Haikeus...

Antti Tuisku laulaa että rakkaus on hyökyaalto. Varmasti sitäkin. Mutta tänään ylitseni vyöryi haikeuden hyökyaalto. En osannut odottaa sitä. Mutta useinhan ne tuleekin aivan yllättäen. Vyöryy rantaan, huuhtoo ja ravistelee. Vetäytyessään vielä pyyhkii heikkoja mennessään. Aiheuttaen voimakkaita virtauksia. Joskus vieden jonkun mukanaankin.

Haikeus on eri kuin suru. Se on maltillisempi. Ei ahdistava. On kokenut joskus jotain arvokasta ja tärkeää. Tuntenut vahvasti. Elänyt. Jokin vaihe tai jakso elämässä on ohitse, johon nämä ajatukset ja tunteet liittyvät. Asiat jotka eivät koskaan enää palaa. Sitä on mielestäni haikeus. Se on oikeastaan kaunista, koska se nostattaa ihania ja kauniita muistoja mieleen. Kuka nyt kaipaisi mitään kurjia asioita?
Haikeus ei tarkoita silti sitä, että sen ajan haluaisi takaisin. Voi haikeudella miettiä aikaa jolloin lapset olivat pieniä mutta silti ei halua, että he enää olisivat pieniä. Tai voi haikeudella muistella ihmistä, joka joskus oli olennainen osa elämää, mutta tietää silti ettei siihen elämään ole paluuta. Tai lapsuudenkotiaan, upeaa lomamatkaa tai muita kauniita muistoja.

Haikeus ei siis poissulje mitään. Se oikeastaan vain alleviivaa kauniisti sitä, että on saanut elää ja kokea.
Tai toisin päin. En tiedä olenko minä vain kummallinen, mutta tunnen toisinaan haikeutta tulevista tapahtumista tai asioista. Sanotaan, että ihminen suree etukäteen. Mutta minä myös haikeilen etukäteen.

Vaikkapa nyt pian tulossa olevasta joulusta. Elämäni ensimmäisestä ilman lapsia sitten heidän syntymänsä. Nyt vasta ymmärrän mitä ihmiset tarkoittavat puhuessaan siitä kuinka juhlapyhät ovat ne  vaikeimmat. Jos on yksin.

Enkä ole edes yksin. Saan viettää sen rakkaimpani seurassa. Silti minusta tuntuu jo nyt, että jouluaaton haikeus on käsin kosketeltavissa.

Kuuntelin aamulla pimeässä ja sateisessa marraskuussa ajaessani jouluista soittolistaani. Siinä vaiheessa, kun Jarkko Ahola lauloi karhealla äänellään Tulkoon Joulu, kyyneleet sotkivat jo silmämeikkini. Haikeudesta. Ei ahdistuneena.

Tästä joulusta tulee todellakin hyvin hyvin erilainen kuin mistään aiemmasta. Olen haikea. Olen odottava. Olen etuoikeutettu. En ole yksin. Ja lapsillani tulee olemaan fantastinen loma isänsä kanssa.

Haikeus on myös kiitollisuutta. Elämä antaa. Ja se kantaa.

Rakkaudella, P.

Haave....

Tahtoisin sieluusi tarinoillani ylettää, sanoilla koskettavilla mielesi herkistää.

Osata tarkasti niin elämääsi kuvailla, että tuntisit läsnäoloni sielusi mailla.

Näkisit maailmani hetken ajan minun silmin, tuntisit siten kun kertoisin. Katoaisit hetkeksi pois tästä maailmasta, päästäisit irti arjesta.

Sanoittaisin kaiken silloin paljon kauniimmaksi, on maailma usein värjäytynyt niin mustaksi.

Tekisin päivästäsi paremman, toisin hymyn huulillesi kauneimman.

Saisin sinut ääneen nauramaan, ryhtyisit kera kanssani laulamaan.

Herkistäisin mielesi kyyneliksi kuumiksi, sydän polosi lähes pakahtuisi ja kysyisit vain miksi. Vierittäisin muutaman yksinäisen kyyneleen poskillesi, surisit kanssani, purkaisit tuskaasi.

Suuria tunteita, loputtomasti värejä, elämän kaikkia sävyjä.

Niitä haluaisin osata Sinulle tuottaa, vaan voinko sittenkään täysin kykyihini luottaa.

Unelmilla on siivet, sanotaan. Päästän tämän irti ja lähetän matkaan. Todeksi haaveet muuttukoon, elämä antimiaan suokoon.

Pienen pieni kirjailijan alku sisimmässäni jo majoittuu, usein se joutuu väistymään arjen tieltä ja se taka-alalle unohtuu.

Mutta tiedän, sen aika vielä koittaa ja unelmani realiteetit ja esteet voittaa.

 Uskon kohtaloon, jos jokin on tarkoitettu, se toteutukoon.

Annetaan ensi viikolla kaikille unelmillemme siivet. Uskotaan. Ihanaa sunnuntaita rakkaat <3.

Riipaisevaa sarkasmia ja itsesääliä..

Vitutukseen ei voi kuolla, eihän? No itse asiassa mua ei oikeastaan vituta. Ehkä. Tai juuri lainkaan. Tai vain vähän. Oikeastaan se juuri nyt vallitseva tunnetila on jossain väsymyksen, itsesäälin ja ärsytyksen rajamailla. Sehän ei ole suoranaisesti vitutusta. Kai. Johtuu tästä iästä. Tai naisena olosta. Tai elämän pettymyksistä. Kaikista niistä.

Sillä. Huom. Naisena olo ei ole helppoa. Se alkaa jo pikkutyttönä. Pitää olla pitkät palmikot, rypytön mekko, käyttäytyä kiltisti ja olla nätti. Leikitään ensin nukeilla, myöhemmin barbeilla. Siististi ja kivasti. Puetaan niitä kauniisiin vaatteisiin, ne menee upeisiin juhliin, saa komean Kenin puolisokseen ja suloisia kikkaratukkaisia lapsosia. On hevosia, urheiluautoja ja upea talo. On lasketteluvarusteita ja aurinkolomatavaroita. Kiiltävät pitkät hiukset, uskomattoman siniset silmät, isot rinnat, kapea uuma ja ne sääret. Pitkät ja taipuvat joka suuntaan.

Jostain kumman syystä tällaisen mallin rakentaminen lapsuudessa ei välttämättä johda onnelliseen aikuisuuteen. Tai no mistä minä tiedän.

Kun barbit unohdetaan ja alkaa raggari-aika, sitä epätoivon vimmalla haluaa olla juuri sellainen kuin kaikki muutkin. Silti sitä pysyy lautana, ei saa niitä Leviksiä vaikka kuinka vanhemmilleen itkisi ja naiseuskaan ei ala vaikka kuinka sitä toivoisi. Ei ole poikaystävää, on vaan kasa finnejä ja ne ainoat muodot, jotka jostain kumman syystä vartaloonsa saa, pompsahtavat lantiolle ja reisiin. Tukka ohkainen, rasvoittuva ja katkeilee. Pituuskasvu pysähtynyt sinne kutosluokalle.

Miksi helkkarissa sitä muuten aikanaan toivoi, että ne menkat alkaisivat mahdollisimman aikaisin?

Tulee opiskelut ja aikuistumisen paineet. Miksi et valmistu, vakiinnu ja löydä työtä. Miksi valittu kumppani juokseekin kaikki viikonloput vain kavereidensa kanssa baarissa ja ajaa pillurallia kylän raitilla. Oksentaa aamuöisin wc:ssa niin kovaa, että herää. Missä on Ken? Entä ne glitter-bileet? Naiseuden huippu pitäisi olla käsillä, mutta ainoa mihin havahdut kuukaudesta toiseen on järkyttävät oms-oireet ja hormonien heilahtelut. Taasko ne on tulossa kysyy siippakin. Vastahan ne oli. Miten voi noi tunneheilahtelut olla tuollaisia? Noh, helppohan se on miehellä. Sitä ei kiinnosta kuin kaksi asiaa. P...u ja pullo.

Jostain kumman syystä sitä päätyy vahingossa naimisiin ja yks kaks huomaa olevansa paksuna. Raskausaika on ihanaa. Ei ole pms-oireita. Hormoniheilahteluja sitäkin enemmän. Mutta maailma on kaunis ja kerrankin hiukset ovat paksut, kiiltävät ja tuuheat. Onni on lyhytaikainen. Lopputuloksena ei ole kaunis, suurisilmäinen pellavapää vaan rääkyvä pötkäle, joka kakkii koko ajan ja valvottaa kaikki yöt läpeensä. Seuraa vuosia kestävä väsymystila. Siippa kasvattaa keskikumpua ja viihtyy yhä enemmän ja enemmän poissa kotoa. Työkiireitä. Kamala stressi. Ja kun on näitä poikain reissujakin tässä. Työmatkoja. Ymmärräthän. Oven raosta huikataan lähtiessä, että voisithan sinäkin rakas alkaa käydä jo siellä salilla. On vähän kertynyt. You know. Millä v...n ajalla? Tai voimilla?

Lapset kasvaa, aika kuluu. Nahka veltostuu. Sitä huomaa yhtäkkiä ettei sen siipan kanssa ole enää mitään yhteistä. Yksi pakollinen Kanarialle suuntautuva ulkomaanmatka kerran vuodessa. "Olisit tyytyväinen. Me sentäs käydään jossain." Naapurin Virtaset ei ikinä käy missään. Duunissa pomo ei huomaa sinua enää missään ylennyksissä. Nuoremmat, fiksummat ja vastavalmistuneet (miehet)ohittavat sinut mennen tullen. Palkankorotuksesta ei tarvitse edes haaveilla. Vapaa-aika kuluu juosten kodin, työn, kaupan ja lasten harrastusten välillä. Päivästä toiseen. Viikosta toiseen. Vuodesta toiseen.

Yhtäkkiä huomaat olevasi neljäkymmentä, yksin. Sinulla on yhtäkkiä vapaa-aikaa. Muttei rahaa, koska nuoriso kuluttaa entistä enemmän. Kaikki maksaa. Ero tuli kalliiksi.

Kärsit edelleen kamalista pms-oireista, koska kehosi huutaa viimeistä tuskaa lisääntymisen puolesta (luovuta, sen aika meni jo). Turvottaa, itkettää, tekee mieli vaan syödä herkkuja ja vituttaa kaikki. Tai siis no. Ei vituta. Vaan sehän on tätä itsesäälin, ärtymyksen ja väsymyksen sekamelskaa. Tiedättekö. Pettymyksiä toisensa perään. Perjantaita ja punkkua muovipullosta (??!!).Kuka tällaiseen angstiin edes vajosi?

Lohdutan teitä ystävät ja lukijat. Jos teitä vielä on. Etenkään tämän jälkeen. Tilanne ei ole ollenkaan näin paha. On ihanaa vaan vähän provosoida. Ja antaa palaa.

Tänään oli tällainen fiilis. Johtuu niistä helkutin pms-oireista. Naisena olo on. Ihan mahtavaa. Ja välillä vähemmän mahtavaa. Varsinkin jos tilillä on 86 euroa. Kaikki muut on siellä Kanarialla. Ainakin Facen mukaan. Minä lähden sunnuntaina Mäntsälään.

Ja ensi viikolla näen rakkaani. Se on paljon se. Se on enemmän kuin mikään muu.

Ihanaa viikonloppua Te. Sarkasmista ja itsesäälistä huolimatta. Love ya!

Sunnuntain syvällisiä kiskojen kolistessa..

"Huudan ääneen mut se pois ei mee.. Kuuntelee, mua tähtitaivas täällä kuuntelee, kun huudan ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton.." Chisu kähisee korvanapeissa. Istun junassa ja katson ohivilistäviä peltoja, marraskuun harmautta ja hiljalleen ilmassa leijailevia hiutaleita.

Onpa ollut hurja viikko. Pyörremyrskyä, riepottelua, tunteiden ristiaallokkoa. Se piru halusi testata. Onko uskoni vahva, olenko uusien tunteideni kanssa tosissani. Se ei kestä onnellisuutta, ei euforiaa. Pirun pahin vihollinen on puhdas, viaton rakkaus ja onnellisuus. Se haluaa myrkyttää silloin kaiken. Testata ja nähdä millainen on side kahden ihmisen välillä. Ilkkua sille jälkeenpäin, jos onnistuu sitä heiluttamaan. Siitä se saa tyydytyksen. Etenkin, jos onnistuu jotain niin kaunista haavoittamaan tai rikkomaan.

Kun lähtee kakkoskierrokselle, mikään ei ole niin itsestään selvää tai helppoa kuin ensimmäisellä kierroksella. Niin moni on jo sotkeutunut siihen ja he ovat edelleen osa sitä yhtälöä etenkin jos eronneella pariskunnalla on yhteisiä lapsia. On isovanhempia, yhteisiä ystäviä ja se ex-puoliso, jonka kanssa yhteydenpito on välttämätöntä. Toisesta ei pääse eroon ja se luo omat haasteensa - etenkin, kun ero ei juuri koskaan ole yhteinen päätös vaan aina se toinen osapuoli kokee tulleensa jätetyksi. Ja kuinka se silloin sattuukaan. Ihminen on niin pieni tunteidensa edessä. On ihan sama oletko huippujuristi, psykologi tai talonmies. Jokainen meistä on tunteidemme kanssa yksin - etenkin niiden suurta tuskaa aiheuttavien kanssa. Silloin joskus se järki hämärtyy ja pelistä tulee raakaa. Haluaa vain satuttaa ja vahingoittaa toista. Kaikesta tulee rumaa. Varsinkin jos viattomat osapuolet, eli ne yhteiset lapset sotketaan siihen. Tähän on pakko sanoa, että omat tyttäreni ovat luojan kiitos tältä välttyneet. Kaikki kunnioitus tältä osin omalle ex-puolisolleni.

Uuteen parisuhteeseen ei pelkästään sotkeudu ne exät vaan tietenkin myös lapset. Tilanne on kaikille osapuolille hyvin uusi. On sinun ja minun lapset. Miten he reagoivat toisiinsa. Koska on oikea hetki esitellä heidät toisilleen? Miten se tulisi tehdä? Kuinka toimia, jos lapset eivät tykkää toisistaan tai vanhempiensa uusista kumppaneista? Miten ne tuntemukset käsitellään ilman, että se ei onnistu hetkauttamaan sitä tuoretta suhdetta, jossa kuitenkin ollaan vasta niin alussa.

On minun ja sinun ystävät, jotka ovat tunteneet ihan erilaisen elämän. On uusia isovanhempia, lähisukulaisia. Uusi tilanne vaatii sopeutumista kaikilta. Eikä käy aina ihan kivutta tai haasteitta. Se on ymmärrettävää. Osa joutuu valitsemaan puolensa. Osa ystävistä saattaa jäädä matkastakin. Luopumista niin monesta. On perhetraditioita, tapoja, tottumuksia. Toiselle saattavat olla ihan vieraita. On sinun koti. On minun koti.

Sitten on vielä se Minä. Joka on kuitenkin se kaikkein olennaisin tässä jutussa. Olenko minä varmasti selvittänyt välini menneisyyden kanssa? Päässyt yli riittävällä tavalla, käsitellyt tuskaani, tekemäni virheet, eletyn elämän. Tiedänkö varmasti mitä haluan ja mihin suuntaan elämässäni mennä. Olenko valmis näihin kaikkiin haasteisiin ja uuden elämän mukanaan tuomiin muutoksiin?

Ei se ihme ole, että välillä olo on kuin jyrän alle jäänyt. Tai pyörremyrskyn silmästä selvinnyt.

Mutta myrskyn jälkeen tulee aina poutasää jossain vaiheessa. Ilma on taas raikas, olo on kevyt. On helpompi hengittää. Kävelemme selkä suorana, katse tulevaisuuteen suunnattuna. Yhdessä. Pakko uskoa, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita sanot. Katson sinua syvälle silmiisi. Näen vastauksen sieltä. Ja vastaan siihen.

Kumpikaan meistä ei ole paha. Sielu on seestynyt. Sydän on puhdas. Mieli on kevyt. Piru on poissa. Ainakin hetkellisesti. Se ei haittaa, me elämme kuitenkin tätä elämää aina yksi päivä kerrallaan. Enempää emme voi.

Elämä piruilee..

Tuijotan pimeää merta. Kaukana kotoa. Iso suullinen punaviiniä valuu ihanasti kehooni ja luo keinotekoista lämpöä ja hyvän olon. Valheellista. Olkoon. Nyt tarvitsen sitä.
Elämä heittää jatkuvasti uusia haasteita kehiin. Testaa ja katsoo mihin yksilön usko ja voimat riittävät. En tiedä mikä sen tarkoitus taas tälläkin hetkellä on. Juuri kun luulet, että pahin on ohi. Että olet onnellinen. Saat vihdoin hengähtää ja alkaa nauttia elämästä. Jokin paha tekee tuloaan siihen väkisin.
Näin kamalan unen jokin aika sitten. Itse piru ilmestyi siihen. Komeana, ruskeahiuksisena ja ruskeasilmäisenä. Seisoi edessäni ja tuijotti minua. Iso veitsi välissämme. Hän sanoi: "jos saat tuon veitsen, et kuole. Jos et, tapan sinut". Tiesin etten voi voittaa häntä nopeudessa, en voimassa, en missään. Ainoa jolla pystyn taistelemaan on puhtaalla, vilpittömällä, viattomalla sielulla. Hyvyydellä ja rakkaudella. Tein sen ilman sanoja. Mittelöimme ajatusten voimalla. Minua riepoteltiin ja piru lennätti minua kattojen yllä. Lopulta hän luovutti. Poistui näyttämöltä ja jäin sotatantereelle seisomaan yksin. Siihen heräsin. Muistaen hänen kuolleet, julmat, tyhjät silmänsä ja niiden katseen.

Tarjoilija sanoo:" täällä tarvitaan lisää viiniä". Näkynee naamasta. Mutta ihan sama. Vitutukseen ei kuole.

Se uni oli enne. Jostain syystä tiesin, että tulossa on jotain paskaa. Isosti. Mutta tiedän lopputuloksen. Minua ei pelota. Rakkaus ja hyvyys voittavat.

Pussailun aikaa..ja taikaa..

Näin marraskuisena, lumipyryisenä sunnuntaina on hohdokasta pysähtyä miettimään - mitäpä muutakaan kuin suutelemista. Pussailua. Ai miksikö? Koska se on ihan parasta. Ja koska nyt vaan tekee mieli pohtia sitä. Hmm..siitä puhe mistä puute(ko)?

Länsimaissa ja etenkin Euroopassa viimeiset pari sataa vuotta on ollut todellista romanttisen suutelun esiinmarssia ja romanttisten elokuvien ja kirjallisuuden parissa on törmännyt useammankin kuin kerran siihen, että suutelua pidetään jopa intiimimpänä kuin esimerkiksi yhdyntää. Knoppitietona todettakoon, että moni prostituoitu ei suostu suutelemaan asiakkaitaan, koska suutelu koetaan niin tunnesidettä vaativana ja pareja lähentävänä. Pretty Womanista löytyy tämä klisée muuten myös..

Suutelullahan on pitkä kulttuurihistoria. Siitä on mainintoja niin Intian sanskritinkielisissä teksteissä 1500 eaa kuin Vanhassa testamentissa tai Rooman valtakunnan kukoistuksen aikaisissa kirjoitelmissa. Aleksanteri Suuren uskotaan tuoneen tutkimusmatkoiltaan suutelun itse asiassa juuri intialaisilta. Suudelmalla on monia merkityksiä. Ennen kaikkea kristinuskossa suutelemisella on ollut suuri rooli kunnioituksen ja pyhimyksellisyyden osoituksena. Suutelua on myös käytetty eri kulttuureissa mm. sopimuksien tai rauhan sinetöimiseen. Venäjällä sitä taidetaan harrastaa yhä - myös tervehtimiseen. Ranskalaiset ovat saman kääntäneet poskisuudelmaksi. Mutta lienee kai meille enemmän selviö, että kun suutelusta puhutaan, se mielletään lemmenosoitukseksi ja eroottiseksi enemmän kuin mitään muuta. Ja kuitenkin silti. Niinkin tavallinen ja satoja ellei tuhansia vuosia olemassa ollut asia on edelleen hyvin suurta mystiikkaakin - ainakin odotuksia, tunnelatauksia, mielikuvia ja merkityksiä täynnä.

Kuulun itsekin siihen joukkoon, jolle suutelu ja etenkin ensisuudelmaan liittyvät odotukset ja lataus, ovat todella merkityksellisiä. Pussaileminen on ihanaa, kun se on ihanaa. Oikean parin kanssa. En voisi kuvitella, että voisin olla suhteessa, jos suutelu kyseisen kumppanin kanssa ei tuntuisi hyvältä kaikilla osa-alueilla. Tarkoitan fyysisesti, läsnäolossa, mielessä, sydämessä. Kokonaisvaltaisesti.

Joskus hidas, hellä ja pitkä on paras. Sellainen mikä välittää sen kaiken kaipauksen, hellyyden ja lämmön, joka parilla keskenään vallitsee. Toisinaan ahneempi, intohimoisempi ja eroottisempi toimii. Niin, että sukat pyörii jaloissa. Ei tarvitse mitään muuta. Antautuu sille hetkelle, toiselle ja unohtaa kaiken muun. Se on huikean kihelmöivä tunne. Ja toisinaan ne pienet, hempeät, välittämistä osoittavat, ohimennen annetut suikkaisut osoittavat riittävästi kaiken mitä haluaakin sanoa. Kaikelle on paikkansa ja tilauksensa. Ja jokaisella on varmasti ne omat mieltymyksensä suutelemisessa - pääasia, että se toimii yhdessä. Niin - ja että sitä tehdään usein.

Liian paljon on ollut kirjoituksissa puhetta siitä, kuinka parisuhteissa kosketus katoaa ja, että parit rakastelevat harvemmin ja harvemmin. Olisiko näillä kahdella selkeä syy-yhteys toisiinsa? Uskon tässäkin siihen käänteiseen lainalaisuuteen, että enemmän on enemmän. Määrä lisää määrää.Väitän, että tässä meillä miehillä ja naisilla ei ole niin paljon eroja, kun joskus on joko luultu tai haluttu meidän uskovan. Kaikki me kaipaamme sukupuolesta riippumatta kosketusta, hellyyttä ja rakkaudellisia osoituksia omalta kumppaniltamme. Hipaisuja ohimennen, huulten kohtaamista, halausta. Ja kun sitä antaa toiselle, sitä myös saa. Niissä parisuhteissa, joissa sitä luontaisesti on, on enemmän myös rakastelukertoja. Tutkitusti läheisyys ja rakasteleminen parisuhteessa lisäävät ihmisen onnellisuutta. Win-win tilanne.

No nyt joku siellä miettii, että helpommin sanottu kuin tehty. Etenkin pitkissä parisuhteissa. Koska totta kai sitä ajan mittaan tulee kyllästymisjaksoja jolloin ei niin paljon huvita. Mikään. Olisiko silloin lääkkeeksi pussailun lisääminen? Näin marraskuussa siihen on juuri otollinen hetki. Ai nyt vai? Just nyt. Hämäryys, kynttilänvalo. Rypytkin näyttävät lempeämmiltä. On suorastaan oikeus upota vällyjen väliin työpäivän jälkeen ja sytyttää tulet takkaan, jos sellaisen sattuu omistamaan. Puitteista tulee kuin itsestään jo hitusen romanttisempia. Kroppamme alkavat köydö pienemmillä kierroksilla ja slow-moodiin sopii täydellisesti se, että kaivautuu toisen kylkeen kiinni. Silloin on helppo ottaa sitä siippaa kasvoista kiinni ja sipaista suukko, jos toinenkin. Kokeile ja katso mitä tapahtuu. Ilman odotuksia muusta. Saattaa olla, että nautitte siitä täysin rinnoin - molemmat.

Suutelussa on muuten muutakin hyvää. Se lisää vastustuskykyä, koska siinä vaihtuu miljoonia bakteereita, joka sinällään ei tietysti herätä kovin positiivisia mielikuvia. Sen lisäksi se oikeasti voi vähentää allergioita. No miettikää - kunnollista siedätyshoitoa. Ja millä tavalla nautittuna. Entä stressinhoitomuotona? Täydellistä. Suutelemisen seurauksena erittyy niitä samoja rakkaushormoneja (oksitosiinia, serotoniinia, adrenaliinia..), jotka alentavat stressi-hormonikortisolin määrää kehossamme. Suutelu tuottaa myös dopamiinia, joka on hormoni, joka addiktoi meitä. Mitä kiihkeämmin suutelee, sitä enemmän dopamiinia erittyy ja sitä tiiviimmin koukutumme toisesta. Mielenkiintoista. Oksitosiinia muuten erittyy sitä enemmän suutelussa mitä kauemmin pari on ollut yhdessä. Hormoni, jota erittyy mm. synnytyksessä, jotta äiti kiintyisi lapseensa. Sama kama linkittää siis pariskuntia yhteen entistä pitävämmin. On tämä jännä maailma.

Eikä siinä vielä kaikki. Suuteluhan myös kuluttaa kaloreita, koska lukemani mukaan suutelussa aktivoituu jopa 34 eri kasvojen lihasta ja yli sata muuta vartalon lihasta. Ja johan tuon koko hormoniarsenaalin käynnistyminen kuluttaa. Suutelun on myös tutkitusti todettu olevan yhtä rentouttavaa mielelle kuin meditointi.

Joten mitä siinä vielä mietitte. Painukaa jo pussailemaan! Nyt on sen hetki. Ihanaa sunnuntaita mussukat <3

Onnellisuudesta...

Olen viime kuukausina pohtinut paljon onnellisuuden käsitettä. Mitä onnellisuus on? Miten sen voi saavuttaa? Ja ennen kaikkea miten sen voi ylläpitää?

Tästä aiheesta on varmaan tehty tutkimuksia jos minkälaisia ja kirjoitettu, ohjeistettu ja neuvottu enemmän kuin tarpeeksi, mutta en perusta omia päätelmiäni nyt mihinkään lukemaani - ainakaan tietoisesti vaan puhtaasti omiin tuntemuksiini ja havaintoihini asiasta.

Aihe on sikäli taas esillä, koska en voinut välttyä eilisen päivän Ilta-Sanomien otsikkoon "raha ei tuo onnea, vaan rakastava kumppani". Se on sekä totta että tarua.

Olen sitä mieltä, että onnellisuutta on vaikea kokea ja tuntea pitkäkestoisesti, jos ihminen kokee puutteita elintärkeillä osa-alueilla kuten vaikkapa turvallisuus, köyhyys, nälänhätä, vakava sairaus eli puhutaa. todellisista, isoista deprivaatioista tai kriiseistä. Aivan rutiköyhänäkin on vaikea olla onnellinen, koska yksilöllä on tällöin jatkuva huoli toimeentulosta tai jopa jokapäiväisestä selviämisestä. 

Mutta jos puhumme keskiverto kansalaisesta, joka elää turvallisessa maassa vailla merkittävää puutetta elämässään, niin raha ei ole avain onnellisuuteen. Vaikka puitteet olisivat kuinka täydelliset mutta elämä on muuten sisällötöntä tai tyhjää, ihminen ei koe pitkäkestoista onnellisuutta. Hetkittäin voi toki olla niitä onnellisuuden sävyjä mutta ne haihtuvat kuin tuhka tuuleen onnellisuutta tai lähinnä tyhjyyttä täyttävän tilanteen mentyä ohi - lisäten tyhjyyden tunnetta entisestään. "Miksi en edes nyt osaa olla onnellinen vaikka kaikki on ns. ulkoisesti täydellistä?" Se on kulminaatiopiste. Pelottava pysähdyksen paikka. Mitä vielä voi haluta? Jos kaikki on jo...

Me kaikki jahtaamme ja haluamme saavuttaa onnellisuuden. Usein turvaudumme vain aivan vääriin metodeihin. Sanotaan, että onnellisuus lähtee sisältä, itsestä. Toki. Osittain. Oma mielenrauha, tasapaino ja seesteisyys oman elämän suhteen auttavat. Silti kysyn - voiko ihminen olla täysin onnellinen ilman rakkautta? Yksin?

Toivon sitä. Siksi, että niin moni on yksin. Mutta silti minun on vaikea uskoa sitä...

Minulle onnellisuus on ennen kaikkea rakkautta, turvallisuuden ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta, yhteyttä toiseen, tasa-arvoista ja tasapainoista kumppanuutta. Voisin luopua paljosta, mutta en siitä. Koska loppupelissä se on se mikä kantaa elämässä eteenpäin. 

Pimeänä marraskuunkin päivänä. Ankeuden ja kuolleisuuden harmauttaessa. Koettaessa nakertaa oloa kankeaksi.

Jokin kirkas ja puhdas  pyyhkäisee yli. Se on tietoisuus. Tietoisuus siitä, että on onnellinen.