Pitkäperjantai ja sen sanoma..

Myönnän, en ole kovin uskonnollinen ihminen tai kristitty siinä mielessä, että uskoisin vahvasti kaiken mitä koulussa opetetaan ja Raamatussa sanotaan. Pidän enemmänkin Uutta Testamenttia aikansa huippuosaajien värittämänä tarinana, joka on osattu myydä ja markkinoida kaikkien aikojen myydyimpänä teoksena ympäri maailman. Tarinana, joka on myös osattu tuotteistaa ja levittää globaalisti sensaatioimaisen hyvin jo kauan sitten. Aikana kauan ennen paperin (okei papyrus oli jo käytössä) ja kirjapainotaidon keksimistä, puhumattakaan sähköstä, tietokoneista, internetistä tai sosiaalisesta mediasta. Aikamme Jeesukset eivät saisi noin valtaisaa huomiota, koska yesterday´s news on historiaa jo alta viikossa tai parissa. Sankareita ja antisankareita tulee ja menee. Ketä jaksaa kiinnostaa? Etenkään kenenkään kuoleman jälkeen. Paitsi ehkä Elviksen seuraajat.


Jeesukselle oli tilausta ja se miksi Hän jäi elämään, johtuu puhtaasti ajoituksesta. Ei ollut niin paljon ärsykkeitä ja uutisointeja. Ihmiset tarvitsivat ja tarvitsevat yhä, jonkun johon uskoa ja turvata. Markkinamiehet tiesivät tämän ja hyödynsivät potentiaalin.


Ja kuten kaikissa menestystarinoissa, tarvitaan hyvät tukijoukot eli oikein valitut bisnes-kumppanit, jotka jatkoivat hänen elämäntyötään hänen kuoltuaan ja jatkavat yhä. On se huikeaa.


Ja kuinka paljon rahaa tuolla on tehty. Tai pahaa. Kirkot ovat valtavan rikkaita. Käykää vaikka Vatikaanissa, niin ymmärrätte miksi Dan Brown kirjoitti Da Vinci -koodin. Se tuntuu yhtä todelta kuin koko Jeesuksen saagakin.


Entä se pahuus sitten. Tietääkö kukaan kuinka paljon kristinuskon nimissäkin on ihmisiä tapettu? kautta aikain? Jos minun pitäisi veikata, sanoisin, että nimenomaan kristinusko on ollut väkivaltaisin uskonto. Vaikka Jumala ei Raamatussa ohjeistakaan tappamaan kuten Allah koraanissa, niin jostain syystä verta on vuodatettu ja paljon. Okei, kommunismi laittaa varmasti kampoihin tässäkin asiassa. Joku luku lienee n. 100 miljoonaa kommunismin nimiin tapettua ihmistä ja varmasti uusimpien joukkotuhoaseiden ja terroristi-iskujen myötä myös islamistit ja siihen liittyvät hullujen joukot alkavat jossain vaiheessa lähennellä samoja lukemia...


Miksi silti meidän kristinuskoa pidetään niin lempeänä ja rauhaa rakastavana uskontona? Ei mene minun jakeluun. Olen ennenkin kirjoittanut, että maailma olisi huomattavasti parempi paikka ilman näitä uskontoja ja niihin liittyvää hihhulismia. Kaikki mikä menee yli ja kiihkoiluksi, kääntyy itseään vastaan. Olen edelleen sitä mieltä.


Siitä huolimatta vaikka puhunkin kuin ateisti, kuulun yhä kirkkoon ja tällä nimenomaisella päivällä on jostain syystä aina ollut minulle iso merkitys. Koska tässä päivässä ja pääsiäisessä kulminoituu minun uskoni. Koska juuri tänä kyseisenä päivänä Jeesus ristillä roikkuessaan ja kuollessaan hyvitti meidän syntimme ja saimme ne anteeksi. Ja nousi kolmantena päivänä kuolleista. Antoi meille kaikille iän kaikkisen elämän. Se on niin puhdas ja kaunis ajatus, että siihen haluaa uskoa. Vaikkei se olisikaan totta. Tai onko sittenkin?


Elämän suurimpia mysteerejä lienee juuri tuo kysymys. Mitä meille tapahtuu kuolemamme jälkeen? Ja jos mihinkään muuhun en aina kykenisikään uskomaan, niin sielujemme kuolemattomuuteen tahtoisin uskoa.


Joten tänään unohdan kaiken kärsimyksen ja kristinuskoon liittyvät negatiiviset ajatukseni ja uskon tuohon ajatukseen...ja tähän päivään. Siksihän me tätä vapaapäivää vietämme.


Hyvää, rauhallista ja rakkauden täyteistä Pitkäperjantaita kaikille.

Syvä vesi

Elämäsi ei kulkenut mukaan suunnitelmien. Missä vaiheessa sinä huomasit sen? Ummistitko silmäsi tyhjyydeltä sen, kätkit ja piilotit havainnon tuskallisen.


Halusit turruttaa sydämesi totuudelta tältä, kätkeytyä piiloon elämältä. Kiihdytit juoksuasi urasi eteen, vain upotaksesi syvempään veteen. Täytit kalenterisi kiireillä ja riennoilla, luulit, että siten voisit olla. Kuvittelit, että helpompi on vain arkeaan suorittaa ja omat tarpeensa ohittaa ja tunteensa unohtaa. Kai tiedät, ei itselleen valehdella voi loputtomiin, sitä ajautuu vain umpikujiin.

Elämällä on taipumus tehdä juuri toisin, antaa lahjoja, sanoisin. Näyttää tietä, saada meidät oppimaan ja ihmisinä kasvamaan. Sen vuoksi se heittää eteemme valintoja vaikeita, tuskallisia ja haikeita.

Ja kenties juuri se mitä eniten elämässämme pakenemme, tuodaan etehemme. Pakotetaan meidät itsemme kohtaamaan ja sisimpämme avaamaan. Osalta meistä silloin rohkeus puuttuu ja jokunen elämälle jopa suuttuu. Miksi näytit mitä se voisi olla, sitä ei aina käsitä ihmisen polla.

Ajan vaikean me kaikki joskus kohtaamme. Surut ja tuskat samankaltaiset jaamme. Jokainen putoaa välillä syvään kuoppaan, pohjia meren ruoppaa. Luovuttaa silti ei vaan voi, koska tulee taas päivä jolloin ilonkellot soi. Silloin ymmärrät miksi tämän matkan teit ja koettelemuksesi päätökseen veit.

Uskokaa, joku korkeampi meitä ohjaa. Kun luulet olevasi täysin yksin, elämä ja enkelimme ohjaavat sykäyksin. Kun tarvitset, pyydä apua ja sitä saat. Ystäviesi kanssa etenkin kun tuskasi jaat. Jonain hetkenä huomaat on syvä vesi jälleen matala, eikä elämä ole vain musta ja katala. Kirkkautta kohden Ystävä rakas, elämä välillä ottaa, mutta antaa myös takas.

Rehellinen kun aina sydämellesi olet, sitä rikkaammaksi ja viisaammaksi tässä elämässäsi tulet.

Elämä on yhtä valintaa..

Eikö toisinaan tunnukin siltä, että aikuinen elämä on täynnä valintoja? Enimmäkseen ne ovat vielä äärettömän vaikeita. Joskus todella raskaita ja kivuliaitakin. Miksi meidän kaikkien pitää kasvaa tylsiksi ja niin aikuisiksi. Miksi elämästä pitää tullakin yhtä valintaa?






Muistan yhä lapsuudesta sen tunteen, kun mietin ollessani noin 6-vuotias kuinka haluaisin olla kuten Peppi Pitkätossu. Olisin maailman vahvin tyttö ja voisin pitää omaa hevosta taloni kuistilla ja siivota oman asuntoni kuten Peppi. Kaataa saippuavedet pitkin lattioita ja sutia menemään juuriharjat jalkapohjiin köytettyinä. Miten siistiä. Miksei siivoaminen voisikin olla kivaa?




Tai kun olin esiteini-iässä ja tuntui, ettei ikä riitä vielä mihinkään kivaan. Kuten ravintolan sisäänpääsyyn, seurusteluun tai muuhun jännittävään. Halusin kasvaa nopeasti aikuiseksi ja tehdä niin kuin huvittaa. Vailla huolta huomisesta. Vähänpä silloin tiesin.






Aikuisuus ja siihen liittyvät valinnat ja päätöksenteot eivät useinkaan ole ollenkaan niin huolettomia ja vapaita kuin sitä aikanaan kuvitteli. Olemme oikeasti sidoksissa niin moneen, että tekemillämme valinnoilla on lukuisia tahoja koskettavia vaikutuksia. Usein jopa kauaskantoisia sellaisia. Emme todellakaan voi tehdä mitä meitä huvittaa. Työt rajoittaa vapaa-aikaa, ja jos ei ole töitä, ei ole rahaa tehdä mitä haluaisi. Mitä silloin sillä vapaa-ajallakaan niin tekisi?




On puolisot, lapset, omat vanhemmat, asunnot, lainat, muu omaisuus -  kaikki sitovat käsiämme ja rajoittavat päätöksentekoamme. Niin siistiä olla aikuinen, eikö? Monesti ollaan ihan tiukasti puun ja kuoren välissä. Omien valintojemme vankina.




Ei ihme, että tänä päivänä moni hädin tuskin viisissä kymmenissä oleva haaveilee jo eläkkeelle jäämisestä tai laskee päiviä siihen. Eletään samoissa haavekuvissa kuin lapsuudessa. Kuvitellaan, että sitten kun olen eläkkeellä, olen velaton, työnantaja ei määrää enää mitä teen, olen vapaa. Vapaa tekemään mitä huvittaa. Mutta luulenpa, että ne velvollisuudet eivät siihenkään lopu. Joten lakatkaa vaan haaveilemasta. Lapsuuden huolettomuutta ei saavuta enää koskaan.


Mutta joskus. Ihan tosi tosi harvoin valinnan tekeminen on todella helppoa. Kun ei ole mitään syytä pitkittää päätöksentekoa. Kuten vaikka tupakanpoltto ja sen lopettaminen. Olen ollut sen suhteen erinomaisen hyvä valehtelemaan itselleni jo vuosia. Olen satunnainen tupakoitsija. Tai viihdekäyttäjä. Tai annoin itseni ainakin niin uskoa. Totuus on kuitenkin toinen. Faktaa on, että olen poltellut epäsäännöllisen säännöllisesti nuorimman lapseni imetyksen lopettamisen jälkeen eli karkeasti noin 7 vuotta. Ja vaikka minulla on välillä mennyt viikkoja etten ole polttanut yhtään tai keskiarvolla olen poltellut korkeintaan askin kuukaudessa, niin kiistaton tosiasia on, että astmaatikkona en saisi poltella yhtään. Ja vaikka terveydenhoitajakin sanoi, että noin vähäinen määrä ei vahingoita keuhkojani yhtään sen enempää kuin vaikkapa suurkaupungissa asuminen, niin se on ollut vain itselleni hyvä tekosyy jatkaa satunnaista pahettani. En ole nikotiinin orja, mutta tapojeni orja olen.


Päätin eilen, että se loppuu nyt. Tai sain oikeastaan siihen ulkopuolisen sykäyksen. Hyvää tarkoittavan sellaisen. Ja kun mietin asiaa itsekin, niin en näe tupakointiin mitään hyvää syytä. Fakta on, että se on keholleni turmiollisempaa kuin lasillinen kuplivaa tai punaista silloin tällöin. Ja niistä en luovu. Prkl. Tupakointi harmaannuttaa ihoni ja johtaa sen ennenaikaiseen vanhenemiseen. Puhumattakaan kellastuvista hampaista ja pahanhajuisesta hengityksestä. Inhoan itsekin sitä tunkkaista hajua, joka tarttuu hiuksiini ja häpeilen poltella julkisella paikalla. Joten miksi ihmeessä olen sitten tehnyt sitä tähän asti?


Hyvä kysymys. Valinta on minun. Päätös on nyt tehty. Pahoittelen, jos olen hieman äkäinen seuraavat päivät. Tavoista on kuin onkin aika vaikea oppia eroon..Enkä kyllä rehellisesti sanottuna vielä uskalla täysin luvata sitä, että olisin stumpannut viimeisen röökini. Mutta valitsen huomattavasti terveellisemmän polun. Haluan tuoksua raikkaammalta. Ja haluan, että ihoni ei ainakaan sen vuoksi ikäänny ja kurtistu.


Olisipa muutkin elämäni valinnat yhtä helppoja.


Mutta kun törmäätte valintoihin. Niihin vaikeisiin. Niin muistakaa tämä. Niin se on. Hyvää maanantaita ja viikonaloitusta rakkaat <3.

Valon päivä..

Mun eilisestä runostani tuli jostain syystä aivan liian synkkä tähän päivään, joten lienee syytä siirtää sen julkaisua ankeampaan tunnelmaan. Sillä tänään ei voi synkistellä. Tänään on kevätpäiväntasaus. Se tarkoittaa, että päivän pituus ja valo voittavat tästä hetkestä eteenpäin pimeyden määrän. Sitä onkin tänä syksynä ja talvena ollut jostain syystä paljon aiempaa enemmän...


Vuosi vuodelta kevään tulossa on jotain herkistävää. Energiat alkavat virrata ja tuntuu, että sitä itsekin on aivan uuden alun edessä. Aivan kuten luontokin kesää odotellessa. Aavistus kevään kuiskauksesta  on jo ilmassa vaikka vielä pakkasaamuja onkin.


Kai tämä kuuluu tähän keski-ikäistymiseen? Sitä huomaa arvostansa vuosi vuodelta enemmän yksinkertaisia, aiemmin itsestään selvinä pitämiään asioita. Kuten vuodenaikojen vaihtelua. Kuinka kevätaurinko paistaa ja lintujen sirkutus käy jo oksistossa. Tai sitä, kun lähtee muiden mummojen ja pappojen kera ladulle jo kello yhdeksältä ja tuntee kuinka saa edelleen omasta kehostaan irti kaiken tarvittavan. Tuntee, että kehossa ja lihaksissa on voimaa ja energiaa, happi kulkee. Maksimisykkeetkään eivät ole vielä laskeneet paljon parhaimmista vuosista...Vielä sitä mennään.


Tai sitä, että valitsee mieluummin aikaisen nukkumaanmenon ja hyvän olon tunteen aamulla kuin kostean baari-illan ja sen tunkkaisen, väsähtäneen, krapulaisen mielialan. Tunteen, että koko päivä valuu hukkaan. Missä vaiheessa muuten krapulatila muuttui sellaiseksi, että sitä vaipuu lähes masennukseen ja että se väsymystila kestää nykyisin jopa kaksi vuorokautta? Enää ei voi lauantaina lähteä radalle, koska vasta tiistaina kykenee kokonaisvaltaisesti treenaamaan ja työskentelyyn täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Oi niitä aikoja, kun parikin iltaa kykeni bilettämään eikä se tuntunut kropassa eikä näkynyt naamassa. Nyt muutaman tunnin unien jälkeen näyttää juuri siltä miltä tuntuukin. Ei tarvitsisi mitään asusteita tänään. Sen kun vain lähtisi kylille pari vitsaa kainalossa. Virvon varvon vaan..Noita-look olisi täydellinen.


Tänään ei tunnu noidalta. Peilistä katsoo takaisin sirkeäsilmäinen, itsestään ylpeä nelikymppinen. Tai no, ei ihan vielä. Muutama kuukausi jäljellä tätä kolmenkympin juoksua.


Olen kaatunut monesti, mutta noussut ylös, kuten ystäväni pari päivää minua kauniilla viestillä muistutti ja sai minut kyyneliin. Tähän ikään mennessä se kuuluu elämänkirjoon. Sitä osaa olla itselleen armollisempi. Olla rohkeampi päivä päivältä. Oma itsensä ja tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat itsestään hyviltä. Ne ovat usein pieniä juttuja, mutta niistä voi taputtaa itseään olalle.


Eilen tein jotain mitä en ole koskaan tehnyt. Hyppäsin leikkimielisessä hummalissujen välisissä estekisoissa 6-esteen sarjan. Tavoitteena vain päästä yli ja pysyä kyydissä. Tyylillä en voi ylpeillä, mutta me teimme sen. Minä ja heppa. Ja meidän ryhmä. Olen niin ylpeä meistä.


Kaikilla meistä on omat pelkomme, mutta voitamme niitä yksin ja yhdessä. Muistakaa - tänään valo voittaa pimeyden.

Runoilua..

.




Runoilija herää minussa taas tänään...Odotettavissa siis omienkin runosuonien availua lähiaikoina. Una osaa tämän taidon myös 💖
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin tänä lauantaina

Onnellisuus pieninä murusina taipaleen varrella...

Olen ruotinut onnellisuutta ja sen etsintää blogissani useasti. Se on ollut hakusessa. Ja taatusti on sitä yhä jatkossakin.

On kuitenkin hetkiä, jolloin sen hippusiin voi tarttua. Tai sen läsnäolon voi aistia. Rakastan sitä tunnetta kun se hetki on läsnä. Olkoonkin vaikka vain pienen viipyilevän hetken.

Se on laskevassa auringossa, joka kultaa taivaanrannan. Värjää maailman kultaiseksi ja vaaleanpunaiseksi. Maailma on kaunis. Meistä riippumaton, toteuttaa omia unelmiaan. Jossain joku tarttuu nyt rakkaintaan kädestä eikä päästä irti. Katsoo silmiin, lupaa rakastaa. Nyt ja aina.

Se on auringon paisteessa kimmeltävässä hangessa, jota halkoo ristiin kulkevat moottorikelkkaurat. Niissä on päästetty menemään. Nautittu vauhdin hurmasta.Annettu koneelle kyytiä. Taitettu tietöntä taivalta vailla stressin ja kiireen häivää.

Se on alle 1-vuotiaan lapsen kikattelussa, kun hän katsoo äitinsä pelleilyä pehmoporon kanssa. Nojaa luottavaisena äitinsä olkaan ja nauraa. Meitä kaikkia hymyilyttää. Kikatus tarttuu poskiin ja nostaa suupieliä.

Se on ystävän puhelussa. Päättömissä jutuissa. Yhteisessä naurussa. Yhteisymmärryksessä. Tunteessa että tuo toinen tuntee ja hyväksyy minut juuri tällaisena pöhelönä kuin olen.

Se on lasillisessa kuplivaa hyvin menneen työviikon jälkeen. Tunnelmassa, kun palkitset itsesi ja tiedät antaneesi kaikkesi, tehneeksi parhaasi ja tiedossa, että se poikii lisää hyvää.

Se on läheisten viesteissä milloin tulet kotiin äiti. Minä tulen nyt. Heti kun sinivalkoiset siivet minut tuovat illaksi kotiin.

Näen vielä auringonlaskun viimeiset säteet koneen ikkunasta. Onnellisuus on yhä läsnä. Tässä hetkessä.

Ihanaa viikonloppua armaat 💖

Elämän viimeinen päivä..

Aika mahtipontinen otsikko, eikö? Halusin herätellä. Koin sellaisen pienimuotoisesti taas itse eilen. Minulta kysyttiin sitä. Se herättää ajatuksia ainakin minulla.

Tämä minun työni on monen mielestä aivan alipalkattua, kuluttavaa, epäarvostettua, raskasta, joskus vaarallistakin huonoja ajokelejä uhmatessa. Mutta kyllä se myös antaa. Havahduin eilen pitkästä aikaa miettimään työni sisältöä. Olen pian kuusi vuotta tätä kenttätyötä tehnyt ja ollut lähellä jo lähteäkin. Nyt taas tuntuu että se antaa enemmän kuin ottaa. Ja se lähtee näistä jo ystäviksikin rinnastettavista ihmisistä, joita näiden vuosien aikana olen tavannut useasti. Kuten elämään kuuluu, osalle meistä matkallamme on suotu enemmän vastoinkäymisiä kuin toisille. Eilen tapasin erään näistä, joita elämä on kolhinut muutaman viime vuoden aikana paljon. Tämä ihminen selvisi pahimmasta ja palasi takaisin töihin vain saadakseen uusia vastoinkäymisiä terveyden saralla. Nyt hän on jälleen ruodussa. Ei entisensä fyysisesti mutta ennen kaikkea hänen arvomaailmansa on mennyt täysin uusiksi. Niinpä siinä aamukahvien aikana keskustelumme polveilevat myös niissä arvoissa mitkä ovat kaikkein tärkeimmät ja lopulta hän esitti minulle tuon kysymyksen :" mitä sinä tekisit, jos tietäisit, että tänään on sinun viimeinen päiväsi?" Ja hän jatkaa samaan hengen vetoon: " päätin, että jos joskus vielä pystyn puhumaan, kirjoittamaan ja liikkumaan, en enää elä elämääni siten, että työ on keskiössä vaan keskityn siihen, että teen nyt niitä asioita, joita olen aina halunnut tehdä".

Miksi useimmat meistä ei tajua tätä oppia ennen kuin kovimman kautta? Mitä minä tekisin elämässäni toisin, jos tietäisin, että aikaa ei ole paljon. Missä sen ajan viettäisin, mitä tehden ja kenen kanssa? Tekisinkö niin kuin tämä mies, joka sairauttaan uhmaten vei perheensä kauas lomalle, jonne hänen vaimonsa ja lapsensa olivat aina halunneet. Toteuttaisinko samalla tavalla haaveitani yksitellen kuten tämä mies nyt tekee. Keskittyy työn sijaan läheisiinsä ja rakkaimpiinsa kun siihen on vielä suotu uusi mahdollisuus. Entä sitten että rahaa kuluisi enemmän kuin olisi ajatellutkaan? Kun täältä lähdetään kukaan ei saa mitään mukaan.

Hänen kysymyksensä herätteli. Meillä todellakin on täällä vain tämä yksi elämä ja me emme koskaan tiedä milloin se päättyy. Me menemme vastuuntuntomme, velvollisuuksiemme ja tottumustemme taakse. Elämme sitku-elämää. Haaveilemme mutta emme saa niitä todeksi, kun emme pysähdy miettimään elämmekö sellaista elämää, jota eläisimme, jos rohkenisimme.

Niin, aina ei voi elää kuin viimeistä päivää. Saattaisi muuten tulla pankinjohtajankin taholta yhteydenottoja, mutta jollain tavalla tuon miehen selkeä suunnanmuutos ja uudelleen löytynyt elämänhalu olivat erittäin tarttuvia. Miksi elämän pitäisi ajaa noin kovaa selkä seinää vasten, että sen ymmärtää? Onnellisuus todellakin lähtee ihmisestä itsestään ja se usein vaatii muutosta nykyiseen ja tekoja sen eteen mikäli sitä omaa Shangri-La:ta ei ole vielä löytynyt. Pitäisköhän lotota?

Tämän päiväinen mukailtu aforismini sopii tähän tunnelmaan kuin nenä päähän.

Eilinen on kuin uni. Huominen haaveita. Vain hyvin eletty tämä päivä tekevät eilisen unesta onnellisen ja huomisen haaveista totta ❤️

Elämälle kiitos

Tiedättekö sen hetken, kun tuntuu, että pääsee kiinni siitä mikä kaikessa on tarkoitus? En puhu nyt niin filosofisia kuin, että mikä on elämän tarkoitus. Se ei ole valjennut vielä minulle kokonaan. Haluan uskoa sielunvaellukseen ja siihen, että elämämme ei lopu siihen, kun joku heittää multaa päällemme ja madot hoitavat homman loppuun.

Se tuntuisi aivan liian tylsältä, liian yksinkertaiselta ja helpolta vaihtoehdolta ottaen huomioon syntymän suuren ihmeen. Uskon, että kuolema ja sen jälkeen tapahtuvat asiat ovat elämää ja sen syntymistä suurempia. Että kaikella on joku tarkoitus. Miksi juuri me synnymme tänne ja mitkä vaiheet elämä tiellemme tuo. Jos emme tule tässä elämässä valmiiksi, synnymme uudelleen. Kunnes olemme. Onhan se aivan hullu ajatus, myönnän.
Juu, näköjään lauantai-aamut alkavat kohtuu universaaleissa mietteissä. Palaan takaisin maanpinnalle ja tähän elämään.

Aloitin tarkoituksesta. Valkeneeko se siinä hetkessä, kun mustuuden määrä joutuu taipumaan valolle? Kun tajuaa, että tästä ehkä selviää. Kun alkaa huomaamaan kuinka moni asia onkin niin hyvin. Että kaikki ei ole pelkkää paskaa. Pilkahduksia ainakin. Vaikka tietää, että mustaakin on vielä luvassa, mutta ei anna sen nielaista. Päättää uskoa hyvään ja tarttuu niihin. Huomaakin, että tällä kaikella tapahtuneella on sittenkin joku tarkoitus. Kriisi voikin olla parasta, mitä voi tapahtua.

Olen oppinut uskomattoman paljon itsestäni edellisten kuuden kuukauden aikana. Olen lähentynyt monien ystävieni kanssa, ja vaihtanut heidän kanssaan niin mielettömän upeita, raskaita, avoimia, voimaannuttavia ajatuksia etten olisi osannut sellaista edes kuvitella. Olen lähentynyt tyttärieni kanssa ja oppinut heistä asioita, joita en aiemmin ollut pysähtynyt miettimään.

Sanotaan, että vaikeudet vahvistavat ja se pitää paikkansa. Kirjoitin hiljakkoin tännekin erään mietelauseen, joka kuvastaa tätä tunnetta niin hyvin. Se meni jotenkin näin "älä koskaan häpeä arpiasi. Ne muistuttavat sinua siitä, että olit vahvempi kuin se mikä yritti sinua haavoittaa".

Se on niin totta. Kävin uskomattoman koskettavan ja avoimen keskustelun tällä viikolla entisen kollegan kanssa aiheesta ja hän sanoi sen mitä itsekin olen miettinyt useasti. Ihmiset, jotka ovat kokeneet vaikeita asioita elämässään ovat usein avarakatseisimpia, myötätuntoisempia ja ymmärtävät toisten tuskaa ja suruja paremmin kuin ne, joita elämä ei ole vielä kouluttanut rankalla kädellä.

Näiden ihmisten sydän on suurempi. Heidän puoleensa on helpompi kääntyä ja heille purkaa sisintään. Huomaan, että minunkin on helpompi jakaa myötätuntoani ja kuunnella muita, kun olen itse kokenut myös vastatuulta. Ystävän kiitos tai huolikuorman pienentäminen ovat paras palkkio minkä siitä saa. Vastavuoroisesti minulla on näitä samanlaisia upeita ihmisiä elämässäni. Kun antaa, niin saa.

Olen kiitollinen vuosirenkaistani. Tästä iän ka elämänkokemusten myötä tulleesta kasvamisesta. Tuntuu pikkuhiljaa, että minustakin on tulossa aikuinen.

Olen kiitollinen tämän päivän auringosta. Ja siitä, että pääsen pian upean, höyhenen kevyen, ajatustakin lukevan unelmahevosen selkään, ihanien hummalissujen hellään huomaan ja iltaa viettämään heidän kanssaan. Naisterapiaa siis luvassa aimo annos. Can't wait.

Facebookin mietelauseeni tälle päivälle ei olisi voinut olla osuvampi: " Ole kiitollinen, että sait herätä jälleen uuteen päivään". Olen. Ihanaa viikonloppua kaikille!

Kosketuksen voima..

Oletteko koskaan käyneet akupunktiossa? Sen sanotaan vahvistan sitä tunnetta, joka kehossa kulloinkin vallitsee. Muistan aina ensimmäisen kertani, kun kävin.
Se on vinkeä tunne, kun päänahkaan, keskelle päälakea pistetään neula pystyyn. Samoin pohkeeseen, oikeaan käteen peukalon ja etusormen välissä olevaan taitteeseen, lukuisiin paikkoihin niskassa, hartioissa ja selkänikamien väliin. Ei se satu, mutta jännästi alkaa kuumottaa kun niitä välillä pyörittelee.
Avaako se oikeasti jotain kanavia? Poistaa kipuja ja jumeja? Tunnelukkojakin? Voi olla. Hyvä olo siitä kuitenkin tulee ja muistan kuinka nauroin ääneen koko illan ensimmäisen käsittelyn jälkeen. Se oli hauskaa. Toinen kerta toikin ihan jäätävän vitutuksen pintaan. Kolmatta kertaa ei ole tullutkaan...

Hierojalla käynti voi olla yhtä voimakas kokemus. Riippuu täysin omasta mielentilasta - ja näemmä myös elämäntilanteesta. Yleensä nautin siitä hienoisesta kivusta mitä työpaikallamme käyvä sokea hieroja saa aikaan avatessaan jumiutuneita hartioitani. Hän on riuska ja samalla kuulosteleva. Uskon, että hän on herkempi aistimaan kosketuksen kautta hänen pöydälleen asettuvan ihmisen mielentilan, koska osa aisteista ei ole käytössä. Nyt kävi juuri niin. Asetuin maanantaina hänen pöydälleen pitkästä pitkästä aikaa. Saman tien kun hän koski selkääni, hän vetää kätensä pois ja sanoo: "tällainen tämä ei ole ollut koskaan ennen. Mitä on tapahtunut? Onko sinulla todella kova stressi kun koko selkä  on niin tiukka?"
Lähes Tuntemattomalle ihmisille on hyvin helppo puhua. Vuodattaa syvimpiä suruja ja aatoksia etenkin kun et näe häntä, eikä hän sinua ja samalla välillänne on vain se kosketuksen voima. En yhtään ihmettele miksi kampaajat ja parturit kuuluvat tähän samaan kategoriaan. Tai kosmetologit. Laput silmillä, joku sivelee kasvojasi. Se avaa kanavia.

Minä vuodatin siihen hierontapöydälle muutakin kuin surujani. Hävettää tunnustaa mutta kun kyynelkanavat aukeavat siinä asennossa, pää reiässä, räkä alkaa valua. Ja sehän valuu silloin suoraan sinne pöydän jalkoihin siitä rinkulan läpi. Yritin pyyhkiä nenääni vaivihkaa pyyhkeen kulmaan ilman että niiskutan kovaan ääneen. No eihän siitä mitään tullut. Se ei lakkaa valumasta. Etenkin kun hanat ei lakkaa vuotamasta. En onneksi ollut näkemässä kun hieroja pakkasi pöytää kasaan...Toivottavasti raukka ei liukastunut siihen lätäkköön.

Niin - kosketuksella on suuri voima. Yksinäiset ihmiset, jos ketkä sen tietävät. Läheisyyden ja kainalon kaipuu voi olla pakahduttavaa & tuskallista. Korostaa yksinäisyyden tunnetta. Ja saa ihmiset tekemään hullujakin asioita. Yhden illan juttuja ei varmasti juurikaan olisi ilman tätä ihmisen ilmeistä perustarvetta läheisyyteen. Tai seksiin joka usein sotketaan tähän. Vaikka loppupeleissä tarvitsisikin vain lohduttavaa syliä.

Muitakin jänniä havaintoja olen tähän liittyen tehnyt tällä viikolla. Ihminenhän on joko halaajaihminen tai ei ole. Itse lukeudun halaajiin. Ja eron kyllä huomaa kuka on ja kuka puolestaan ei.
Osahan toki haluaa säilyttää etäisyyden muihin, etenkin vieraampiin. Tarvitsee sen oman tilan. Ja he suorastaan pelkäävät meitä halaajia. Tulevat jo kaukaa käsi ojossa vastaan. Tai jos joutuvat väkisin halaajan uhriksi, halaus on yhtä jäykkää kuin kivipatsasta koskisi.

Silti vannon kosketuksen ja halaamisen nimeen. Käännytetään näitä ei-halaajia. Kivikin sulaa kun on riittävän kuumaa...

Meille Naisille!

Näin naistenpäivän kunniaksi on aivan pakko kirjoittaa ylistystä meille naisille. Sitä sataa nyt joka tuutista ja ennen kaikkea tuntuu, että me naiset tuomme itse tätä päivää ja sen teemoja vahvimmin esille. Mutta kuinka moni niistä teemoista oikeasti liittyy tähän päivään? Mielestäni ne pelkästään naiseutta ja tyttöenergiaa nostattavat julkaisut lähinnä huvittavat..


Ja toinen asia mikä tässä erottuu, on se, että markkinointimielessä tätä osataan käyttää. " Jaamme ruusun kaikille upeille naisille, kun ostat sitä ja tätä tai tulet käymään liikkeessämme..." Itse asiassa ilkeämielinen tarina kertoo, että tämä päivä olisi nimenomaan kukkakauppiaiden lanseeraama tänne Suomeen, jotta saataisiin jälleen uusi "pakollinen kukituspäivä" Äitienpäivän ja Ystävänpäivän rinnalle. Minkähän ne keksisivät loppukesään tai syksyyn? Siellä olisi selkeää kapasiteettia vielä yhdelle tällaiselle kukkien oston must-päivälle. Eikö? Siinä sopivassa kohdin, kun syksyn pihakukat on hankittu, ennen  isänpäivää ja joulun sesonkia...Eiköhän ehdoteta, että syyspäivän tasausta voisi jotenkin linkittää vaikka leikkokukkien sesongin päättymisen surujuhlaksi. Kun kuopataan mennyt kesä, niin samalla...No juu.



En sitä sano ettemmekö olisi ansainneet omaa päiväämme. Tasa-arvosta ja sen puutteesta sekä naisen eurosta (joka edelleenkin on sen 0,8€) olen kirjoittanut aiemminkin. Sen puolesta tämä päivä on syytäkin pitää esillä. Mutta tämä yltiöpäinen itsensä kehuminen ja tyrkyttäminen etenkin some-maailmassa jotenkin kääntyy minusta koko päivän teemaa ja ideologiaa vastaan.



Aivan yhtä lailla minusta pitäisi olla vanhusten päivä, jolloin nostettaisiin heidän epäkohtaan esille ja tuotaisiin tietoisuuteen miten meidän nyky-yhteiskunnassa esim. varattomia tai vähävaraisia vanhuksia kohdellaan ja millä tasolla vanhusten hoito on. Se on järkyttävää.



Lasten päivä onkin (YK:n aloitteesta vietetään kansainvälistä lastenpäivää 20.11, jos joku ei tiennyt..) ja onneksi heidän puolesta puhujia riittää vaikka varmasti tekemistä on silläkin saralla. Harmi vaan, että usein isommat otsikot suomalaisessa mediassa saavat kaikenlaiset täysin merkityksettömät kannanotot kuten esim. se Espoon vanhempien suuri huolenaihe etteivät heidän lapsikultansa saa riittävästi luomu- ja kasvisruokavaihtoehtoja tarhassa ja koulussa. Luulisin, että on hieman isompiakin ongelmia ratkottavaksi.



Niin - kaikki on niin suhteellista. Mikä kenenkin intresseissä ja kiinnostuksen kohteena on. Siihen halutaan kiinnittää huomiota. Ja hyvä niin. Pääasia, että yhteiskunta-aktiiveja löytyy, joilla riittää energiaa ja intoa nostaa epäkohtia esille. Ovat ne sitten pieniä tai isoja. Jostainhan sitä aina on lähdettävä ja pala palalta korjattava.



En millään muotoa halua tällä kirjoituksellani väheksyä tämän päivän merkitystä. Me naiset olemme oman päivämme ansainneet siinä missä olisivat miehetkin tai monet muut kohderyhmät.



Meillä Suomessa kuitenkin naisilla on asiat niin hyvin verrattuna moneen muuhun kulttuuriin ja maahan, joten pidetään mielessä, että kansainvälisellä naistenpäivällä on oikeakin tarkoitus. Ei pelkästään oman itsemme kehuminen somessa. Toivonkin, että tänään, jos ostamme itse tai saamme kukkia tai juhlistamme tätä päivää muuten, teemme sen ennen kaikkea tasa-arvon nimissä. Antaaksemme sielunsiskoillemme sympatiaa ja voimaa heidän taistelussaan yhtä tasa-arvoista yhteiskuntaa kohden. Se taistelu vie monessa kulttuurissa aikaa ja vaatii voimakkaita ja päättäväisiä julkituloja ja kannanottoja. Vahvoja naisia ja niitä onneksi riittää! Mutta se taisto kannattaa käydä eikä sitä tulla häviämään.



Me pärjäämme kyllä - olemmehan Naisia 💖

Synkistä vesistä valoon..askel askeleelta..

Ensin mustuus yrittää nielaista. Selviät ensin päivästä, selviät yöstä. Sen jälkeen kuluukin jo kokonainen päivä, jolloin musta ei näytäkään vain mustalta. Löytyy jo harmaan sävyjä.


Eräänä aamuna huomaat, että pieni siivu valoa on näkyvissä. Askel askeleelta. Onnellisuus näyttäytyy pieninä annoksina.


Tänään olen kiitollinen heistä. Äitiyden tuomasta rakkaudesta. Mahdollisuuksista. Elämästä. V niin kuin valo.

Arjen luxusta...

Aina ei jaksa eikä voi synkistellä. Joskus on pakko irrottautua kaikista elämää rasittavista vaikeuksista. Tein ja toteutan sitä tänään.
En muista koska viimeksi olisin suonut itselleni arkivapaan. Ja puhtaasti vieläpä sellaisen, että en ole allokoinut itselleni mitään ohjelmaa. Näin liki nelikymppisenä se on mitä parhainta arjen luksusta.

Aamulla lapset kouluun ja itse ladulle. Minua hemmotellaan. Latukone ajaa juuri edelläni ja pääsen suihkimaan aivan neitseellisellä pohjalla. Suksi luistaa, poppi soi korvissa (kovaa), mummoja ja pappojakaan ei vielä kello 8.15 näy. Vaikka aurinko ei hemmottele, keli on mitä parhain. Kilometri toisensa perään taittuu kuin itsestään ja mitä rankempi nousu, sitä enemmän puserran kropastani ulos. Hei - en ole vielä ihan ikäloppu. Hengästyttää mutta hapot eivät paina. Tämä rasitus tuntuu vaan hyvältä.

Kotona odottaa - ei ketään. Ihanaa! Kuuma suihku, puoli pannua kahvia & palautusjuomaa. Viestittelyä & pitkiä puheluita ystävien kera. Työkonekaan ei toimi joten sen voi suosiolla jättää avaamatta. Musiikki täysille ja sopan keittoon. Voi olkaa lapset vielä pitkään koulussa. Äiti nauttii nyt omasta ajasta. Tämä tekee niin terää. Olen taas lähellä omaa itseäni.

Loppujen lopuksi ihminen ei tarvitse paljon ollakseen hetkittäin onnellinen. Nyt on se hetki. Otan siitä kaiken irti. Taidan oikaista itseni sohvalla pitkälleen ja vaan olla. Kellokin on vasta 12.30. Tässähän ehtii vaikka mitä.

Ihanaa viikonloppua ihmiset. Tartutaan hetkiin. Carpe diem!

Kun elämä on raskasta..

Pahoittelen syvästi, että viime aikaiset kirjoitukseni ovat olleet enemmänkin raskaita kuin kepeitä ja iloisia. Vaikka aurinko ulkona paistaa ja kevääntulon voi jo aistia, tuntuu, ettei siitä kaikesta ympärillä pyörivästä valon suomasta energiasta kykene nauttimaan täysin rinnoin, kun mieli ailahtelee ja on enemmän musta kuin valoisa.


Se synkistää. Tuntuu, ettei ole lainkaan oma itsensä. Haluaisi vaan päästä kaikesta ahdistusta tuovasta eroon ja nauttia elämästä taas täysin rinnoin. Sitä kulkee ikään kuin puolilla valoin eikä se sovi tähän aikaan enää lainkaan. Se on jännää, että pimeän aikaan se on helpompaa. Mitä valoisammaksi päivä tulee ja jos mieli on matala, sitä ankeampi on oma olotila. Onko siinäkään mitään järkeä? Ei. Koska kaikkihan me nautimme tästä lisääntyvästä valon määrästä ja linnun laulusta. Mutta niinhän faktat kertovat, että itse asiassa keväällä itsemurhatilastot ovat rumimmillaan. Jotenkin sen täytyy johtua juuri tästä asiasta. Meidän aivommekin joutuvat jonkinlaisen hormonimyrskyn kohteeksi näin keväällä ja mikä lie käpyrauhasemme tai aivotumakkeemme aktivoituukaan ihan uudella tavalla.


Mutta silti en tahdo takaisin sitä marraskuun ankeutta.


Minut pysäyttää tähän hetkeen pitkä puhelinkeskustelu asiakkaani kanssa, joka on hetkellisesti menettänyt liikuntakykynsä. Muistan itsekin niin selvästi sen tuskan, piinan ja hitaasti juoksevat minuutit. Lohdutan, rohkaisen, kuuntelen. Arvostan jälleen hetkellisesti enemmän sitä, että minä saan puhelun jälkeen painua salille rehkimään. Tiedän tuskasi. Aika helpottaa & parantaa. Nyt voin antaa vain myötätuntoni ja aikaani.


Minut pysäyttää kaunis facebook-kirjoitus, jossa ohikulkija hehkuttaa aamuisin työmatkalla näkemäänsä isää, joka saattaa lapsiaan päiväkotiin joka päivä. Tämä facebook-kirjoittaja haluaa osoittaa kunnioitustaan tätä tuntematonta isää kohtaan, koska hän näkee, että hänkin on menossa töihin, mutta tällä ei ole koskaan kiire, vaan hän on aidosti läsnä. Isä kulkee lapsensa tahtiseen vauhtiin pitäen tätä pientä tarhaikäistä kädestä, keskustellen, kiireettä, läsnä ollen. Aina. Facebook-kirjoittaja sanoo oppineensa siitä asioita itsekin ja tahtoo kiittää tätä tuntematonta isää siitä, että hän on avannut hänenkin silmänsä.


Kirjoitus nostattaa kyyneleet silmiini. Tunnen piston sydämessäni, sillä minä en aina ole ollut läsnä lapsilleni noissa arjen hetkissä enkä ole sitä vieläkään. Mutta päätän, että haluan itsekin oppia tuolta tuntemattomalta mieheltä tuon tavan toimia.


Päätän myös, että teen asioita, jotka tuottavat minulle mielihyvää. Nautin keväthangilla hiihdosta tai hien valumisesta cycling-tunnilla ja nautin siitä, että saan urheilusta endorfiineja. Nautin tallin tuoksusta ja hevosten rapsuttelusta tai ratsastuksen tuomasta kovalevyn nollauksesta. Nautin ystävien ja läheisten läsnäolosta ja keskusteluista. Nautin kevätlintujen sirkutuksesta ja auringon lämmittävistä säteistä tuulen suojassa. Nautin vaikka siitä, että saan töitäni tehtyä päätökseen ja hyvin.


Päätän myös, että hyväksyn tosiasiat. Elämässä on mustempia vaiheita eikä kaikkeen löydy heti ratkaisua. Joitakin asioita joutuu vaan sietämään ennen kuin kipu helpottaa ja poistuu. Mutta se helpottaa joskus. Jonain päivänä, kun herään, huomaan, että olen taas aidosti minä eikä rintaani purista suru tai ahdistus. Kuulen ja näen selvemmin. Tiedän, että se päivä koittaa, kun kaikki on taas hyvin.


Sen saman haluan sanoa kaikille teille, jotka tuskailette omien mustien jaksojenne kanssa. Se päivä koittaa kyllä. Auringon lämmön voi jo tuntea.