Onni

Mietittekö koskaan sitä, että uskallatteko sanoa olevanne onnellisia? Että jos sen sanoo ääneen, niin jotain kamalaa tapahtuu ja se onni viedään? Että se on jokin elämän sairas lainalaisuus, että näin tapahtuu? Vai onko se vain meidän suomalaisten sielunmekanismeihin sisäänrakennettu ja koodattu oppi, että "kel onni on, se onnen kätkeköön?"

"Ohikiitävää. Ikävä ja riemu joka hetken värähtää.." Tiedän sen. Onneksi myös ne pimeyden hetketkin värähtävät vain hetken. Olen niin kiitollinen tästä hetkestä. Kiitollinen siitä, että kokemusteni ansiosta osaan elää hetkessä. Hetkessä,  jolloin voin sanoa, että tuon pimeyden jälkeen koittanut valo on kirkkaampi kuin koskaan aiemmin. Että rakastuminen uudelleen näin nelikymppisenä ja rakkaus tässä iässä on todellakin juuri niin kaunista ja upeaa, kuin sen sanotaan olevan. En tiennyt nuorempana mitä rakkaus on tai voi olla. Mitä kumppanuus on. En osannut arvostaa parisuhdetta siten kuin nyt. Sitä piti niin montaa asiaa itsestäänselvyytenä. Oli keskenkasvuinen. Tai ainakin huomattavasti keskenkasvuisempi kuin nyt. Elämä on koulinut. Onneksi, voisi kait nyt sanoa.

Rakkaus on pieniä tekoja ja vastaantuloa. Halua olla toiselle hyvä - pyyteettömästi. Se on niitä tekoja, joista tietää toisen ilahtuvan. Ostaa Närpesin kirsikkatomaatteja toiselle matkaevääksi. Tekee aamupalan valmiiksi.Tai lataa kahvit jo valmiiksi, kun tietää toisen nousevan niin aikaisin. Laittaa ruoan toiselle, kun toinen tulee myöhään. Tai siivoaa yllätykseksi. Lähtee seuraksi lenkille. Jättää iltamenon väliin, jotta voi viettää aikaa yhdessä. Katsoo toisen kanssa hänen lempiohjelmaansa vaikkei se olisikaan itselle niin mieluinen. Muistaa pienillä viesteillä päivisin. Toivottaa hyvät huomenet. Ja hyvät yöt. Halaa, suukottaa, ottaa lähelle. Kuuntelee, on kiinnostunut, on läsnä. Haluaa olla yhdessä.

Olen ollut aina hyvin itsellinen ja vahva. Ja olen sitä edelleenkin. Tarvitsin aiemmin myös tilaa ja vapautta ympärilleni. En osannut nukkua kenenkään lähellä. En ikävöinyt tai kaivannut, kun olin poissa.
Nyt en muuta kaipaa, kuin että saisin nukahtaa toisen kainaloon. Aina ja joka ilta. Herätä aamuisin vaikka käsi kädessä, kuten tänään. Kuunnella toisen tuhinaa siinä vieressä. Suukottaa hyvät huomenet vaikka unisenakin. Istua saunan lauteilla ja käydä päivän tekemiset yhdessä läpi. Tehdä yhdessä ruokaa, käydä kaupassa. Urheilla yhdessä tai vaikka vain löhötä sohvalla vierekkäin. Olla ja elää yhdessä.

Meille ei suoda sitä herkkua kovin usein. Elämme arjen erillään. Ja kuinka eniten sitä kaipaan. Nyt tajuan vasta tässä kohtaa, kuinka kaikilla niillä arjessa tapahtuvilla asioilla on järjettömän suuri merkitys siinä miten onnellisena me itsemme koemme. Riitelemmekin vain useimmiten silloin, kun emme näe toisiamme. Kaikki muu unohtuu, kun taas pääsemme lähekkäin.

Kuten kirjoitin tässä jokin aika sitten "Joskus elämääsi tulee ihminen, joka herättää sinussa tunteen, että olet kotona - riippumatta siitä missä olet. Sinä olet minun kotini".

Kiitos elämä, että olet kohdellut minua niin hyvin. Ja että olemme löytäneet sen kodin, johon kuulumme. Vaikka se ei aina olisikaan siinä vieressä.

Toivon teille kaikille ihanaa viikonloppua ja sitä, että jokainen voisi vilpittömästi sanoa ääneen olevansa onnellinen. Sen harmonisempaa olotilaa ei oikeastaan olekaan.

"Mitä toivot, että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää? Kun kaikki aikanaan, turha riisutaan...

Saitko rakastaa?"

Tartun tähän hetkeen.