Miten tulla minuksi?

Miten hiilestä hioutuu timantti? Miten rosoisesta kivirykelmästä muovautuu silokallio? Tai me ihmiset kasvamme ja opimme? Kovan paineen ja kuumuuden alla, ankarista olosuhteista, koettelemuksista ja muutoksesta. Aina emme näe päämäärää tai polultamme seuraavaan mutkaan. Joskus täytyy suunnistaa pimeässä. Ja kun tuudittaudut hyvänolontunteeseen tai siihen, että nyt on hyvä, eteesi tuodaankin seuraava haaste.

Pysyvää olotilaa ei ole. Se pitää vain hyväksyä. Eikä matkalle minuksi ole oppikirjaa. Joudumme väistämättä tilanteisiin, jossa seisomme tienhaarassa ja meidän täytyy valita. Kumpikaan suunnanvalinta ei ole itsestäänselvyys. Molempiin vaihtoehtoihin sisältyy riskejä. Joudumme kohtaamaan omia pelkojamme, rohkeuttamme kyseenalaistetaan ja joudumme tekemään päätöksiä. Joskus sellaisiakin, jotka satuttavat. Ovat kipeitä, ovat epävarmoja, sisältävät prosessoitavia asioita. Joskus sen päätöksen tekemiseen kuluu aikaa. Jopa niin kauan, että kärsivällisyyttämme koetellaan. Pelottaa. Sattuu. Menemme askeleen eteenpäin, toisena kaksi taaksepäin. Emme osaa päättää. Yritämme hakea vastausta ja tukea muilta, neuvoja, viisaampien oppeja.

Kun loppujen lopuksi ainoa keneltä meidän tulisi kysyä mihin suuntaan meidän tulee mennä on Minä itse. Matkalla minuksi ei ole muita vaihtoehtoja. Joku sanoo sitä sydämen ääneksi, toinen intuitioksi, kolmas sisäiseksi tiedoksi, neljäs puhuu järjen äänestäkin. Minuuteen johtavalla tiellä se tieto on kaikkea noita. Meistä jokainen on sillä tiellään, aivan uniikilla polulla, johon kenelläkään toisella ei loppujen lopuksi ole oikeutta, ei päätäntävaltaa eikä avaimia. Mielipiteitä on taatusti, ohjeita, arvostelua, manipulaatiota, yritystä vaikuttaa mielipiteisiin.

Matkallasi minuuteen, tullaksesi sinuksi, et voi eikä kannata kuunnella liikaa mitään muuta kuin sitä mitä sisäinen tietosi ja tiedonkanavasi sinulle kertovat. Se ei ole helppoa, siihenkin pisteeseen pääsemiseksi on takana jo kokemusten kautta tulleita oppeja. Mutta jos omalle sisäiselle tiedolleen sulkee korvansa, ei matka minuksi koskaan ala. Tai se ei muovaa meitä sellaisiksi, kuin olisimme tarkoitettuja.



Mitä se sitten vaatii? Miten voin olla itselleni enemmän auki? Tässä minun 5 teesiäni matkalla minuksi.

1) Kohtaa avoimesti omat pelkosi ja heikkoutesi. Käy läpi sisääsi kätkemäsi kokemukset ja ajatukset. Estääkö jokin minua elämästä? Millaista elämää haluaisin elää? Listaa vahvuutesi ja positiiviset puolesi. Mitä enemmän ja paremmin tunnet itsesi, sitä helpommin voit hengittää, sitä vapautuneemmin voit elää - itsesi näköistä elämää. Tällainen minä olen. Ota tai jätä. Tämä pätee niin parisuhteisiin, työelämään, kaveri- ja sukulaissuhteisiin kuin olemiseesi itsesi kanssa.

2) Rakasta itseäsi. Hyväksy edellä mainitut ja listaamasi asiat. Tällainen olet nyt. Mutta jos et pidä kaikesta itsestäsi juuri tällä hetkellä, tee niistä asioista lista, joiden haluaisit olevan toisin. Priorisoi ja aseta asiat tärkeysjärjestykseen ja oikeaan perspektiiviin. Muuta ne asiat, joihin pystyt vaikuttamaan ja joiden muuttaminen aidosti parantaa elämänlaatuasi. Mitä sinuun itseesi tulee, sinä olet ainoa henkilö, joka voi niitä muuttaa ja asioihin vaikuttaa.

3) Ole armollinen. Niin itsellesi, läheisillesi kuin muille. Ole hyväksyvämpi, tarkastele asioita laajemmasta mittakaavasta. Älä tarkastele maailmaa ehdottomin, mustavalkoisin silmin, koska et voi koskaan tietää milloin sama osuu kohdallesi. Tai et voi koskaan tietää millaiset syyt ja taustat muilla ihmisillä on takanaan. Älä kanna kaunaa vihaa tai katkeruutta. Anna karman hoitaa. Meille kullekin on varattu oma matkamme ja omat vaiheemme oppia. Ei ole sinun tehtäväsi opettaa heitä. Keskity omaan elämääsi ja sen parantamiseen. Anna hyvän kiertää, koska se palaa aina sinulle moninkertaisesti takaisin.

4) Kuuntele sydäntäsi. Oma sisäinen viisaus, tieto ja ymmärrys tekee pesän sydämeesi, kun olet raivannut sille tilaa. Kun olet auki ja vastaanottavainen sisäisille signaaleillesi, se kertoo sinulle suunnan mihin mennä, jos ajaudut tienhaaraan ja joudut valitsemaan tai tekemään päätöksiä. Kun päätöksesi on snut sydämesi kanssa, et koe suurta ristiriitaa etkä epätietoisuutta. Surulta se ei aina sinua säästä, mutta senkin jälkeen tiedät, että sinun on mentävä sydämesi viitoittamalla tiellä ja olet itsesi kanssa tasapainossa ja tunnet olosi seesteiseksi.

5) Arvosta jokaista hetkeä. Jopa niitä kaikkein mustimpia, koska ne ovat juuri niitä missä timantitkin hioutuu ja särmät silenee. Kovassa paineessa ja kuumuudessa. Ankarissa olosuhteissa. Ilman vaikeuksia ja vastoinkäymisiä me harvoin jalostumme. Elämällä on meille jokaiselle jokin tarkoitus. Aina emme tiedä sitä vielä vaan se vaatii kärsivällisyyttä nähdä lähelle. Joskus täytyy lähteä kauaksikin. Matkalle minuksi.

Onnea ja nauti hetkistä. Jokaisesta niistä.

Sataa

Sataa.


Pitkästä aikaa luonto saa sitä mitä se janoaa. Olen viime aikoina paljon pohtinut sitä mikä kaiken tarkoitus on. En tiedä sitä vielä. En tiedä sitä tälläkään kertaa. Nyt vain sataa. Kaatamalla.


Kirjoitin eroni aikaan kirjaa. Tai oikeastaan se ei ollut kirja vaan terapiaa. Kaiken paskan ulos suoltamista. Vaiheita eletyn elämän varrelta.


Kaivan sen tänään esiin. En ole koskenut siihen yli kahteen vuoteen. En ole kyennyt enkä halunnut. Nyt on sen aika. Ja aikaa. Alan lukea. Pala palalta kertaan matkaani sisältyviä vaiheita, jotka ovat muovanneet minua minuksi. Kaikilla niillä vaiheilla on ollut tarkoituksensa ja siksi olen se mikä tänä päivänä olen. Matka on vielä kesken, onneksi. Mutta sade kuuluu siihen kuin aurinkokin. Aina se on lopulta tullut.




Kuten eräs hieman kadoksissa ollut ystäväni tänään minulle niin osuvasti kirjoitti:" Elämä on seikkailu ja matka. Yritetään molemmat säilyttää uteliaisuus siihen mitä sen varrelle osuu. Osa kokemuksista varmasti hiertää hetken kivenä kengässä mutta saamme varmasti myös tuntea auringon lämmittäviä säteitä. Voimia kävellä hetken hiertävillä kengillä <3 " Jatkan tarinani lukemista. Löydän kertomuksestani vanhan blogi-tekstiniK, joka päättyy tähän lauseeseen: " Relationships last long not because they´re destined to last long. Relationships last long because two brave people made a choice...to keep it, fight for it and to work for it". Olen tehnyt päätöksen. Me olemme tehneet. Vaikkei ole edes torstai, niin tiistaikin voi olla toivoa täynnä.

Särkynyt enkeli

Kipua.
Piilotan pirstaloituneen sydämeni palaset panssarilasin taakse.
Tyhjä kuori vain. Turta yksinäisyys.

Särkynyt sydän. Tuhoutuneet unelmat. Maassa, jalkojeni alla rahisee.
Sirpaleet ne siellä ovat.
Kyynelsilmin en näe. Huomaan vaan sen tyhjyyden.

Rinnassani, paikalla, jossa ennen sykki sydämeni onnea pullollaan.
Kuinka voisin enää rakastaa? Särkyneellä sydämellä? Kuinka eheäksi sen taas saisin?

Rakkaus ei saisi satuttaa.

Julkaisen tämän kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.

-Särkynyt enkeli-

Uskomaton elämä

Uskomaton.
Elämä itsessään on.
Sen mielikuvituksella, sarkasmilla, ironialla ei ole rajoja.
Sitä vain joko pysyy kyydissä tai sitten ei.
Kuin vuoristorataa. Pelottaa ja vatsan pohjasta ottaa. Pistän silmät kiinni, en aina uskalla edes katsoa.
Toisinaan juna sukeltaa pimeään tunneliin. Et näe mitään. Pelkkää mustaa.
Vain kiivetäkseen jälleen korkeuksiin.
Kuinka huikaisevan kaunista siellä ylhäällä onkaan. Näkee niin kauas, niin kirkkaasti.
Ja taas mennään. Vaunut kolisten. Sukelletaan syövereihin. Tekee mieli kiljua.
Vauhti humisee korvissa, vesi valuen silmistä.
Pienenä aina odotin ja samalla pelkäsin, koska matka loppuu.
Enää en pelkää. Yritän vain pitää kovasti kiinni. Etten putoa.

Elämän oppeja pohtimassa...

Mietittekö te koskaan mitä olette viime aikoina oppineet? Tai mitä havaintoja olette tehneet, mitkä asiat ovat kirkastuneet?

Yleensähän se oma arki on niin hektistä, että hyvä, kun siinä ehtii miettimään mitä seuraavaksi syödään, kuka mihinkäkin kuskataan, koska haetaan, kuka ehtisi ulkoiluttaa koiran, milloin on kenelläkin hammaslääkäri, mitkä asiat jäivätkään tänään toimittamatta ja mitä pitääkään huomenna tehdä. Missä olla ja moneltako.

Tätä se on monella. Suoriutumista. Päivästä toiseen. Vuodesta toiseen. Seuranaan aina riittämättömyyden tunne. Huono omatunto, syyllisyys pinnan kiristymisestä, äkäilystä lapsille ja puolisolle. Liian vähän aikaa keskittyä yhtään mihinkään. Kun tätä meille jokaiselle ruuhkavuosia elävälle tuttua arjen kaaosta peilaa, niin se oikeasti kuulostaa ahdistavalta. Ei ihme että ihmisillä on stressiä, univaikeuksia, levottomuutta, parisuhdeongelmia, päihdeongelmia, lapset voivat huonosti ja oireilevat, on oppimisvaikeuksia, syömishäiriöitä, harrastusten kontrolloimaa arkea. Koska he näkevät sen mallin meiltä aikuisilta. Jatkuvan suorittamisen ja suhteettomien odotusten mallin.

En muista koska viimeksi olisin tehnyt yhden päivän palapeliä. En edes viime vuosien lomilla ole löytänyt sellaiselle joutenololle aikaa. Koska loma on niin lyhyt ja siihen ladataan niin paljon odotuksia. On niin paljon paikkoja, joissa pitää ehtiä käymään ja niin paljon ihmisiä, jotka pitää loman aikana tavata, koska arjessa ei koskaan ehdi. Ei ole sitä aikaa. Millainen loma tuosta muodostuu? Ei tarvitse olla nero havaitakseen, että olen suorittanut myös lomani. Olen jopa tuntenut joskus ahdistusta siitä, että minulla on yksi täysin vapaa viikonloppu kesällä, johon ei ole suunniteltu ohjelmaa. Hullua.

Ensimmäisellä työttömän viikollani hämmennyin, kun tunsin ahdistusta siitä, kun kännykkä ei piipannut koko ajan saapuvien sähköpostien johdosta. Kävin lukuisia kertoja päivässä vain fressaamassa kirjekuoren kuvaketta kännykässäni, koska ajattelin ettei se voi olla totta. Mutta totta se on. Puhelin ei soi, paitsi jos äiti tai puoliso sattuu päivän aikana soittamaan. Tai lehtimyyjä. Sähköpostiin tipahtelee vain mainoksia ja nekin harvakseltaan, kiitos GDPR:n. On aika hiljaista. Ero entiseen on jäätävä. Parhaimmillaan (pahimmillaan) sähköposteja ja muita viestejä saattoi tulla yli satakunta päivässä. Lähetettyjä sama mokoma. Kalenterin kun erehtyi avaamaan illalla selaillakseen seuraavaa päivää, niin kaikki merkinnät eivät mahtuneet puhelimen ruutuun. Edes ruokatauolle ei ollut jäänyt tilaa, jos ei itse ollut sitä muistanut blokata. Nyt seuraava merkintä kalenterissani näkyy olevan 20.6 ja sekin tunnin taloyhtiön yhtiökokous.

Huvittavaa, outoa, epäuskoista. Lukuisia täysin tyhjiä päiviä edessä. Ilman suunnitelmaa. Alun shokin, katkeruuden ja vihan tunteidenkin jälkeen joudun tällä hetkellä itseäni muistuttamaan siitä etten kiinny liikaa tähän olotilaan..

Mitä sitten olen oppinut? Sen, että voin hyvin samaistua siihen olo- ja tunnetilaan, jonka eläkkeelle jäävä kokee. En enää sanoisi vaan, että nauti joutenolosta. Vaan, että alkuun joutuu läpikäymään laajan skaalan tunteita ja tulee päiviä, jolloin kokee olevansa hyödytön ja ulkopuolinen, mutta että siitä vapaastakin oppii nauttimaan ja kyllä se päivien sisältö sieltä löytyy, kun itse siihen on valmis. Olen oppinut sen, että ilman tukijoukkoja ja läheisiä e selviäisi. Olisin todella yksin ja se ei ole hyväksi kenellekään. Jokainen meistä haluaa tuntea olevansa tärkeä ja tarpeellinen, osa jotain yhteisöä. Kun muut lähtevät töihin ja itse jää kotiin, sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Tyhjä? Hyödytön? Epäonnistunut? Vaikka olisi kyse vain hetkellisestä vaiheesta. Entä jos se kestää? Eikä löydy töitä hauista huolimatta. Jos saa aina vain pakit ja puhelin ja sähköposti pysyvät hiljaisina. Mitä se tekeekään ihmisen itsetunnolle? Miten itseään kannustaaja motivoida yrittää kerta toisensa jälkeen? Varsinkin, jos ei olisi niitä tukijoukkoja..Ihminen murenee pala palalta. Masentuu. Sairastuu. Erakoituu, syrjäytyy. Surullista. Mutta edelleen tänä päivänä monelle totta. Sitä helposti on itsekin sortunut ajattelemaan, että se on vain jokaisen omaa syytä. Ja että kun ottaa itseään niskasta kiinni ja tekee asioille jotain, niin kyllä se siitä. Työtä tekijöille löytyy. Nyt osaan tarkastella tätäkin asiaa hieman laajemmalla katsannalla. Kaikki ei ole niin mustavalkoista - tässäkään asiassa.

Niin. Elämä opettaa meitä jokaista siten, kun meille on tarkoitettu. Minut se pistää pysähtymään ja hiljentämään tahtia aina aika kovin keinoin. Koska hiljaisia viestejä en ole ehtinyt kuulla. Ja läheisten huomautuksille vain kohautellut harteita.

Mutta kuten ole ennenkin kirjoittanut, olen aina ihaillut elämän taitoja opettaa meitä, koska kaikilla opeilla on se toinenkin puoli. Kaikessa on myös jotain hyvä, kun sitä pysähtyy miettimään. Palapelin rakentamisen lisäksi, koska viimeksi olisin ehtinyt viettää niin paljon aikaa lasteni kanssa. Kuinka ihanaa onkaan ollut kuunnella teinien juttuja haettuani heidät kesätöistä tai kuinka mahtavaa onkaan saada viettää ex tempore päivä pikkuiseni kanssa pian kiipeilypuiston seikkailuissa ja puiden latvoissa (huh). Tai miten hyvä mieli tuleekaan, kun voi soittaa pitkän terapiapuhelun läheiselleen, tai käydä yllätysvierailulla vanhan mumminsa luona. Tai tehdä ruoat valmiiksi, kun puoliso tulee töistä. Tehdä rästiin jääneitä kotitöitä. Helpottaa muiden arkea. Tuottaa lisää yhteistä aikaa, kun se vapautuu muista velvoitteista.

Mutta silti. Aikaa on ollut itselle. Vaikka lintujen pesimäpuuhien seurailulle. Koiran rapsutukselle. Ruohon kasvamisen tarkkailulle. Ilman suunnitelmia. Ilman aikatauluja. Jälleen kerran kun elämä ottaa, se myös antaa. Synkemmilläkin pilvillä on ne hopeareunukset. Tiedän olevani jälkeenpäin tästä ajasta todella kiitollinen. Voi kun toivon, että muistaisin silloinkin, että vähempi suorittaminen riittäisi. Oppisinko vihdoinkin sen?

Minkä opin te haluaisitte elämän taipaleiltanne muistaa?