulattaa kuoren sydämen ja rakkaudella sen täyttää.

Ikuista kesää emme saada voi, vaikka kuinka kuiskaukset toiveen sellaisen korvissani soi. Se luonamme hetken vain on, sellainen elämä on. Niin paljon kuuluu rakkauteen - aivan kuin ikuisen kesän toiveeseen. Onneksi upeat muistot sen, meitä talven läpi kannattaen, puhaltavat täyteen myös palkeet rakkauden.

Elokuussa, runoillen PP

Tässä vielä tämä kaunis Saukin sanoittama ja mm. Laila Kinnusen ja Fredin tulkitsema - samoja kaihoisia ajatuksia tulkitseva alkuperäiskappale.

"Oi, paljon kuuluu rakkauteen,
ruusut huhtikuun
ja lehdet puun,
jotka kellastuu.
Minkä luonto meille antaa
tai maa mi päällään kantaa,
on kaikki sen,
ken rakkauden
vain saa.
Kun mulle vuorten tuuli soi,
lahjan kauneimman se silloin toi,
minkä saada voi.
Käsin hellin sai se sydämein
näin hiljaa laulamaan.
Niin, oi niin, se kuuluu rakkauteen."