Tilinpäätöksen aika

On taas se aika vuodesta. Kun sitä jostain itseensä ohjelmoidusta syystä jää peilaamaan kulunutta vuotta ja listaa niitä asioita, joita on saavuttanut, tehnyt tai mistä tämän vuoden muistaa tai haluaa muistaa. Jotka ovat kaksi aivan eri asiaa - liian usein. Toteutuivatko ne ajatukset ja toiveet, joita vain hetki sitten viime vuoden vaihtuessa tälle vuodelle asetti toiveikseen? Saitko mitä halusit? Mistä unelmoit? Piditkö lupauksesi vai rikkoutuivatko nekin heti ensimmäisen heikon hetken iskiessä?

Joudun kaivamaan vuoden takaisia tekstejäni. En enää muista mitä lupasin. Hah, huomaan etten luvannut mitään. Tai oikeastaan lupasin. Uuden ja terveemmän vuoden aloituksen ja aloitin tammikuussa ns. kehon puhdistautumisen. 4 viikon tehokuurin, joka onnistuikin ja siihen 2kk jatkon, joka ei niin hyvin onnistunut. Ai miksikö? Pysyin lähes siinä dieettiohjelmassa, jota minun pitikin noudattaa. Seurasin ohjeita, olin motivoitunut ja kun sain tuloksia ja aikaa kului, palasin entiseen- Aivan kuten jo tammikuussa aavistelinkin. Kaikki tulee takaisin. Laihtumiseen ei ole oikotietä. Tai no on, mutta ei silloin, jos ei tee pysyviä muutoksia elämäänsä. Samat jenkkakahvat minulla on edelleen. Taitaa muuten olla nyt taas tämän joulun syöminkien jälkeen prikulleen sama painokin. Onko se tehnyt vuodestani yhtään onnellisempaa tai onnettomampaa? Ei.

Mutta itse asiassa sain siitä(kin) tärkeitä oppeja. Opin kehostani uusia asioita. Opin sen, että jos jätän kaikki sokerit pois, voin paremmin. Kipuni jaloista loppuivat. Polviini kertyneet nesteet lähtivät liikkeelle ja olo oli parempi - kaikin tavoin. Myös ilman alkoholia. Sitä harjoitetta teimme kumppanini kanssa myöhemminkin uudelleen. Ja jälleen sama toistui. Nukuin paremmin, olin energisempi, elämäni oli kivuton. Eli - haluan ajatella tätä tilinpäätöstä kirjoittaessani ennen kaikkea niitä asioita, joita olen oppinut tänä vuonna. Vaikka oma hyvinvointi, oma keho ja terveys ovat äärimmäisen tärkeässä roolissa ennen kaikkea mitä vanhemmaksi sitä koko ajan tulee, se ei suinkaan ole ollut tärkein oppini tänä vuonna. Vaikken sitäkään halua ensi vuonna unohtaa. Haluan olla lempeä ja hyväksyvä sille, tehdä oikeita valintoja, mutta kuitenkin niin, etten jaksaisi välittää niistä makkaroista ja kahvoistani niin paljon. Että oppisin hyväksymään itseni paremmin juuri tämän näköisenä ja kokoisena kun kehoni yrittää minulle niin kertoa. Tiedän, että sen kanssa riittää silti vielä töitä. On päiviä joina onnistun paremmin, päiviä joina soimaan itseäni heikosta itsekuristani. Toisaalta - eikö se vähän ole sitä naisen elämää? Elämää keski-iän kynnyksellä?

Palaan vuoden takaiseen. Vaikken luvannut mitään, toivoin sitäkin enemmän. Toivoin sitä, että selviäisin yrittäjyyteni ensimmäisestä vuodesta. Selvisin kyllä, mutta se ei ollutkaan yhtään sellainen kuin kuvittelin. Se oli menestys monellakin tapaa, ylitti odotuksia, sain tehdä töitä upeissa hankkeissa, upeiden ihmisten kanssa eikä yhtenäkään päivänä harmittanut tehdä töitä. Rahaakin tuli. Riittävästi, että selvisin. Hiljaisistakin ajoista. Eikö se kuulostakin unelmalta, joka tulee todeksi? Oli se sitäkin, mutta ennen kaikkea se oli paljon muuta. Opin sen itsestäni, etten pärjää kovin hyvin yksin. Opin sen, kuinka kaipaankaan työyhteisön vitsin heittoa, tuttujen tyyppien naamoja, vaikka ne ärsyttäisivätkin välillä. Kaipaan lounasseuraa, eläkekahveja, pikkujouluja ja yhteisiä tapahtumia, työmatkoja ja tiimipalavereja. Kaipaan tiimini kanssa onnistumisten juhlimista ja pettymyksien purkamista. Opin sen, kuinka paljon kaipaan ja tarvitsenkaan vuorovaikutustilanteita ja kuulumista jonnekin. Vaikka olen saanut tehdä tuttujenkin ihmisten kanssa töitä, se ei ole sama asia. He ovat nyt asiakkaitani. Minä olen se ulkopuolinen, joka vain pistäytyy heidän arjessaan. Olen oppinut sen millaiselta tuntuu, kun kokee ulkopuolisuuden tunnetta, sitä ettei kuulu minnekään, kun kukaan ei soita tai meilaa sinulle. Miltä pettymykset tuntuvat, kun joudut käsittelemään niitä yksin. Kuinka otat ne tunteet itseesi, etkä osaa reflektoida kokemaasi siten, ettei se vaikuttaisi itsetuntoosi. Kuinka epävarmuus ja omat sisäiset mörkösi nakertavat mieltäsi ja tekevät tuhojaan pääkopassasi ja usein juuri ennen nukahtamista. Olen tänä vuonna viimeistään tajunnut sen, kuinka ihminen kaipaa merkityksen tunnetta elämässään. Mikään raha tai puitteet eivät voi tuoda sitä täyttymyksen tunnetta, joka on meihin sisäänrakennettu, jos meiltä puuttuu elämästämme mielekkyys. Sen tarkoitus. Joku syy miksi herätä ja nousta ylös joka päivä. Olen oppinut sen ettei minua ole välttämättä luotu olemaan yksinyrittäjä. En osaa nauttia työni hedelmistä vain yksin. Vaikka rakastan itsenäistä työtä, olen kuitenkin pohjimmiltani täysin tiimipelaaja. Niin - ehkä siinä on ensi vuodelle tavoitetta. Toiveita siitä, mitä elämässään haluaa vielä muuttaa. Yrittäjyys itsessään on upea juttu ja olen siitä selviämisestä kovin ylpeä. Mutta yksin minua ei ole luotu kulkemaan.

Mitä muuta toivoin? Toivoin, että olisin rakkaimmilleni enemmän läsnä. Osin siinä onnistuin, osin epäonnistuin. Tulen muistamaan tämän vuoden 2019 ennen kaikkea yrittäjyyteni ensitaipaleesta, mutta myös kaikista niistä perheemme yhteisistä matkoista, joita etuoikeutetusti olen saanut kokea. Vuotemme vaihtui teinien mutinasta huolimatta yhteisellä urheiluleirillä ja näin jälkeenpäin ajateltuna se oli upea reissu. 4 päivää täyttä urheiluohjelmaa ja yhdessäoloa. Saimme viettää pääsiäisen lasketellen pohjoisessa, juhannusta vaihdettiin yhteisellä asuntoautotournella nähden uskomattoman upean Norjan ja Suomen pohjoisimmat kolkat. Ja kesälomalla oli aikaa olla läsnä. Kuumalla hiekkakentällä hevosten maailmassa, Kroatian kauneutta katsomassa ja vaikka mitä ihanuutta kokemassa. Mutta unohdinko silti jotain olennaista tänä vuonna? Kiireet veivät välillä mukanaan ja olin myös poissa. Muistinko lainkaan pysähtyä arjessa ja kysyä niiltä tärkeimmiltä, että "Mitä sinulle oikeasti kuuluu tänään?". En. Tänän vuonna olen oppinut myös sen, että piinaavan usein vajoan sinne omiin syövereihini ja unohdan katsoa lapsiani tai kumppaniani silmiin ja esittää tuon kysymyksen. Ja ennen kaikkea pysähtyä kuuntelemaan heidän vastauksensa. Ilman puhelinta, ilman kiirettä. Läsnäollen. Sen vuoksi se tulee seuraamaan minua myös ensi vuoteen. Koska sen osalta olen keskeneräinen. Mikään ei ole niille rakkaimmille tärkeämpää kuin tuo yksi kysymys. Edes joskus. Vahvoiltakin täytyy sitä kysyä. Ei pelkästään kaataa heidän kannettavakseen sitä omaa taakkaansa. Ei aina vyöryttää vain niitä omia huoliaan, stressinaiheitaan ja hölynpölypuheitaan. Yksinäisyys voi hiipiä elämään kuin varkain. Ja se lähtee siitä, kun unohdetaan kysyä.

Niin -vuosi 2019 tulee ihan pian päätökseen. On äärimmäisen hyödyllistä pysähtyä siksi pieneksi hetkeksi, että ehtii katsoa taakseen mitä tästä vuodesta jää käteen. On hienoa, että niitä omia saavutuksiaan ja onnistumisiaan miettii, mutta joskus on tärkeämpää myös uskaltaa katsoa peiliin ja pohtia niitä omia virheitään ja asioita, joita kenties vielä tahtoo muuttaa. Vuosi 2019 ei ollut mitäänsanomaton vuosi. Se oli erittäin opettavainen vuosi - monella tapaa, mutta olen huojentunut, kun uusi vuosi pian alkaa. En oikeastaan malttaisi edes sitä odottaa. Kuten jok´ikinen vuosi tässä kohtaa, olotila on kutkuttavan odottava. Aivan kuin jotain mielettömän ihanaa ja upeaa olisi aivan nurkan takana. Ja niin onkin. Sillä silloin alkaa aivan uusi vuosikymmen ja jälleen kerran edessämme on ne täysin puhtaat, täysin kirjoittamattomat 365 tyhjää sivua edessämme ja voimme tehdä vuodestamme juuri sellaisen kuin toivomme. Eikö? Ei lupauksia tänäkään vuonna, vain toiveita. Toive vaikka siitä, että ensi vuosi tulisi olemaan vuosi, jolloin vihdoin liki 4 vuoden etäsuhteen jälkeen pääsisimme vihdoin laittamaan yhteistä kotiamme. Jonnekin paikkaan, joka olisi juuri se oikea. Eihän sitä koskaan tiedä, eihän? Uusi vuosi on lupauksia täynnä. Muistakaa kuiskata ne tähtiin, kun vuosi vaihtuu. Pus.

Huikeaa Uutta Vuotta 2020 kaikille rakkaat!

Millaiseen maailmaan nuoremme kasvavat?

Pysähtyminen. Hämmennys. Epäusko. Pelko. Kaoottisia ajatuksia risteilee omassakin päässäni.

Laittakaapa Googleen hakusanaksi pelkkä nuorten. Seuraa järkyttävä listaus siitä mikä puhuttaa ja mitkä piirteet ovat vallallaan nuortemme keskuudessa. Nuorten lisääntynyt masentuneisuus, itsemurhat, mielenterveysongelmat, syrjäytyneisyys jne. Lista on pitkä ja lohduton. Mutta valitettavan totta. Nuoremme voivat huonommin kuin koskaan aiemmin. Asiantuntijat pohtivat kuumeisesti, että miksi. Syytellään puolin ja toisin kännyköiden käyttöä, sosiaalista mediaa, itsekeskeisyyttä, välinpitämättömyyttä, liikkumattomuutta, ruokailutottumuksia ja liian löyhää kasvatusta ja välinpitämättömiä vanhempia, jotka ovat antaneet pelikonsoleiden olla lapsenvahteina ja muilta osin sälyttävät kaiken kasvatusvastuun kouluille ja opettajille, joilla ei ole enää mitään valtaa. Nuoret eivät kunnioita enää aikuisia ja heille on annettu aivan liikaa vapauksia ja ovat saaneet elää liian helppoa elämää. Siksi heistä kasvaa tuollaisia rumasti sanottuna kermapyllyjä, joista ei ole mihinkään. Vai onko sittenkin?

Syyllistäminen. Se tätä aikaa leimaa. Jos ei näistä syytöksistä lapsi tai nuori syyllisty, niin vanhempi ainakin. Nykynuoret yrittävät. Greta Thunberg on antanut kasvot maailman pelastamiselle. Ehkä se, että meidän nuoremme ovat kasvaneet maailmaan, jossa tietoa on liikaakin saatavilla ja he osaavat sitä itsenäisesti hakea ja hyödyntää mahdollistaakin sen, että heistä kasvaa tekijöitä. Kenties se välinpitämättömin sukupolvi olemmekin me, jotka nyt kolkuttelemme siellä keski-iän kynnystä? Meillä ei ole ollut tietoa näin paljon saatavilla silloin, kun meillä oli vielä energiaa ja jaksamista. Kun suuri murros internetin tulolle ja tiedon henkeäsalpaavan nopealle jakamiselle tapahtui, elimme jo uraputkessa ja ruuhkavuosissa. Teimme töitä kuin eläimet maksaaksemme jättilainojamme, koska meidän sukupolven piti saada kaikki heti. Volvo-maasturi, iso omakotitalo ja lomamatkat kaukomaille vähintään 3 kertaa vuodessa. Meillä äitienkin etuoikeus oli käydä töissä jo ennen hoitovapaan loppua, mutta eipä siinä kuravaatteiden ja pyykkivuorten keskellä ehtinyt miettiä ilmastonmuutosta tai merien saastumista. Tunsi tehneensä jo riittävän hyvän työn, kun nuorimmaisella käytti kestovaippoja.

Tuntuu kuin meidän sukupolvemme olisi kulkenut aina laput silmillään. Kuin ravihevoset olemme kiitäneet eteenpäin ympärillemme vilkuilematta omaa etua tavoitellessamme. Meillä on ollut aina kiire. Ja stressi. Niin kiire, ettei aina muista tai ehdi niitä nuoriammekaan huomioida. Ei ehdi kysyä mitä sinulle oikeasti kuuluu. Kuka välittäisi nuoristamme? Koska viimeksi olette vanhempana pyytäneet nähdä lapsenne tai nuorenne puhelinta ja saada katsoa hänen päivitystään jossain niistä kummallisista sovelluksista, joista sinulle ei ole tietoakaan mitä ne ovat ja mitä ne pitävät sisällään. TikTok esimerkiksi. Suosittelen pyytämään nähtäväksi. Tai Instagram, johon nuoret ovat nyt myös rynnineet isosti.

Järkytyin. 12-vuotias tyttäreni, joka on erittäin hyvä ratsastaja ja hänen ratsastustiliään seuraa aika lailla ihmisiä oli postannut viime viikolla oman ratsastusvideonsa, joka oli todella hyvä ja hän ratsasti siinä upeasti. Käsittämättömän ilkeitä ja loukkaavia kommentteja. "Kuinka kukaan voi antaa hevosensa tuon kokoiselle ratsastettavaksi - eikö se ole eläinrääkkäystä?" (Tyttäreni on 167cm pitkä ja painaa 45kg). Tai "hyi missä asennossa ratsastat, aivan etukenossa" jne. Olihan siellä toki niitä ystävien kauniita ja kehuvia sanojakin, mutta tuo julmuus mikä nousi esiin kommenteista oli puistattavaa. Kysyin häneltä, että onko se yleistä, että tulee noin julmaa palautetta ja hän vastasi, että kyllä, mutta että se ei haittaa. Silti kuulen, kuinka kriittisesti he itseensä suhtautuvat niin ulkonäöllisesti kuin tekemisenkin osalta. Ei ne kommentit voi olla vaikuttamatta heidän minäkuvaansa, koska ne vaikuttaisivat meihin aikuisiinkin, jos me saisimme osaksemme tuollaista julkista ruoskintaa. Kamalaa. Mutta se selittää sen, miksi nuorilla on järkyttävän suuri tarve olla juuri samanlaiseen muottiin istutettu mikä kulloinkin pitää olla. Itsekritiikin ja muidenkin ulkoinen arviointi on järkyttävää, mutta sieltähän se tulee. Se on maailma, johon he ovat kasvaneet enkä voi olla surematta miten se vaikuttaa heidän elämäänsä myöhemmissä vaiheissakaan.

Niin. Vain aika näyttää millaisiksi nuoremme kasvavat ja millaisessa maailmassa silloin elämme. Onnistummeko pelastamaan maailman vai puhummeko vain edelleen siitä, että jotain tulisi tehdä. Sälytämmekö nuortemme harteille lisää painolastia, joka meidän olisi tullut kantaa? Osaammko olla riittävän aikuisia ja kantaa vastuumme? Niin nuoristamme kuin maailman pelastamisesta. Vaatisi välittämistä ja itsekeskeisyyden kuplasta poistuloa. Pysähtymistä kaiken juoksemisen keskellä. Omien tekojen miettimistä. Koska pienistä puroista se kohiseva virtakin kasvaa.

Nyt joulun lähestyessä siihen on mitä parhain mahdollisuus. Aidosti miettiä kaiken ostohysterian keskellä niitä omia, vastuullisempia valintoja ja sitä välittämisen ja läsnäolon osoittamista. Monelle meidän lapsistamme, nuoristamme ja miksei myös vanhuksistamme tärkeintä on se, että kysymme "Mitä sinulle oikeasti kuuluu?" ja pysähdymme kuuntelemaan myös vastauksen. Tärkeintä ei ole se, onko kaikki pölyt pyyhitty hyllyistä ja pöydillä olevat liinat silitetty vaan se ketä siinä pöydän äärellä istuu. Koska tulee se päivä, jolloin joku tuoleista on tyhjä. Osoitetaan myös me niillä teoillamme, että välitämme. Ehkä joskus meidän joistain elämänkokemusta sisältävistä sanoista voi olla apuakin. Siinä pinnallisuuden maailmassa, jossa suhteellisuudentajun on niin helppo kadota. Painolastin purkamiseen paras tapa on se, että sen voi jakaa jonkun kanssa. Me kaikki tarvitsemme sitä. Kenelle sinä voisit olla se helpotus?

Pysähdy. Kuuntele. Välitä. Osoita. Tee.

Sinä olet se aikuinen, joka voi ja jonka pitää.

Usein se riittää. Niin nuorten kuin maailman pelastamiseksi.

Ihanaa joulunaikaa jokaiselle. Älkää syyllistykö, älkääkä stressatko. Olkaa läsnä. Pus.

Mistä tunnistat keski-ikäisen?

On varmaan paljonkin asioita, joista tajuat olevasi jo keski-iän kynnyksellä tai jopa sen yli. Esimerkiksi et lakkaa hämmästelemästä, että pomosi voi olla sinua nuorempi. Tai kaikki ylioppilaslakin saavat näyttävät sinusta ihan lapsilta ja herkistyt pelkästä ajatuksesta, että heillä on koko elämä edessään. Tai, että ylipäätään sinusta tuntuu, että 90-luku oli juuri äsken, kunnes rupeat ynnäilemään vuosia päässäsi ja tajuat, että siitähän on yli 20 vuotta!! Muistat silti aina sen, kuinka ostit 10-kiskalta merkkareita markalla ja selität tätä sekä kasettimankan tai lankapuhelimen toimintaa teineillesi, jotka tuijottavat sinua hölmistyneenä. Ja muistat muuten useita lankapuhelinnumeroita ulkomuistista edelleen - esimerkiksi oman kotinumeronne tai parhaan kaverisi numeron. Miksi se on jäänyt mieleen edelleen vaikka niin moni tärkeä asia on pysynyt pääkopassasi tasan kolme sekuntia???

Tai kun tapaat ystäviäsi, käytte ensin kaikki sairautenne ja kolotuksenne läpi (kuulostaa kamalalta, mutta niin se vain on). Tai huomaat päästeleväsi kaikenlaisia ähkinöitä ja puhinoita, kun vaikka nouset vaan aamuisin sängystä ylös. Ja jos joku sattumalta erehtyy sinua luulemaan ikäistäsi nuoremmaksi, kerrot sen taatusti kaikille tutuille ja ystävällisesi facebookia myöden.

Niin - oi niitä aikoja. Mutta on muutakin. Vielä konkreettisempaa. Ennen kaikkea se, että mukavuudenhalu voittaa turhamaisuuden joka taistelussa 6-0. Haluatko perusteluja?

No esimerkiksi näin pikkujouluaikaan. Ostatko mieluummin kireän glitteri-mekon, joka ylettyy hädin tuskin vesirajan alapuolella, ja jossa tiedät, että joudut koko illan miettimään voitko istua ja paljastaako se kävellessäsi kaikki paikat suurelle yleisölle? Vai ostatko mieluummin nyt suurinta trendiä olevan pikkujouluhaalarin, jossa on autuaasti vyötärölle kurtattu rypytyksiä, jotka kätkevät joka tapauksessa ne vyötäröllesi pesiytyneet kesäkilot, jotka eivät yrityksistä huolimatta ole halunneet liikahtaa siitä hmm..miesmuistiin..Ja jos jatketaan pikkujoululinjalla, niin laitatko jalkaasi kaupan hyllyltä sinulle kovaa kuiskineet huippukorkeat korkkarit vai sittenkin ne matalakantaiset, eivät niin seksikkäät, mutta ah niin mukavat avokkaat? Minä tiedän. Koska tässä iässä niillä piikkareilla on ihan mahdoton kävellä ilman, että hoiput kuin humalainen tai saat alaselkäsi jumiin alta aika yksikön.

Entäs se itse pikkujouluihin lähteminen? Niin - omalla autollapa tietenkin. Kuka nyt haluaisi pakkasessa jonottaa vaikka jalassa olisikin ne mukavan lämpimät, karvavuorelliset ja paksut talvinilkkurit nastapohjilla. Niin paljon mukavampaa ja kätevämpää on lähteä juhlista ajoissa ja juuri silloin, kun tuntuu ettei jaksa enää yhtään kuunnella kenenkään ärsyttävän työkaverin kännisiä jorinoita. Ja oikeasti - seuraavaa päivää ei halua haaskata sängyn pohjalla makaamiseen, koska rajallista vapaa-aikaa on niin vähän ja pitää ehtiä jumppaan, jouluostoksilla, siivota ja ystävättärien teehetkikin on illalla. Pitää ehtiä leipoa sinne siemennäkkäriä ja luomupestofetapinaatti-piirakkaa gluteiinittomalla pohjalla. Ja oli pikkujouluaika tai ei, huomaat, että nykyään kulutat ravintolassa selkeästi enemmän rahaa ruokaan kuin juomaan. Koska sen vuoksihan sinne mennään. Nauttimaan ihanasta hemmottelusta valmiin pöydän ääreen ystävien tai perheen kesken. Mieluummin johonkin rauhalliseen kuin meluiseen paikkaan. Kuka nyt sellaisessa jaksaisi viettää aikaa?

Ja entä kun keski-ikäinen menee lähikauppaan asioille? Tajuat, että tuulitakki on oikeastaan aika kätevä kaupunkivaate eikä sinua häiritse, vaikka poikkeaisit lähiapteekissanne kesken arjen siivouskiireiden kulahtaneet verkkarit ja nopeasti ohi mennen mieheltä lainatut crocksit villasukkien päälle vetäistynä. Nykyään ostat myös suurimman osan vaatteistasi, kengistäsi ja kodintarvikkeistasi Prismasta tai Citymarketista ruokaostosten lomassa, koska se on niin kätevää ja muuten plussaa ja bonuksiakin kertyy. Niillä maksellaan taas ensi kuun bensalaskuja.

Tai entä, kun keski-ikäinen odottaa aamulla, kylmässä ja pimeässä bussia mennessää töihin. Vaikka olisi hetki sitten föönannut tukkansa, niin kun kylmä puhuri käy, vetäiset alta aika yksikön pipon päähäsi. Entä sitten vaikka tukka on länässä sen jälkeen koko päivän? Ja jos oikein tarkkaan mietit, olet vähentänyt meikkaamista ja kampaajallakäyntiäkin rutkasti. Ei se nyt näin pimeällä muutenkaan ole niin nokonuukaa miltä näyttää. Pääasia, että antaa suht siistin vaikutelman, kun tuolla ihmisten ilmoilla liikkuu.

Ja mitä sitten jos joku katsoisi, että onpa tuokin vanhentunut tai näyttää niin valjulta. Se ei haittaa sinua lainkaan, koska huomaat ajattelevasi, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet – ja parhaimmillasi suorastaan vastustamaton.

Niin se vain on. On ihanaa ja vapauttavaa olla keski-ikäinen. Nuorena sitä ei tajunnut kuinka ahdistavaa oli koko ajan miettiä mitä muut ajattelevat tai sinussa katsovat arvostellen. Nyt toteat vain "Näillä mennään" kun teinisi katselee sinua kauhuissaan.