"Suru...ja ikävä" , vastasin terapeuttini kysymykseen tällä viikolla hänen kysyessään mitä tunsin juuri siinä hetkessä, kun tuokiomme aikana selvästi liikutuin. "Miksi surua?" hän jatkoi.
Surua siitä, että minua ei ole. Ei ainakaan nyt, ei ainakaan sellaisena kuin olin. Ikävä sitä entistä minää, joka oli positiivinen, energinen, aikaan saava, iloinen. Intohimoinen, rakastava. Vahva ja itsevarma. Nyt en tunne olevani mitään niistä. Enkä tiedä miten löytäisin hänet uudelleen. Enkä tiedä miten kauan tässä kestää. Sellainen on mielialaltaan alakuloisen olo. Hän joutuu käymään valtavan määrän surua läpi. Koska koko elämä muistuttaa häntä siitä millaista elämää hän aiemmin eli, millainen hän oli.
"Kliinisesti masentunut. Sen diagnoosin antaisin sinulle", jatkoi terapeuttini, "mutta sillä ei ole merkitystä koska emme täällä hoida diagnoosia vaan ihmistä," Ja me voimme täällä auttaa - antaa työkaluja ja harjoituksia, joilla mieltään voi ohjata. Mutta se vaatii töitä. Jokainen tarvitsee myös rinnalleen tukihenkilön. Jonkun jolle voi puhua kaikesta - myös niistä tuntemuksista, jotka voivat satuttaa. Tie eheytymiseen ei ole helppo. Onko mikään tässä elämässä?
En ole koskaan ollut psykoterapiassa aiemmin. Mietin miksi en. Miksi en mennyt aiemmin. Miksi pidin sitä vain suurena heikkoutena ja epäonnistumisena. Enhän minä tarvitse. Selviän yksin. Minun kuuluu selvitä yksin. Aina olen selvinyt kaikesta. Näitä olen hokenut niin kauan kuin muistan.
Kovin monen kysymyksen osalta kuitenkin päädyin aina vastaamaan, että koen epäonnistuneeni. "Olet hyvin kriittinen itseäsi kohtaan" kuulin myös terapeuttini sanovan. Tiedän. Jostain syystä heikkoudet ja epäonnistuminen eivät ole olleet minulle sallittuja ja jos olen niihin törmännyt, oma sisäinen puheeni on äärimmäisen ankaraa. Jos saan 9 ylitse vuotavan hyvää ja positiivista palautetta valmennuksistani ja yhden hieman heikon, takerrun ja muistan vain sen yhden. "Seuraavan kerran, kun tulet tietoiseksi epäonnistumisen tunteesta ja jäät vellomaan negatiivisiin asioihin, astu sivuun tunteesta, ulkoista itsesi tilanteesta ja pyri tarkastelemaan asiaa ulkopuolisen silmin. Mitä hyvää tilanteessa oli? Mikään ei ole pelkästään epäonnistunut, aina voit löytää jotain onnistumisen aiheita. Pysähdy niihin" terapeuttini jatkaa. Saan laastarimalleja, arjen ohjeita mutta ennen kaikkea sukellan itsetuntemukseni syövereihin ja joudun katsomaan heikkouksiani ja opittuja käytösmallejani silmästä silmään. Tunnin jälkeen olen ihan puhki. Tuntuu, että voisin mennä vain nukkumaan.
En mahda sille mitään, että jään kiinni siihen mihin oikein katosin? Koska minun olisi pitänyt huomata, että jokin asia on muuttunut minussa enkä enää palaudukaan siihen millainen olin? Masennus ei ymmärtääkseni koskaan iske kuin salama kirkkaalta taivaalta - tai mistä minä tiedän. Onhan näitä niin erilaisia tiloja. Itse mielsin aina, että masentunut on sellainen, joka vain makaa sängyssään eikä kykene tekemään mitään. Mutta on meitä työkykyisiäkin. Tai ehkä en ole vielä niin "pohjalla". Ehkä jokin osa minusta haluaa takertua elämänlankaan kiinni. Tai ehkä osasin sittenkin havahtua tarpeeksi ajoissa. Ehkä on jo korkea aika tehdä tämä kivuliaskin matka itseen. Ehkä olen vain vuosia tiennyt sen olevan edessä ja pakoillut sitä. Tiennyt etten halua löytää kaikkia niitä vikoja itsessäni joiden takia elämäni ei ole koskaan ollut niin helppoa kuin ehkä luulisi. Toisaalta näen sen valtavan sitkeyden ja elämänhalun. Sen, joka jaksaa uskoa synkkinäkin aikoina siihen toivon valoon. Pienen hetken tunnistan sen minän, joka haluaa muutosta. Joka ei halua enää tätä. Ei vajota syvemmälle. Se on vain niin kuormittunut näistä kaikista asioista, että rajat tulivat vastaan.
Minua lohduttaa suuresti terapeuttini sanat, kun hän sanoo jossain kohtaa tarinaani "huomaatko - olet ainakin 4-5 niin isoa asiaa kertonut minulle, joista yksikin voisi pistää kenet ihmisen tahansa selkä seinää vasten. Sinulle niitä on nyt vain kertynyt liian monta. Ei ihme, että olet loppu ja voimaton. Se on inhimillistä. Ja isoin asia on se, että olet päätynyt hakemaan apua. Kenenkään ei pidä jaksaa yksin. Kukaan ei selviä yksin. Ei evoluutioteorian eikä neurotieteidenkään pohjalta. Ihminen on luotu laumaan. Jaetut huolet ja murheet eivät paina niin paljon, kun kuormaa jaetaan. Tervetuloa laumaan".
Niin - matka on vasta alussa. On hyviä hetkiä ja on niitä hetkiä, jolloin tunnen olevani hukkumaisillani. Viime yönä heräsin ahdistavaan uneen, jossa juoksin pakoon milloin karhuja, milloin puumia ja juuri, kun joku niistä oli saamassa minut kiinni, kompastuin ja kaaduin suin päin mahallani ja putosin pimeään onkaloon - jonkin eläimen pesään ja kiepuin pudotessani siellä pimeässä osuen hiekan ja mullan peittämiin seiniin. Ennen kuin osuin pohjalle, heräsin. Hyvin ahdistuneena. Kertoohan se jotain. Pelkoa luisumisesta, putoamisesta mustaan aukkoon. Otteen kirpoamisesta. Jotain mistä en vielä saa kiinni. Kaikkia luukkuja ei voi avata kerrallaan. Vai onko tämä osa minuksi muovautumista ja minun on tarkoitus olla erilainen - omata syvemmän ymmärryksen ihmismielen hauraudesta, inhimillisyydestä, kärsimyksestä. Jotta voisin auttaa muita paremmin - parempana. En tiedä vielä.
Vaikken tunne edes kiitollisuutta juuri nyt, tiedän olevani niiden onnekkaiden joukossa, joilla on tukipilareita elämässään. Ihmisiä, joille ei tarvitse näytellä iloista tai mitään muutakaan. Ihmisiä, joille voin sanoa kipeitäkin asioita. Ihmisiä, jotka ymmärtävät mitä masennus voi olla ja miten se hukuttaa alleen sen minän, joka ennen olin. Ihmisiä, jotka sanovat, että he seisovat rinnallani, jakavat ja keventävät kuormaani, kannattelevat. Nostavat pystyyn jos putoan.Odottavat. Vaikken osaa sanoa kauanko minulla tässä kestää. Se tästä tekeekin pelottavan. Tai millainen minusta on muovautumassa? Mitä olen sitten, kun tämä joskus väistyy? Osaanko tai kykenenkö enää nauramaan? Aidon onnellisena ja osaanko tuntea vielä niitä tunteita, jotka nyt ovat poissa?
Tässä ollaan kuitenkin niin yksin. Kuin kaikki aistit olisivat varastettuja. Eikä tietäisi mistä niitä lähtisi etsimään. Mihin katosit? Kuka sinä olet?
Suru. Ikävä. Minua. Entistä elämääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti