Fear less, fight harder, love more

Pelko varjostaa monia asioita elämässämme. Se saattaa jopa estää meitä toteuttamasta unelmiamme, tai seuraamasta sydäntämme. Koska pelkäämme muutosta, pelkäämme epävarmuutta, pelkäämme epäonnistumista. On helpompi perustella järkisyihin vedoten miksi tuttu ja turvallinen, mukavuusalueella oleminen on parempi valinta, koska emme tiedä mitä se jokin tuntematon voisi olla. Tai millaiseksi elämämme muodostuu, kun ja jos teemme muutoksen ja lähdemme sille matkalle.

Itsekin pelkään, mutta menen pelkoja vastaan ja olen noudattanut sitä elämänohjetta, jonka koen itselleni ominaiseksi. Olen aina sanonut elämälle kyllä. Toki niitä eri vaihtoehtoja puntaroiden. Mutta en ole halunnut pelkojeni ja epävarmuuden estää minua ottamasta vastaan sitä mitä elämä on tarjonnut. Ja mitä ikinä se on eteeni tuonutkaan tai mihin tehdyt valintani ovat minua vieneetkään, ne ovat aina silti muovanneet minua juuri minuksi ja valmentaneet minua seuraavaan siirtymään. Koska niin se on. Meille kaikille on tarjolla niitä valintoja, jotka kysyvät rohkeutta, kyseenalaistavat meitä, pelottavat, vaativat voimia, mutta silloin on vain heittäydyttävä. Hypättävä kylmään veteen ja uskottava, että sen ensimmäisen kirpaisun jälkeen olo tuntuu hyvältä. Energiseltä, raikkaalta, uudelta. Välillä on mentävä epämukavuusalueelle, jotta voi kehittyä ihmisenä.

Olen yhtäkkiä uuden edessä. Näkymässäni seison tunturin laella ja katselen tyynenä edessäni aukeavaa laakeaa maisemaa. Horisontti siintää kaukana ja taivaan sini on huikaiseva. Vedän keuhkot täyteen raikasta tunturi-ilmaa ja minusta tuntuu, että pystyn mihin vain. Tiedän, että töitä on tiedossa paljon. Minulta tullaan kysymään ja vaatimaan aivan uudenlaisia taitoja mutta samalla minulle annetaan sellainen näytön paikka, joka vain harvoille suodaan. Olen valmis. Sisimmässäni olen tiennyt, että tämä päivä vielä tulee. Kun on aidosti sitä mitä on, joskus se odotus palkitaan. Minulla on tukijoukkoni, minuun uskotaan. En pelkää epäonnistumista vaikka sekin on toki mahdollista ja kuuluu elämään. Kaikesta selviää, olen vahva, ja varma siitä, että tämä kortti on katsottava vaikka tälläkin matkalla on monia kuoppia ja kompasteluita varmasti luvassa. Se energia mikä tähän kätkeytyy on huumaannuttavaa. Se on adrenaliini, se on endorfiini - se on driverini.



Noiden otsikon kolmen teesin mukaan olen elänyt jo pitkään, ne ovat ohjeeni ja mantrani. Ne otan mukaani ja paljon muuta.

Enkelit ovat jälleen vastanneet pyyntöihin. En voisi olla kiitollisempi. Älkää tekään pelätkö ja yhtäkkiä huomaatte, että elämä tarjoaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Sanokaa silloin kyllä.

Lapseni, lahjani. Sinä, ei kukaan muu. Ilman sua, olen kuin lehdetön puu.

Tahdoin sinut maailmaani tähän, kurkotin tähtiin, toivoin paljon ja vielä enemmän. Pieni kaunis nuppu, suukkosuu. Syliini sinut ojennettiin, unohtui kaikki muu. Kun luoja sinut loi, sinfonia kaunein kirkkaana soi. Silkinpehmeä posken nukka, siniset tähtisilmät, lapsi tuo pienoinen, kuin kaunein kukka. Nenässäni tunnen yhä sen tuoksun suloisen, pienen vauvan pehmoisen. Suojelunhalua herättävän, rakkauden välittömästi vahvana syttyvän. Kuin leijonaemo armoton, sinua ikuisesti suojelen.

Sen näyn yhä edessäni nään, kun laiturille nyt yksin seisomaan jään. Katselen selkämystä etääntyvää, näköä hämärtää. Kyynel yksinäinen silmänurkasta karkaa, voi minua säälittävää parkaa. Tunnen sydämeni pakahtuvan, en haluaisi näin tapahtuvan.

Mieli apea ja levoton, taivaskin synkän harmaa on. Rintaa puristaa, henkeä ahdistaa, ei yksinäinen unta saa. Yön pimeydessä pelot tuntuvat suuremmilta kuin ovatkaan – mietin, on opeteltava yksinkin sateessa tanssimaan. Ikuista luopumista ja kaipuuta polttavaa, ilman teitä sydämeni on vain puolillaan. Tai kallellaan kuten laulussakin sanotaan.

On annettava mennä, älä pieni lintu vielä kauaksi lennä. Otan sinut aina siipien suojaan, äidin hellään huomaan.

Parasta mitä elämä on minulle antanut, kun se äitiyden on näin lahjoittanut.

Vaikk´kaikki muu minulta vietäisiin, uskoisin teihin, elämänihmeisiin.

 

Elämä on Laina

"Voiko olla liikaa pyydetty jos ei muuta toivo kuin, että oma lapsi saisi elää?" Tuo lause jää päähän soimaan ja nostattaa kauheudellaan vedet silmäkulmiin. Toisen tuskan voi käsin koskettaa.

Se lienee meidän vanhempien peloistamme pahin.

 

"Mies joka tiesi ratkaisumyynnistä kaiken, mutta elämästä ei mitään. Thats me."
"Ennen Lainan sairastumista kunnioitin ”kovia” kavereita jotka menivät elämässään ja liiketoimissaan kohti maalia turhia tunteilematta. Pakko myöntää, että usein myös toimin itse samoin.

En kunnioita enää, kusipäisyyttä se on."

 

Tässä vain muutama ote todella koskettavasta ja avoimesta kirjoituksesta elämän arvojen radikaalista muuttumisesta. Ei sellaista toivo kenellekään, mutta tämä tarina on tosi.

 

Olen törmännyt nyt kahdessa eri kanavassa ja julkaisussa tähän menestyneen yritysmoguli Henry Liukko-Sipin kirjoitukseen erittäin harvinaiseen leukemian muotoon sairastuneesta nyt 3-vuotiaasta tyttärestään, joka sairastui tautiin jo 1-vuotiaana. Olen itkenyt molempina kertoina. Ensimmäinen julkaisu osui silmiini Facebookissa, johon hän kirjoitti aiheesta blogin Taivas ja Helvetti alle. Toisen kerran tuoreessa Kodin Kuvalehdessä.

"Vielä vuosi sitten vahvin tunteeni oli viha. Nyt päällimmäisenä on pohjaton suru ja jäätävä pelko. Jokainen verikoe, jokainen luuydinpunktio – aina me ollaan sydän syrjällään." Lainalla on lääkäreiden mukaan vain 20-30% mahdollisuus selviytyä voittajana tästä taudista. Mutta sen varaan on rakennettava. Ja tuo lapsi on taistelija.

Kaikesta näkee ja kuulee, että tämä isä on tekijä. Ja yrittäjä. Siksi hän puhuu aktiivisesti sen puolesta, että ihmiset liittyisivät Punaisen Ristiin Veripalvelun kantasolurekisteriin. Oletko sinä jo rekisteröitynyt?
Minä olen. Muistetaan tämä yksi asia. Se voi pelastaa jonkun hengen.

Syyskuussa tämä sitkeä isä perusti Elämä on Laina -keräyksen, johon tulevat rahat menevät suoraan Sylvan eli Suomen syöpäsairaiden lasten ja nuorten valtakunnallisen yhdistyksen käyttöön. Niillä järjestetään osaston lapsille ohjelmaa, esimerkiksi taideterapiaa. Järjestetty ohjelma voi olla sairaan lapsen päivän ainoa normaali hetki.

Jos olet miettinyt sopivaa hyväntekeväisyyskohdetta vaikka joulukorttien lähettämisen sijaan, tämä voisi olla se.


Lukekaa juttu. Vaikka tästä.

http://taivasjahelvetti.fi/tarinat-1/henry-liukko-sipi-slash-isa

Rukoillaan Lainan puolesta. Ja kaikkien niiden muiden osasto 10 pienten potilaiden puolesta, jotka taistelevat. Joka päivä. Meidän jokaisen olisi syytä käydä siellä edes puoli tuntia. Loppuisi se iän ikuinen kitinä tästä sateesta. Tai pimeydestä. Tai arjen ankeudesta.

Me, joiden arjessa tuo kirjoituksen ensimmäinen lause ei ole konkretiaa - olkaamme kiitollisia.

Kiitos.

Nyt ja aina. Koska elämä on laina.

 

 

Päivän voimaruno #elämänviisauksia

Vauvasta vaariin vai vaarille vauva?

On tää elämä mennyt jotenkin aika hassuksi. Vai mitä olette mieltä? Koko kansa hihkuu Saulin ja Jennin vauvaonnesta, mutta kukaan ei kyseenalaista sitä, että 69-vuotiaasta on tulossa taas isä. "Ei ole jumankauta Salella ruuti kastunut vielä.." totesi eräskin kollega innoissaan. Miehet miettii näitä niin eri kantilta..Saulille tämä on siis iso meriitti. Saihan Clint Eastwoodkin yli 70-kymppisenä vielä lapsia. Ja ottaahan tässä itse presidentti osaa Rinteen lanseeraamaan synnytystalkoisiin - yli puoluerajojen siis. Esimerkillistä. Näin ne nykyjohtajat toimii.
Mietin vaan silti eilen uutisen kuullessani, että aika karua lapsen kannalta. Kun lapsi on 10-vuotias, niin isä on jo 80-kymppinen ja ehtiikö edes nähdä lapsensa valmistumista koulussa saati muita elämän kohokohtia? No kukaan ei tiedä kuinka paljon päiviä meillä itse kullakin on edessä ja onhan tämä lapsi sentään ilmeisen toivottu ja varmasti hyvät eväät elämään saava. Silti en malta olla nostamatta hieman eriävää näkemystä kehiin.

Tiettävästi Suomen ensimmäinen mies odottaa vauvaa. Kyseessä on siis transsukupuolinen henkilö, joka on käynyt sukupuolen korjausleikkauksen ja nyt tullakseen raskaaksi, keskeyttänyt hormonihoitonsa ja odottaa aviomiehensä kanssa yhteistä lasta.
SDP:n kansanedustaja Antti Lindtman saa vauvan 54-vuotiaan vaimonsa kanssa. Yli kymmenen vuoden yritys takana ja nyt vihdoin kaikkien hoitojen jälkeen tässä. Onko se pelkästään ihanaa? Vai olisiko pitänyt sitä luontoäitiä kuunnella ja sopeutua siihen ajatukseen, että kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Kuinka paljon näissä on kyse omasta itsekkyydestä? Minä-minä -ajattelusta? Koska me haluamme, meidän kuuluu saada yhteinen lapsi..Se on lähes yhtä sokaiseva ja itsekeskeinen tunne kuin rakastuminenkin. Se hämärtää monen järjen äänen ja on hyvin tarvelähtöinen. Eikä siitä voi moittiakaan.

Totta kai se on surullista, että osa meistä kokee elämänsä rakkauden vasta sitten, kun ns. biologinen kello on alkanut tikittää paljon hitaammin tai jopa lakannut tikittämästä. Miksei elämä tarjonnut sitä mahdollisuutta, että olisi esitellyt nämä ihmiset toisilleen, kun vielä olisi ollut mahdollisuus siihen perheen perustamiseen oikeamman ikäisenä? Tai miksi joskus sen perheen perustaa ihan vääristä syistä, väärään ajankohtaan tai väärän ihmisen kanssa vain siksi ettei muitakaan satu olemaan saatavilla juuri silloin, kun se tikitys on muuttunut kumisevaksi kalkkeeksi. Tai käykin niin, että vahingossa alkunsa saanut lapsi otetaan vastaan vaikkei sille ole mahdollisuuttakaan järjestää rakastavia ja tasapainoisia elinoloja. Miksi sellaisetkin ihmiset sikiää, joille ei soisi vanhemmuutta ja miksi niin moni, joille sen soisi niin mielellään, ei vain saa lasta vaikka kuinka rukoilisi, kävisi kaikki lapsettomuushoidot ja turhautuisi adoptio-jonoissa.

Elämä on toisinaan hyvin julmaa. Mutta ikävä tosiasia näissä yllämainituissa esimerkeissä on se, että jollain tasolla se tulee olemaan julmaa siitä syntyvästä lapsestakin. Hyvin todennäköisesti iäkkäille vanhemmille syntyvä lapsi, tulee menettämään vanhempansa nuorena. Entä sitten, että hän koki elämänsä ensimmäiset vuodet olevansa hyvin rakastettu ja toivottu? Ja kenties tukiverkkoa ja läheisiä on vanhempien lisäksi muitakin, mutta voiko omaa vanhempaa kukaan korvata, kun sen menettää? Tai jos lapselta kysytään, haluaako hän jäädä historian kirjoihin ensimmäisenä miehen synnyttämänä lapsena, niin tuskin meistä kukaan sellaista olisi toivonut.
Tiedän - tähän te sanotte, että maailmaan syntyy niin paljon ei-toivottuja lapsia; huumevanhempien, alkoholistien jne. lapsia, joista kukaan ei välitä tai alun perin halua. Totta. Se on järkyttävän surullista. Ja ihan oma tarinansa.

Mutta sanoinpahan ääneen mitä ajattelen ja kunhan tässä nyt hämmästelen tätä nykyelämää. Ei kai minun kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Onnea silti. Salelle ja Jennille. Kaijalle & Antille ja jopa sille avioparille, joka kummastuttaa kaikissa järjestelmissä, kun ne eivät tunnista miessynnyttäjää. Mahtaa se olla synnytykseen sattuvalle kätilöllekin kummastuksen päivä..
Jokaiselle vauvan odottajalle siis onnea. Pääasia, että rakastatte.Vauvasta vaariin, vaippapepusta valkotukkaan ja sylivauvasta seniiliin. Liekö enää pitkä matka sekään? #näillämennään
#elämäon
Ja onhan ne vauvat ihan supersuloisia <3

Haaveita, unelmia ja muita mielen herkkuja..

Mulla on nykyään ihan naurettavan heikko itsekuri mitä mun herkkulakkoihin tai vastaaviin itselleni pyhästi vannomiini päätöksiin tulee parempien elintapojen suhteen. Käsittämättömän uskomattomia sepustuksia selittelen itselleni milloin kuukautiskierron vaiheisiin (hyvin yleinen, koska silloin vaan on lupa herkutella), milloin muihin hemmottelun oikeutuksiini vedoten. On yksinäinen tai vetämätön olo, on väsynyt, stressaantunut, elämä murjonut...Mitä milloinkin. Paras oli ehkä perjantaina, kun sitten sorruin irtonamuihin yli 1,5kk:n tauon jälkeen. Syynä oli puhtaasti vaan se, että koska päätimme kumppanini kanssa pidättäytyä alkoholista koko lokakuun, niin nyt ne kaikki säästyvät kalorit voi kompensoida jollain toisella herkulla. Koska onhan sentään viikonloppu. Arvatkaa onko mennyt karkkeja sen jälkeen joka päivä? Eilen ihan vaan siksi, että oli sunnuntai ja pitkästä aikaa löhöilypäivä. Koska eihän Sohvaperunoiden koko viime kautta voi yksinkertaisesti katsoa ilman herkkuja. Ne syö siinä koko ajan jotain hyvää!! Armoa. Niin ja koska kehoa pitää osata kuunnella. Se on muuten todellakin totta. Mutta jostain syystä mun kehoni tykkää kovasti huudella herkkujen perään. Harvemmin se äityy huutelemaan vällyjen välissä maatessa jotain tooosi terveellisiä ruoka-aineita.

No niin tai näin. Ei ne repsahdukset nyt niin vaarallisia ole, mutta onpa taasen kuulkaa vaikea ottaa sitä ryhtiliikettä ja itseään niskasta kiinni ja katkaista tätä kierrettä. Tänään oli joku tuonut toimistoon tuliaisia jostain ulkomailta. Oli jos vaikka mitä erilaisia suklaita ja keksejä. Ja koska olin löhönnyt vaan koko eilisen päivän ja tuijottanut ainakin 7 jaksoa niitä Sohvaperunoita (suosittelen muuten jos ette ole katsoneet. Löytyy Yle Areenalta. Aivan mieletön ohjelma ja samalla näkee koko viikon ohjelmatarjonnan. Yksi ohjelma siis riittää ja tietää mistä jengi puhuu), niin olin saanut niskani jotenkin jumiin. Pää ei kääntynyt koko päivänä oikealle. No tiedätte sen tunteen, se on tukalaa ja ikävää. Ja satoikin jo kolmatta päivää. Löhöilysunnuntaihin se ihana sade sopii mitä parhaiten, mutta maanantaina se vaan masentaa. Ja oikeuttaa kyllä mielestäni maistamaan niistä tuliaisherkuista ihan jokaista laatua. Iltapäiväkahvien kera vielä uusintakierroksen. Ihan vaan siksi, kun kahvi oli jotenkin niin karvaan makuista eikä pää kääntynyt vieläkään.

Mutta oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa lainkaan tästä herkkuihin sortumisesta vaan enemmänkin haaveilusta. Se eilinen löhöily mahdollisti sen, että oli tilaa antaa ajatusten kulkea vapaasti (heti kun sain sen soimaavan ja syyllistävän yliminäni hiljaiseksi - sen, joka yritti huudella väliin, että mene mankeloimaan, käy kaupassa, tee jotain hyödyllistä..) ja se jos mikä on mielen leikkiä.  Suorittaja-minä en vaan harrasta sitä lainkaan riittävästi.

Mistä tunnistaa masentuneen ihmisen? Se ihminen ei jaksa enää edes haaveilla, ei miettiä tulevaa. Ei nähdä huomista pidemmälle. Ilman unelmointia ja haaveita, mitä tavoitteita meille jää? Haaveilulle ja unelmoinnille pitäisi oikeastaan raivata itsekin enemmän tilaa, koska ilman niitä ei ole myöskään luovuutta. Luovuuskin tarvitsee tilaa ja hetkiä, jolloin ei keskity mihinkään tekemiseen. On vain. Luovuus taas lisää menestymisen mahdollisuuksia elämässä. Vai tiedättekö jonkun joka olisi urallaan tai elämässään menestynyt tai onnistunut ilman, että olisi haaveillut siitä? Luonut mielessään jopa utopistiselta tuntuvia mielikuvia? Nähnyt itsensä jossain kaukana ilman konkreettista varmuutta siitä, että näin tulisi käymään.

No ei kaikkien haaveiden tarvitse liittyä mihinkään suureen. Se voi olla vaikka haave yhteisestä ajasta, viikonloppuvapaasta tai tulevasta lomamatkasta, joka on jo varattu. Haaveiden tarkoitus on antaa meille voimia ja inspiraatiota, jaksamista arkeen, silloin kun se eniten meitä koettelee ja risoo. Sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa, on joku hieno mainosgurukin sloganiksi eräällekin matkanjärjestäjälle aikanaan luonut. Mutta se on niin totta. Ilman haaveilua ja unelmia tämä elämä tällaisessa muodossa olisi perin juurin tylsä ja liian arkipäiväinen. Haaveet ovat sitä mielen hemmottelua ja herkuttelua, jota kehommekin meiltä toisinaan vaatii. Miksei sitten aivot ja mielikin?

Väitetään, että suomalainen unelmoi lottovoitosta ja siitä, että voisi lopettaa työnteon. Minä väitän, että se on jotain ihan muuta.

Mistä te haaveilette näin lokakuisten sateiden ja pimenevien iltojen alla? Mistä saatte mielellenne voimaa ja energiaa? Onko ne pieniä vai isoja unelmia? Minkä niistä ensimmäisenä saatatte todeksi?

Minä tiedän jo omani. Siihen on tänään tasan 3 kuukautta aikaa ja siellä näyttää aika lailla tältä.Niskakipukaan ei tunnu enää yhtään niin pahalta...

Onni

Mietittekö koskaan sitä, että uskallatteko sanoa olevanne onnellisia? Että jos sen sanoo ääneen, niin jotain kamalaa tapahtuu ja se onni viedään? Että se on jokin elämän sairas lainalaisuus, että näin tapahtuu? Vai onko se vain meidän suomalaisten sielunmekanismeihin sisäänrakennettu ja koodattu oppi, että "kel onni on, se onnen kätkeköön?"

"Ohikiitävää. Ikävä ja riemu joka hetken värähtää.." Tiedän sen. Onneksi myös ne pimeyden hetketkin värähtävät vain hetken. Olen niin kiitollinen tästä hetkestä. Kiitollinen siitä, että kokemusteni ansiosta osaan elää hetkessä. Hetkessä,  jolloin voin sanoa, että tuon pimeyden jälkeen koittanut valo on kirkkaampi kuin koskaan aiemmin. Että rakastuminen uudelleen näin nelikymppisenä ja rakkaus tässä iässä on todellakin juuri niin kaunista ja upeaa, kuin sen sanotaan olevan. En tiennyt nuorempana mitä rakkaus on tai voi olla. Mitä kumppanuus on. En osannut arvostaa parisuhdetta siten kuin nyt. Sitä piti niin montaa asiaa itsestäänselvyytenä. Oli keskenkasvuinen. Tai ainakin huomattavasti keskenkasvuisempi kuin nyt. Elämä on koulinut. Onneksi, voisi kait nyt sanoa.

Rakkaus on pieniä tekoja ja vastaantuloa. Halua olla toiselle hyvä - pyyteettömästi. Se on niitä tekoja, joista tietää toisen ilahtuvan. Ostaa Närpesin kirsikkatomaatteja toiselle matkaevääksi. Tekee aamupalan valmiiksi.Tai lataa kahvit jo valmiiksi, kun tietää toisen nousevan niin aikaisin. Laittaa ruoan toiselle, kun toinen tulee myöhään. Tai siivoaa yllätykseksi. Lähtee seuraksi lenkille. Jättää iltamenon väliin, jotta voi viettää aikaa yhdessä. Katsoo toisen kanssa hänen lempiohjelmaansa vaikkei se olisikaan itselle niin mieluinen. Muistaa pienillä viesteillä päivisin. Toivottaa hyvät huomenet. Ja hyvät yöt. Halaa, suukottaa, ottaa lähelle. Kuuntelee, on kiinnostunut, on läsnä. Haluaa olla yhdessä.

Olen ollut aina hyvin itsellinen ja vahva. Ja olen sitä edelleenkin. Tarvitsin aiemmin myös tilaa ja vapautta ympärilleni. En osannut nukkua kenenkään lähellä. En ikävöinyt tai kaivannut, kun olin poissa.
Nyt en muuta kaipaa, kuin että saisin nukahtaa toisen kainaloon. Aina ja joka ilta. Herätä aamuisin vaikka käsi kädessä, kuten tänään. Kuunnella toisen tuhinaa siinä vieressä. Suukottaa hyvät huomenet vaikka unisenakin. Istua saunan lauteilla ja käydä päivän tekemiset yhdessä läpi. Tehdä yhdessä ruokaa, käydä kaupassa. Urheilla yhdessä tai vaikka vain löhötä sohvalla vierekkäin. Olla ja elää yhdessä.

Meille ei suoda sitä herkkua kovin usein. Elämme arjen erillään. Ja kuinka eniten sitä kaipaan. Nyt tajuan vasta tässä kohtaa, kuinka kaikilla niillä arjessa tapahtuvilla asioilla on järjettömän suuri merkitys siinä miten onnellisena me itsemme koemme. Riitelemmekin vain useimmiten silloin, kun emme näe toisiamme. Kaikki muu unohtuu, kun taas pääsemme lähekkäin.

Kuten kirjoitin tässä jokin aika sitten "Joskus elämääsi tulee ihminen, joka herättää sinussa tunteen, että olet kotona - riippumatta siitä missä olet. Sinä olet minun kotini".

Kiitos elämä, että olet kohdellut minua niin hyvin. Ja että olemme löytäneet sen kodin, johon kuulumme. Vaikka se ei aina olisikaan siinä vieressä.

Toivon teille kaikille ihanaa viikonloppua ja sitä, että jokainen voisi vilpittömästi sanoa ääneen olevansa onnellinen. Sen harmonisempaa olotilaa ei oikeastaan olekaan.

"Mitä toivot, että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää? Kun kaikki aikanaan, turha riisutaan...

Saitko rakastaa?"

Tartun tähän hetkeen.

Muistetaan helliä niin itseämme kuin läheisiämme

Kun ihmisiltä kysytään mikä on heidän elämässään kaikkein tärkeintä, mitä valtaosa vastaa? Terveys, eikö niin? Ja perhe, läheiset, työ, ystävät jne. Mutta useimmiten ensimmäisenä tulee se terveys. Mutta kuinka moni sitä aidosti ja aktiivisesti ymmärtää arvostaa? Se on puolison ohella niitä asioita, joita pidetään yleisimmin itsestäänselvyyksinä. Vasta kun sen menettää, sen arvon ymmärtää oikeasti.
Meitä useimmiten varoitetaan, jos olemme menettämässä terveytemme. Tunnemme alkavan flunssan tai taudin oireita, mutta pysähdymmekö oikeasti kuuntelemaan kehoamme? Lääkitsemme ja siirrämme tautia. Emme malta hoitaa itseämme kunnolla. Milloin minkäkin verukkeen vuoksi. On just nyt kamalan kiire töissä, velvoitteita suuntaan ja toiseen, pitää hoitaa, pitää jaksaa, pitää ehtiä. Pitää, pitää.

Olen itse ihan yhtä kamala itselleni. Armoton monesti. Ohitan ne pienet varoituksen merkit ja sinnittelen stressikuormani kanssa. Mitä sitten tapahtuukaan, kun se stressi hetkeksi hellittää? Ihminen sairastuu, koska keho luovuttaa ja suojaava kortisoli poistuu elimistöstämme. Pum. Juuri kun olet jäämässä lomalle, monet suorittajat sairastuvat. Siitä muuten tiedät olevasi suorittaja.
No sikäli flunssa nyt ei maata kaada, harmittaa tietenkin vaan se vetämätön ja tukkoinen olo. Ärsyttävintä on jos sairastelukierre jää päälle, koska elimistön vastustuskyky on laskenut. Mutta jo silloin sen tajuaa - kuinka elämästä katoaa niin paljon asioita ja tekemisen mahdollisuuksia, kun ja jos joutuu oikein vuoteen omaksi. Saati sitten, jos tulee jotain astetta vakavampaa.

Elämällä on jännä taito myös havahduttaa meitä tähän todellisuuteen. Että osaisimme arvostaa sitä, kun olemme terveitä. Kun kaikki on hyvin. Koska loppupeleissä millään muulla ei ole niin suurta merkitystä. Tänään havahduin itse asiassa tähän asiaan kahdesti. Ensimmäisen kerran uutisoinnin vuoksi, joka koski vuosi sitten Nelostiellä sattunutta ampumatapausta, jossa paikalle sattumalta (luojan kiitos) osunut moottoripyöräpoliisi ampui huumausainepäissään tappoa suorittavan miehen. Olimme ystäväni kanssa silminnäkijöitä. Tuo huumehörhö melkein suisti meidät tieltä ajaen yli 200km/h hiuksen hienosti hipoen automme ohi. Edes Hesari ei olisi mahtunut autojemme väliin. Todistimme tuon kaiken kauheuden vain joidenkin kymmenien metrien päässä paikalta ja näimme kuinka tuo mies yritti tappaa autossa olleen naisen. Ja kuinka lopulta poliisi joutui ampumaan miehen silmiemme eteen. Se näky ei unohdu koskaan. Tämä päivä muistuttaa minua siitä, että jos enkelit eivät olisi lähettäneet tuota poliisia sattumalta paikalle, uhriluku voisi olla jotain ihan muuta. Pahimmassa tapauksessa lapseni surisivat äitinsä poismenon vuosipäivää. Nyt tänään surevat vain tuon huumehörhön läheiset. Osanottoni heille.

Sanoin, että tänään sain myös toisen havahdutuksen. Sattui tilanne, jossa erittäin vakavin oirein, aivan yhtäkkiä, tuttu sai kohtauksen, johon tarvittiin ambulanssia. Perusterve ihminen, ilman isoja ennakkovaroituksia. Tai kenties oli ollutkin, mutta oliko hän osannut niitä tulkita? Onneksi hänen lähellään olleet ihmiset osasivat reagoida välittömästi. Nyt toivon vain, että hänet saatiin ajoissa hoitoon ja ettei kyse olisikaan mistään niin vakavasta.
Mutta se pysäyttää. Koska kaikki nämä tilanteet tulevat eteen aivan yhtäkkiä. Niitä ei osaa pelätä. Pitää kyetä vaan reagoimaan.

Mutta mitä meille jää, jos meiltä viedään terveys? Ollaan kiitollisia siitä joka päivä. Vaalitaan hellien niin itseämme kuin läheisiämme, koska loppupeleissä, se on kaikkein tärkeintä.

Kuten joku viisas on joskus todennut: " Health is like money. We never have a true idea of its value until we lose it". Terveyttä kaikille rakkaat <3 Ja paranemisen voimia teille, jotka juuri sinnittelette sairastelujen kourissa.