Muistetaan helliä niin itseämme kuin läheisiämme

Kun ihmisiltä kysytään mikä on heidän elämässään kaikkein tärkeintä, mitä valtaosa vastaa? Terveys, eikö niin? Ja perhe, läheiset, työ, ystävät jne. Mutta useimmiten ensimmäisenä tulee se terveys. Mutta kuinka moni sitä aidosti ja aktiivisesti ymmärtää arvostaa? Se on puolison ohella niitä asioita, joita pidetään yleisimmin itsestäänselvyyksinä. Vasta kun sen menettää, sen arvon ymmärtää oikeasti.
Meitä useimmiten varoitetaan, jos olemme menettämässä terveytemme. Tunnemme alkavan flunssan tai taudin oireita, mutta pysähdymmekö oikeasti kuuntelemaan kehoamme? Lääkitsemme ja siirrämme tautia. Emme malta hoitaa itseämme kunnolla. Milloin minkäkin verukkeen vuoksi. On just nyt kamalan kiire töissä, velvoitteita suuntaan ja toiseen, pitää hoitaa, pitää jaksaa, pitää ehtiä. Pitää, pitää.

Olen itse ihan yhtä kamala itselleni. Armoton monesti. Ohitan ne pienet varoituksen merkit ja sinnittelen stressikuormani kanssa. Mitä sitten tapahtuukaan, kun se stressi hetkeksi hellittää? Ihminen sairastuu, koska keho luovuttaa ja suojaava kortisoli poistuu elimistöstämme. Pum. Juuri kun olet jäämässä lomalle, monet suorittajat sairastuvat. Siitä muuten tiedät olevasi suorittaja.
No sikäli flunssa nyt ei maata kaada, harmittaa tietenkin vaan se vetämätön ja tukkoinen olo. Ärsyttävintä on jos sairastelukierre jää päälle, koska elimistön vastustuskyky on laskenut. Mutta jo silloin sen tajuaa - kuinka elämästä katoaa niin paljon asioita ja tekemisen mahdollisuuksia, kun ja jos joutuu oikein vuoteen omaksi. Saati sitten, jos tulee jotain astetta vakavampaa.

Elämällä on jännä taito myös havahduttaa meitä tähän todellisuuteen. Että osaisimme arvostaa sitä, kun olemme terveitä. Kun kaikki on hyvin. Koska loppupeleissä millään muulla ei ole niin suurta merkitystä. Tänään havahduin itse asiassa tähän asiaan kahdesti. Ensimmäisen kerran uutisoinnin vuoksi, joka koski vuosi sitten Nelostiellä sattunutta ampumatapausta, jossa paikalle sattumalta (luojan kiitos) osunut moottoripyöräpoliisi ampui huumausainepäissään tappoa suorittavan miehen. Olimme ystäväni kanssa silminnäkijöitä. Tuo huumehörhö melkein suisti meidät tieltä ajaen yli 200km/h hiuksen hienosti hipoen automme ohi. Edes Hesari ei olisi mahtunut autojemme väliin. Todistimme tuon kaiken kauheuden vain joidenkin kymmenien metrien päässä paikalta ja näimme kuinka tuo mies yritti tappaa autossa olleen naisen. Ja kuinka lopulta poliisi joutui ampumaan miehen silmiemme eteen. Se näky ei unohdu koskaan. Tämä päivä muistuttaa minua siitä, että jos enkelit eivät olisi lähettäneet tuota poliisia sattumalta paikalle, uhriluku voisi olla jotain ihan muuta. Pahimmassa tapauksessa lapseni surisivat äitinsä poismenon vuosipäivää. Nyt tänään surevat vain tuon huumehörhön läheiset. Osanottoni heille.

Sanoin, että tänään sain myös toisen havahdutuksen. Sattui tilanne, jossa erittäin vakavin oirein, aivan yhtäkkiä, tuttu sai kohtauksen, johon tarvittiin ambulanssia. Perusterve ihminen, ilman isoja ennakkovaroituksia. Tai kenties oli ollutkin, mutta oliko hän osannut niitä tulkita? Onneksi hänen lähellään olleet ihmiset osasivat reagoida välittömästi. Nyt toivon vain, että hänet saatiin ajoissa hoitoon ja ettei kyse olisikaan mistään niin vakavasta.
Mutta se pysäyttää. Koska kaikki nämä tilanteet tulevat eteen aivan yhtäkkiä. Niitä ei osaa pelätä. Pitää kyetä vaan reagoimaan.

Mutta mitä meille jää, jos meiltä viedään terveys? Ollaan kiitollisia siitä joka päivä. Vaalitaan hellien niin itseämme kuin läheisiämme, koska loppupeleissä, se on kaikkein tärkeintä.

Kuten joku viisas on joskus todennut: " Health is like money. We never have a true idea of its value until we lose it". Terveyttä kaikille rakkaat <3 Ja paranemisen voimia teille, jotka juuri sinnittelette sairastelujen kourissa.