Onko teille käynyt joskus elämässänne niin, että jokin asia tai tapahtuma, jota luulitte aluksi katastrofiksi tai elämänne isoimmaksi virheeksi, osoittautuukin joskus myöhemmin täydelliseksi onnenpotkuksi? Että jokin yllättäen tapahtuva moka tai väärä valinta johtaakin teidät jonkin tuntemattoman luo, joka muuttaakin teidän elämänne suuntaa jonnekin minne ette hetki sitten tienneet vielä olevanne menossa? Ja että näiden tapahtumien merkityksen tajuaa vasta paljon,paljon myöhemmin,koska alkuun sitä on vain epäuskoisessa shokissa ja kauhistelee miten minulle saattoi käydä näin?
Nämä ovat tavallaan koko elämän suola. Elämä ei koskaan mene alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan vaan jollain mystisellä tavalla se on varannut meidän jokaisen kohdalle näitä sattumuksia, joita kohtaloksikin voimme nimittää ja päädymmekin jonnekin minne emme olisi koskaan kuvitelleetkaan päätyvämme. Ilmeisesti matkamme on tarkoitus muovata meitä ihmisinä paremmiksi. Sellaisiksi, joiksi meidän pitääkin tulla. Mutta silloin, kun näitä taitoskohtia annetaan eteemme, meidän tulee kyetä ottamaan ne vastaan. Se ei ole koskaan helppoa, sillä muutos tekee kipeää. Lähes poikkeuksetta jonkin ison asian muuttaminen elämässä vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä. Jos ei nyt aina ihan konkreettisesti, niin kuvainnollisesti ainakin. Osa niistä tipauttaa meidät hetkellisesti polvillemme, mutta itse olen oppinut tähän ikään mennessä, että se ei haittaa. Vaikka menisi tovi, niin sieltänousee kyllä. Joskus se vaatii vain ihan kaiken voiman mitä kykenee ammentamaan. Sekä itsestään, läheisistä että vaikka omista voimabiiseistä.
Noin vuosi sitten itsetuntoni sai tähän astisen aikuisikäni suurimman kolauksen, kun jäin äkillisesti työttömäksi isosta ja vastauullisesta johtajatehtävästä. Ne kaikki odotukset, jotka olin itseeni ladannut, toiveeni, ylpeyteni, ammattitaitoni, kunnianhimoni ja näyttämisen haluni murskautuivat yhdessä hetkessä, kun kävelin yhtenä yhtä kauniina ja kuumana toukokuun päivänä kuin mitä tänäänkin, viimeisen kerran sen yrityksen ovista ulos. Olin lähtenyt tehtävään turvallisesta ja hyvästä positiosta ja yrityksestä, jossa minua ja osaamistani arvostettiin. Minulla olisi ollut taatusti hieno ura sielläkin tiedossa. Ihanat työkaverit, hyvät edut ja kohtuullinen palkka. Mutta halusin haastaa itseäni ja vastata elämälle kyllä, kun se antoi minulle huikealta kuulostavan mahdollisuuden kasvuyhtiön johtoryhmässä ja merkittävän ylennyksen -monessakin mielessä. Pääsisin tekemään sydänverellä ja intohimollani työtä. Kehittämään, vaikuttamaan ja tekemään muutoksia parempaan. Tai niin minä kuvittelin, Kuinka väärässä olinkaan. Intuitiotaan pitäisi aina kuunnella mutta minä en kuunnellut. Varoituskellot soivat monta kertaa, mutta vaiensin ne kunnianhimoni ja muiden ambitioitteni sokaisemana. En ollut tiennyt kaikkia faktoja. Minusta tuntui, että minua oli viilattu linssiin ja hyvät aikeeni mustamaalattiin, ihmisten pahoinvointi iski vasten kasvojani ja jouduin kokemattomana esinaisena aivan liian vaikeisiin olosuhteisiin ilman tukea. Ristiriitoja täynnä olevan johtoryhmän kiusaamaksi, ylenkatsomaksi - yhtiössä, jonka arvomaailma ei kohdannut omani kanssa lainkaan. Alle puolessa vuodessa olin kaikesta tästä ja minua ympäröivästä negatiivisuudesta näännyksissä, mutta en olisi siltikään itse osannut lähteä. En ainakaan ajoissa itseni kannalta. Kunnes koitti valintojen päivä ja sanoin tulevaisuudelle siellä "ei kiitos".
Huikaisevaa onnentunnetta ei kestä kauan, kun tajuaa pudonneensa täysin tyhjän päälle ja se mitä aiemmin täyden kalenterin kanssa stressailu oli aiheuttanut, saman teki tyhjän kalenterin ja hiljaisena pysyvän sähköpostin syndrooma. Tunsin olevani täysin nolla. Hylkiö, maalmalta unohdettu, osaamaton epäonnistuja. Kaikkeni antaneena myös täysin lamaantunut, uupunut ja unen puutteesta kärsivä hermoraunio. Niin, sellainen olin vielä vuosi sitten, mutta silti olisin mieluummin jäänyt kuin lähtenyt, kunnes tuli se viimeinen niitti.
Tänä päivänä kiitän luojaa tästä pakotteesta, joka eteeni annettiin, jotta uskalsin hypätä kylmään ja äkkisyvään veteen tietämättä mitä minulla olisi edessäni. Sieltä nouseminen ei tapahtunut yhdessä yössä, ei todellakaan. Olin jopa yllättynyt siitä, kuinka koville se kaikki otti, vaikka ymmärsinkin lopulta ettei vaihtoehtoja olisi ollut. Silti kaikkien niiden tunteiden ja asioiden käsitteleminen vei aikaa. Ja sitä oli myös itselle suotava. Voimat palautuivat vähitellen nukkumalla, urheilemalla, olemalla lasten kanssa ja nauttimalla uskomattoman kauniista ja kuumasta viime kesästä. Se tuli todellakin tarpeeseen. Ilman sitä en tiedä missä olisin tänä päivänä.
Ja nyt. Missä olenkaan nyt? Yhtäkkiä huomaan olevani yrittäjä. Aloittaneeni nollasta, omasta mielestään aivan nollana ja huomaankin, että osaan, pärjään, menestyn ja kas, aivan itsestäni tuon kaiken ammentaneena. Jumalauta, sitä toisinaan on mahtava röyhistää rintaa ja olla ylpeä itsestään. Niin kuuluukin. Ilman, että se tarkoittaisi sitä, että kusi on noussut päähän. Toki tukijoukot ovat olleet vahvasti rinnallani myötävaikuttamassa. En voi väheksyä heidän merkitystään, päinvastoin. Ilman tärkeintä tukijaani eli toista puoliskoani, en olisi tässä nyt. Tiedän sen. Olisin valinnut helpomman tien. Koska en uskonut itseeni tarpeeksi. Ja toisaalta, hän auttoi myös minua purkamaan sisälleni kertynyttä katkeruutta ja jopa vihaa. Kuuntelemalla, kannustamalla mutta myös antamalla minulle keinon. Ai kuinka?
Hän esitteli minulle voimabiisin. Kappaleen, jonka avulla pystyin purkamaan sisälleni kertynyttä kuonaa ilman, että minun tarvitsi mennä hakkaamaan ketään. Huomaan käyttäväni tuota laulua edelleen niinä päivinä, kun tarvitsen hieman adrenaalia tai angstia olemukseeni. Se terävöittää, antaa ns. "munaa" egoon, ilman uhoa tai aggressiivisuutta. Meillä keski-iän kynnyksen ylittänellä tai sillä roikkuvilla on jostain syystä jo oikeutuskin siihen. Me voidaan, jos me halutaan. Eikö?
Tuo biisi on kaikille teille, jotka tarvitsette voimaannutusta tai buustia elämäänne juuri nyt. Tai haluatte purkaa kuonaanne. Kuunnelkaa. Lily Allenin F**k you. Toimii!
"Look inside
Look inside your tiny mind
Now look a bit harder
'Cause we're so uninspired
So sick and tired of all the hatred you harbor...
Fuck you (fuck you)
Fuck you very, very much
'Cause we hate what you do
And we hate your whole crew
So, please don't stay in touch...
Oikeasti toivon teille kaikille ihanan säyseää ja nautinnollista sunnuntain jatkoa, mutta just in case. Kuuntele tuota ja anna mennä! Pus ja ugh. Olipa hienoa avautua. Liki näin vuosipäivänä. Joskus kriisi voi ollakin onnenpotku. Muistakaa se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti