Mihin katosit?

 "Suru...ja ikävä" , vastasin terapeuttini kysymykseen tällä viikolla hänen kysyessään mitä tunsin juuri siinä hetkessä, kun tuokiomme aikana selvästi liikutuin. "Miksi surua?" hän jatkoi. 

Surua siitä, että minua ei ole. Ei ainakaan nyt, ei ainakaan sellaisena kuin olin. Ikävä sitä entistä minää, joka oli positiivinen, energinen, aikaan saava, iloinen. Intohimoinen, rakastava. Vahva ja itsevarma. Nyt en tunne olevani mitään niistä. Enkä tiedä miten löytäisin hänet uudelleen. Enkä tiedä miten kauan tässä kestää. Sellainen on mielialaltaan alakuloisen olo. Hän joutuu käymään valtavan määrän surua läpi. Koska koko elämä muistuttaa häntä siitä millaista elämää hän aiemmin eli, millainen hän oli. 

"Kliinisesti masentunut. Sen diagnoosin antaisin sinulle", jatkoi terapeuttini, "mutta sillä ei ole merkitystä koska emme täällä hoida diagnoosia vaan ihmistä," Ja me voimme täällä auttaa - antaa työkaluja ja harjoituksia, joilla mieltään voi ohjata. Mutta se vaatii töitä. Jokainen tarvitsee myös rinnalleen tukihenkilön. Jonkun jolle voi puhua kaikesta - myös niistä tuntemuksista, jotka voivat satuttaa. Tie eheytymiseen ei ole helppo. Onko mikään tässä elämässä?

Matka itseen

En ole koskaan ollut psykoterapiassa aiemmin. Mietin miksi en. Miksi en mennyt aiemmin. Miksi pidin sitä vain suurena heikkoutena ja epäonnistumisena. Enhän minä tarvitse. Selviän yksin. Minun kuuluu selvitä yksin. Aina olen selvinyt kaikesta. Näitä olen hokenut niin kauan kuin muistan.

Kovin monen kysymyksen osalta kuitenkin päädyin aina vastaamaan, että koen epäonnistuneeni. "Olet hyvin kriittinen itseäsi kohtaan" kuulin myös terapeuttini sanovan. Tiedän. Jostain syystä heikkoudet ja epäonnistuminen eivät ole olleet minulle sallittuja ja jos olen niihin törmännyt, oma sisäinen puheeni on äärimmäisen ankaraa. Jos saan 9 ylitse vuotavan hyvää ja positiivista palautetta valmennuksistani ja yhden hieman heikon, takerrun ja muistan vain sen yhden. "Seuraavan kerran, kun tulet tietoiseksi epäonnistumisen tunteesta ja jäät vellomaan negatiivisiin asioihin, astu sivuun tunteesta, ulkoista itsesi tilanteesta ja pyri tarkastelemaan asiaa ulkopuolisen silmin. Mitä hyvää tilanteessa oli? Mikään ei ole pelkästään epäonnistunut, aina voit löytää jotain onnistumisen aiheita. Pysähdy niihin" terapeuttini jatkaa. Saan laastarimalleja, arjen ohjeita mutta ennen kaikkea sukellan itsetuntemukseni syövereihin ja joudun katsomaan heikkouksiani ja opittuja käytösmallejani silmästä silmään. Tunnin jälkeen olen ihan puhki. Tuntuu, että voisin mennä vain nukkumaan. 

En mahda sille mitään, että jään kiinni siihen mihin oikein katosin? Koska minun olisi pitänyt huomata, että jokin asia on muuttunut minussa enkä enää palaudukaan siihen millainen olin? Masennus ei ymmärtääkseni koskaan iske kuin salama kirkkaalta taivaalta - tai mistä minä tiedän. Onhan näitä niin erilaisia tiloja. Itse mielsin aina, että masentunut on sellainen, joka vain makaa sängyssään eikä kykene tekemään mitään. Mutta on meitä työkykyisiäkin. Tai ehkä en ole vielä niin "pohjalla". Ehkä jokin osa minusta haluaa takertua elämänlankaan kiinni. Tai ehkä osasin sittenkin havahtua tarpeeksi ajoissa. Ehkä on jo korkea aika tehdä tämä kivuliaskin matka itseen. Ehkä olen vain vuosia tiennyt sen olevan edessä ja pakoillut sitä. Tiennyt etten halua löytää kaikkia niitä vikoja itsessäni joiden takia elämäni ei ole koskaan ollut niin helppoa kuin ehkä luulisi. Toisaalta näen sen valtavan sitkeyden ja elämänhalun. Sen, joka jaksaa uskoa synkkinäkin aikoina siihen toivon valoon. Pienen hetken tunnistan sen minän, joka haluaa muutosta. Joka ei halua enää tätä. Ei vajota syvemmälle. Se on vain niin kuormittunut näistä kaikista asioista, että rajat tulivat vastaan. 

Minua lohduttaa suuresti terapeuttini sanat, kun hän sanoo jossain kohtaa tarinaani "huomaatko - olet ainakin 4-5 niin isoa asiaa kertonut minulle, joista yksikin voisi pistää kenet ihmisen tahansa selkä seinää vasten. Sinulle niitä on nyt vain kertynyt liian monta. Ei ihme, että olet loppu ja voimaton. Se on inhimillistä. Ja isoin asia on se, että olet päätynyt hakemaan apua. Kenenkään ei pidä jaksaa yksin. Kukaan ei selviä yksin. Ei evoluutioteorian eikä neurotieteidenkään pohjalta. Ihminen on luotu laumaan. Jaetut huolet  ja murheet eivät paina niin paljon, kun kuormaa jaetaan. Tervetuloa laumaan".

Niin - matka on vasta alussa. On hyviä hetkiä ja on niitä hetkiä, jolloin tunnen olevani hukkumaisillani. Viime yönä heräsin ahdistavaan uneen, jossa juoksin pakoon milloin karhuja, milloin puumia ja juuri, kun joku niistä oli saamassa minut kiinni, kompastuin ja kaaduin suin päin mahallani ja putosin pimeään onkaloon - jonkin eläimen pesään ja kiepuin pudotessani siellä pimeässä osuen hiekan ja mullan peittämiin seiniin. Ennen kuin osuin pohjalle, heräsin. Hyvin ahdistuneena. Kertoohan se jotain. Pelkoa luisumisesta, putoamisesta mustaan aukkoon. Otteen kirpoamisesta. Jotain mistä en vielä saa kiinni. Kaikkia luukkuja ei voi avata kerrallaan. Vai onko tämä osa minuksi muovautumista ja minun on tarkoitus olla erilainen - omata syvemmän ymmärryksen ihmismielen hauraudesta, inhimillisyydestä, kärsimyksestä. Jotta voisin auttaa muita paremmin - parempana. En tiedä vielä.

Vaikken tunne edes kiitollisuutta juuri nyt, tiedän olevani niiden onnekkaiden joukossa, joilla on tukipilareita elämässään. Ihmisiä, joille ei tarvitse näytellä iloista tai mitään muutakaan. Ihmisiä, joille voin sanoa kipeitäkin asioita. Ihmisiä, jotka ymmärtävät mitä masennus voi olla ja miten se hukuttaa alleen sen minän, joka ennen olin. Ihmisiä, jotka sanovat, että he seisovat rinnallani, jakavat ja keventävät kuormaani, kannattelevat. Nostavat pystyyn jos putoan.Odottavat. Vaikken osaa sanoa kauanko minulla tässä kestää. Se tästä tekeekin pelottavan. Tai millainen minusta on muovautumassa? Mitä olen sitten, kun tämä joskus väistyy?  Osaanko tai kykenenkö enää nauramaan? Aidon onnellisena ja osaanko tuntea vielä niitä tunteita, jotka nyt ovat poissa? 

Tässä ollaan kuitenkin niin yksin. Kuin kaikki aistit olisivat varastettuja. Eikä tietäisi mistä niitä lähtisi etsimään. Mihin katosit? Kuka sinä olet? 

Suru. Ikävä. Minua. Entistä elämääni. 

Kun mieli sairastuu

Pohdin pitkään, että laitanko tämän blogini otsikoksi "Kun mieli kaipaa huoltoa". Olisiko se pehmentänyt hiukan tätä ulostuloa tai henkilökohtaisuutta tekstissäni? Kun mieli särkyy tai kun mieli sairastuu tuntuu siltä stigmalta, jonka tämä aihe yhä meissä herättää.

Siksi sitä hävetään, siksi se syyllistää. Siksi siitä vaietaan. Vaikka toisena äärimuotona me hyvin helposti saatetaan Mitä kuuluu kysyjälle vastata, "masentaa". Silti kukaan ei halua julkitunnustaa sairastuneensa. Vai olenko väärässä?

Itselleni tämän asian myöntäminen eli erittäin suuren kynnyksen takana. Enhän minä - vahva, aina niin aikaansaava, positiivinen ja energinen ihminen voi mieleltäni sairastua?  Miksi en? Mikä tekisi minusta yhtään sille paremman vastustuskyvyn omaavan, jos koettelen rajojani ja jaksamistani loputtomasti? 

Kukaan ei ole yli-ihminen. Kuten koronaankin - tähänkin voi sairastua kuka vain. Ja jokaisella meistä on taudin kulussamme täysin yksilölliset oireet ja polkumme. Niin sairastumiseen kuin siitä toipumiseenkin. Siksi tulen "kaapista" tämän kanssa. Jotta tästä aiheesta puhuminen olisi helpompaa. Jotta voin tarjota oman kokemukseni kautta vertaistukea juuri sinulle, joka tiedät mistä puhun ja ehkä saat siitä voimaa tai kimmokkeen alkaa huolehtia itsestäsi.

Minulle yksi huojentavimmista asioista on ollut ymmärrys siitä, että kukaan ei valitse tätä sairautta.Se voi osua kohdalla siinä missä syöpä tai vaikka autoimmuunisairaus tai jokin muu vakava, hoitoa vaativa tauti.Toinen minua huojentanut oivallus on se, että en ole ihmisenä niin katkera, itsekeskeinen, kateellinen tai merkityksetön kuin minusta sanotaan tai minusta tuntuu - nämäkin ovat oireinani tässä taudinkuvassa ja kuuluvat minun sairauteeni. Ne ovat oireita siinä missä koronassa toisella on korkea kuume, päänsärkyä ja nuhaa ja toisella nivelet särkee, yskittää ja henkeä ahdistaa. Tämäkin on tautina hyvin yksilöllinen ja toki siinä on omat syvyysasteensa, kun sitä ammattilainen arvioi.

Tunnista ennusmerkit

Jokaisen taival on myös erilainen. Näin jälkikäteen, kun olen pysähtynyt analysoimaan mikä mieleni sairastutti, faktat ja tosiasiat ovat olleet nähtävissä jo pitkään. Jopa vuosia. Tähän asti olen vaan aina selviytynyt niistä - joskus niukastikin. Mutta miellän ne mielen kuona-aineiksi, joita kertyy pitkän ajan ja jos oma mieli ja keho ei kykene palautumaan riittävästi ja poistamaan kuona-aineita mielen työkaluja ja itsetuntemustaan syventäen, niitä kertyy koko ajan lisää. Ja lisää. Ja lisää. Kunnes alat huomata pienen pieniä muutoksia itsessäsi ja omassa käyttäytymisessä - jos siis pysähdyt ja osaat niitä huomata. Minä en. Siksi olen tässä - kaipaan huoltoa.

Minun olisi pitänyt huomata jo kauan kauan sitten, että jokin on pielessä, kun yöunet alkoivat kärsiä. En osannut aina nukahtaa ja oli pitkiäkin jaksoja, kun sain nukahdettua vain melatoniinin avulla. Uni ei enää palauta samalla lailla. Aamulla herätessä ei tuntunut enää levänneeltä ja paino alkoi salakabalasti kertyä vaikka liikuin ja söin samalla tavalla kuin ennenkin. 

Toinen mihin olisi pitänyt pysähtyä eli huumorintajun hiipuminen. Sarkastiset kommentit osuivatkin itseeni ja loukkaannuin helpommin. Ei puoliso eivätkä lapset sitä ymmärtäneet. Pinna alkoi olla kireämmällä. 

Oli vaikea myös löytää asioita, jotka tuottivat mielihyvää ja yhä useammin perjantai-iltoina tuli kaadeltua viiniä laseihin, koska se oli ainoa tapa, jolla pääsi irtautumaan rankasta työviikosta ja antoi hieman euforian tunnetta. Joka puolestaan johti monesti siihen, että lauantainakin oli väsähtänyt olotila eikä liikunnasta saanut irti niitä palauttavia kierroksia, mitä olisi kovasti tarvinnut. Kierre oli valmis.

Kun otetaan tähän yhtälöön maailman laajuinen pandemia ja sen vaikutukset yrittäjän arkeen ja työhön, puhutaan niin sosiaalisesta deprivaatiosta kuin isoista taloudellisista menetyksistä. Samassa kohtaa piti ottaa valtaisa digiloikka ja oppia uutta. Pakotettuna. Ja epävarmuutta on kestänyt sen kaksi vuotta. Kalenteri on pyyhkiytynyt kolmasti tyhjäksi. Toisaalta taas hetkeksi parantunut tilanne viime syksynä johti siihen, että oli tehtävä ne kaikki siirretyt ja perutut työt vuoden ajalta - töitä siis liki kellon ympäri. Kyllähän sitä aikansa jaksaa vaikka uupumus olikin valtaisa. 

Sen lisäksi lukuisat menetykset, muut pettymykset ja huolet niin viime vuonna kuin tänä vuonna paskan tuuttaaminen tötteröstä täydellä voimalla vei ensin jälleen työt pois, hetkellisesti liikuntakyvyn tapaturman seurauksena, jota viimeisteli koronaan sairastuminen, joka astmaatikolle ei ollutkaan ihan läpihuutojuttu. Vieläkin olen hieman puolikuntoinen. Käytännössä siis koko tämä vuosi on mennyt enemmän tai vähemmän punkan pohjalla, tuntien olonsa mitättömäksi epäonnistujaksi, joka ei kelpaa tai kykene mihinkään. "Muuta" ei tarvita. Jokaiselle voi tulla rajat vastaan. 

Koronan seurauksena minulta vietiin maku- ja hajuaisti, mutta eniten tuskaa on aiheuttanut turtuneisuus - mikään ei tunnu enää miltään. En koe iloa, en rakkauden tunnetta, en osaa välttämättä edes tuntea empatiaa - vaikka maailmantilanne on mikä on. Maailmasta on kadonnut värit, raajoista voimat ja sielustani valo. Sitä on masennus. 

Löysin muuten Mieli Ry:n sivuilta nämä masennuksen oireet, jotka kertovat paremmin siitä millaiselta tämä tuntuu.

Masennukselle tyypillisiä oireita ovat

• alakuloisuus, suru, turtuneisuus, ärtymys
• mielihyvän menetys, ilon katoaminen elämästä
• uupumus, aloitekyvyttömyys, saamattomuus
• itseluottamuksen tai itsearvostuksen menetys
• kohtuuton itsekritiikki tai perusteeton syyllisyyden tunne
• itsetuhoiset ajatukset ja/tai itsetuhoinen käyttäytyminen
• päättämättömyyden tai keskittymiskyvyttömyyden tunne
• psykomotorinen hidastuminen tai kiihtyneisyys
• uneen ja nukkumiseen liittyvät ongelmat, esimerkiksi nukahtamisvaikeudet tai liikaunisuus
• ruokahalun ja painon muutokset

"Masennustila eli depressio voidaan diagnosoida, kun oireita on ollut päivittäin vähintään kaksi viikkoa. Vaikka masennustilan kaikki diagnostiset kriteerit eivät täyttyisi, oireet voivat silti haitata elämää siinä määrin, että ammattiapu on tarpeen."

Masennuksella ei siis tarkoiteta hetkellistä aalkuloa tai ohimenevää synkkyyttä, jonka moni mieltää masennukseksi. Tämä on ikävä kyllä pysyvämpää sorttia, johon ei juurikaan auta se, kun joku hyvää tarkoittava tuttu sanoo, että "koita hei ajatella positiivisia ajatuksia..." tai "sullahan on vaikka kuinka paljon asioita sun elämässä, joista olla kiitollinen". Kyllä, kaikilla meillä on kun tarpeeksi kaivetaan, mutta masentuneelle noista ei ole hyötyä. Paranemisen täytyy lähteä ihmisestä itsestään.

Kun tiedostat, voit valita

Tämä. Vaikeinta on ollut se, että olin valmis myöntämään ensin itselleni, että tarvitsen apua - sen jälkeen keskustelemaan tästä läheisteni kanssa. Koska ikävä kyllä tämä koskettaa heitäkin valtavasti. Usein puoliso on se, joka joutuu kestämään liian pitkään yksin näiden "oireiden" kanssa ennen kuin sairastunut rohkenee hakea apua. Vasta kun tiedostaa, voi valita. Mutta se vaatii pysähtymisen, rehellisen itsereflektion, usein myös jonkun pysäyttävän ja pakottavan tilanteen (selkä seinää vasten ei ole vaihtoehtoja) ja sen jälkeen hyväksymisen. Minäkin voin sairastua. Tämän jälkeen voi alkaa avun hakeminen ja toipumis- ja eheytymismatka. Matka omiin rajoihin, itsetuntemuksen syventymiseen, oman mielen huoltamiseen ja mielenterveyden edistämiseen.

Mieli Ryn sivuilla on muuten jokaiselle meistä hyviä mielen huollon työkaluja - ei tarvitse olla edes sairastunut vielä, kun niitä voi alkaa käyttää. Minä päätin alkaa pitää ilopäiväkirjaa. Koska en vielä tunne juurikaan iloa mistään, kirjaan ylös asioita, joista voisin sitä tuntea tai jotka aiemmin ovat tuottaneet minulle iloa. Näin "huijaan" omaa mieltäni positiiviseen ajatteluun ja kas - oloni voikin parantua. Ainakin hetkellisesti. 

Tässä ote omasta päiväkirjastani tänään:

14.3.2022 Ilopäiväkirja

• Jaksoin nousta tänä aamuna pienelle aamukävelylle piiitkästä aikaa
• Aurinko paistoi ja lintujen laulu kuului selvästi (huomasin ne ja pystyin nauttimaan niistä)
• En ollut lopen uupunut enää vaan ajatuksiakin liikkui päässäni ja sain jopa töihin liittyvän oivalluksen
• Kellon mukaan olin nukkunut pitkästä aikaa (moneen moneen viikkoon) hyvin ja muistin jopa pari unenpätkää herätessäni (tätäkään ei ole tapahtunut aikoihin)
• Keuhkoihini ei enää sattunut kävellessä niin paljoin ja pystyin vetämään keuhkot täyteen ilmaa - yskimättä
• Löysin potentiaalisen terapeutin läheltäni, joka a) vastasi viestiini n) vaikutti todella empaattiselta ja ystävälliseltä c) löysimme yhteisen ajan
• Sain päivällä tehtyä pari tehtävälistallani pitkään roikkunutta työtä (joka päivä olen pakottanut itseni jotain tekemään, aina en ole tuntenut niihin imua, tänään ei ahdistanut niin paljon)
• Sain tyttären hyvin menneestä tunnista ja positiivisesta palautteesta huojennuksen tunnetta
• Jaksoin työpäivän jälkeen vielä lähteä hiihtolenkille joka sujui yllättävän kevyesti tämän talven suorituksiin verrattuna 
• Pystyn ja jaksan siis liikkua jälleen
• Auringon lämmön pystyi tuntemaan kasvoilla vielä viidenkin jälkeen
• Jaksoin ruveta kirjoittamaan tätä blogia

Tunnen ensimmäistä kertaa toivoa - toiveikkuutta toipumisen alkamisesta, toivoa siitä, että saatan pian tuntea aitoa iloakin. En vielä täysin, mutta matkani itsetuntemuksen ja mielen hyvinvointiin satsaamiseen on alkanut. Kerron myöhemmin lisää miten matkani etenee. 

Voikaa hyvin & huolehtikaa itsestänne ja mielestänne. Se tarvitsee huoltoa siinä missä muukin koneistosi.