On tärkeämpää kasvattaa lapsesta hyvä ihminen kuin hyvä koulussa

Huomenna on taas se päivä. Päivä, jona suvivirsi raikuu kuulaana, kirkkaana ja niin odottavana. Täynnä tätä alkukesän raikkautta, vehreyttä, kukkeutta ja uskomatonta kauneutta. Kesälomalaitumet kutsuvat koululaisia ja jälleen yksi lukuvuosi ja tietty aikakausi päättyy. Kun katselee niitä kaikkia herkkiä, kauniita, elämänsä alussaolevia nuoria , kokee jonkun haikean, kaihoisan läikkyvän sielussa asti ja pyrkivän väkisin silmänurkista ulos. Siinä hetkessä palaa jonnekin kauas menneisyyteen, kun kaikki oli vielä mahdollista ja elämä täysin elämättä edessä. Kun nurkan takana kutsui taas kesä täynnä seikkailuja - vapaus ja huolettomuus. Nämä lakin päähänsä painavat tai peruskoulunsa päättävät, hieman kömpelöinä puvuissaan olevat nuorukaiset ja nuoruuden viattomuutta hehkuvat nuoret naisenalut, jotka ovat naiseutensa nupulla - niin upeita kaikki,että sydänalasta riipaisee. Minulle koulujen päättyminen on ennen kaikkea tätä. Mutta siihen liittyy paljon muutakin.

Ylpeät vanhemmat hehkuttavat lastensa koulumenestystä, stipendejä, loistavia arvosanoja ja upeita todistuksia. Lööpit huutavat 10 L:n kirjoittajista ja jokaisessa koulussa stipendejä jaetaan parhaimmille oppilaille kokokoulun edessä. Hienoa tietenkin tämäkin. Opiskeleminen on erinomainen asia ja lähtökohta moneen asiaan elämässä. Mutta ei yksistään minkään tae. Onneksi tänä päivänä jaetaan myös tsemppari- , hymytyttö ja-poikapatsaita, stipendein huomioidaan myös luokan vastuunkantajia, positiivisia tyyppejä tai muita kannustavia oppilaita, joilla ei pelkästään todistuksen arvosanojen perusteella olisi mahdollisuutta muihin meriitteihin.

Niin - todistusten, arvosanojen ja paremmuuden vertailusta emme varmasti pääse koskaan. Ja olisihan sehienoa, jos omien lasten koulutie sujuisi kuin tanssien ja kymppejä tipahtelisi. Mutta meillä koulutaipaleet ovat aina olleet enemmän tai vähemmän kuoppaisia, haastavia ja keskitien taaplaamista. Se ei tee meistä vanhemmista tai meidän lapsista huonompia. Yritetään muistaa tämä myös huomenna, kun somen kanavat täyttyvät ylpeiden vanhempien jakamista postauksista kymppien täyttämistä todistuksista. Se ei tee myöskään meidän seiskan tai kasin arvosanoja saavista lapsista yhtään sen huonompia. Kenties arvosanojen puolesta kyllä, mutta ihmisinä ei. Sen arvosanan me näemme vasta myöhemmin (jahka näistä teinihuuruista pääsemme). Toivon sydämestäni, että meistä jokainen aikuinen voi olla ylpeä huomenna omasta jälkikasvustaan - oli ne numerot siinä todistuksessa ihan mitä tahansa.

Tässä kuvassa nuorimmainen on aloittamassa 1. luokkaa ja vanhempaa selkeästi ei hymyilytä koulunalku lainkaan....

Muistan näet erään päivän erittäin selvästi vieläkin, vaikka tästä on aikaa liki kuusi vuotta. Tuolloin tämä huomenna peruskoulunsa päättävä erikoiseni tuli silmät ilosta loistaen koulusta kotiin ollessaan kolmannella luokalla ja sattumoisin olin siihen aikaan kotona hoitovapaalla. Kysyin häneltä, että mitä koulussa oli tapahtunut niin kivaa, että hän suorastaan loisti. Tätä kun ei ollut tapahtunut kertaakaan vielä hänen kolutaipaleellaan siihen mennessä. "Äiti, äiti - mun ope kehui mua. Ekan kerran". Jouduin kääntymään selin tyttäreeni, jottei hän olisi nähnyt silmiini kihonneita kyyneleitä.

Niin - joskus se on niin pienestä kiinni. Muistettaisiinhan kehua niitä meidän lapsukaisia? Vaikka he eivät olisikaan aina niitä kympin oppilaita. On kuitenkin huomattavasti tärkeämpää, että lapsistamme kasvaa hyviä ihmisiä, kuin hyviä koulussa. Vaikkei jälkimmäisestäkään ole mitään haittaa.

Ihanaa ja herkkää valmistujais- ja koulujen päättymispäivää kaikille! Nautitaan juhlista, tunnelmasta ja itkuistakin. Ne ovat kuitenkin puhdistavia ja niin herkkyyttä täynnä.

Tämä äiti ainakin joutuu varaamaan kasan nessuja mukaan, koska kaksi elämänvaihetta tulee päätökseen. Toisen murun peruskoulu päättyy ja toinen sulkee ala-asteen ovet. Koulun, jonka ovista on kuljettu jo 9 vuotta jää nyt meidän osaltamme taakse. Joku vaihe lapsuudesta päättyy siihen. Oloni on kerrassaan haikea. Niin haikea, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Huomenna annan luvan itkun tulla. Kun suvivirsi soi.

Virheistä onnenpotkuiksi, voimabiiseistä vahvuutta

Onko teille käynyt joskus elämässänne niin, että jokin asia tai tapahtuma, jota luulitte aluksi katastrofiksi tai elämänne isoimmaksi virheeksi, osoittautuukin joskus myöhemmin täydelliseksi onnenpotkuksi? Että jokin yllättäen tapahtuva moka tai väärä valinta johtaakin teidät jonkin tuntemattoman luo, joka muuttaakin teidän elämänne suuntaa jonnekin minne ette hetki sitten tienneet vielä olevanne menossa? Ja että näiden tapahtumien merkityksen tajuaa vasta paljon,paljon myöhemmin,koska alkuun sitä on vain epäuskoisessa shokissa ja kauhistelee miten minulle saattoi käydä näin?

Nämä ovat tavallaan koko elämän suola. Elämä ei koskaan mene alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan vaan jollain mystisellä tavalla se on varannut meidän jokaisen kohdalle näitä sattumuksia, joita kohtaloksikin voimme nimittää ja päädymmekin jonnekin minne emme olisi koskaan kuvitelleetkaan päätyvämme. Ilmeisesti matkamme on tarkoitus muovata meitä ihmisinä paremmiksi. Sellaisiksi, joiksi meidän pitääkin tulla. Mutta silloin, kun näitä taitoskohtia annetaan eteemme, meidän tulee kyetä ottamaan ne vastaan. Se ei ole koskaan helppoa, sillä muutos tekee kipeää. Lähes poikkeuksetta jonkin ison asian muuttaminen elämässä vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä. Jos ei nyt aina ihan konkreettisesti, niin kuvainnollisesti ainakin. Osa niistä tipauttaa meidät hetkellisesti polvillemme, mutta itse olen oppinut tähän ikään mennessä, että se ei haittaa. Vaikka menisi tovi, niin sieltänousee kyllä. Joskus se vaatii vain ihan kaiken voiman mitä kykenee ammentamaan. Sekä itsestään, läheisistä että vaikka omista voimabiiseistä.

Noin vuosi sitten itsetuntoni sai tähän astisen aikuisikäni suurimman kolauksen, kun jäin äkillisesti työttömäksi isosta ja vastauullisesta johtajatehtävästä. Ne kaikki odotukset, jotka olin itseeni ladannut, toiveeni, ylpeyteni, ammattitaitoni, kunnianhimoni ja näyttämisen haluni murskautuivat yhdessä hetkessä, kun kävelin yhtenä yhtä kauniina ja kuumana toukokuun päivänä kuin mitä tänäänkin, viimeisen kerran sen yrityksen ovista ulos. Olin lähtenyt tehtävään turvallisesta ja hyvästä positiosta ja yrityksestä, jossa minua ja osaamistani arvostettiin. Minulla olisi ollut taatusti hieno ura sielläkin tiedossa. Ihanat työkaverit, hyvät edut ja kohtuullinen palkka. Mutta halusin haastaa itseäni ja vastata elämälle kyllä, kun se antoi minulle huikealta kuulostavan mahdollisuuden kasvuyhtiön johtoryhmässä ja merkittävän ylennyksen -monessakin mielessä. Pääsisin tekemään sydänverellä ja intohimollani työtä. Kehittämään, vaikuttamaan ja tekemään muutoksia parempaan. Tai niin minä kuvittelin, Kuinka väärässä olinkaan. Intuitiotaan pitäisi aina kuunnella mutta minä en kuunnellut. Varoituskellot soivat monta kertaa, mutta vaiensin ne kunnianhimoni ja muiden ambitioitteni sokaisemana. En ollut tiennyt kaikkia faktoja. Minusta tuntui, että minua oli viilattu linssiin ja hyvät aikeeni mustamaalattiin, ihmisten pahoinvointi iski vasten kasvojani ja jouduin kokemattomana esinaisena aivan liian vaikeisiin olosuhteisiin ilman tukea. Ristiriitoja täynnä olevan johtoryhmän kiusaamaksi, ylenkatsomaksi - yhtiössä, jonka arvomaailma ei kohdannut omani kanssa lainkaan. Alle puolessa vuodessa olin kaikesta tästä ja minua ympäröivästä negatiivisuudesta näännyksissä, mutta en olisi siltikään itse osannut lähteä. En ainakaan ajoissa itseni kannalta. Kunnes koitti valintojen päivä ja sanoin tulevaisuudelle siellä "ei kiitos".

Huikaisevaa onnentunnetta ei kestä kauan, kun tajuaa pudonneensa täysin tyhjän päälle ja se mitä aiemmin täyden kalenterin kanssa stressailu oli aiheuttanut, saman teki tyhjän kalenterin ja hiljaisena pysyvän sähköpostin syndrooma. Tunsin olevani täysin nolla. Hylkiö, maalmalta unohdettu, osaamaton epäonnistuja. Kaikkeni antaneena myös täysin lamaantunut, uupunut ja unen puutteesta kärsivä hermoraunio. Niin, sellainen olin vielä vuosi sitten, mutta silti olisin mieluummin jäänyt kuin lähtenyt, kunnes tuli se viimeinen niitti.

Tänä päivänä kiitän luojaa tästä pakotteesta, joka eteeni annettiin, jotta uskalsin hypätä kylmään ja äkkisyvään veteen tietämättä mitä minulla olisi edessäni. Sieltä nouseminen ei tapahtunut yhdessä yössä, ei todellakaan. Olin jopa yllättynyt siitä, kuinka koville se kaikki otti, vaikka ymmärsinkin lopulta ettei vaihtoehtoja olisi ollut. Silti kaikkien niiden tunteiden ja asioiden käsitteleminen vei aikaa. Ja sitä oli myös itselle suotava. Voimat palautuivat vähitellen nukkumalla, urheilemalla, olemalla lasten kanssa ja nauttimalla uskomattoman kauniista ja kuumasta viime kesästä. Se tuli todellakin tarpeeseen. Ilman sitä en tiedä missä olisin tänä päivänä.

Ja nyt. Missä olenkaan nyt? Yhtäkkiä huomaan olevani yrittäjä. Aloittaneeni nollasta, omasta mielestään aivan nollana ja huomaankin, että osaan, pärjään, menestyn ja kas, aivan itsestäni tuon kaiken ammentaneena. Jumalauta, sitä toisinaan on mahtava röyhistää rintaa ja olla ylpeä itsestään. Niin kuuluukin. Ilman, että se tarkoittaisi sitä, että kusi on noussut päähän. Toki tukijoukot ovat olleet vahvasti rinnallani myötävaikuttamassa. En voi väheksyä heidän merkitystään, päinvastoin. Ilman tärkeintä tukijaani eli toista puoliskoani, en olisi tässä nyt. Tiedän sen. Olisin valinnut helpomman tien. Koska en uskonut itseeni tarpeeksi. Ja toisaalta, hän auttoi myös minua purkamaan sisälleni kertynyttä katkeruutta ja jopa vihaa. Kuuntelemalla, kannustamalla mutta myös antamalla minulle keinon. Ai kuinka?

Hän esitteli minulle voimabiisin. Kappaleen, jonka avulla pystyin purkamaan sisälleni kertynyttä kuonaa ilman, että minun tarvitsi mennä hakkaamaan ketään. Huomaan käyttäväni tuota laulua edelleen niinä päivinä, kun tarvitsen hieman adrenaalia tai angstia olemukseeni. Se terävöittää, antaa ns. "munaa" egoon, ilman uhoa tai aggressiivisuutta. Meillä keski-iän kynnyksen ylittänellä tai sillä roikkuvilla on jostain syystä jo oikeutuskin siihen. Me voidaan, jos me halutaan. Eikö?

Tuo biisi on kaikille teille, jotka tarvitsette voimaannutusta tai buustia elämäänne juuri nyt. Tai haluatte purkaa kuonaanne. Kuunnelkaa. Lily Allenin F**k you. Toimii!

"Look inside
Look inside your tiny mind
Now look a bit harder
'Cause we're so uninspired
So sick and tired of all the hatred you harbor...

Fuck you (fuck you)
Fuck you very, very much
'Cause we hate what you do
And we hate your whole crew
So, please don't stay in touch...

Oikeasti toivon teille kaikille ihanan säyseää ja nautinnollista sunnuntain jatkoa, mutta just in case. Kuuntele tuota ja anna mennä! Pus ja ugh. Olipa hienoa avautua. Liki näin vuosipäivänä. Joskus kriisi voi ollakin onnenpotku. Muistakaa se.

Äitienpäivä - juhlista parhain

On taas se aika vuodesta jona äidit, joiden lapset ovat kasvaneet isoiksi, herkistyvät oheisen taulun teksteistä. Sitä huomaa tulleensa vuosi vuodelta vain haikeammaksi, tunteellisemmaksi ja kyllä, mitä ilmeisemmin myös vanhaksi...

Koska aika tunnetusti kultaa kaikki muistot eikä enää muista mitään äitiyden ankeampia puolia kuten valvottuja öitä, kitiseviä lapsia, kuravaatteita, kakkavaippoja, itkupotkuraivareita, uhmaikiä, sairastelukierteitä tai muitakaan pikkulapsiaikaan ah, niin suloisesti kuuluvia vaiheita. Vaan muistelee äitiyden ihanuutta juuri näiden kuvan teesien lailla. Herkistyen ja kiitollisena. Mutta niin se vaan. Niin kliseiseltä kuin se saattaa kuulostaakin, ehdottomasti paras asia jokaisen äidin elämässä on se, että saa olla äiti. Että on saanut kokea kaikki äitiyteen kuuluvat vaiheet ja saa kokea niitä yhä. Voi samaistua kaikkiin noihin lauseisiin, täysin. Jos pohtii äitinä olon tai vanhemmuuden huonompia puolia miettii, niin kohta nelonen kolahtaa, eikö?

Äitiyden myötä pelko ja huolestuminen astuvat elämään. Heti ensimmäisestä tupla-viivasta alkaen pelko on läsnä. Ellei jopa aiemmin. Jo ennen edes niitä viivoja, koska sitä pelkää, jos ei niitä tulekaan. Varsinkin jos sitä toivoo oikein oikein kovasti, niin kovasti, ettei osaa mitään muuta miettiä joka kuukausi eikä niitä viivoja ala kuulumaan. Sitten, kun se onnellinen hetki koittaa, että vihdoin ja viimein ne tupla-viivat hohtavat sinisinä pissaa tihkuvasta putkilosta, kuvaan astuu uudenlainen pelko.

Meneeköhän alkanut raskaus sittenkin kesken. Entä, jos kaikki ei olekaan kunnossa. Sitä odottaa ensimmäistä neuvolaa kuin hullu puuroa, että kuulisi sydänäänet. Seuraavaksi ensimmäistä ultraa, että näkisi itse, että kohdussa varmasti on jotain kasvamassa. Koko 9,5kk sitä välillä toivoo, rukoilee, pelkää, ja miettii, miten kaikki sujuu. Kuulostelee vauvan potkuja, vuoroin vauvan turhan pitkään kestävää hiljaisuutta masussa ja hermoilee. Miksi se ei liiku? Välillä sitä pelkää tulevaa synnytystä, välillä odottaa kiihkeästi, että syntyisi jo. H-hetken lopulta koittaessa sitä pelkää, että kaikki ei sujukaan hyvin tai sitä, ettei lapsi olekaan terve. Sitten sitä huokaa helpotuksesta ja ajattelee, että ihanaa, nyt se vauva lepää tässä rinnuksilla ja kaikki on hyvin.

Mutta kuinka väärässä sitä onkaan. Siitähän se oikeastaan vasta alkaa. Sitä pelkää ja huolestuu, kun vauva nukkuu liian pitkään, että entä jos se ei herääkään. On pakko välillä käydä kuulostelemassa hengittääkö se. Miksei vauva reagoi meluun. Onkohan sen kuulossa vikaa? Entä, jos vauva ei kehitykään juuri samassa tahdissa kuin neuvolassa annetaan ymmärtää. Onkohan siinä joku vialla? Mitenosaa pitää tuon pienen ihmisen hengissä? Kuinka raskas vastuu. Mitä jos pilaan sen? Mitä jos en osaakaan olla hyvä äiti?

Ja kun vauva-ajasta siirrytään taapero-ikääm, alkaa pelkäämään taas uusia asioita. Sitä, että pikkuinen kaatuu, loukkaa päänsä, putoaa jostain korkealta, jos valvova silmä välttää hetkeksikään, kun taapero on oppinut kiipeilemään. Tai iskee sormensa johonkin kuumaan, terävään tai laittaa suuhunsa jotain myrkyllistä tai vaarallista.Lista on loputon ja vaaroja on kaikkialla. Kaikki me äidit muistetaan kuinka väsyttävää aikaa nimenomaan taapero-aika on, eikö? Silloin, kun vauvalla ei ole vielä mitään tolkkua mutta hän pääsee jo kaikkialle ja aika nopeastikin. Huh. Mutta me venytään, jaksetaan, ehditään ja kyetään.

Tulee pikkulapsiaika ja tarhakaverit, pyöräilemään ja luistelemaan oppimiset. Kauheasti lisää loukkaantumismahdollisuksia. Tulee eskariin ja kouluunmeno. Entä, jos lastani kiusataan? Entä, jos häntä syrjitään eikä hänellä ole kavereita? Tulee päivä, jolloin lapsi tulee kotiin itkien sydäntä raastavasti, kun häntä on loukattu tai hän on satuttanut itsensä. Sitä tuntee usein vanhempana pelkojen ohella niin usein riittämättömyyttä, turhautumista, kiukkua,jopa vihaa lasta loukanneita kohtaan. Sitä haluaisi varjella kaikilta onnettomuuksilta ja samalla tietää, ettei se ole mahdollista. Jokaisen meistä on taaperrettava oma tiemme ja olemme kuitenkin aika sitkoja. Pienetkin. Silti sitä usein iltarkouksissaan eniten toivoo vain sitä, ettei mitään pahaa tapahtuisi heille, niille kaikkein tärkeimmille. Jossain mielen perukoilla kaihertaa kaameita ajatuksia ja pelkoja, kun lukee kauhutarinoita joidenkin perheiden tragedioista. Mikään ei liene kamalampaa kuin oman lapsen vakava sairastuminen tai kuolema. Sitä itkee toisten surulle ja samalla pelkää, että entä jos jotain niin kamalaa tapahtuisi itselle. Jo pelkkä ajatuskin saa veren seisahtumaan.

Lapset kasvaa ja se toinen kliseinen lausahdus, jonka on monelta kuullut jo pikkulapsiaikana eli " pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet" alkaa konkretisoitumaan todeksi. Kun he ensimmäistä kertaa ovat kavereidensa kanssa ulkona ja tulevat myöhässä kotiin etkä saa heitä puhelimella kiinni. Se lähes psykedeelinen kauhun tila, jonka valtaan ajautuu lähes muutamassa minuutissa pelkän mielikuvituksen aikaansaattamana, Taatusti juuri niitä asioita on lapselleni tuolla julmassa, kamalassa maailmassa tapahtumassa, kun hän ei ole tullut kotiin eikä vastaa puhelimeen. Kun sitten lopulta tuo nuori nolona hiipii kotiin, kaikki patoutuneet pelot purkautuvat kuin rajumyrsky ilmoille ja sitä huutaa, raivoaa, itkee ja nauraa samanaikaisesti ja nuori katselee sinua aivan ihmeissään. Hänhän vaan unohti, mitä kello oli ja ei kai nyt puolen tunnin myöhästyminen ole niin vakava rikos, eihän?

Tulee ensimmäiset poika- ja tyttökaverit, mopokortit, kavereiden mauto-kyydit (siis mopoautoilla), kotibileet ja kokeilut. Sitä pelkää, ettei ole osannut kasvattaa lastaan niin fiksuksi, että lapsi ajautuu väärään kaveripiiriin tai aineiden käyttäjäksi. Että koulu lakkaa kiinnostamasta, ettei nuori löydä paikkaansa elämässä. Ei pääse mihinkään jatko-opiskelemaan, syrjäytyy, ahdistuu ja masentuu. Pelkoja on niin paljon tässä kohtaa, ettei aina tiedä mistä päästä pitäisi aloittaa.

Niin, sitä se äitiys on. Kuten tuo kohta neljä kertoo: Äitisi oli aina peloissaan - ja on yhä. Se ei kaiketi pääty koskaan, vaikka lapsesi olisi jo aikuinen. Äitiydessä lienee siis pakko oppia sitä sietämään, jos meinaa pärjätä järjissään.

Niin. Näitä kaikkia se äitiys on. Lapset eivät tiedä sitä, mutta he saavat äidit itkemään - usein. Pääosin onneksi ilosta ja onnenhetkistä. Ja kyllä - monta kertaa äidit olisivat halunneet sen viimeisen palan kakkua, suklaata, jätskiä tai mitä vaan. Mutta kohdan 9. mukaisesti, he laittoivat teidät edelleen.

Ja kyllä - lapset aina jossain vaiheessa kysyvät äidiltään, että sattuuko synnytys? Katsokaa kohta 3. Äidiksi ei synnytä koskaan kivutta. Kohtaa 6 jokainen äiti toteuttaa. Etenkin vauva-aikana, koska siitä ei meinannut saada tarpeekseen. Jokainen äiti tekisi sitä mielellään vaikka lapset olisivat kuinka isoja. Ei voi olla silittämättä silkinpehmeää poskea ja katsella kuinka suloiselta lapsi näyttää nukkuessaan.

Kyllä, jokainen äiti myös töppää jossain vaiheessa. Menettää hermonsa, huutaa, komentaa, nalkuttaa, tekee virheitä. Jokainen äiti tietää, ettei todellakaan ole täydellinen. Äitikin on vain ihminen. Kohdan 7. merkityksen ymmärtää oikeastaan vasta sitten, kun tytöstä tulee itsestään äiti. Siinä yhteydessä moni asia kirkastuu ja ymmärtäävaikka sen, miksi äidille pitää ilmoittaa, jos on myöhästymässä. Tai aikuisenakin vielä, kun pääsee perille pitkän ajomatkan jälkeen. Koska äiti ei muuten saa unta. Tai jos ei ole soittanut hetkeen tai päässyt käymään. Koska äiti on muuten huolissaan.

Kohta 8. ei kaipaa selitystä. Lapsen surut ja tuskat tuntee itsessään. Ja ottaisi ne mielellään kantaakseen, jos vain voisi. Mutta elämä ei säästele meitä ketään. Leijonaemo syntyy samassa hetkessä, kun tytöstä tulee äiti. Suurempaa rakkautta ja suojeluvaistoa ei ole.

Niin - huomenna on äitienpäivä. Jos minulta kysytään, se on yksi suurimmista juhlapäivistä mitä vain voi olla. Kohta 10 on meille äideille selvää. We would do it all again. Anytime.

Kiitollisena. Äideistä. Jokaisesta päivästä äitinä. Ihanaa ja kiitollisuuden täyteistä Äitienpäivää jokaiselle. Äidit ovat niin parhaita <3 ps. ja erityisen isot kiitokset kuuluvat myös iseille. Koska ilman isejä, ei meistä olisi tullut äitejä. Juhlitaan siis ihan kaikkia. Pus.

Äidin viiltävä rakkaus...runo erossaolosta..

Vaikka kuinka yritän rakastaa, en pysty yksin kaikkea paikkaamaan. Vain joka toinen viikko teidän elämässä, silti joka ikinen päivä ja yö sydämessä. Kun taas kohdataan, kaikki alkaa uudestaan. Alkuviikosta räiskytään, loppuviikosta lähennytään, kunnes taas erotaan ja sylini lämpö katoaa.

Mietin miten te pärjäätte, miten jaksatte tätä. Kuka teitä silloin halaa, eihän ole mikään hätä.

Tahtoisin olla läsnä aina, mutta tunnen olevani vain vaihtuva laina. Äitinäkään en kykene aina olemaan juuri silloin siellä, kun kuoppia ja monttuja on elämänne tiellä. Puhelin tai Facetime ei korvaa aitoa läsnäoloa, etenkin kun pitäisi lohduttaa pientä poloa. Vaikkette olekaan enää ihan pikkuisia, minulle olette aina minun pupusia.

Kuinka riittämättömyys onkaan raastava tunne, se on nykyisen elämäni katkerin sivujuonne. Tahtoisin olla paljon enemmän, alati läsnä, korjata puutteen tän.

Aistin ettei aina kaikki ole ihan hyvin, se on tunne tuskaisin, syvin. Yritän korvata kaiken monin verroin, niinä yhdessäolomme kerroin. Heitän ylhäälle rukouksein tämän, toivon sen riittävän ja tarjoavan teille hyvät eväät elämän.

Mutta silti...sielussani asti tunnen sen. Yksinäisinä hetkinä kipu sydäntäni viiltäen. Mielessäni lause yksi vain, toistaa itseäin.

Vaikka yritän rakastaa, en pysty poissaoloani paikkaamaan.

"I gave birth to you. I loved you first. I love you still. And I always will."