Seesteisyys

Kirjoittaminen on tyrehtynyt. Tosin aika paljon on ollut viime kuukausina muuta puuhaa. Töitä. Jopa toisinaan hieman liikaa. 

Mutta ennen kaikkea suuria elämänmuutoksia. Yhteenmuutto. Oikeammin muuttoja. Kahden asunnon tyhjennystä, kolmannen  pakkaamista ison rempan tieltä. Loputonta pakkaamista, kantamista, purkamista, uusia huonekaluja, kokoamista, siivoamista. Suunnittelua, sisustamista ja tekemistä. Mielekästä, ihanaa. Samalla aika kuormittavaa. Puolison uusi työ, muutto juuriltaan, uusia haasteita. Lasten itsenäistymistä ja vastoinkäymisiä. Olin kyllä niin loman tarpeessa. Nyt vasta ehdin pysähtyä. Pysähtyä miettimään mitä kaikkea onkaan tapahtunut ja mitä olen saavuttanut. Välillä vaikea uskoa todeksi itsekään, kun omat pitkään muhineet unelmat käyvät toteen. Olen joutunut moneen kertaan nipistämään itseäni - olenhan niin monessa mielessä hyvin etuoikeutettu. Miksi juuri minä?

Toisaalta olemme puolisoni kanssa lähes 24/7 kiinni töissämme ja vastuissamme. Olemme vuosikausia tehneet töitä sen eteen, missä olemme nyt. Mikään ei ole tullut vahingossa, sattumalta tai annettuna. Kunnianhimossamme ja vastuuntuntoisina olemme tehneet oman osamme varmasti - monesti ilman lisäkorvauksia. Ponnistelleet, uhranneet yöuniamme, terveyttämme, vapaa-aikaamme ja sietäneet stressiä, painetta ja epämukavuutta. 

Miksikö? Ehkä olemme nähneet, että kaikki se vaiva ja työ kannattaa tehdä, jotta joskus voimme nauttia seesteisyydestä ja mielenrauhasta, jota unelmien saavuttaminen ja taloudellinen varmuus tuo. En tiedä. Monestihan mukana on myös useita onnenkantamoisia ja hyviä sattumuksia. Silti en ota mitään tästä itsestäänselvyytenä. Tiedän, että kaikki voi muuttua hetkessä. 

Nyt olen ja olemme kuitenkin elämässämme tietyssä pisteessä, jossa olemme saavuttaneet jotain. Jotain sellaista, josta haaveilin vuosia. Jotain, johon uskoin silloinkin, kun elämä soi vain harmaita ja mustia sävyjään. Seitsemän pitkää vuotta se kesti. 

Palaan aika ajoin näihin Johanna Kurkelan Rakkauslaulun sanoihin.

” Kauan sitten minussa

Aavistus jo sinusta

Silloin tuntemattoman
Tunnen nyt ja tunnustan

Sä olit vaara liian suuri kiertää
Ja liian houkuttava ohittaa
En tiennyt kuinka kaikki voisikaan niin palaa, polttaa

Kaksi niin hehkuvaa ja kaunista saa kirkkaana loistaa
Kunpa auringon päivät päällämme ei päättyisi koskaan

Kauan sitten jotenkin
Tuntematta aavistin
Että illan harmaassa
Tulet vastaan pelotta”

Mitä olisi käynyt, jos et olisi silloin tullutkaan vastaan? Entä jos emme olisi uskaltaneet? Niin moni järkisyy saneli vastaan. En osaa kuvitella toisenlaista elämää nyt. En usko, että olisin tässä. En tällaisena. Elämälle näin kiitollisena. Sen kaikista vaiheista. Tuskasta ja surustakin. Luopumisesta. Silti aivan käsittämättömän paljon saaneena.

Seesteisyys. Se saattaa tyrehdyttää kirjoittamisen palon, mutta on olotilana tavoittelemisen arvoista. Tila, jossa elämän valo voittaa pimeyden. Jossa tuskaa ei tunne ja huoletkin ovat pienempiä kuin elämän  tarjoamat ilot ja onnenhetket. Riippumatta siitä mitä sen saavuttaminen on vaatinut. Tiedän - se ei kaikille meistä ole mahdollista tai tunteena sama. Itse en olisi voinut tyytyä vähempään ja silti sen eteen tekemät uhraukset ovat olleet sen väärti. 

Niin - sitä se elämä kai on. Tunnistaa ja tuntea mikä on itselle juuri se oikea polku tai päämäärä. Minulle se on ollut tämä. Nyt on vain hetkeksi pysähdyttävä nauttimaan kaikesta tästä ja sen jälkeen asetettava uudet unelmat ❤️ Elämä on kallisarvoinen ❤️

Elämän lait

Törmäsin joskus tällaiseen tekstiin ja koosteeseen elämän laeista ja tämä resonoi vahvasti. Ehkä Sinullakin?

• Mitä ikinä tuotat ympärillesi, tulee se aina takaisin.

Sinä päätät, haluatko sen olevan hyvää ja positiivista, vastikkeetonta ja pyyteetöntä vai tuotatko negatiivisuutta ja ongelmakeskeisyyttä, vastikkeellista ja itsekästä?

• Elämä ei tapahdu itsestään, Sinun on saatava se tapahtumaan.

Joskus huomaan itsekin jääväni kiinni ajatuksistani, joissa koen epäoikeudenmukaisuutta, tai huonommuutta. Joku muu onnistuu jossain tai saavuttaa jotain missä itsekin olisin halunnut onnistua. On hyvä pysähtyä ajattelemaan - teinkö riittävästi, jotta se olisi voinut tapahtua myös minulle? Mikä minua estää onnistumasta ellen minä itse?

• Ensin täytyy hyväksyä muutos, jotta voi muuttua

Parhaiten nämä opit olen huomannut tehdessäni virheitä tai epäonnistuessani. Jos en voi hyväksyä niiden tuomaa tai tarjoilemaa muutosta, en kykene muuttumaan ja pahimmillaan voin toistaa virheeni. Itsepetos on helpompaa, kuin itselleen rehellisenä oleminen.

• Kun muutamme itseämme, elämämme seuraa perässä ja muuttuu myös

Lähes aiemman toisinto, mutta ei kuitenkaan. Hyväksyntä mahdollistaa muutokselle tilaa mutta muutos itsessään vaatii toimintaa. Ja toistoa, rutiiniksi tekemistä. Parhaiten pääset onnistuneeseen lopputulokseen, kun aloitat itsestäsi - ja kas, elämäsi todellakin muuttuu perässä. Kokeile vaikka.

• Sinun on otettava vastuu siitä, mitä elämässäsi on

On liian helppoa syytellä aina muita kaikesta negatiivisesta omassa elämässäsi. Kuitenkin vain Sinä itse olet siitä vastuussa, mitkä asiat elämässäsi saavat tilaa. On liian helppoa jäädä kiinni menneisyyteen tai katkeruuteen, mutta ketä siitä hyötyy? Ei kukaan, vähiten sinä itse. Entä kuka kärsii eniten? Sinä itse. Keskity siis hyvään, sillä siihen mihin keskityt, lisääntyy. 

• Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat kaikki yhteydessä toisiinsa

Emme voi vaikuttaa eiliseen, mutta se vaikuttaa meihin - halusimme tai emme. Voimme kuitenkin valita sen, miten annamme sen vaikuttaa nykyisyyteemme tai tulevaisuuteemme.  Kaikesta voi selvitä elämään kiinni. Elämä ei välttämättä tule olemaan entisellään eikä samanlainen kuin aiemmin tai sellainen, kuin olisimme toivoneet. Mutta se ei tee siitä huonoa, Vain erilaista. Sinä päätät.

• Käyttäytymisemme tulisi sopia yhteen ajatustemme ja toimintamme kanssa

Näemme toisistamme vain jäävuoren huipun - käyttäytymisenä. Kaikki muu jää pinnan alle. Ja sen käyttäytymisen perusteella teemme arviomme toisistamme. Miten haluat, että Sinua arvioidaan? Muista, että käyttäytymisen voi aina valita. Valitse siis viisaasti.

Lepo ja mieli.

Ostin enkelikortit joitakin vuosia sitten. Lohdutukseksi. Toivoksi. Huvin vuoksi. Siitä lähtien minulla on ollut tapana ottaa kortit uuden vuoden vaihtuessa uudelle vuodelle - niin itselleni kuin läheisillenikin. 

Muistan vuosi sitten kuinka nostamani kortit hämmensivät minua. Miksi tarvitsisin lepoa? Miksi minun tulisi keskittyä itseeni, mieleeni ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja jaksamiseen. En minä tällaisia enkeleitä tai voimakortteja kaivannut - en todellakaan. Olinhan omasta mielestäni erinomaisessa tilanteessa. Sopivan kiireinen yrittäjä-äiti, jonka ansaittu ja moneen kertaan koronan takia siirretty Thaimaan loma siinsi jo kulman takana ja lomalta paluun jälkeen kevättä kohden täyttyvä kalenteri tuntui poistavan pitkään jatkunutta epävarmuutta ja loi turvallisuuden tunnetta.

Kunnes kaikki voi hetkessä olla toisin. Loma toi enemmän stressiä sairasteluineen ja lisääntyvine korona-rajoitteineen. Piti pelätä koko loman ajan a) sairastammeko koronaa b) sairastummeko siihen c) selviämmekö seuraavasta testistä d) pääsemmekö ensin sinne e) lopulta sieltä kotiin. Se loma ei palauttanut. En tuntenut levänneeni kotiin tultuani vaikka kuvia kun katsoo jälkkikäteen, sitä ei huomaa mistään. 

Eikä mennyt sen jälkeen kauan, kun kohtalo puuttui peliin ja lensin hevosen selästä maneesin seinään. Nyt tiedän miltä kolarissa olleelta tuntuu. En ole koskaan ennen kärsinyt niin kovista kivuista kuin tänä talvena ja keväänä. En ole vieläkään täysin parantunut vaan sisäinen ruhje jäi pakaraan ilmeisesti pysyvästi.

Ja siihen samaan syssyyn korona. Kahden kuukauden karmea yskä ja väsymys. Samanaikaisesti vuosien suorittaminen ja moni muu henkilökohtaiseen elämään osunut vaikea asia vei minut uupumuksen porteille. 

Vahvat eivät sorru. Minä(kin) jouduin myöntämään itselleni tappion ja turvautumaan terapiaan. Se oli vaikeinta myöntää itselleni. Olin pohjalla. Yksin en nousisi. Kivut ja liikkumattomuus veivät viimeisetkin endorfiinin ja serotoniinin rippeet aivoistani ja näin jälkeenpäin en muista viime keväästä juuri mitään muuta kuin sen kaamean olon kun kaikki oli vain turtaa, harmaata tai todella mustaa. Parisuhde natisi, lapsien kanssa oli raastavaa. En halunnut tavata ketään. Olla vain ja vajota yksinäisyyden kuplaan. Masentua lisää.

Töiden rippeistä yritin huolehtia vaikka tietenkään ne eivät yltäneet sille tasolle, jolle olisin voinut terveenä ja hyväkuntoisena päästä. Mutta onneksi en surrut taloudellista tilaa tai rahaa. Tiesin, että selviän siitä jotenkin.

Pikku hiljaa terapian ja itsetutkiskelun ja muiden keskustelujen myötä aloin nähdä aavistuksen värejä. Muistan edelleen sen hetken, kun tunsin ensi kertaa iloa tai läikähdyksen jotain muutakin kuin harmaan angsteja. Toukokuinen Kyproksen matka paransi pihiseviä keuhkojani ja aloin tervehtyä ja pääsin liikkumaan. Sillä on valtavan suuri merkitys henkiselle tasapainolle ja mielen voinnille. Sen ainakin tänä vuonna opin. Ja paljon paljon muuta.

Sanotaan, että jokainen tarvitsee vähintään yhden ihmisen rinnalleen joka uskoo sinuun silloinkin, kun itse et usko. Ammatillinen itsevarmuuteni oli murentunut palasiksi alkuvuoden epäonnistumisten ja saamattomuuden aikana, enkä unohda koskaan niitä kollegoita, jotka silloin astuivat esiin ja auttoivat näkemään itsessäni jotain sellaista mitä en itse osannut enää nähdä. Valo alkoi tulla taas esiin. Enkä voi olla kiittämättä puolisoani siitä, että vaikka vuosi ei ole ollut meille helppo, olen saanut kaataa omaa tuskaani sinunkin kannettavaksesi ja olet voinut toimia minulle sekä peilinä että olkapäänä sitä tarvitessani.

Niin. Näin jälkeenpäin vuotta taakse päin peilatessani, voin sanoa, että ne kortit olivat oikeassa. Minun piti käydä todellakin pohjalla oppiakseni monta todella tärkeää läksyä. Levosta ja mielen hoitamisesta on tullut konkreettisella tavalla tärkeää. Olen empaattisempi ja hyväksyvämpi niin itseäni kuin muitakin kohtaa monellakin tapaa. Toisaalta olen tullut todella tietoiseksi ihmisistä, tilanteista ja asioista, jotka ovat toksisia minulle. Olen tehnyt elämäni suuntaa mullistavia päätöksiä ennen kaikkea omasta itsestäni käsin. En halua enää vain miellyttää kaikkia tai olla huomioonottava toisia kohtaan jos huomaan, että olen aina vain se antaja, en koskaan saaja. Luopuminen on toisinaan kivuliasta mutta olen itselleni rakkaampi kuin koskaan ennen. Olen tullut tänä vuonna enemmän minuksi kuin tajusinkaan.

Loppuvuosi on sen sijaan ollut kuin huumaavaa menestyskulkuetta. Asiat kotona ja perheen jäsenten kesken ovat alkaneet löytää paikkaansa ja tunnen, että olen vihdoin saamassa myös viimeisimmänkin tyttäreni takaisin teinihelvetistä. Vanhemmat tyttäret puolestaan ovat myös monellakin tapaa kypsyneet ja itsenäistyneet. Heistä alkaa nähdä millaisia heistä tulee ja voin olla ylpeä heistä kaikista. 8 vuotta tässä onkin mennyt myrskyn silmässä….

Myös työelämässä olen saavuttanut sellaisia asioita ja päämääriä, joihin en edes tiennyt kykeneväni. Olen löytänyt paikkani enkä enää kyseenalaista itseäni muiden huippujen joukossa. Tiedän missä olen hyvä ja mitä kykenen antamaan myös muille. Siitä tunteesta ja sen varmuudesta olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen vuosien epävarmuuden kanssa kipuiltuani. Huijarisyndrooma ei enää vaivaa. Olen löytänyt myös uusia mielenkiinnon kohteita, joita kohden olen menossa ja haluan ammentaa enemmän ja enemmän. On huikeaa päästä tekemään joka viikko asiakkaiden kanssa eräänlaisia ihmeitä ja nähdä oma kättensä jälki. Merkityksellisyyden kokemus lienee kai se oikea sana tätä tunnetta kuvaamaan. 

Joten ehkä juuri siksi tässä kohtaa tämä Haloo Helsingin joulubiisi puhuttelee.

”Valkoinen maa, lunta sataa. 
Tässä mä seison takki auki vaan. 
Tämä vuosi, joitain suosi enemmän.
Valkoinen maa, antaa sataa
Tahtoisin päästä sua halaamaan
Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan
Joka päivä yritän sen ymmärtää
Ja se rikkaus joka kuuluu elämään
Sitä silmillä pysty mä en näkemään
Kuinka tää kaikki joskus häviää..." 

En olisi ikinä arvannut miten rankka mutta toisaalta äärettömän huikea vuosi tästä vuodesta 2022 tulisikaan. Lepo & mieli. Niitä todella tarvitsin matkaevääksi. Jännä nähdä mitä vuosi 2023 tuokaan tullessaan. Alustavasti ensi vuoden kortit näyttäisivät siltä, että suht samalla teemalla jatketaan. Uni & keho nousivat jo esiin...

Ihanaa ja palauttavaa loppuvuotta rakkaat ❤️

Becoming me...

Olen pitkään jo pohtinut sitä, että mikä minua tietyissä ihmisissä on alkanut tökkiä. Miksi etäännyn tai etäännytän itseäni tietyistä ihmisistä - jopa sellaisista, joita olen joskus ystäviksenikin kutsunut? Oen syyllistänyt itseäni kapea-alaisuudesta tai jopa kysynyt itseltäni kysymyksiä, että olenko kateellinen tai katkera ihminen tai voisiko vika yksinkertaisesti vain olla minussa? 

Käytin viime viikon oppiakseni psykologi Carl Jungin teorioista lisää. Siihen liittyen minullekin tehtiin Jungin teorioihin pohjautuva käyttäytymisprofiili. Mielenkiintoinen sukellus minuuteen ja sen saloihin. Se oli merkillinen havahtuminen kerta kaikkiaan. Tajusin jotain hyvin olennaista. En ole enää sama ihminen kuin olin ennen (minulle on siis tehty ko.profiili vuosia sitten). Olen todellakin muuttunut. Aivan erilaiset käyttäytymistyylit, energiat ja preferenssit, joiksi Jung niitä kutsui, ovat nousseet esiin. Empatiakyky, arvot, niiden mukainen käyttäytyminen, toisten huomioon ottaminen ovat selkeästi vallanneet tilaa monelta muulta jopa pinnalliseksi kutsutulta, menestystä, huomiota ja podium-paikkaa janoavilta voimilta. Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, tasavertaisuus, eettisyys , aito välittäminen ovat nousseet asteikolla ns. kovien arvojen ohi. Punainen on väistynyt vihreän tieltä. Olen inhimillistynyt. Voisiko sitä kokemukseksi ja oppimiseksikin kutsua? Elämä on osunut.

Siksi pysähdyin tähän alkuperäiseen ajatukseen uudelleen. Ei, en ole katkera tai kateellinen tietyille ihmisille. Olen vain allergisoitunut. En vain kestä enää arvojeni vastaista toimintaa, pyrkyryyttä, teennäisyyttä tai asettumista toisten yläpuolelle. Että käytetään toista - vain silloin, kun siitä on itselle hyötyä tai se pönkittää tai tukee omaa itsetunoa.

Intuitiivisena ihmisenä aistin välittömästi mitä toisen kulissin takana on. On turha yrittää kätkeä niitä ajatuksia tai tunteita. Näen läpi. Olen tullut tulokseen, että minun on vain pakko etäännyttää itseni sellaisista ihmisistä joiden energiat, käyttäytymistyylit tai prefenrenssit eivät sovi omien kanssa yksiin. Sellaiset ihmiset eivät tuo energiaa, ainoastaan vievät. He saavat toki jatkaa matkaansa valitsemallaan tiellä. En tuomitse, mutta se ei ole vain minua varten. Miksi pitäisin heitä matkassani? Velvollisuudesta? En ole kenellekään heistä velkaa mitään, usein jopa päinvastoin. Mitä oikeastaan olen saanut vastineeksi? 

Ei se silti helppoa ole. Tunnen valtavaa suruakin. Mutta en vain jaksa enää mitää epäaitoa tai teeskentelyä. Jos en kelpaa tällaisena tai tällaisilla ajatuksilla ja tuntemuksilla, niin sitten matka jatkukoon ilman. Elämä on luopumista. Muutenkin ja monilta osin. Tähän ikään mennessä pitää osata myös päästää irti toksisista ihmissuhteista. 

Tunnistatko itsesi aina antavana osapuolena? Olkapäänä muille? Saatko lohtua ja tukea silloin, kun itse olet sitä vailla? Vai oletko Sinä aina se, joka antaa? Tai koet pettymyksiä tai petetyksi tulemista muiden toimista? Ehkä on tullut silloin aika päästää irti niistä asioista ja ihmisistä, jotka vain vievät voimia eivätkä koskaan tee sitä vastineeksi elleivät itse hyödy siitä. Muista - se on heidän menetyksensä, ei sinun. Halusin kirjoittaa tämän tekstin ennen kaikkea itselleni. Voimaantuakseni. Kyetäkseni päästämään irti. Mutta myös Sinulle samaiseksi ohjeeksi, joka kamppailet näiden asioiden kanssa. Ehkä jonain päivänä olen kerännyt riittävästi rohkeutta sanoakseni nämä sanat myös suoraan näille ihmisille. Tai ehkä jo olenkin. Koska elämä on nyt. Tarvitsen kaikki voimani, jotta minulla on varattuna ne heille, jotka välittävät. Aidosti.

Katkeran naisen tilitystä?

Onko teillä sellaista kappaletta, joka heittää teidät joka kerta sen soidessa teidät ajassa tai tilassa jonnekin toiseen hetkeen? Kipeäänkin? Sellainen biisi, joka saa silmänurkat kostumaan? Minulla on niitä useitakin, mutta halusin jakaa tämän tarinan kanssanne. Miksikö? En tiedä. Ehkä siksi, että olkoon se oppina jollekin, joka osaisi valita viisaammin vastaavassa hetkessä. Tai siksi, että saan purettua oman sydämeni taakkaa ja katkeroitunutta kerrostumaa edes hieman. 

"Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan,
Jotta lähempänä mua ois hän
Pediltäni taivas näkyy, ryhdyin oottamaan,
Että näen tähden lentävän
Sanovat jos jossain huomaa tähdenlennon niin Toivoa voit'silloin mitä vaan

Yöllä ylös taivaalle mä pyynnön kuiskasin
Kävisipä pian tuulemaan
Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan

Tyyni oli eilen yö
Mut kohta kuitenkin
Tuuli henkäisi ja tuntee sain
Joku liikkui lähelläni
Koski poskeain
Tutun käden tunsin ihollain

Enkä enää epäillyt
Vaan tiesin, että voin
Niin kuin pieni lapsi nukahtaa
Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on
Ja jalkojemme alla sama maa

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan”

- Jenni Vartiainen

Tämän kappaleen soidessa palaan yli kymmenen vuoden takaiseen aikaan. Se vie minut ikävään. Kehossa asti tuntuvaan kipuun. Viime viikolla tämä kappale jälleen soi. Päätin käsitellä sitä tunnetta.

Pysähdyin sen ikävään ja haikeuteen, ehkä jopa aavistuksen katkeruuteen. Mitä olisinkaan tehnyt toisin silloin aikanaan, kun tämä kappale soi mielessäni. Olin poissa kotoa, koska pakenin. Tein vääriä valintoja. Samalla kärsin. Kamalasta ikävästä. Lapseni olivat vain 3 ja 7. Mutta halusin pois. En lasteni tähden vaan siksi etten saanut happea. En koskaan tuntenut tulevani hyväksytyksi sellaisena kuin olin. Mutta äitinä olisin halunnut olla enemmän läsnä. Sitä elämä ei minulle suonut. Se pakotti minut valitsemaan toisin. Kadun joitakin niitä valintoja mitä silloin tein. Miksi en ollut viisaampi, kokeneempi, vahvempi? Miksi en puolustanut itseäni? Miksi en kuunnellut omaa sisintäni enemmän?

On helppoa tuomita. Ihminen käytöksestään. Valinnoistaan. Tekemisestään. Loppujen lopuksi emme tiedä vähääkään minkä asioiden ja valintojen kanssa kyseinen ihminen painiskelee. Mutta tänä päivänä en olisi pitänyt siitä naisesta, joka silloin olin. Nyt niillä jokaisella valinnalla on hintansa. Minulla on oma tuskani näistä muistoista kannettavana. En koskaan saa sitä menetettyä aikaa enää takaisin.

Mutta kuiskaan sen teille nyt.Tuuli tuule sinne missä muruseni ovat. Tiedättehän -

• Olisin halunnut olla silloin enemmän läsnä. Kotona. Arjessa. Kun pienet hiusuntuvanne tuoksuivat sadevedeltä ja auringolta.

• Kun pienet sormenne tarttuivat omiini. Pyytäen rapsauttamaan selkää. Pyytäen tulemaan peittelemään.

• Tai kun halusitte, että luen sadun. Valitaan yhdessä kirja. Tai valvon vierellänne. Kunnes valot sammutetaan. Antaen kyynelten valua pimeässä.

Miksi minulla oli silloin liian kiire? Kaikkeen muuhun. Itseeni, elämääni, itsekeskeisyyteeni.

Anteeksi, en vain tajunnut asioiden tärkeysjärjestystä silloin. Olin liian keskenkasvuinen, liian itsekäs, liian vaillinainen kaikessa itsekin. Olisin paljon parempi nyt. Kun on liian myöhäistä. Antakaa anteeksi. Äitikin on vain ihminen.

Minkä elämänviisauden olisit halunnut nuorena kuulla? Oppeja matkan varrelta...

Jos Sinulta kysyttäisiin nyt tässä iässä, mikä on paras elämänoppi, jonka olet oppinut, mitä vastaisit? Ja jos pitäisi valita vain yksi? Aika vaikeaa se on, mutta onhan niitä jokaiselle meistä kertynyt, vai mitä?

Sanoisin nuorelle itselleni ja miksen kysyttäessäkin ainakin näin: " Luota intuitioosi enemmän. Jos jokin asia tai ihminen ei tunnu oikealta, älä yritä selitellä sitä järjellä paremmaksi. Ja jos jokin asia tai ihminen vetää puoleesi, mene ja katso se kortti." Sillä mitä enemmän vuosirenkaita ja kokemusta on tullut, sitä useammin oma "perstuntuma" on ollut oikeassa. Siihen ei vaan aina nuorempana uskaltanut luottaa.

Ehkä toinen asia, joka minun tekisi mieleni sanoa, on se, että vaikka asiat tai tilanteet nyt juuri tuntuisivat ylitsepääsemättömiltä tai vaikeilta, ahdistaviltakin, aika usein aika auttaa meitä ratkaisemaan ne eteemme tulevat ongelmat. On vain maltettava antaa sekä omalle kypsymiselle, että tunteen ja päätöksen vahvistumiselle tilaa ja aikaa. Hätiköiden usein hyppää ensimmäiseen oljenkorteen kiinni ja jotkin asiat ja ajatukset & tunteet, vaativat enemmän kypsyttelyä. Nuoremmalle minälle kärsivällisyys ei vain ollut vaihtoehto. Ehkä sitä olisi monista sotkuista selvinnyt paremmin, jos olisi malttanut hieman enemmän.

Ja kun kerran vauhtiin pääsin, niin enhän minä tähän malta lopettaa. Ystäviä tarvitsee aina. Pidä huoli niistä aidoista, koska "You cannot make real friendships with fake people". Opettele erottamaan kuka on oikeasti ystäväsi. Se, jonka puoleen voit kääntyä missä tilanteessa vain. Jonka seurassa olla aito oma itsesi, eikä sinun tarvitse esittää mitään tai pitää yllä oman elämäsi kulissia. Joku jonka kanssa suhde on tasa-arvoinen & tasapainossa. Vastavuoroisesti - molempia kannatellen ja raviten. Sellainen on näet harvassa. Vaali sitä. 

Neljäntenä haluaisin sanoa, että älä keskity siihen mitä muut sinusta tai matkastasi ajattelevat. Et ole riippuvainen muiden mielipiteistä tai ymmärryksestä. Riittää, että sinä itse tiedät mihin olet menossa ja miksi ja sinun lähijoukkosi ovat rinnallasi. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä selkeämmin näkee sen, että sitä on tehnyt elämässään valintoja ja suuntaviivoja hakeakseen hyväksyntää, jostain mistä oikeasti ei sitä tarvitse. Ei tarvitse olla kaikkien pitämä tai hyväksymä, riittää, että itse kykenet katsomaan itseäsi peilistä ja sanomaan, että onpa siellä hyvä tyyppi. Jokaisella meistä on oma polkumme ja etenemme sillä omaan tahtiin. Sinä riität.

Viidentenä oppina jakaisin sen, että uskalla. Uskalla heittäytyä, uskalla rakastaa, uskalla kokeilla, uskalla olla oma itsesi. Uskalla luottaa siihen, että se oma tiesi löytyy ja vaikka välillä astuisit harhaan, usko siihen, että jokainen polun kuoppa ja mutka tai väärinkin valittu tienhaara vie sinua eteenpäin ja muovaa sinua Sinuksi - juuri sellaiseksi joksi sinun pitääkin tulla. Uskalla myöntää virheesi, uskalla pyytää anteeksi. Uskalla olla hyvä toisille vaikka aina he eivät sitä ansaitsisikaan. Väitän, että hyvyys ei mene koskaan hukkaan. Jos ei muuta, niin sinulle itsellesi tulee parempi olo. Älä anna kuitenkaan muiden käyttää sinua hyväksi. Hyvänä oleminen ja hyväuskoisuus ovat kaksi eri asiaa.

Muistetaan aina, että jokaisesta meistä näkyy päälle päin vain se jäävuoren huippu. Meidän jokaisen ainutlaatuinen minuus, toisilla jopa hyvinkin herkkä sisin, on piilossa siellä pinnan alla. Ei tallota toisiamme. Älä siis tuomitse kirjaa pelkkien kansien perusteella. Osa meistä on enemmän kesken kuin toiset. Kaikkia sivuja ei ole vielä kirjoitettu. 

Oi, viisauksia ja oppeja on siis kertynyt aika lailla. Vaikka olisinkin nämä kuullut nuorempana, olisinko kuitenkaan ottanut ne vastaan? Tuskin. Harva meistä on niin kypsä, että kykenee siihen. Tarvitsemme ne omakohtaiset kokemuksemme, itkumme ja pettymyksemme, joista ammentaa oppimme. Ja niitähän piisaa - siltä elämäksikin kutsutulta oppimatkalta. Mistä opista Sinä olet erityisen kiitollinen?

Olisipa joku kertonut...oppeja ja oivalluksia elämän varrelta

Mitä te eniten aikuisuudessa odotitte? Millaiseen elämään valmistauduitte? Onko elämänne ollut sellaista kuin kuvittelitte?

Uskon, että jokainen meistä vastaa ei. Mitä seuraa siitä, että odotukset eivät täyty? Pettymys. Jos aina tulee lunta tupaan ja isku seuraa toistaan, pettymys kerrallaan. Eikö olekin aika ilmeistä, että moni meistä on siitä syystä aika katkera elämälle? 

Olen määrätietoisesti pyrkinyt katkeruuden tunteista eroon ja yrittänyt pyrkiä aina löytämään niitä kiitollisuuden kohteita, mutta aika ajoin suon itselleni myös ne negatiiviset ajatukset. Miksi? Koska jatkuva pyrkimys kohden positiivisuutta ja negatiivisten asioiden tai tunteiden laittaminen taka-alalle silloin, kun ajatukset täyttyvät huolista. murheista, suruista...on ihmismielelle vielä kuormittavampaa. Se aiheuttaa syyllisyyttä yksilössä, jos ei kerta kaikkiaan kaiken mustan keskellä kykenekään kääntämään ajatuksiaan positiiviseksi. Vaikka meitä yksilöinä helpottaisi, että ohjaisimme ajatuksiamme pois näistä haitallisista ajatusmalleista tai vääristymistä, niin hetkellinen inhimillisyys itseämme kohtaan ei ole väärin.

Sanon nyt suoraan. Ei ole siis mikään pakko olla aina yltiöpositiivinen, kun on rankkaa. Aina ei tarvitse hakea mitään positiivista tai kiitollisuuden kohdetta juuri sillä hetkellä, kun kaikki vyöryy yli. On ihan ok olla vihainen, katkera, surullinen - niin elämälle kuin vaikka sille ystävälle, jolla tuntuu kaikki elämässään menevän hyvin ja maaliin. Kateus toisen hyvää onnea tai onnellista elämäntilannetta kohtaanhan kertoo vain siitä, että juuri sinne sinäkin pyrit. Juuri sellaisia elementtejä Sinä elämääsi kaipaisit. Nyt on vain erilainen hetki käsilläsi. Sen kanssa on kestettävä, mutta salli itsellesi kaikki tunteet.

Silti muista aina säilyttää se pienen pienikin toivon kipinä. Vajoat vain siten kuoppaan, että näet valon pinnalla. Koska mikään vaihe tai synkkä jakso elämässä ei kestä loputtomiin, vaikka juuri nyt toivottamalta tuntuisikin. Älä siis päästä otetta. Ota vastaan apua, hae apua. Tee jotain sellaista mikä antaa edes hieman voimia. Palauttaa. Jokaiselle löytyy jokin keino. Varmasti. Vaikka yksikään ei poistaisi suoraan sitä painolastia mitä harteillasi kannat, kestät niiden avulla siihen saakka, kunnes yhtäkkiä huomaat, että paine alkaa hellittää ja pystyt jälleen hengittämään vapaammin. Pimeyden jälkeen tulee aina valo. Ajatuksesi ohjaavat tunteita ja päin vastoin. Voit myös harjoittaa mieltäsi siihen soveltuvin keinoin. 

Kieltämättä itselläni tämän vuoden iloiset hetket ovat olleet ohi kiitäviä ja ne raskaimmat vallanneet tilaa liiaksi. Näköalattomus, epävarmuus minkään muuttumisesta ja monesta suunnasta kohdistuva kohtuutonkin kuormitus tuntuu imevän kaiken energian ja elämänhalun, ennen kaikkea elämänilon. Se on surullista huomata, kuinka ilottomaksi, negatiiviseksi ja kyyniseksi sitä ihminen voi tullakaan. Itselleni paras lääke on ollut tällä hetkellä se, että olen armollinen. En teeskentele mitään muuta kuin mitä tunnen ja koen. En hae väkisin positiivisia asioita mihin kiinnittyä. Annan itselleni luvan olla negatiivinenkin. Saan olla elämälle vihainen. Saan olla sille katkerakin. Viimeisen 7 vuoden aikaan on mahtunut valtavasti hekumallisen onnellisia hetkiä, mutta valtavasti niitä hurjan suuria muutoksia ja tapahtumia, jotka ovat vieneet enemmän kuin antaneet. Kuka tahansa tilallani olisi joutunut samaan tilanteeseen. Yksikin niistä kuormituksista olisi voinut viedä jonkun voimat, minun kohdalleni niitä on osunut useita. On inhimillistä olla tässä kohtaa juuri tässä tilanteessa. Tätä kutsutaan myös armollisuudeksi. 

Toisaalta yritän nähdä tämän ajanjakson elämässäni myös tulevien vuosien voimavaraksi. Väitän, että vain näiden synkempien vaiheiden ja kokemusten kautta kykenen laajempaan ja syvempään näkemykseen. Ymmärrän ihmismielestä enemmän, itsestäni enemmän ja ilman näitä kokemuksia olisin jäänyt raakileeksi. Pinnallisemmaksi, itsekeskeisemmäksi, kapea-alaisemmaksi - kyllä, monella tapaa köyhemmäksi ja  tyhmemmäksi. Koska mielestäni yksi älykkyyden muodoista on laaja-alaisuus, empatiakyvykkyys ja nöyryys. 

Elämä siis opettaa. Monella eri tavalla, mutta ei lainkaan niillä tavoin, kuin etukäteen suunnittelemme tai luulemme. Ehkä meille toisille on varattu vain kuoppaisempi tie. Vai silottuuko loppumatka? Onko jokaiselle varattu omat kuoppamme ja ne vain tulevat eri aikaan?  Näitä minä pohdin täällä tänään. Elämän syntyjä syviä.

Voikaa hyvin. Ollaan armollisia ja kilttejä niin itsellemme kuin muitakin kohtaan. Koskaan et voi tietää mitä kaikkea tuo vastaantulijasi käykään elämässään läpi.

Yhtenä hetkenä, päivänä eräänä

 

Kuin varkain havahduin, maailman sineen pysähdyin. Hengästyneenä ihailin, kuin maalaukseen astelin. Miten hämmästyttävää voikaan olla kauneus sen, nyt sitä hiljaa katselen.

Miten pienissä hetkissä voikaan olla taikaa, parasta on, että minulla on sille aikaa. Pystyn tarttumaan tunteeseen, elämän ihmeeseen.

Yhtenä hetkenä, päivänä eräänä ymmärrän sen, olen jälleen se sama ihminen.

Miten muodostuivatkaan nuo terävät huiput kiviset, pistävinä taivasta vasten seisten. Eikö maailman tuulet ja sateet hio kulmia sen, kuten aallot kallioiden. 

Kontrastina kuten elämässäkin, on siloisuus ja särmätkin. Silitän kiven pehmeää lämpöä ja tunnen sen voiman alla kämmenien, on se vaatinut myrskyjä vuosien.

Ja jälleen yhtenä hetkenä, päivänä eräänä tajuan sen, kaikki me tarvitsemme myrskyjen tuoman pehmeyden. 

Katso kuinka kaunis onkaan tää maailma, kun seisot sen reunalla. Miten kauas uskallat kurkottaa, alkaako jo pelottaa? 

Jos olisi siivet, antaisin ilmavirtojen viedä, elämästä ei koskaan tiedä. Kun antaa sille mahdollisuuden, tuo se eteen aina uuden tilaisuuden.

Meren ja jyrkänteen iätön kauneus ja ikuisuus, huokuu voimana kuin loputon nuoruus.

Yhtenä hetkenä, päivänä eräänä, hän on peloton, elämän lahjalle ehdoton. Täällä mikään ei tule päätökseen, nämä ikikivet ovat täällä jäädäkseen.

On ollut aikaa pysähtyä ja miettiä. Mitä elämältä vielä tahtoisin? Minne antaa sen viedä haluaisin? 

Rakkaiden kanssa seikkailla maailman laidoilla, tunteilla aidoilla, elämäntaidoilla. Ammentaa uutta, ei väliin jättää tilaisuutta, nähdä ja kokea, isosti tuntea.

Jos jotain haluaisin vielä saavuttaa, ihmisiä samoin ajattelevia tavoittaa. Kuin jäljet hiekan sen, näkisin sen matkan yhteisen.

Yhtenä hetkenä, päivänä eräänä, on toiveeni tää, jonkun pienen jäljen tahtoisin jälkeeni jättää, ennen kuin tieni täällä päättää.

Tietäisin koskettaneeni, jotain saavuttaneeni. Kuin maailman loputon kauneus, jälleen tavoitan tunteen sen.

Yhtenä hetkenä, päivänä eräänä.

Palautumisen aika

Välitilinpäätös. Puoli vuotta tätä vuotta takana ja toinen puolisko juuri alkamassa. Mikä on saldo?

Taloudellisesti katastrofaalinen alkuvuosi omikronin siirtäessä kalenterivaraukset syksyyn. Tapaturma ja korona, joista jälkimmäisestä toipuminen tuntui kestävän ikuisuuden. Viime syksyn kuormituksen ja viime vuoden tapahtumien aikaansaama romahdus. Totaalinen polville putoaminen, terapiaan meno ja omaan itseensä tutustumisen syvempi matka alkaa. 

Tunteiden vähittäinen herääminen, turtumuksen väistyminen ja uusi alku. Kaupallisesti ja työllisesti intensiivinen, huikaisevan onnistunut ja onnistumisten täyteinen toinen kvartaali. Lisääntynyt ja vahvistunut ammatillinen itsetunto ja oma itsetuntemus, joka on saanut oman tasapainon ja seesteisyyden olon löytymään stressitasojen noususta huolimatta.

Yksityiselämän haasteita, suruja ja murheitakin, mutta myös iloja ja iloisia tapahtumia, matkoja ja kohtaamisia. Kaiken kaikkiaan jälleen ihan oman näköinen puolivuotinen. Yhtä vuoristorataa ja myllertäviä tunteita. Elämän kaikkia värejä, joita ilokseni jälleen näen. 

Mitä sitten olen oppinut tästä jaksosta? Ennen kaikkea sen, että en olekaan super-ihminen. Superihmisilläkin tulee raja jossain kohtaa vastaan. Kukaan meistä ei ole kone, joka ei kaipaisi huoltoa ja ylikuormituksesta palautumista. Että terve itsekeskeisyys, oman itsensä kuunteleminen on meidän kaltaisille ihmisille vaikeaa, mutta myös pakollista. Jos et tajua itse pysähtyä välillä, koneisto pysähtyy ja pysäyttää sinut. 

Olen monta kertaa tämän kiihtyvän vauhdin täyttämän kevään aikana pysähtynyt huomauttamaan suorittaja-minälleni "huolehdi itsestäsi". Valitse viisaammin. Lepää, liiku, huolehdi terveellisistä elämäntavoista. Älä murehdi asioita, joihin et voi vaikuttaa. Ennen kaikkea olen hokenut itselleni "Sinä riität". Keskity kuulemaan ja vastaanottamaan ne vuolaat kehut ja mielettömän ihanan palautteen, älä keskity liikaa siihen mitä olisit voinut tehdä paremmin tai enemmän. Kiitä itseäsi. Katso itseäsi ylpeästi, ei ylpeillen. Tässä minä olen ja olen selvinnyt. Niin monesta. Ja katso millainen ihminen sinusta on tullut. 

Nyt on palautumisen aika. Ensimmäisen kerran neljän vuoden yrittäjyyteni aikana, päätin antaa itselleni kunnon palautumisajan. Kuuden viikon loman. Vaikken tienaa mitään yhtenekään niistä päivistä, en laske näiden viikkojen hintaa euroissa vaan arvossa. Ja se kääntyy minulle korvaamattoman arvokkaaksi. Ajaksi itselleni, puolisolleni, perheelleni, ystävilleni. Joskus on pakko valita ja nyt valitsen huollon, palautumisen, kovalevyn resetoinnin. Keskittyen niihin asioihin, elämäniloihin ja tekoihin, jotka lataavat, eivät kuormita tai pura akkuja. Katsotaan mihin tämä nainen sitten elokuussa kykeneekään.

Terve itsekeskeisyys. Joskus se on vaan pakko. En halua enää kokea sitä mitä koin. Nyt tämä muija lähtee "huoltoon". Ihanaa kesää mussukat. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Lentokoneessakin happinaamari laitetaan ensin omille kasvoille. Ihan syystä.

Love ya <3 

Jokainen meistä on polku jonnekin

Tämä laulu nousi jostain tänään mieleeni. Sanat osuvat. Apulannan lyyrikot ovat osanneet sanoittaa niin osuvasti juuri sen inhimillisen ytimen, johon kilpistyy niin moni olennainen elämänviisaus. On pitänyt vaan elää tämän verran, kokea tämän tien, että osaa ymmärtää tämän biisin todellisen ytimen. Hattu päästä Toni ja Sipe. 

"Meistä jokainen

On polku jonnekin
Mutta viisaus on siinä että ymmärtää
Ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois
Ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi
Itseesi matkustaa

Kaikki loputon kauneus
Kaikki järjettömyys
Kaikki ruoskivat toiveet
Kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta
Valot pimeyksien reunoilla

Muista että ne
Kaikki suurimmat kauhut
On sun toiveittes peilikuvat käännä ne
Ja kädestäs löydät niihin avaimet
Ja että on helpompi antaa muille anteeksi
Kuin jäädä kaunaan kiinni

Kun tarpeeksi elää ja aikaa kuluu, osaa katsoa taakseen laajemmin. Näkee holistisemmin. Mitä onkaan taipaleellaan kokenut. Moni palanen loksahtaa paikalleen. Näinkö se menikin, näinkö olikin tarkoitus. Oma matkani tänä vuonna on ollut matka parempaan itsetuntemukseen. Olen se polku jonnekin. Nyt sen näin, kirkkaammin. Ihmistä pitkin en voi itseen matkustaa. Sinne on löydettävä oma tie. Ja ne kaikki matkaan mahtuvat palaset ovat todellakin osa arvoitusta. Se tekee elämästä joka päivä mielekkään. 

Vaikka valoa et juuri nyt näkisi pimeuksien reunoilla, lupaan Sinulle - siellä se on. Lähempänä kun arvaatkaan. Se tekee elämästä ihmeen ja ihmeellisen. Kaikki ne suurimmat kauhut ovat ne toiveittesi peilikuva. Älä pelkää näyttää haavoittuvuuttasi. Meillä kaikilla on omat pelkomme, omat kipupisteemme, omat lukkomme. Se ei tee silti meistä huonompia kuin jostain toisesta. 

Olet polku jonnekin. Mene katsomaan kaikki se loputon kauneus. Löydä valo pimeyksien reunoilla. Anna anteeksi. Älä jää kaunoihin kiinni. Elämä on liian lyhyt siihen.

Varjoista valoon

Pikku hiljaa se tapahtuu. Yhtä vaivihkaa kuin sinne lipuminenkin. Tunnustellen ja tunnistaen. Tuntisinko edes jotain muuta kuin turtuneisuutta?

Ja se tunne, kun jokin hyvä taas läikkyy sisimmässä. Vaikka vain pienen hetken. Siihen jään. Toipilas. Niin muistutteli terapeuttinikin. Muista, että et ole vielä täysin kunnossa ja tiedän sen. Se vielä olen. Huomaan kuormittuvani ihan tavallisistakin asioista, ihan eri tavalla kuin aiemmin. Silti iloitsen, kun huomaan jaksavani. Huomaan nauravani jälleen. En ole vain kärttyinen tai väsynyt tai lopen uupunut. 

Olen päässyt varjoista jälleen valoon. Maistan, haistan, tunnen ja aistin. Pystyn pysähtymään ja kokemaan elämän tuomat ilot. Kokemaan kevään tulon. Pysähtymään hetkeen. Kykenen jo varovaisesti unelmoimaan, katsomaan tulevaan, tarttumaan toimiin, jotka ovat jääneet. Pitämään itsestäni. Osoittamaan itseäni kohtaan lempeyttä, lämpöä kuin huolenpitoakin. Ajattelemaan itsestäni myös positiivisia asioita. Tuntemaan jälleen halua. 

Kaikki ne katoavat, kun joutuu hukkaan itseltään ja uupuu elämässään. En aio kadottaa enää. Päätän, että pakotan itseni välillä pysähtymään ja palautumaan. Keskityn asioihin, jotka tuovat iloa. Teen niitä päätöksiä, jotka nostavat arkeani ja oloani. Joskus on hyvä olla itsekäs, ei silti tarvitse olla itsekeskeinen. Oy Minä Ab:ni tarvitsee huoltoa ja lepoa toisinaan. Sen koneistokaan ei ole kaiken kestävä eikä ikuinen. Ylikuumentuessaan sekin rikkoutuu. Nyt se on buutattu ja asetukset resetoitu.

Olo on kuin uuden elämän alussa. Kun on käynyt läpi jotain sellaista, että sielussakin tuntuu uudelta. Paremmalta itsetuntemukselta. Vahvistumiselta. Minulta, itseltäni. Olen jopa hieman ylpeä siitä. Tästäkin olen selvinnyt. Olen jälleen piirun verran inhimillisempi, empaattisempi ja kykenen tuntemaan myötätuntoa sellaisia asioita kohtaan, joista aiemmin en ollut näin tietoinen. Kasvun makua, kuiskii sisimpäni. Ihan kuin puhkeaisin itsekin kukkaan. Elämännälkäni väkevöityy samaa vauhtia kuin uuteen vehreyteen puhkeava keväinen luonto. Samaistun siihen tunteeseen. Näenkin unia, joissa synnytän uutta elämää tai odotan. Alitajuntani työstää asioita, joista en ollut tietoinen. Annan vain mennä. Ja kaiken tulla, vyöryä yli. Koska tiedän, että kestän. 

Iloon ja valoon. Sinne kuulun. Voi kun voisin sinne myös jäädä. Varjotkin saavat tulla kunhan eivät enää nielaise mennessään. Jospa nyt saisi hetken vain hengitellä, nauttia ja katsoa toiveekkana tulevaan. 

"Joka ei koskaan 

putoa raiteilta

ja mene rikki

jatkaa aina samaa rataa

ja on turvassa

suurelta murheelta

ja suurelta onnelta"

-Tommy Tabermann

Turta mieli ja kadonneet värit

Päivät seuraavat toisiaan yksitoikkoisina. Pitkäveteisinä. Uuvuttavina. Kuin kaikki värit olisivat kadonneet. Vaikka aurinko paistaisi, koet kuin tarpoisit päivästä toiseen harmaassa oksennuksessasi. Turtuneena, tylsistyneenä, ainoina tunteina vain viha, suru, ahdistus tai haikeus. Tiedät jääväsi paitsi kaikista elämän iloista ja vaikka kuinka joku niistä sinulle mainitsisi, et osaa tuntea sitä vaikka näkisit tai jopa kokisit sen. Tarkastelet itseäsi ulkopuolisen silmin. Miten en osaa enää nauraa tai jos nauran, se kuulostaa pakotetulta, niin väkinäiseltä. Eikä tunnu enää samalta, mikään ei sykähtele sielussa asti. Olet kuin kuori. Hauras sellainen.  

Olenko minä niin epäkiitollinen ihminen, etten osaa tuntea iloa tässä hetkessä? Miksi en nauti elämän pienistä iloista ja onnen hetkistä? Ennen kaikkea miksi en tunne mitään?  Enkö osaa enää iloita edes muiden puolesta? Tiedän, että osaan, mutta en tunne sitä. 

Syyllisyys

Surun lisäksi siitä seuraa kamala syyllisyys. Mihin katosivat ilo, halu, intohimo, rakkaus ja onnellisuus? Syyllisyyttä, kun ei voi vastata tässä hetkessä toisen tunteisiin. Ahdistusta, kun ei tiedä miksi ei tunne mitään tai miksi tunteet sekoittuvat oudoksi myrskyksi pääsi sisällä etkä tiedä millainen olo sinulla on seuraavaksi. Tänään voi olla aavistuksen parempi ja huomenna seuraa romahdus - tai vaikka toivot ja uskot, että huominen olisi parempi, mikään ei olekaan muuttunut. Ei kuten ennen, kun sait yhdet hyvät yöunet ja olit taas iskussa ja voimissasi. Mkään ei ole kuin ennen. Elämä on tällaista nyt. Se pitää pystyä hyväksymään, jotta voi ottaa seuraavan askeleen.

Epäusko, torjunta, viha, suru ja hyväksyntä. Kaikki vaiheet vuorottelevat ja ne tulevat aaltoillen. Silti kaikkein pahinta on turtuneisuus. Tänään huomasin pohtivani sitä miksi niin moni masentunut tarttuu pulloon ja juo. Ei, ei turruttaakseen itseään vaan päinvastoin. Että edes hetken tuntisi jotain. Humaltumisen humahdusta, pääsyä pois hetkeksi tästä tunnottumuudesta. Pystyäkseen nauramaan tai tuntemaan. Jos ei muuta, niin unohdusta. Niin. Uskon, että se on niin. Mutta kuormittunut keho ei kestä sitäkään vähää alkoholia ja seuraukset ovat lohduttomat. Aivot eivät tarvitse krapulasta seuraavaa masennusta, vaan pikemminkin serotoniinia. Endorfiineja. Oksitosiinia. Siltikään mikään määrä ei tunnu oikaisevan näitä epärytmissä tempoilevia aivoimpulssejani.

Vaikka en kykene tuntemaan liikunnasta vielä nautintoa, pakotan itseni liikkeelle. Pakotan ottamaan happea, kävelemään, uimaan - jopa salille. Jos jaksan, jos kehoni ei ole lopen uupunut. Kuulostelen sitä herkeämättä ja jos mihinkään muuhun en kykene, menen avantoon. Se on ollut pelastukseni pahimman stressinkin aikana, niin myös nyt. Kylmän veden aiheuttama shokki on kuin heroiini-ruiske suoneen. Hetken ajan kaikki tuntuu siltä kuin ennen. Tällä viikolla menin huutamaan tuskaani myrskyyn. Kukaan ei kuullut, mutta miten se helpottikaan. Minä voin taipua, mutta katki ette minua saa. Voin pudota kanveesiin, mutta en häpeä sitä. Tiedän, että nousen vielä.

Yksinäisyys

Masennus on hyvin yksinäinen sairaus. On vaikea näyttää sitä julkisesti, on paljon helpompi pitää kuorta yllä. Huonoina hetkinä kadota mieluummin maailmalta, kuin kohdata se. Vetäytyä omaan onkaloonsa ja vain olla. Odottaa ja toivoa, että tämä menee ohi. Koska meneehän se, vaikka siinä kestäisi. Minun tapani on purkaa tätä auki. Kirjoittaa, puhua, analysoida, itkeä. Kuoria kerros kerrokselta, vaikka se sattuisi. Vaikka olisi vaikeampi kohdata osaa läheisistä, kun on avannut sisintään. Uskon raadolliseen rehellisyyteen - niin muille kuin itsellenikin. En voi parantua, ellen kohtaa nyt jopa niitä kauan sitten kätkettyjä kipupisteitäni. Sellaisiakin, jotka olen piilottanut itse itseltäni. Olen nykyään sitä mieltä, että satuttava totuus on parempi kuin hyvää tarkoittava valhe. Koska kuitenkin se tulee esiin, ja silloin se satuttaa vielä enemmän. Ennen kaikkea minua itseäni. 

Tämä on hurja matka. Ei pelkästään minulle, vaan myös läheisilleni. Aina ei ole voimia. Ja avuttomuus, voimattomuus ettei voi olla apuna, on varmasti kovaa. En yhtään ihmettele miksi monet masennuksen vieraakseen saaneet pariskunnat päätyvät eroon. Harmaa elämä imee hapen ja voimat.

Jaksan silti uskoa, että me selviämme tästä(kin). Vaikka joudun kohtaamaan pahimmat taisteluni yksin, en pärjää yksin. Haluan silti olla paljon yksin. Se on helpompaa. Kuin kohdata silmästä silmään sitä mitä tuntee menettäneensä. Vähemmän syyllisyyttä. 

Hakeudun kuitenkin jo välillä valoon. Etsin kadoksissa olleita värejä. Tänään kaipasin niitä lautasella. Pystyin ja kykenin kaiken tekemään ja ihailin täydellistä annosta ja avokadoa. Eikö se ole jo pieni ilo aihe? 

Päivä kerrallaan, askel kerrallaan. Petite marché kuten Ranskassa sanotaan. Etenen hiljaa ja hitaasti, ei lainkaan itselleni tyypillisesti. Armollisuus, niin olen kääntynyt siihen sanaan aiemman arvottoman sijaan. Ankeuden sijaan haluan valaa toivoa meille kaikille tässä elämäntilanteessa oleville.

"Kun katsot peilistä itkusta turvonneita ja paljon nähneitä kasvojasi - lempeintä mitä voit tehdä on sanoa itsellesi "Oon sun puolella. Loppuun asti."

-Sanna Wikström

Mihin katosit?

 "Suru...ja ikävä" , vastasin terapeuttini kysymykseen tällä viikolla hänen kysyessään mitä tunsin juuri siinä hetkessä, kun tuokiomme aikana selvästi liikutuin. "Miksi surua?" hän jatkoi. 

Surua siitä, että minua ei ole. Ei ainakaan nyt, ei ainakaan sellaisena kuin olin. Ikävä sitä entistä minää, joka oli positiivinen, energinen, aikaan saava, iloinen. Intohimoinen, rakastava. Vahva ja itsevarma. Nyt en tunne olevani mitään niistä. Enkä tiedä miten löytäisin hänet uudelleen. Enkä tiedä miten kauan tässä kestää. Sellainen on mielialaltaan alakuloisen olo. Hän joutuu käymään valtavan määrän surua läpi. Koska koko elämä muistuttaa häntä siitä millaista elämää hän aiemmin eli, millainen hän oli. 

"Kliinisesti masentunut. Sen diagnoosin antaisin sinulle", jatkoi terapeuttini, "mutta sillä ei ole merkitystä koska emme täällä hoida diagnoosia vaan ihmistä," Ja me voimme täällä auttaa - antaa työkaluja ja harjoituksia, joilla mieltään voi ohjata. Mutta se vaatii töitä. Jokainen tarvitsee myös rinnalleen tukihenkilön. Jonkun jolle voi puhua kaikesta - myös niistä tuntemuksista, jotka voivat satuttaa. Tie eheytymiseen ei ole helppo. Onko mikään tässä elämässä?

Matka itseen

En ole koskaan ollut psykoterapiassa aiemmin. Mietin miksi en. Miksi en mennyt aiemmin. Miksi pidin sitä vain suurena heikkoutena ja epäonnistumisena. Enhän minä tarvitse. Selviän yksin. Minun kuuluu selvitä yksin. Aina olen selvinyt kaikesta. Näitä olen hokenut niin kauan kuin muistan.

Kovin monen kysymyksen osalta kuitenkin päädyin aina vastaamaan, että koen epäonnistuneeni. "Olet hyvin kriittinen itseäsi kohtaan" kuulin myös terapeuttini sanovan. Tiedän. Jostain syystä heikkoudet ja epäonnistuminen eivät ole olleet minulle sallittuja ja jos olen niihin törmännyt, oma sisäinen puheeni on äärimmäisen ankaraa. Jos saan 9 ylitse vuotavan hyvää ja positiivista palautetta valmennuksistani ja yhden hieman heikon, takerrun ja muistan vain sen yhden. "Seuraavan kerran, kun tulet tietoiseksi epäonnistumisen tunteesta ja jäät vellomaan negatiivisiin asioihin, astu sivuun tunteesta, ulkoista itsesi tilanteesta ja pyri tarkastelemaan asiaa ulkopuolisen silmin. Mitä hyvää tilanteessa oli? Mikään ei ole pelkästään epäonnistunut, aina voit löytää jotain onnistumisen aiheita. Pysähdy niihin" terapeuttini jatkaa. Saan laastarimalleja, arjen ohjeita mutta ennen kaikkea sukellan itsetuntemukseni syövereihin ja joudun katsomaan heikkouksiani ja opittuja käytösmallejani silmästä silmään. Tunnin jälkeen olen ihan puhki. Tuntuu, että voisin mennä vain nukkumaan. 

En mahda sille mitään, että jään kiinni siihen mihin oikein katosin? Koska minun olisi pitänyt huomata, että jokin asia on muuttunut minussa enkä enää palaudukaan siihen millainen olin? Masennus ei ymmärtääkseni koskaan iske kuin salama kirkkaalta taivaalta - tai mistä minä tiedän. Onhan näitä niin erilaisia tiloja. Itse mielsin aina, että masentunut on sellainen, joka vain makaa sängyssään eikä kykene tekemään mitään. Mutta on meitä työkykyisiäkin. Tai ehkä en ole vielä niin "pohjalla". Ehkä jokin osa minusta haluaa takertua elämänlankaan kiinni. Tai ehkä osasin sittenkin havahtua tarpeeksi ajoissa. Ehkä on jo korkea aika tehdä tämä kivuliaskin matka itseen. Ehkä olen vain vuosia tiennyt sen olevan edessä ja pakoillut sitä. Tiennyt etten halua löytää kaikkia niitä vikoja itsessäni joiden takia elämäni ei ole koskaan ollut niin helppoa kuin ehkä luulisi. Toisaalta näen sen valtavan sitkeyden ja elämänhalun. Sen, joka jaksaa uskoa synkkinäkin aikoina siihen toivon valoon. Pienen hetken tunnistan sen minän, joka haluaa muutosta. Joka ei halua enää tätä. Ei vajota syvemmälle. Se on vain niin kuormittunut näistä kaikista asioista, että rajat tulivat vastaan. 

Minua lohduttaa suuresti terapeuttini sanat, kun hän sanoo jossain kohtaa tarinaani "huomaatko - olet ainakin 4-5 niin isoa asiaa kertonut minulle, joista yksikin voisi pistää kenet ihmisen tahansa selkä seinää vasten. Sinulle niitä on nyt vain kertynyt liian monta. Ei ihme, että olet loppu ja voimaton. Se on inhimillistä. Ja isoin asia on se, että olet päätynyt hakemaan apua. Kenenkään ei pidä jaksaa yksin. Kukaan ei selviä yksin. Ei evoluutioteorian eikä neurotieteidenkään pohjalta. Ihminen on luotu laumaan. Jaetut huolet  ja murheet eivät paina niin paljon, kun kuormaa jaetaan. Tervetuloa laumaan".

Niin - matka on vasta alussa. On hyviä hetkiä ja on niitä hetkiä, jolloin tunnen olevani hukkumaisillani. Viime yönä heräsin ahdistavaan uneen, jossa juoksin pakoon milloin karhuja, milloin puumia ja juuri, kun joku niistä oli saamassa minut kiinni, kompastuin ja kaaduin suin päin mahallani ja putosin pimeään onkaloon - jonkin eläimen pesään ja kiepuin pudotessani siellä pimeässä osuen hiekan ja mullan peittämiin seiniin. Ennen kuin osuin pohjalle, heräsin. Hyvin ahdistuneena. Kertoohan se jotain. Pelkoa luisumisesta, putoamisesta mustaan aukkoon. Otteen kirpoamisesta. Jotain mistä en vielä saa kiinni. Kaikkia luukkuja ei voi avata kerrallaan. Vai onko tämä osa minuksi muovautumista ja minun on tarkoitus olla erilainen - omata syvemmän ymmärryksen ihmismielen hauraudesta, inhimillisyydestä, kärsimyksestä. Jotta voisin auttaa muita paremmin - parempana. En tiedä vielä.

Vaikken tunne edes kiitollisuutta juuri nyt, tiedän olevani niiden onnekkaiden joukossa, joilla on tukipilareita elämässään. Ihmisiä, joille ei tarvitse näytellä iloista tai mitään muutakaan. Ihmisiä, joille voin sanoa kipeitäkin asioita. Ihmisiä, jotka ymmärtävät mitä masennus voi olla ja miten se hukuttaa alleen sen minän, joka ennen olin. Ihmisiä, jotka sanovat, että he seisovat rinnallani, jakavat ja keventävät kuormaani, kannattelevat. Nostavat pystyyn jos putoan.Odottavat. Vaikken osaa sanoa kauanko minulla tässä kestää. Se tästä tekeekin pelottavan. Tai millainen minusta on muovautumassa? Mitä olen sitten, kun tämä joskus väistyy?  Osaanko tai kykenenkö enää nauramaan? Aidon onnellisena ja osaanko tuntea vielä niitä tunteita, jotka nyt ovat poissa? 

Tässä ollaan kuitenkin niin yksin. Kuin kaikki aistit olisivat varastettuja. Eikä tietäisi mistä niitä lähtisi etsimään. Mihin katosit? Kuka sinä olet? 

Suru. Ikävä. Minua. Entistä elämääni.