Eksistentiaalinen ahdistus - tarvemuijan paska viikko

Olemassaolo ahdistaa. Koko elämä tuntuu merkityksettömältä. Minulla ei ole mitään virkaa tässä maailmankaikkeudessa. Eksistentialismi - voisi kaiketi ajatella sitä jotenkin niin, että ensisijaisesti eksistentialismissa on kyse jokaisen yksilön oma kokemus yksilöllisestä, ainutlaatuisesta olemassaolostaan. Ahdistus kumpuaa usein elämästä itsestään ja siitä, että elämä tarjoilee jokaisessa tilanteessa vaihtoehtoja, joista valita ja aina siihen ei kykene. Etenkään, jos ne tarjotut vaihtoehdot eivät ole toivottuja, odotettuja tai mieleisiä. Mitä enemmän elämässä on avoimia valintoja samanaikaisesti auki, sitä taatummin eksistentiaalinen ahdistus iskee. Eksistentiaaliseen ahdistukseen liittyy usein myös pelkoja. Asioista, joita emme tiedä, tulevaisuus, johon emme näe tai kykene vaikuttamaan. Eksistentiaalisen ahdistuksen kourissa emme kykene tekemään valintoja tai pelkäämme tekevämme vääränlaisia. Tänä koskettaa meitä kaikkia jossain vaiheessa emmekä kukaan pääse siltä pakoon. Kuulostaako epämääräisen tutulta?

Nuorena ei niinkään sure tai murehdi asioita liikaa tai ainakaan etukäteen. Itse huomaan, että mitä enemmän ikää tulee, mitä lähemmäksi tuo kriittinen keski-iän kynnyksen ylitys tulee, sitä enemmän kaikkea suree, vatvoo, analysoi ja murehtii. Joku viisas on joskus sanonut, että murehtiminen on sama kuin surisi kaikki surut kahteen kertaan. Hukkaan heitettyä aikaa ja energiaa. Niinhän se on, mutta siitä on hyvin vaikea pois oppia. Etenkin, jos on aivan liian paljon aikaa pohtia kaikkea.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä - sanotaan. Ilmeisesti se pätee myös aikuisena pidettävään ihmiseen mitä omaan kokemukseeni tulee. Aika usein minua puoliskokseni nimittämä henkilö tituleeraa mötköksi (en tiedä pitäisikö siitä olla loukkaantunut vai ei - toisaalta se kuvastaa minua äärimmäisen hyvin ;), muusaksi, rakkaaksi (onneksi useimmiten), enkeliksi, hiton ärsyttäväksi ja moneksi muuksi. Sieltä se tarvemuijakin on lähtöisin. En tiedä siinä kohtaa pitäisikö itkeä vai nauraa? Koska toisaaltahan se on osoitus, että puoliskoni tuntee minut erittäin hyvin ja toisaalta - niin, se on osoitus, että puoliskoni tuntee minut erittäin hyvin..

Tarvemuija -termiä tuskin tarvitsee avata. Mutta onko minulla kohtalotovereita? Kehtaako joku muukin tunnustaa, että kaikki elämän ongelmat ja ahdistukset moninkertaistuvat, jos jokin Maslovien tarvehierarkiaankin liitetty tarveporras: fyysiset tarpeet kuten vaikkapa nälkä, jano, uni, tai turvallisuudentunne, tai läheisyys tai vaikkapa seksi ovat tyydyttämättä arvostuksen tuntemuksesta ja muista sosiaalisista tarpeista puhumattakaan.

Kun tätä vasten peilaan omaa elämääni viime aikoina, niin ei liene ihme, että minä vajosin omaan, itselleni rakentamaani poteroon. Iskin polveni saveen oikein kunnolla. Muilla alkoivat arjen rutiinit lomien ja upean kesän jälkeen taas pyöriä, minulla alkoi nupissa vain pyöriä. Liikaa negatiivisia ajatuksia. Mitä ne tekevät meille? Tuottavat negatiivisia tuntemuksia, eikö? Jostain syystä meille on opetettu tai onko se itse itselleni hoettua, että negatiiviset tunteet ovat väärin tai niistä pitäisi päästä eroon. Ei, ei se mene niin. Negatiivisillakin tunteilla on tarkoitus. Esimerkiksi pitää meidät poissa tilanteista, joissa niitä syntyy. Varoittaa meitä. Suojella meitä. Olen hokenut viime aikoina itselleni, että kaikki tunteet ovat sallittuja, ei ole väärin tuntea erilaisia tunteita. Tunteita ei kannata kätkeä, sillä silloin ne voivat patoutua sisälle, viedä meiltä energiaa ja tuottaa vielä enemmän pahoinvointia. Jo se on paljon, jos kykenee hyväksymään omien tunteidensa olemassaolon.

Ja mikä parasta tunteissa on? Tunteet tulevat ja ne menevät. Ne eivät ole pysyviä. Miksi niitä huonompiakaan silloin pitäisi hävetä? Ne kuuluvat elämään yhtä lailla. Meillä kaikilla on oikeus joskus olla alavireinen, huonolla päällä ja sallia tämä itsellemme. Masentuneisuus on eri asia. Silloin ollaan jo lähellä sitä pistettä, että yksilö ei selviä siitä tunteiden myrskystä, tai oikeastaan niistä tunnelukoistaan yksin. Vaikkei masentuneisuuden syntyperää täysin vielä tiedetä, niin väitän, että yksi syy siihen sairastumiseen voi olla pitkään sisälle padotut tunteet, asiat ja itseensä kohdistuneet negatiiviset ajatukset ja pettymykset, joita ei ole osannut itse käsitellä tai purkaa. Syntyy niin pahoja lukkoja, ettei niitä saa auki, kun ei pääse sieltä vellomisestaan omin voimin enää ylös. Voin toki ihan yhtä hyvin olla väärässäkin. Mutta se voi osua meistä kenen vain kohdalle. Emme ole siltä turvassa ellemme osaa käsitellä omia tunteitamme ja hyväksyä myös ne vaiheet elämässä, jotka eivät ole pelkkää auringonpaistetta ja ruusuilla tanssimista.

Tarvemuijalla oli todellakin paska viikko. Tämä viikko on jo startannut hieman erilaisessa vireystilassa joskaan vieläkään en ole täysin oma itseni. Hyväksyn sen, että olemassaolo toisinaan ahdistaa ja päiviin sisältyy enemmän tummempia kuin kirkkaita sävyjä. Yritän kuitenkin antaa niille kirkkaammille enemmän tilaa. Yritä sinäkin, jos elämäsi tällä hetkellä tuntuu raskaalta.

Miksikö? Koska Sinä voit omilla ajatuksillasi kääntää tunteitasi kirkkaammiksi. Voit silloin huomattavasti paremmin. Voimia meille kaikille, joilla alkavan syksyn tulo ei ole ollut pelkkää uutta energiaa, iloisuutta ja onnenpotkuja. Meidänkin aikamme vielä tulee. Lähetän voimaannuttavan halauksen. Annetaan niiden ikävien tunteiden mennä. Heippa.

IS vai SP? Kavereita, joita et halua kylään. Onko ne sinulla koskaan käyneet?

"Mikä sulla äiti on?" kysyy nuorimmaiseni, kun en pysty kätkemään apeaa naamaani ja alaspäin väkisin kääntyviä suupieliäni häneltä. "Minulla on SP-päivät" vastaan ja kumma kyllä, hän jättää asian sikseen. Mitä ne sitten on?

Kaikki me ollaan kuultu naisten PMS-vaivoista ja PMS-päivistä tai muista päivistä, joille on keksitty mitä vitsikkäämpiä nimityksiä (aina muuten miesten toimesta sanoisin. Vai miltä kuulostaa hilloviikot, puolukkapäivät, kurapäivät, öljynvaihtoviikot, piinapäivät, vampyyriviikot jne. Se aika kuukaudesta. Ei ole naisen keksimiä, eihän? Ei herätä hilpeitä tunteita tai ajatuksia. No niin tai näin. Kaikki me naiset niistä saamme osamme, mutta se mikä minua eniten risoo on tämä SP:hen vajoaminen. En tiedä liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa vai tarvitaanko SP:n kehkeytymiseksi lisäksi muitakin ainesosia mutta tähän päätelmään olen tullut. Vaikka heikosti nukuttuja öitä (yksi ei riitä, tarvitaan vähintäänkin kaksi ellei jopa kolme ja siis yhtä soittoa, ei mitään hyviä sinne väliin, ehei). Muuten kaverukset SP tai IS eivät kyllä tule kyläilemään. Voi olla, että sekään ei vielä riitä eli tarvitaan myös hieman (lue = paljon) sitä, että ne hormonit sekoittaa pakkaa ja että maailma muuten murjoo. Annan laatutakuun siitä, että SP:n tai IS:n saat kylään, jos olet tuolloin yksinäinen, työtön, onneton, saamaton, lihonut, sairas tai muuten vaan vaikka nämä kaikki yhdessä. Mielellään vähintään ainakin 2 tai 3 oheisesta listasta. Tai muutama vaikka listan ulkopuolelta. Onhan niitä. Paskan määriä.

Tajusit varmaan jo. SP eli SelfPity tai IS eli ItseSääli. Juu, niiden kaverusten kylään kutsuminen eli siellä vellominen - ei, oikeastaan rypeminen on oikein mukavaa puuhaa. Sitä voi aloittaa vaikka jo heti aamusta, kun selaa Facessa muiden ihmisten täydellistä elämää, jossa kaikki joko menevät kihloihin/naimisiin/maailmanympärimatkoille/retriitteihin/kursseille/töihin, hankkivat koiran/vauvan/uuden asunnon/auton/työpaikan tai viettävät aikaansa mielettömissä paikoissa matkoilla/rakastuneina/onnellisina/rikkaina ja hehkuttavat näin syksyn alkaessa energisyyttään/mahtavia uusia haasteitaan/elämänsä ihanuutta/ahkeruuttaan/hoikistumistaan ja lapsiensa/puolisonsa/kissansa/koiransa tai itsensä huikeita onnistumisia ja suorituksia.

Joo, sellaista on. Kai. Olemassa. Katson peiliin. No mitä sinulla on? Öö..öö...Aikaa. Kiireetöntä (kukaan ei kaipaa eikä tarvitse minua, ei soita, ei tule käymään, ei laita sähköpostia) kaltaista aikaa. Niin, kaikki ne on töissä. Kiireisinä. Tai tekemässä jotain tärkeää. Sellaista, joissa heitä tarvitaan. Hyvä, nyt alkaa kuulostaa jo hyvinkin siltä, että olet onnistunut saamaan SP:n aika hyvin jo asettumaan viereiseen nojatuoliin. Keitänpä lisää kahvia.

Niin, siinä sitä sitten voit siirtyä kahvikupillisesi ja leipäkasasi kanssa vaikka sohvalle jatkamaan Instan selailua, jossa kaikki toitottavat upeita Fit/Hero/Crossfit/Super/Mega/Hyper dieettejään ja terveellisiä elintapojaan sekä uudistunutta/hoikistunutta/energisempää/iloisempaa/aktiivisempaa olotilaansa ja sinä voit todeta pyyhkiessä rasvanoroja suupielistä, että mikäs tässä on verkkareissa sohvalla maatessa olla, kun mikään ei purista. Ei tosin ole kovin energinen olokaan. "Katso nyt tuotakin", voit tokaista viereesi kömpineelle IS:lle. "Tuohan sai vasta pari kuukautta sitten kolmannen vauvansa ja on jo nyt palannut omiin mittoihinsa" huokaat kateellisena. "Mitä muuten sulle on käynyt?" kysyy IS. "Mihin sun vyötärö on kadonnut?" "Noh, ööö...tuota..." yritän. Niin, kesästä jäi "käteen" olisko se 5 lisäkiloa niiden entisten lisäksi, jotka minun niin piti karsia tässä kerran kun aikaa on ja joo, iiiiiso luottokorttilasku ja uskonpuute. Erinomainen kesä siis.

Se hiipii aika salakavalasti. Se on vähän kuin oikeastaan taudin siemen. Sitä ei huomaakaan, kun se asettuu kodiksi. Nakertaa hiljaa ja kuiskii "sinua ei kukaan enää tarvitse. Sinua ei kukaan enää halua töihin. Ei niistä sinun unelmistakaan mitään tule. Yrittäjäksi muka, pah. Kuka nyt sinulta ostaisi mitään? Ai kirjailija? Mikä saa sinut uskomaan, että osaisit kirjoittaa? Tai kuka sellaista paskaa jaksaisi edes lukea. Ja se jatkuu..ja jatkuu.. Niin. Sellainen tauti. Oireet jo tiedättekin.

IS tai SP eivät siis tule kyläilemään vahingossa. Kyllä niihin aina syitä löytyy. Mutta täytyy ihan suoraan sanoa, että vittumaisempia vieraita ei voisi olla. Ihan saakelin väsyneeksi tulee. Odotan innolla, kun ne lähtevät. Tänään koitin niitä todella viihdyttää. Aika hyvin niillä näyttää menevän. Itse kävin välillä vessassa itkemässä. Pakenin pyöräilemäänkin, kun otti pattiin niiden vaan yltyvä kuittailu. Jotenkin mitä enemmän niitä ruokkii ja kestitsee, sitä isommiksi ne kasvaa jäitse kutistu siinä vierellä. No ei sentään fyysisesti, ikävä kyllä.

Noh, kerroin niille juuri, että huomenna on turha enää yrittää majailla täällä. Saavat etsiä jonkun toisen uhrinsa. Ei sillä. Ne on aika hyvin ruokittu nyt, että hetkeen eivät kyllä tarvitse mitään. Pysynevät hengissä. Kun sanoin, että alan kirjoittaa niistä, niin ne lähtivät. Ensin toinen nakkeli niskojaan "pyh, olit paljon hauskempi, kun nyyhkit siinä vieressä. Nyt olet ihan tylsää seuraa" sanoo SP. IS komppaa "ja mikä hei toikin juttu oli, että sä olit äsken jo aika hyvällä päällä. Olin näkevinäni, että sä hymyilit jollekin". "Ei me täällä viihdytä" he toteavat yhteen ääneen ja huokaisen helpotuksesta, kun he toisiinsa nojaten lähtevät kälppimään. "Älkää tulko vähään aikaan" huudan heidän peräänsä. "Sain teistä jo ihan tarpeekseni". "Sitä paitsi mulla on huomenna muutakin tekemistä kuin teidän kestitystä" huudan vielä heidän loittoneville selilleen. Ihana rauha. Kohta on päästävä nukkumaan, niin tämäkin päivä saadaan päätökseen. Mutta kaipa näitäkin tarvitaan vai tarvitaanko? Mene ja tiedä. Onneksi nuo kaksi käyvät aika harvoin kylässä.

Mulla taitaa huomenna yks kirja odottaa viimeistelyä ja olis kai joku duunikin tehtävänä. Säälistä varmaan joku senkin osti...

ps. ihan vinkkinä - ei kannata päästää näitä kaveruksia muuten sisään

Ruotsalainen nainen - nousevia trendejä "nuuhkimassa"

Pistäydyin viikonloppuna Uumajassa. Uumaja on hieman keski-Ruotsia pohjoisempana sijaitseva Joensuun ja Porin välimaastoon lukeutuva n.80000 tuhannen asukkaan vanha yliopistokaupunki. Henkii sopivasti nuorekkuutta opiskelijaelämän ansiosta mutta myös vanhaa, tyypillistä, ruotsalaista pikkukaupungin tunnelmaa. Kauniita rakennuksia, viihtyisiä ja hyvin hoidettuja puistoja ja ihania joenvarsitaloja. Worth of visit. Joskin laivayhteys Vaasasta on kuin paluu suoraan 80-luvulle enkä tarkoita pelkästään ihanan nostalgisissa tunnelmissa. Kysyy kärsivällisyyttä ja joutuu hieman puremaan hampaita yhteen jo palvelujen toimivuuden puolesta mutta se on aivan eri tarina. Wasaline saa postia...

No joka tapauksessa. Oli aikaa tarkkailla paikallisia ihmisiä. Jos pitäisi sen perusteella veikata, mitkä seuraavat megatrendit valtaavat Suomen ja mitkä ovat suomalaisen naisen seuraavat "in" jutut, niin sanoisin, että olut syrjäyttää skumpan ja nuuska tulee - myös naisille. Niin ja vapautuminen ja mukavuudenhalu. En tiedä eksyimmekö väärään illallisravintolaan, kun seurasimme vaistojamme ja valitsimme sen ainoan ravintolalaivan Uumajajoen varrelta, jossa sattumoisin oli lauantai-iltana livemusaakin tarjolla. Paikka oli ääriään myöten täynnä vaikka ilma oli syksyisen sateinen, pimeä ja myrskyisä. Edes laivaan sisään valuva vesi ei estänyt romanttisen tunnelman syntyä. Väki kostui enemmän iäkkäistä ihmisistä kuin nuorista - tosin se saattoi olla perua bändin musagenrestä. Ruotsalaistyyppinen vanha western-country-henkinen combo ei välttämättä houkuttele niitä yliopistonörttejä liikkeelle samalla tavoin kuin 70-luvulla nuoruuttaan eläneitä wannabe-hippejä. Liekö sitten tämän bändin ansiota vai onko Uumaja poikkeuksellisen estoton ja vapaamielinen, mutta silmiini pisti häkellyttävänä seikkana se, että liikenteessä oli aika paljon ns. samaa sukupuolta olevia pareja selvästi. Keski-iänkynnyksen ylittäneinäkin avoimesti yhdessä. Naispareja enemmän kuin miespareja, mutta selvästi haluten erottautua myös ulkoiselta olemukseltaan. Rennosti pukeutuneena - kuten sanottua. Mukavuus edellä, ei niinkään vaatteilla koreilu, tai ykköset yllä -meininkiä.

Poikkeuksetta kaikki naisetkin joivat olutta isoista tuopeista takataskussa nuuskapurkki pullottaen - myös ne heteronaiset. Hämmentävää, kun vertaa suomalaisiin tapoihin.

Joukkoon mahtui myös iso seurue, jossa yhtäläinen aasialaistyppinen vaimomaku yhdistyi isomahaisen, humalaisen ruotsalaismiehen muottiin. Heilläkin - siis naisilla - isot olutkolpakot nenänsä alla. Yhtä lailla hämmennystä herättävää. Maassa maan tavoilla, niinhän se sanontakin tietysti menee.


Aina parjataan meidän suomalaisten juomatapoja ja -kulttuuria, niin kyllä nyt heja-ystävämmekin ovat nuo samat tavat oppineet. Ihan yhtä lailla kuin ruotsin laivalla tanssilattian reunassa istuessa sai pelätä, koska toisiinsa nojautuva (= notkuva) pariskunta, jotka selvästi muistelivat menneiden tanssitaitojaan ja kuvittelivat olevansa vähintään John Travolta & Olivia Newton John, kaatuvat tai kompastuvat toistensa jalkoihin. Tai sai todistaa miten kiusaantuneelta voi itsensä tuntea, kun joku hieman vapautuneemmassa olotilassa oleva selvästi tilaansa vapauttanut, estoton reilu nelikymppinen nainen nauttii musiikin hurmasta ja viihtyy yksin tanssilattialla silmät kiinni, viinilasillinen (huom. tässä tapauksessa poikkeus vahvistaa säännön) kourassa, hmm..miten sen sanoisi.. mukavuudenhaluisesti = rintaliivittömänä vartaloaan huojuttaen ja vääntelehtien. Kenties se jollekin oli eroottista, mutta itselleni nostatti lievän häpeän punan kanssasiskoaan sympatiseeraten. Ei sillä. Kukin tyylillään.

Niin - matkailu avartaa - sanotaan. Tässäkin tapauksessa pitää paikkansa. Uumaja oli hauska ja virkistävä - erilaista ruotsia ja ruotsalaisuutta henkivä. Pistää miettimään, että ovatko ruotsalaiset naiset sittenkin seuranneet meidän suomalaisten viitoittamia teitä vai onko meille luvassa vielä vallankumouksellisempaa ja vapautuneempaa yhteiskuntaa? Voisinko kuvitella vaihtavani skumpan olueen? En osaa sanoa...Täytyy ehkä kokeilla, sitähän ei tiedä miten positiivisesti sitä yllättyy. Tai tietävätkö ruotsalaisnaiset jotain mitä me emme? Entä jos oluen litkimisellä onkin selvästi jotain terveysvaikutuksia, joista me emme vielä ole tietoisia? Nuuskan ne saavat rauhassa pitää itsellään. Vaikka aika liberaali olenkin ja tasa-arvon kannattaja, niin on se karsean näköistä - etenkin naisen käyttämänä. Samoin rintaliivit pysyvät vielä päällä. Ainakin julkisilla paikoilla. Myös hiprakassa. Vaikka ennen kaikkea olen kaiken vapautumisen ja vapauden puolestapuhuja. Mutta tässä kohtaa ehkä huomaa sen iän mukanaan tuoman rajoittuneisuuden...


Ihanaa alkavaa viikkoa. Johan tässä näin maanantain kunniaksi olikin jo todella syvällistä pohdintaa ;)

Turhautuminen - tuttua keski-iän kynnyksellä?

Jotenkin tätä meidän aikaa ja elämää (ihan kaikissa ikäluokissa) leimaa turhautuminen ja kyllästyminen, eikö totta? Aika monet meistä valittavat, koska ovat elämäänsä kyllästyneitä ja turhautuneita. Puoliso käy hermoille, lapset käyvät hermoille, työssä ahdistaa, elämä on yhtä samanlaista oravanpyörää aamusta iltaan, päivästä toiseen. Herää kysymys - mitä me oikein odotamme elämältämme? Ovatko alun perin odotuksemme olleet korkeammat kuin mitä todellisuus onkaan. Siksikö meistä tuntuu petetyiltä? Emme osaa vain sanoittaa tuntemuksiamme siten. Toisinaan ne odotuksemme saattavat olla myös aika utopistisia - vaikka voisi kuvitella, että tähän ikään ja kertyneeseen elämänkokemukseenkin nähden, osaisimme suhteuttaa asioita, mutta harvoin niin sisimpämme toimii. Yhtä valistuneesti ja kypsästi. Annan esimerkin.

Laihduttaminen. Olemme saattaneet vuosia kerryttää huomaamattamme ihonalaista rasvakertymäämme ja salakavalasti sitä on jumittunut joka puolelle kehoamme tasaisesti. Se hiipii usein niin huomaamatta, etteivät hälytyskellomme ala soimaan. Vasta siinä vaiheessa, kun katselet kesältä otettuja kuvia ja hätkähdät muuttunutta ulkomuotoasi tai huomaat kadottaneesi vyötärösi johonkin, heräät todellisuuteen. Silti - siitäkin huolimatta, että laihduttamiseen ei ole kuin yksi oikotie ja tiedostat sen varsin hyvin - syö vähemmän kaloreita kuin kulutat, niin odotat, että tuloksia pitäisi alkaa näkyä viimeistään parin päivän päästä kun olet "laihduttamisen" aloittanut. Eikö? Odotukset ovat aika utopistisia. Se lähtee millä on tullutkin eli pienin askelin...Mutta jälleen kerran liian korkeat odotukset tuottavat pettymyksen.

Entä, kun näitä vääristyneitä ja utopistisia odotuksiamme raahaamme mukanamme niin lastenkasvatuksen, parisuhteen tai vaikka työpaikan osalta? Onko olemassa mahdollisuus, että monet turhautumisemme ja pettymyksemme ovatkin itse aiheutettuja? Edelleen usein hämmennyn siitä kuinka moni ihan fiksuna pitämäni ihminen odottaa, että joko puoliso, lapset tai työnantaja tuottaa sen onnellisuuden. Paljastan salaisuuden - ei, se ei mene niin. Kyllä se niin on, että jokainen meistä on ihan itse vastuussa omasta onnellisuudestaan. Toki sitä ruokkii nämä edellä mainitut asiat, kun ne osa-alueet ovat elämässä kunnossa, mutta eivät takaa sitä mikäli yksilöllä - jälleen kerran - on liian kovat ja utopistisetkin odotukset. Seuraa pettymys. Seuraa turhautuminen. Seuraa kyllästyminen. Useimmiten taustalla voi olla nimenomaan itseensä turhautuminen ja pettyminen.

Eikä sillä - kolikolla on myös toinen puoli. Mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä enemmän pitää itseään myös arvossa. Ei ole enää valmis esimerkiksi olemaan huonossa parisuhteessa tai työpaikassa. Mitä enemmän asiaa olen pohtinut tässä oman työttömyyteni aikana, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, etten jaksaisi millään aloittaa enää alusta ja mennä jälleen kerran rumasti sanottuna "nielemään sitä samaa paskaa kuin ennenkin mutta eri paketissa". Oma hyvinvointi, ajankäyttö, panostaminen sellaisiin asioihin, joita itse pitää tärkeänä korostuu. Jokaisessa organisaatiossa ja jokaisella alalla on kuitenkin ne omat haasteensa ja negatiiviset puolet. On todella vaikea motivoitua sellaiseen mihin sydämessä ei ole täysi palo ja roihu. Pätee kaikkeen elämässä.

Tässä iässä sitä osaa arvostaa omaa aikaansakin enemmän. Ei halua esimerkiksi viettää sitä vähäistä vapaa-aikaansa ihmisten kanssa, joilta ei saa energiaa tai hyvää oloa, vaan haluaa olla vain sellaisten ihmisten parissa, jotka tuntuvat omilta. Osaa sanoa myös ei. Ei ole niin paljon tarvetta mielistellä enää ketään, kuin nuorempana. Toki välillä on pakko ja sekin on ihan okei..

Niin. Turhautuminen tuli minulle tänään mieleen, kun täytin sitten kuitenkin yhden työhakemuksen. Moneskohan se taas oli. Hirveä aika niihin menee, eikä siltikään tiedä onko sittenkään niin tosissaan, kun omat unelmat ja tavoitteet ovat kuitenkin ihan muualla mutta kun sekin turhauttaa, etteivät ne tnnu etenevän (vaikka etenevätkin mutta minun kiihkeydelle aivan liian hitaasti). Mutta se mikä niissä hakemuksissa turhauttaa, on se, että jokainen yritys haluaa sen CV:n, jossa on jo kaikki työ-ja opiskeluhistoria listattuna ja kuvattuna ja silti hyvin monella (etenkin rekry-firmalla tai isolla organisaatiolla) ne pitää vielä erikseen syöttää omassa portaalissaan. Lisäksi pitää laittaa liitteeksi saatekirje tai oma hakemus ja sen lisäksi vielä kuitenkinkuvaillaportaalissa miksi juuri minä..Hirveätä hukkaa sanon minä. Mutta tässä huomaa sen iän. Nuorempana sitä ei olisi jaksanut tällaisesta piitata hevon kukkua, mutta näköjään se "nalkutus- ja napina-geeni" saa vallan mitä vanhemmaksi tulee. Nimimerkillä "selkeästi matkalla kohden valittavaa vanhaa akkaa..." Vaikka aikaa on, en halua käyttää sitä turhaan.

Noh, aika pieniä nämä minun turhautumiseni. Osaan ne toki suhteuttaa oikeaan kontekstiin. Eipä sillä. Kun aikaa kerran on, niin sen voi vaikka käyttää kirjoittamalla turhautumisesta ;)

Ps. taidan lähteä katsomaan vieläkö mustikkaa löytyy metsästä. Selkeästi tämä minun entiseen verraten lähes sosiaaliton elämä täällä kotosalla tekee minusta hyvää vauhtia valittavan mökkihöperön...

Pss. Jos tähän viimeiseen sitaattiin on uskominen, niin menestyshän on ihan nurkan takana..Ihanaa ja aurinkoista keskiviikkoa rakkaat <3. Pus.

Aika ei kultaa kaikkia muistoja

"Sait alkusi tähdenlennosta, unelmasta hennosta. Hymykuoppia hyppysellinen, onnellisuutta iso kauhallinen.
Kopallinen kauneutta, sylintäydeltä rakkautta. Ripaus rohkeutta, maustemitta viisautta. Niistä aineksista sinut on tehty, tähtien pölyssä pesty.

On syntymästäsi vain pieni hetki ja jo nyt on alkamassa aikuisuuden retki. Mihin katosikaan tuo lapsuuden aika, huolettomuuden ja leikkien taika.
Mitä tahtoisinkaan ohjeiksesi antaa, huolesi ja murheesi ain kantaa.
Vaan jokaisen meistä täytyy omat polkumme kulkea, toisinaan joitakin ovia sulkea.

Kunhan muistat rakas tyttäreni tämän, kulje aina sydän avoinna ja mieli uteliaana läpi elämän.
Rakasta, elä rohkeasti. Kulje pelotta, elä rehellisesti.
Luota sydämesi ääneen, se johdattaa sinut onnen ääreen.

Kun tälle matkallasi lähdet, silloin edelleen nuo tähdet - sinulle loistavat, unelmasi todeksi toistavat.
Yksin ei sinun tarvitse koskaan olla, tukea ja turvaa on aina tarjolla. On rinnallasi suuri rakkaiden tiimi, suojanasi myös enkelin siipi."

Tämä kirjani - jonka nyt olen vuosien jälkeen kaivanut naftaliinista. Olen todellakin aloittanut sen kirjoittamisen joskus vuonna 2015 ja olen silloin purkanut tuntojani siihen ennen kaikkea erooni liittyen ja eroni ajoilta. Täytyy sanoa, että aika ajoin on aika raskasta palata niihin tunteisiin ja elämän vaiheisiin etenkin mitä lasten kokemuksiin tulee. Välillä täällä itken ja kyyneleet valuvat valtoimenaan, välillä taas mietin kuumeisesti kuinka tuostakin on voinut selvitä. Kirjailija vuodattaa kuitenkin aina myös omia tuntojaan joka teokseen vaikka itse teos olisikin fiktiivinen.

Tämä tekstini on niiltä ajoilta ja osui silmiini juuri tänään. Tuolloin läsnä oli jatkuva syyllisyys, kun en osannut enkä aina voinutkaan olla läsnä. Suru vei kaiken huomion, voimat ja olin paljon poissa kotoa myös työni puolesta mutta henkisesti olin vielä kauempana.

"Vanhemmuus ja syyllisyys..
Se iskee yllättäen. Syyllisyys. Huono omatunto. Epäonnistumisen tunne.

Eilen se karahti tietoisuuteen ykskaks yllättäen erään keskustelun yhteydessä. Hyvää tarkoittava sukulaiseni kehui vanhempaa tytärtäni, kun hän 12-vuotiaana osaa jo laittaa niin hyvin ruokaa. Se on hieno taito, en kiistä ja hänellä on siihen intoa itselläänkin, mutta se todellinen syy on kyllä se, että lapseni on täytynyt opetella niin itsenäiseksi, kun äiti on niin paljon poissa. Isäkin tekee pitkää päivää. Ei ole ketään kotona laittamassa ruokaa ja nuorimmainen täytyy myös ruokkia. Vastuuntuntoinen ja käytännönläheinen esikoinen on siis joutunut nuoresta asti ottamaan vastuuta ja pyörittämään talouttamme. Tuntuu kamalalta, vaikka kolikolla onkin aina se toinen puoli.

Tulimme näistä sukulaisjuhlista kotiin. Halusin olla tyttärieni kainalossa. Seuraavat liki kolme viikkoa kuluu töiden merkeissä eli olen kaksi viikonloppua perätysten poissa kotoa. Se on jälleen heiltä pois.

Katsoimme SuomiLOVEA tuota aivan uskomattoman upeaa, Venlallakin palkittua musiikkiohjelmaa, jonka harmikseni olen löytänyt vasta aivan hiljakkoin. Miksei kukaan kertonut minulle siitä? Rakastan sitä jo nyt, vaikka olen vasta kaksi jaksoa nähnyt. Ihana Osmo Ikonen - olet niin taitava.
Joka tapauksessa. Parempi aina myöhään kuin ei milloinkaan. Makaamme siinä tyttäreni sängyllä. Kumpikin kainalossani molemmin puolin ja lainakoira jaloissamme. Arttu Wiskari nousee lavalle ja esittää kappaleen Ikuisesti kahdestaan - pariskunnalle, joka on kärsinyt vuosien lapsettomuustuskista ja nyt tuo vaimo haluaa kiittää miestään, että rakkaus on kestänyt, vaikka he jäivätkin kaksin. Itkuhan siinä tulee. Sydämeni valtaa niin suuri suru heidän puolestaan. Voin vain kuvitella mitä he ovat joutuneet käymään läpi. Minulle on suotu näitä elämän suuria ihmeitä kaksin kappalein ja muistan edelleen, kuinka suurta kaipausta itsekin tunsin, kun halusin lasta niin kipeästi eikä sitä heti alkanut kuulua. Osaanko arvostaa heitä tarpeeksi?
Rutistan molempia lujempaa. Suukotan heitä otsalle ja kerron kuinka heitä rakastan. Molemmat tapittavat minua ihmeissään, mutta ihme kyllä - kumpikaan ei vetäydy läheltäni vaan he käpertyvät tiiviimmin minuun. Heilläkin on ikävä minua. He eivät vaan aina osaa sanoittaa sitä ja se purkautuu kiukkuna ja kummallisena käytöksenä, kun tulen kotiin.

Syyllisyys polttaa rintaani ja yritän imeä tuosta hetkestä kaiken irti. Tallentaa tuon tunteen ja lämmön muistojeni kovalevylle. Nyt olemme siinä. Voi, kun joskus voisi painaa pause-nappulaa ja pysäyttää tuollaisen aidon, läsnä olevan vanhemmuuden hetken siihen. Aika rientää niin kiivaasti ja kohta he eivät ole enää tuollaisia. Niin isoja ja itsenäisiä, silti niin pieniä. Voi kun muistaisin sen aina arjessakin. Etten vaatisi liikaakaan. Saisivat pitää myös lapsuuden ja sen huolettomuuden. Tilan ilman huolia, murheita ja velvoitteita. Silti oppisivat mitä elämä on, mitä se tuo mukanaan ja heistä kasvaisi kunnon ihmisiä, joilla on perusarvot kohdillaan. Valtava taakka meille vanhemmille. Meille itsekin toisinaan epäkypsille raakileille, joiden omatkaan kyvyt eivät aina ole riittävät.

SuomiLOVE loppuu ja vaikka omia silmäluomiani jo painaa, tytöt eivät halua, että lähden. "Äiti älä mene" sanoo esikoinen. "Jää hetkeksi vielä katsomaan TV:tä kanssamme". Silloin ei voi lähteä. Vaikka nukuttaisi kuinka. Ihan sama mitä TV:stä tulee, paijailen siinä heitä ja yritän liennyttää syyllisyydestä polttavan sydänalani vakuutellen, että nämä pienetkin hetket auttavat. Rukoillen, että lapseni eivät tule aikuisena sanomaan katkerana, että kun sinäkään äiti et ikinä ollut kotona silloin kun olisimme sinua tarvinneet. Tai ollut läsnä. Minä lupaan olla sitä. Nyt ja aina. Polttavat kyyneleet yrittävät purkautua silmäkulmistani ulos. Rutistan entistä kovempaa.

Anteeksi. Äiti ei ole täydellinen mutta nyt olen kotona."

Tämä tulee mieleeni juuri nyt, koska nyt äiti on kotona. Niin fyysisesti kuin henkisestikin. Vaikka tässä työttömyydessä on paljon varjopuolia ja joudun kaivamaan uskoa ja uskallusta itseeni lähteäkseni tavoittelemaan noita unelmiani, niin on tässä tämä puoli. Ainutkertainen mahdollisuus olla kotona, kun tytöt tulevat koulusta. Vaikka he ovat tuosta ajasta paljon kasvaneet ja itsenäistyneet eivätkä tarvitsisi minua enää niin paljon, niin palautan itseni tuohon hetkeen siinä esikoiseni sängyllä silloin liki neljä vuotta sitten. "Jää hetkeksi vielä.."

Katson naiseksi muuttunutta esikoistani, joka tekee lähtöään kouluun. Keskustelemme hänen ensimmäisestä koulupäivästään enkä voi kuin ihailla miten kypsäksi, viisaaksi ja vastuuntuntoiseksi hän on kasvanut. Minun liian varhain itsenäistymään joutunut lapseni. Mutta sinä pärjäät elämässä, sen voin luvata. Sinulla on sydän juuri oikeanlainen. En ehkä kaikessa ole vanhempana epäonnistunut sittenkään.

Lupaukseni pitää yhä. Minä olen - läsnä ja tässä. Nyt ja aina.

Kaunistu hetkessä - kasvosi tarvitsevat nyt kosteutta ja elvytystä kuuman kesän ja polttavan auringon jälkeen

Näin kesän ja etenkin näin aurinkoisen ja kuuman kesän jälkeen, erityisesti kasvojen iho kaipaa kosteutusta, elvytystä, virkistystä ja vähän tehokkaamman käsittelyn, jotta rusotus ja heleys säilyy ja iho palautuu kesän rasituksista. Vaikka D-vitamiini tekeekin iholle hyvää ja oma ihoni näyttää ruskettuneena hyvinvoivalta ja suhteellisen hyvältä, niin ammattilainen osaa katsoa tarvittavan käsittelyn heti. Keski-iän kynnyksellä pääsi Porvoossa, Rauhankadulla sijaitsevan Tiara kauneushoitolan upean ja pitkän uran tehneen ammattilaisen, SKY erikoiskosmetologi Taina Backlundin osaaviin ja taitaviin käsiin. Taina valitsee minulle ihoni tutkittuaan Caretech Diamond -laitteella toteuttavan timanttihionnan. Tällä käsittelyllä iho kuoritaan ja puhdistetaan ja kuollut ihosolukko saadaan poistumaan ja autetaan ihoa vastaanottamaan hoitoaineet kasvoille sekä tarvittaessa miksei koko keholle. Taina valitsee minulle elinvoimaa ja elvytystä tuottavan Image Skin Caren C-vitamiinilinjan tuotteet hoitotuotteikseni.



Ihon puhdistuksen ja hionnan jälkeen Taina hoitaa ihoni vaurioita neulattomalla Caretech Meso-laitteella. Tämä neulaton mesoterapialaite käyttää korkeataajuus elektroporaatio- sekä elektro-osmosis menetelmää, jossa solukalvot tehdään läpäisevimmiksi ja tehoaineet kuljetetaan tehokkaasti syvälle ihoon ja kudoksiin sähköimpulssien ja valon avulla. Kasvoille levitetään ennen valohoitoa hieman kosteuttavaa geeliä ja sen jälkeen laitetta pyöritetään hellästi ihoa pitkin dekolteen aluetta unohtamatta. Toimenpide ei satu vaikka aavistuksen omaisia pieniä sähköimpulsseja saattaa tunteakin. Toimenpiteen jälkeen Taina puhdistaa geelin kasvoiltani ja levittää sen jälkeen iholle jätettävän kosteuttavan tehoseerumin ja se imeytetään ihoon tehokkaasti valoimpulssien avulla.



Lopuksi minut vielä palkitaan rentouttavalla kasvo- ja dekoltee-alueen hieronnalla ja nirvana on taattu. Kirsikkana kakun päällä iholleni laitetaan samaisen C-vitamiinilinjan naamio ja loppu viimeistellään virkistävänä kylmäkäsittelynä sinisellä valolla. Ihoa ei kiristä, se tuntuu heti käsittelyn jälkeen pehmeältä, kimmoisalta ja raikkaalta ja näyttääkin selvästi kirkastuneen. Auringon (ja iän) aikaansaamat hienoiset juonteet sekä huulten että silmien ympärillä ovat silottuneet ja meikittömänäkin näytän jopa tyttömäisen raikkaalta ja nuorelta. Vau. Ja ihan ilman mitään kovia käsittelyjä. Olo on taivaallisen rentoutunut ja samalla sieluakin on tullut hoidettua ja maailmaa parannettua tämän hauskan, hersyvän ja juttua pulppuavan ammattilaisen käsissä. Parasta terapiaa ja itsensä hemmottelua!

Tainalta löytyy palveluja moneen lähtöön ja hän korostaakin sitä, että usein ihmiset mieltävät, että kauneushoitoihin pitää varata hurjasti aikaa ja rahaa. Näinhän se ei suinkaan ole, vaan ihan nopeillakin ja huokeilla toimenpiteillä saa säännöllisesti käytettynä hyviä tuloksia aikaan. Hyvin monet hänen vakioasiakkaistaan ovatkin mieltyneet juuri siihen, että Tainalta saa niin laaja-alaisesti kauneudenhoitopalveluja aina koneellisista ja uusimmista teknologioista lähtien kuten esim. magneettiripset, joka on selvässä nousussa volyymiripsien sijaan. Luonnollisesti sokeroinnit, kasvohoidot ja meikit ovat kestohittejä.



HUOM! HUOM! Koodilla TIARA20 saat uutena asiakkaana kaikista hoidoista (pl. juontentäytöt) 20% alennuksen, kun teet varauksen nyt elokuun aikana. Toimi siis nyt!

Lisätietoja: www.tiarakauneushoitola.fi

Yhteystiedot: kauneustiara@gmail.com tai puh. 040 513 1813. Ajanvaraukset sopimuksen mukaan!

Hinnat: Timanttihionta & kylmäkäsittely 80€, mesoterapia 120-150€. Ks. lisää sivuilta!

#kaupallinenyhteistyö #kauneudenhoito #kasvohoito #timanttihionta #mesoterapia @tiarakauneushoitola @keski_ian_kynnyksella_official

Yrittäjyydestäkö ammatti ja wanna be writerin luomisen tuskaa

Eilen julkaisin omassa henkilökohtaisessa Facebook-profiilissani unelmani julki. Se meni jotensakin näin.


"Mitäkö mietin? Mun aivot suorastaan surisee ja ehkä on liian aikaista täällä hihkua mistään mutta en vaan voi sille mitään. Minun piti palata tänään kesälomilta kuten kaikkina edellisinäkin vuosina, vaan enpä palaa. Sen sijaan olen ollut 10 vkoa lomalla ja voi veljet, että se on tehnyt hyvää ja tullut tarpeeseen. Tämä on kaikesta huolimatta ollut yksi elämäni parhaimmista kesistä 😍

Nyt energiatasot ovat tapissaan ja en malttaisi odottaa, kun tuloksia alkaa näkymään. Ehei - vyötäröllä on edelleen ne samat hötöt kuin keväälläkin (juu, nauttinut olen estoitta), mutta minun ”vauvan” laskettu aika tulee olemaan tänä vuonna. Esikoisromaanini, joka ei ehkä pääse koskaan kaupalliseen levitykseen tulee näkemään päivänvalon. Se edistyy ja aion sen synnyttää vaikka raskaus on ollut pitkä ja kivuliaskin. Toki edelleen unelmoin, että olisin siinä n. 1% joukossa, joka ”löydetään” ja vauvani saisi oman kustannustoimittajan ja pääsisi kaupan hyllyllekin. Aika näyttää.

Lisäksi vuosien terapiani eli blogi-vauvani haparoivat ensiaskeleet on otettu, kun se saa laajemman lukijajoukon ja pääsi Suomen suosituimpien blogien kanssa samalla sivustolle. Sen kaupallistamiseksi on jo mietitty keinoja ja ensimmäiset yhteistyökuviot on sovittu..Joten stay tuned. Thumbs are up 👍

Mutta ei tässä vielä kaikki - ajatus yrittäjyydestä on kytenyt sisälläni vuosia mutta uskallus on puuttunut. Nyt on ollut sillekin aikaa ja tiedättekö - ensimmäinen asiakaskäynti on buukattu 💪 Eihän se vielä tarkoita sitä, että nimet olisivat paperissa, mutta nyt mahdollisuus siihen on hyvinkin lähellä. Ja myös muita rautoja on tulessa...

Vaikkei firmaa vielä ole täysin siis pystyssä, niin nyt alkaa työstö urakalla.

Jos siis kaipaatte projektiluontoista asiantuntija-apua asiakaspalvelun ja asiakaskokemuksen tai palvelubrändin ja/tai -prosessien kehittämiseen, myynninjohtamisen osaajaa, Lean-oppien taitajaa tai ylipäätään palveluliiketoiminnan laaja-alaista kehittäjää ja osaajaa, niin olkaapa yhteydessä. Täällä teillä on nyt sellainen 😍
#unelmieneteenontehtäväjulmetustitöitä #muttaäläkoskaanluovuta #yrittäjyys #wannabewriter #unelmattodeksi"




Tähän kaapista ulos -tuloon oli oikeastaan kaksi syytä.

Ensimmäinen syy: julkilausumasta tulee totta ja se potkii liikkeelle, kun omat voimat tai usko tai molemmat ovat kortilla. Se on kuin tavoite tai päämäärä, joka on nyt kaikkien tiedossa. Mitä mitataan, se saavutetaan. Niinhän se menee. Minä mittaan tällä hetkellä omaa panostani ja aktiivisuuttani sekä kirjan kirjoittamisen etenemisen eteen että yritykseni synnyttämiseksi. Tämä asettaa paineita, mutta se on sen tarkoituskin. Ilman painetta ja ponnisteluja ei synny tuloksia. Ja todellakin - unelmat eivät toteudu odotellessa. Ne vaativat tekoja. Paljon. Verta, hikeä ja kyyneleitä.

Toinen syy: Esipromoa. Vaikkei mitään ole vielä valmiina, niin sillä tavoin luodaan myös odotuksia. Herätetään mielenkiintoa. Oman itsensä markkinointi on loppupelissä aika tuskallista. Se vaatii jopa hieman röyhkeyttä, mutta ennen kaikkea uskoa itseensä ja omiin kykyihinsä ja uskallusta. Sitä tarvitsen tässä kohtaa eniten, kun rimakauhu on lähellä ja mieli tekee tepposia epäuskoisten ajatusten ja epävarmuuksien kanssa. Onko minusta tähän? On olemassa paljon parempiakin kuin minä? Miksi kukaan ostaisi palvelujani tai miten ihmeessä juuri minä saisin kirjani julkaistua? Kuuluupelin henkeen. Muistatteko enkelini sanat - tarinan, jonka kerroin teille tästä hämmentävästä kohtaamisestani tuntemattoman kanssa. "Sinä pystyt mihin vain, jos vain uskot itseesi". Se on voimalauseeni nyt, jota hoen kuin mantraa. Mutta julkilausuman kera näitä voimalauseita sateli minulle eilen muitakin kasapäin. Ne todella antavat potkua tähän, kun koitan jakaa aikaani kaikkien näiden hankkeideni kesken.

Ei se ihan helppoa ole voin kertoa. Aamu alkaa yritykseni nimeä, arvoja, missiota, visiota, toimintaperiaatteita, liiketoimintasuunnitelmaa, esitystä hioen ja jatkuu erinäisillä selvitystöillä. Koska kannattaa nimi rekisteröidä. Ottaisiko sittenkin alkuun vain toiminimen vai kerralla perustaisi osakeyhtiön. Mistä rahoitus, entä oma pääoma. Miten pelata fiksuiten peliä myös TE-keskuksen kanssa. Mistä verkkosivut, entä visuaalinen ilme - logo, esittelyvideo jne. Tuhat ja yksi asiaa.

Samanaikaisesti sormeni syyhyävät päästä jatkamaan romaanini kimpussa, jossa tällä hetkellä on raakaversion täydennysvaihe menossa eli paikka- ja henkilökuvaukset, vuorosanat, tarinan täyttäminen. Kaikki ihanan luovaa ja silti kovin hankalaa, koska omapää rajoittaa niin paljon. Ei siellä sellaista voi olla tai ei Iris voi noin sanoa. Onko tätä tylsä seurata, pitkästyisinkö itse tätä lukiessa. Miten pitää lukija mielenkiintoa yllä? Parhaimmillaan olen päässyt sellaiseen flow-tilaan, jossa aika ja paikka sekä nämä rajoittavat pohdinnat kaikkoavat päästäni tyystin ja uppoan Iriksen mielenkiintoiseen kasvutarinaan ja elämään niin tyystin, että minun on vaikea päästä sieltä takaisin normiarkeen.

Hauskaa, mutta yllättävän rankkaa ja kuluttavaa. Väsyttää vaikken "tee mitään" paitsi istun koneella. Eikä ihme, koska vaikka aivojen paino on vain noin kaksi prosenttia ihmisen painosta, silti ne kuluttavat noin 20 prosenttia ihmisen tarvitsemasta energianmäärästä. Eikä tässä vielä kaikki - ankaran ajattelun ja aivotyöskentelyn on todettu kuluttavan kaksinkertainen määrä normaaliin ajatustoimintaan tai löhöilyolotilaan verrattuna. Ei ihme, että nyt tekee ruokaa..ja nimenomaan hiilihydraatteja, koska glukoosi on aivoille paras energianlähde. Päätän hemmotella itseäni tulisella tomaatti-sipuli-valkosipuli-chilitonnikala-aurajuustopastalla (kokeilkaa - yhdistelmä kuulostaa karmealta mutta toimii) raikkaalla fetajuusto-Guadeloupe-melooni -salaatilla höystettynä. Ohut ruispala-puolikas ja lasi San Pellegrinoa kylkeen. Toimii.

Pystyn virittämään aivoni iltapäiväksi Iriksen elämän salaisuuksien pariin...Romaani etenee. Tulette kuulemaan siitä vielä kyllä lisää ;)

Oi elokuu

Oi elokuu - kullankeltaisena sun viljasi huojuu.

Olet täysikuu. Kosteutta metsäsi tuoksuu.

Olet viilenevä tuuli. Pimenevät illat. Ikuisesti jatkuvan kesän hän luuli.

Hiipien lähestyvä haikeus, loppukesän riipaiseva kauneus.



Olet sykähdyttävä auringonlasku. Hetken ikuisesti tahdon kestävän.

Olet alkava arki. Vapaudestaniko luovun ja kotiini taas käperryn. Tähän pysähdyn.



Sadonkorjuu, oi elokuu.

Keski-iän kynnyksellä saa lisää lukijoita

En yleensä mainosta mitään, mutta tämä on pakko jakaa kanssanne. Keski-iän kynnyksellä -blogi on päässyt Suomen suosituimpien blogien joukkoon ja Blogit.fi -sivustolle ja löytyy nyt myös sivulta:

https://www.blogit.fi/keski-iän-kynnyksellä

Lisäksi Keski-iän kynnyksellä löytyy nyt myös Instasta nimellä keskiiankynnyksellaofficial ja luonnollisesti Facebookista

https://www.facebook.com/naiseutta/?modal=composer

Tulkaahan seuraamaan, pus.