Onko teillä sellaista kappaletta, joka heittää teidät joka kerta sen soidessa teidät ajassa tai tilassa jonnekin toiseen hetkeen? Kipeäänkin? Sellainen biisi, joka saa silmänurkat kostumaan? Minulla on niitä useitakin, mutta halusin jakaa tämän tarinan kanssanne. Miksikö? En tiedä. Ehkä siksi, että olkoon se oppina jollekin, joka osaisi valita viisaammin vastaavassa hetkessä. Tai siksi, että saan purettua oman sydämeni taakkaa ja katkeroitunutta kerrostumaa edes hieman.
Jotta lähempänä mua ois hän
Pediltäni taivas näkyy, ryhdyin oottamaan,
Että näen tähden lentävän
Sanovat jos jossain huomaa tähdenlennon niin Toivoa voit'silloin mitä vaan
Kävisipä pian tuulemaan
Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan
Mut kohta kuitenkin
Tuuli henkäisi ja tuntee sain
Joku liikkui lähelläni
Koski poskeain
Tutun käden tunsin ihollain
Vaan tiesin, että voin
Niin kuin pieni lapsi nukahtaa
Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on
Ja jalkojemme alla sama maa
Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan”
- Jenni Vartiainen
Tämän kappaleen soidessa palaan yli kymmenen vuoden takaiseen aikaan. Se vie minut ikävään. Kehossa asti tuntuvaan kipuun. Viime viikolla tämä kappale jälleen soi. Päätin käsitellä sitä tunnetta.
Pysähdyin sen ikävään ja haikeuteen, ehkä jopa aavistuksen katkeruuteen. Mitä olisinkaan tehnyt toisin silloin aikanaan, kun tämä kappale soi mielessäni. Olin poissa kotoa, koska pakenin. Tein vääriä valintoja. Samalla kärsin. Kamalasta ikävästä. Lapseni olivat vain 3 ja 7. Mutta halusin pois. En lasteni tähden vaan siksi etten saanut happea. En koskaan tuntenut tulevani hyväksytyksi sellaisena kuin olin. Mutta äitinä olisin halunnut olla enemmän läsnä. Sitä elämä ei minulle suonut. Se pakotti minut valitsemaan toisin. Kadun joitakin niitä valintoja mitä silloin tein. Miksi en ollut viisaampi, kokeneempi, vahvempi? Miksi en puolustanut itseäni? Miksi en kuunnellut omaa sisintäni enemmän?
On helppoa tuomita. Ihminen käytöksestään. Valinnoistaan. Tekemisestään. Loppujen lopuksi emme tiedä vähääkään minkä asioiden ja valintojen kanssa kyseinen ihminen painiskelee. Mutta tänä päivänä en olisi pitänyt siitä naisesta, joka silloin olin. Nyt niillä jokaisella valinnalla on hintansa. Minulla on oma tuskani näistä muistoista kannettavana. En koskaan saa sitä menetettyä aikaa enää takaisin.
Mutta kuiskaan sen teille nyt.Tuuli tuule sinne missä muruseni ovat. Tiedättehän -
Olisin halunnut olla silloin enemmän läsnä. Kotona. Arjessa. Kun pienet hiusuntuvanne tuoksuivat sadevedeltä ja auringolta.
Kun pienet sormenne tarttuivat omiini. Pyytäen rapsauttamaan selkää. Pyytäen tulemaan peittelemään.
Tai kun halusitte, että luen sadun. Valitaan yhdessä kirja. Tai valvon vierellänne. Kunnes valot sammutetaan. Antaen kyynelten valua pimeässä.
Miksi minulla oli silloin liian kiire? Kaikkeen muuhun. Itseeni, elämääni, itsekeskeisyyteeni.
Anteeksi, en vain tajunnut asioiden tärkeysjärjestystä silloin. Olin liian keskenkasvuinen, liian itsekäs, liian vaillinainen kaikessa itsekin. Olisin paljon parempi nyt. Kun on liian myöhäistä. Antakaa anteeksi. Äitikin on vain ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti