Voi pienet naisenalut...

Tämän päivän kirjoituksesta meinasi tulla aamun perusteella riipaisevan surullinen. Tein lähes Väyryset (noh en nukkunut yön yli vaan odotin päivän) ja tästä kehkeytyikin ihan toisenlainen blogi-teksti. Säästän sen surun myöhemmäksi...Trust me. Se odottaa vaan sopivaa hetkeä..


Puhun tänään kuitenkin Menarkesta. Kiliseekö kellot? Ei se minullekaan sanonut yhtään mitään. Kyse on ensimmäisistä kuukautisista. Tyttärestäni on tullut virallisesti nainen.


Tai sanooko kukaan näin enää tänä päivänä? Kaikkihan me tiedämme, että vaikka nuori naisenalku saavuttaa sukukypsyyden se ei todellakaan tarkoita sitä, että tuo fyysisesti naisen olomuodon saavuttanut neitonen olisi lähelläkään aikuisuutta. Luoja varjele. Ja silti hän voi tehdä lapsia. Se pysäyttää. Huh huh. Tunsin itseni siis tänään varsin kypsäksi. Ja vanhaksi. Oma lapseni on jo tuossa iässä. Vastahan itselläni menkat alkoivat! Muistan sen edelleen kuin eilisen päivän. Kuinka ylpeä olinkaan siitä. Olin jo odottanut niitä ja sitä päivää. Minkähän ihmeen tähden???


Toisaalta tunsin itseni jostain syystä tänään myös ylpeäksi. Minun tyttäreni on saavuttanut naiseudessaan tämän odotetun virstanpylvään. Ja näen kuinka tyttäreni muuttuu silmissäni. Hänkin on ylpeä siitä.


Kaukana ovat ne ajat, jolloin nainen koettiin likaiseksi ja saastuneeksi kuukautistensa aikana. Joissain kulttuureissahan tätä tapahtumaa juhlitaan oikein suvun kesken. Skumpalle, anyone? Aina on syy juhlaan.


Mutta oikeasti - jotain mieletöntä tunnelatausta tähän liittyy. En osaa selittää sitä. Se on biologiaa, se on elämänkiertokulkua. Näin se kuuluukin mennä. Minun vauvani voi saada oman vauvan (luoja - anna siihen mennä vuosia, please!!). Mutta kun tuo ajatus iskeytyi tajuntaani, ymmärsin, etten voi enää väistellä väistämätöntä. Niinpä allekirjoittanut eli tässä tapauksessa yli-valistava äiti-pampula päätti siinä poronkäristyksen teon ja jumpan välissä ottaa puheeksi tämän 12-vuotiaani kanssa elämän tosiasiat. Voi jösses. Luulin, että avoimuuteni ansiosta se olisi helppoa. Mutta miten ihmeessä oman lapsensa kanssa voi keskustella kondomien ostamisesta & raskaaksi tulemisen vaaroista tuntematta kasvavaa kauhua, paniikkia ja pelkoa. Pelkoa siitä, että tuo minun pieni pampulani a) voisi nyt oikeasti tulla raskaaksi vahingossa b) harrastaisi ylipäätään seksiä kenenkään kanssa. Koskaan! Mutta faktahan se on, että tuo aika lähestyy ja siihen on varauduttava. Luulen jopa, että tämä on tyttärien iseille vielä arempi paikka...


No mutta. Keskustelu sujuu hyvin. Jopa silloin, kun 8v.liittyy joukkoon. Hän kuuntelee tietenkin korvat höröllä mistä me puhumme ja toteaa lopuksi:" minä en ainakaan aio seksata kenenkään kanssa ennen kuin olen 21-vuotias". Kiitos!! Kannatan! Tohon käteen. Todistajien läsnä ollessa. Saisinko vielä nauhalle?


En nyt avannut skumppaa. Tipaton ja kaikkea (joillakin). Mutta nostan kuvitteellisen maljan elämän ihmeille ja ajan kululle. Mihin tämä kaikki aika katosi? Miten minun vauvani on jo minun mittainen ja lähes nainen? Voi pientä. Elämä naisena ei aina ole helppoa...mutta on se sen arvoista!


Minulla on vielä muutama valaiseva keskustelu käymättä...

Sami on hieno mies...

Olen aiemminkin kehunut Minkkistä ja hänen blogiaan Havaintoja parisuhteesta. Nyt olen aivan sanaton. Sami sanoittakoon tällä ajatukseni.

http://www.vauva.fi/blogit/havaintoja_parisuhteesta/eron_jalkeen_on_poutasaa

Elämä osaa yllättää..

Eikö tunnukin siltä toisinaan, että elämässä on jaksoja milloin ei tapahdu oikeastaan mitään? Vain tylsää arkea ja rutiineja...Päivästä toiseen.
Toisinaan sitten tapahtuu jopa liikaakin.


Tällaiselle suht impulsiiviselle ja rutiineja ajoittain inhoavalle vaihtuvat tilanteet ovat "se juttu" mikä saa minut tuntemaan, että on elossa, mutta aika ajoin huomaa ajattelevansa, että olisiko sittenkin tasainen arki tylsyyksineen vaan sittenkin parempi?


Maanantaina tapahtui jotain mitä en osannut lainkaan odottaa. Huomasin joutuneeni jälleen kerran ison valintatilanteen eteen. Kuten jokaisessa elämän tienhaarassa, tie mitä pitkin olet ollut kulkemassa on tuttu ja turvallinen. Tiedät mitä se tarjoaa. Kun taas se uusi tie, joka aukeaa edessäsi on täysin tuntematon, jopa pelottava, mutta samalla houkuttava. Tiedät, että jos valitset uuden tien, tulet varmasti menettämään jotain, mutta toisaalta et tiedä mitä kaikkea uusi tie tuokaan tullessaan. Oletko silloin rohkea ja lähdet kulkemaan sitä uutta tietä vai tyydytkö tutumpaan ja turvallisempaan vaihtoehtoon?


Minä en ole koskaan pelännyt uusia haasteita ja vaikka tiedostan, että muutoksessa on riskinsä, niin olen aina sanonut sitä, että enemmän katuu elämässään sitä, että jättää jotain kokeilematta ja tekemättä vain sen vuoksi, ettei uskaltanut. Niinpä aion valita tuon uuden tien. Aika näyttää mitä se tuo tullessaan, mutta jos elämä suo mahdollisuuden, siihen on tartuttava. Onneksi minulla on tukijoita. Ja usko itseeni ja omiin kykyihini on löytynyt uudelleen pienen notkahduksen jälkeen.


Olen myös tällä viikolla joutunut pohtimaan omaa suhtautumistani elämän mukanaan tuomiin pettymyksiin. Huomaan, etten ole niissä kovin hyvä. Kuten olen sanonut, olen ikuinen optimisti ja usein se johtaa tilanteisiin, joissa ajattelen monestakin asiasta jopa yltiöoptimistisesti ja uskoni asioihin ja ihmisiin on jopa liiankin korkealla. Silloin yleensä tullaan myös rytisten alas. Elämä koulii kovemmin. Niinhän se sanontakin kuuluu, että pessimisti ei pety. Pitänee paikkansa. En silti halua olla sellainen. Vaikka välillä pettymykset notkauttavat polvemme saveen, se ei tarkoita sitä, että sinne maahan jäädään makaamaan. Vaan sieltä noustaan, pyyhitään polvet ja jatketaan matkaa - olkoonkin, että se toisinaan on yhtä rämpimistä ennen kuin jalat koskettavat taas kovempaa ja kantavampaa maata.


Mitä yritän tällä kaikella sanoa. Sitä, että vaikka meitä välillä pelottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan, tai kohtaamamme vastoinkäymiset tai eteemme tulevat valintatilanteet horjuttavat meitä tai pistävät meidät ahtaalle pohdintojen edessä, niin kaikesta selviää, kun jaksaa säilyttää oman uskonsa. Itseensä, ihmisiin ja elämään. Kaikessa on aina jotain hyvää vaikka välillä ne polvet siinä savessa ovatkin.

Vanhemmuus ja syyllisyys...

Se iskee yllättäen. Syyllisyys. Huono omatunto. Epäonnistumisen tunne.


Eilen se karahti tietoisuuteen ykskaks yllättäen erään keskustelun yhteydessä. Hyvää tarkoittava sukulaiseni kehui vanhempaa tytärtäni, kun hän 12-vuotiaana osaa jo laittaa niin hyvin ruokaa. Se on hieno taito, en kiistä ja hänellä on siihen intoa itselläänkin, mutta se todellinen syy on kyllä se, että lapseni on täytynyt opetella niin itsenäiseksi, kun äiti on niin paljon poissa. Isäkin tekee pitkää päivää. Ei ole ketään kotona laittamassa ruokaa ja nuorimmainen täytyy myös ruokkia. Vastuuntuntoinen ja käytännönläheinen esikoinen on siis joutunut nuoresta asti ottamaan vastuuta ja pyörittämään talouttamme. Tuntuu kamalalta vaikka kolikolla onkin aina se toinen puoli.


Tulimme näistä sukulaisjuhlista kotiin. Halusin olla tyttärieni kainalossa. Seuraavat liki kolme viikkoa kuluu töiden merkeissä eli olen kaksi viikonloppua perätysten poissa kotoa. Se on heiltä pois.
Katsoimme SuomiLOVEA  tuota aivan uskomattoman upeaa, Venlallakin palkittua musiikkiohjelmaa, jonka harmikseni olen löytänyt vasta aivan hiljakkoin. Miksei kukaan kertonut minulle siitä? Rakastan sitä jo nyt vaikka olen vasta kaksi jaksoa nähnyt. Ihana Osmo Ikonen - olet niin taitava.


Joka tapauksessa. Parempi aina myöhään kuin ei milloinkaan. Makaamme siinä tyttäreni sängyllä. Kumpikin kainalossani molemmin puolin ja lainakoira jaloissamme. Arttu Wiskari nousee lavalle ja esittää kappaleen Ikuisesti kahdestaan  - pariskunnalle, joka on kärsinyt vuosien lapsettomuustuskista ja nyt tuo vaimo haluaa kiittää miestään, että rakkaus on kestänyt vaikka he jäivätkin kaksin. Itkuhan siinä tulee. Sydämeni valtaa niin suuri suru heidän puolestaan. Voin vain kuvitella mitä he ovat joutuneet käymään läpi. Minulle on suotu näitä elämän suuria ihmeitä kaksin kappalein ja muistan edelleen kuinka suurta kaipausta itsekin tunsin, kun halusin lasta niin kipeästi eikä sitä heti alkanut kuulua. Osaanko arvostaa heitä tarpeeksi?


Rutistan molempia lujempaa. Suukotan heitä otsalle ja kerron kuinka heitä rakastan. Molemmat tapittavat minua ihmeissään, mutta ihme kyllä - kumpikaan ei vetäydy läheltäni vaan he käpertyvät tiiviimmin minuun. Heilläkin on ikävä minua. He eivät vaan aina osaa sanoittaa sitä ja se purkautuu kiukkuna ja kummallisena käytöksenä, kun tulen kotiin.


Syyllisyys polttaa rintaani ja yritän imeä tuosta hetkestä kaiken irti. Tallentaa tuon tunteen ja lämmön muistojeni kovalevylle. Nyt olemme siinä. Voi, kun joskus voisi painaa pause-nappulaa ja pysäyttää tuollaisen aidon, läsnä olevan vanhemmuuden hetken siihen. Aika rientää niin kiivaasti ja kohta he eivät ole enää tuollaisia. Niin isoja ja itsenäisiä, silti niin pieniä. Voi kun muistaisin sen aina arjessakin. Etten vaatisi liikaakaan. Saisivat pitää myös lapsuuden ja sen huolettomuuden. Tilan ilman huolia, murheita ja velvoitteita. Silti oppisivat mitä elämä on, mitä se tuo mukanaan ja heistä kasvaisi kunnon ihmisiä, joilla on perusarvot kohdillaan. Valtava taakka meille vanhemmille. Meille itsekin toisinaan epäkypsille raakileille, joiden omatkaan kyvyt eivät aina ole riittävät.


SuomiLOVE loppuu ja vaikka omia silmäluomiani jo painaa, tytöt eivät halua, että lähden. "Äiti älä mene" sanoo esikoinen. "Jää hetkeksi vielä katsomaan TV:tä kanssamme". Silloin ei voi lähteä. Vaikka nukuttaisi kuinka. Ihan sama mitä TV:stä tulee, paijailen siinä heitä ja yritän liennyttää syyllisyydestä polttavan sydänalani vakuutellen, että nämä pienetkin hetket auttavat. Rukoillen, että lapseni eivät tule aikuisena sanomaan katkerana, että kun sinäkään äiti et ikinä ollut kotona silloin kun olisimme sinua tarvinneet. Tai ollut läsnä. Minä lupaan olla sitä. Nyt ja aina. Polttavat kyyneleet yrittävät purkautua silmäkulmistani ulos. Rutistan entistä kovempaa. Anteeksi. Äiti ei ole täydellinen mutta nyt olen kotona.

Rakkauden monet kasvot

Media on tänä päivänä täynnä vihaa, pahoinvointia, sekasortoa ja katastrofi-uutisia. Maailmanmeno on äitynyt niin kummalliseksi viime aikoina, että välillä tuntuu onko ihmiskunta jo vääjäämättömästi syöksykierteessä tuhoa kohti.


Vastapainoksi haluan tänään puhua rakkaudesta ja sen monista kasvoista. Jotta emme unohda, että maailma on edelleenkin hyvä paikka ja me ihmiset tarvitsemme osaksemme vain ruokaa & rakkautta, niin me selviydymme kyllä. Muu hoituu yksilön hyvinvoinnin kautta. Hyvä ruokkii hyvää.


Niin - rakkaus. Kun siitä puhutaan, väistämättä tulee ensimmäisenä mieleen romanttinen rakkaus. Mutta se on vain yksi oksanhaara rakkauden puussa. Rakkautta on niin monenlaista. Mutta mitä se rakkaus oikeastaan on? Mistä tietää, että rakastaa? Ja mitä eroa on rakastumisella ja rakastamisella? Tänään vuorossa siis lauantai-aamun filosofiaa..


Minä uskon, että rakkauden dna, sen ainesosat jäänevät ikuiseksi mysteeriksi, koska meille jokaiselle sen rakenne on yksilöllinen. Rakastumisen hormoneista ja aivojen toiminnasta kirjoitin jo joskus aiemmin. Rakastuminen on kemiaa, joka herää otollisessa hetkessä, otollisen kumppanin kanssa. Ajoitus, vastakaiku, sama aaltopituus ja jokin ylemmän johdatus. Minusta ne elementit täytyy osua kohdalle, jotta rakastuminen voi tapahtua. Se on kuin hedelmöittyminen. Kaikkien palasten täytyy sopia toisiinsa, jotta se ihme voi tapahtua. Siinä on jotain maagista. Niin hedelmöittymisessä kuin rakastumisessa. Jos niitä rupeaa syvällisemmin pohtimaan, niin voi vaan ihmetellä kuinka paljon terveitä lapsia tähän maailmaan syntyy ottaen huomioon kaikkien eri vaiheiden mahdollisuudet missä voi mennä pieleen. Sama pätee rakastumisen taikuudessa ja silti molempia tapahtuu paljon - onneksi.


Mutta rakkaus on muuta kuin rakastumisen tunnekuohuja ja hormonimyrskyjä. Minulle rakkaus on tätä.


Se ei ole pelkästään tunne, vaan se on päätös tahtomisesta. Päätös sitoutumisesta. Päätös toisen kunnioittamisesta, tämän hyvinvoinnin tukemisesta. Rakkaus on luottamusta, halua, toisen huomioimista, kannattelua, arvostusta ja tilan antamista ilman tarvetta muuttaa toista. Rakkaus on sitä, että hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on.
Nämä edellä mainitut rakkauden geenit rakentavat yhteisen siteen ja kumppanuuden ja muovaavat yhteisen alustan sellaiseksi, että molemmat voivat hyvin. Rakkaus ja rakastaminen parhaimmillaan antavat voimaa ja muovaavat yksilöstä paremman ihmisen kuin mitä tämä olisi ilman niitä. Elämän suurimpia lahjoja on saada rakastaa ja tuntea näin sekä saada osakseen yhtä vahvaa ja voimaannuttavaa vastarakkautta.


Mistä sitten tietää, että rakastaa? Jos miettii vaikka lapsiaan ja heihin kohdistuvaa rakkautta, niin sen vain tietää. Ei ole olemassa mitään sellaista tekijää, että sen olemassaoloa tarvitsisi kyseenalaistaa. On jopa valmis antamaan henkensä heidän puolestaan. Tämän rakkauden syvyys on jotain niin käsittämätöntä, että se täytyy tulla meihin verenperintönä. Miten muuten sen voi selittää? Omia lapsiaan rakastaa voimallisesti, mutta toisinaan rakkauden kääntöpuoli myös näyttäytyy. Miten voikaan joskus olla niin raivoissaan heille? Elämän mysteereitä. Omien vanhempiensa käyttäytymisen ymmärtää täysin eri tavalla vasta sitten, kun on omia lapsia. Niin se kuuluukin mennä.


Entä miten on mahdollista, että rakkaus voi loppua. Tai se voi väljähtyä. Koska niinkin elämässä toisinaan käy. Mistä sen tietää, kun se päättyy? Minä uskon siihen, että silloin parisuhteen osapuolet ovat lakanneet tahtomasta. Aiemmin tehty päätös on horjunut ja liitto ei enää anna voimaa vaan vie sitä. Jotain sellaista tapahtuu, mikä syö halun olla toiselle hyvä, tukea häntä, arvostaa tätä ja tällöin se kumppanuuden kivijalka pikkuhiljaa murenee ja sitoutuminen toiseen heikkenee. Koska rakkaus on kuin viherkasvi. Sitä täytyy muistaa ja jaksaa hoitaa. Kastella, ravita, vaihtaa multia ja huolehtia. Muuten se kuihtuu, lakastuu ja lopulta kuolee pois. Rakkaus ei ole siis aina ikuista.


Entä rakkaus, jota koemme muuhun kuin ihmisiin? Esimerkiksi työhön, harrastuksiin tai muihin elämämme intohimoihin. Parhaimmillaan se on juuri aiemmin kuvatun kaltaista. Voimaannuttavaa ja niin palkitsevaa, että yksilö voi paremmin, kun hän pääsee rakkauksiensa ääreen kuin ilman niitä. Se on side, sitoumus ja päätös, jotka ruokkivat yksilön tunnetta, minuutta ja hyvinvointia. Rakastaa voi siis niin monella tapaa.


Voisitko kuvitella elämääsi ilman rakkautta? En minäkään. Rakastakaa siis ehdoitta & pelotta ja olkaa valmiita ottamaan sitä vastaan. Tällöin elämä on täydempää eikä maailman sekasorto, viha ja katkeruuskaan pääse uimaan sielujen syvyyksiin. Rakkaudella vihaa vastaan. Voimakkaampi voittaa. Ruokkikaamme sitä.

satunnaiset matkailijat..

Istun juuri Kajaanin lentokentällä ja odottelen Helsingin konetta saapuvaksi, jotta pääsen lentämään illaksi kotiin...Yllätys, että kone on myöhässä...


Kaksi päivää on mennyt taas tien päällä ja näin puolikuntoiselle se näyttää ottavan voimille. Silmät luppaa ja aivotoiminta on nolla.  En muistanutkaan kuinka paljon inhoan pöllyävää lunta. Luulin, että vastaantulevien rekkojen nostattama lumipöly olisi pahinta, mutta kyllä se, kun ajaa aura-auton perässä tai kun sellainen tulee vastaan, on pahempaa. Maailma on valkoinen. Ei erota missä menee tie ja missä on sen reuna. Noh, pysyi ainakin  hereillä ja täällä sitä taas ollaan. Enää yksi koetus edessä eli vaappuva potkurikoneen kyyti...


Mutta on tässä yksin matkustamisessa jotain hyvääkin. On aikaa ja mahdollisuus tarkkailla muiden ihmisten toimia. Että se on mielenkiintoista. Huvitan itseäni usein kentillä istuessani miettimällä miksi kukin on siellä, mihin he ovat menossa, mitä kenties tekevät työkseen ja mitä he mahtavat ajatella juuri sillä hetkellä. Tai millainen elämäntilanne heillä on käsillään.


Tavoitan vanhemman naisen kasvoilta surumielisen hymyn, kun hän katsoo maassa leikkivää taaperoa. Mietin mahtaako hän olla lapseton ja lapsenlapseton ja haikeus iskee hänen lävitseen. Joko hän katuu aiemmin tehtyjä valintojaan tai suree tahatonta lapsettomuuttaan..


Näen liikemiehiä ja -naisia, jotka näpyttelevät stressaantuneina kännyköitään, padejaan ja läppäreitään niin aamun aikaisina kuin illan myöhäisinä tunteina ja mietin, että elävätkö he kaikki "sitku-elämää"? Sitten kun saan tämän työn tehtyä, sitten kun lapset ovat isompia, sitten kun loma koittaa...Tämän päivän työnantaja on aika armoton. Vaikka olet reissussa, työt on tehtävä ja meileihin vastattava. Tilallesi on tulijoita. Kuollaanko me kaikki stressaantuneet uraihmiset ennen kuin meidän sitku-vaihe koittaa? Kuka heitä odottaa kotona? Vai odottaako kukaan? Ovatko he olleet jo pitkään poissa?


Näen ulkomaalaisia. Täällä Kajaanissakin heitä on Intiasta, keski-Euroopasta, Venäjältä. Ainakin. Mitä he kaikki tänne tulivat? Onko uusi Talvivaara kenties houkutellut heidät tänne? Vai alkanut hiihtokausi? Nyt ei varsinaisesti ole mikään sesonki. Miksi he eksyivät juuri tänne?


Mielikuvitukseni osaa olla villi. Olen loihtinut jos jonkinmoisia tarinoita näille satunnaisesti kohtaamilleni ihmisille. Osan kanssa olen saattanut jotain jutellakin. Yleensä olen kyllä epäsosiaalinen ja vain tarkkailen. Tullessani tänne eilen, vieressä istunut n. 50-kymppinen mies yritti keskustella kanssani. Kaivoin sen Blue Wings-lehden esiin. Sorry, en ole aikaisin aamulla niin juttutuulella. Nyt näen tuon saman miehen taas täällä. Työreissulla hänkin, muistan hänen sanoneen. Toivottavasti en istu hänen vieressään taas. En jaksa puhua mitään. Vai aloittaisinko sillä, että mietinkin juuri mitähän sinä mahdat ajatella juuri nyt? Millainen elämäntilanteesi on ja millaiseen kotiin palaat? Katsoisiko hän minua silloin kuin hullua? Ehkä...


Niinpä pidän nämä ajatusleikkini ihan omana tietonani. Tai no, te tiedätte nyt niistä. Vaikka siis näytän siltä, että aivotoimintaa ei ole, niin saatan olla kehittelemässä juuri jotain villiä tarinaa mielessäni...


Mutta yksi asia  on varmaa. Meistä jokainen käy omaa taistoaan, joista sivullisella tarkkailijalla ei ole minkäänlaista käsitystä. Lupaan olla siis kiltti. Yritän ottaa osaa keskusteluun, jos sinä satunnainen matkailija päätät minulle tänään avata sen. Lehden olenkin jo lukenut.

Stubbismia vai muiden viisauksia?

Ai että. Pääsisinköhän mä nyt vauhtiin. En ole liiemmälti mitään poliittista kirjoittanut blogiini, mutta koska tiedän, että Alexander Stubb persoonana ja poliitikkona herättää tunteita niin puolesta kuin vastaan, en malta olla kirjoittamatta. Suorastaan minua provosoitiin tänään tähän liittyen, joten otan haasteen vastaan. Enkä aio silti kirjoittaa yhtikäs mitään politiikasta. Ettäs sen tiedätte. Vaan ainoastaan Stubbismista tai sen olemassaolosta. Onko sellaista termiä edes?


Minulle on. Ainakin kun luin hänen kolumninsa uusimmasta Blue Wings -lehdestä. Yleensä se toimii aamulennolla mahtavana unilääkkeenä. Kun ottaa sen lehden käteen ja tavailee aamusumein aivoin englanninkielisiä artikkeleita, niin pian ihana, autuaaksi tekevä pieni nokosteluhetki koittaa kuin varkain. Tänään ei. Syynä lieni se, että a) oli aivan karmea keli ja se pieni potkurikone vaappui siihen malliin, että olin varma, että se on menoa nyt b) Stubbin kolumni hersytteli ja puhutteli niin paljon, että aloin heti miettimään mitä siitä voisin kirjoittaa.


No en pidä hullua enää jännityksessä vaan teille, jotka ette sitä ole sattumoisin vielä käsiinne saaneet, niin Stubb kirjoittaa kritiikistä, etenkin siitä millaista on olla julkisuuden valokeilassa ja saada jatkuvasti sitä lokaa niskaan ja kuinka sitä pitäisi hänen mielestään käsitellä. Minusta tuo hänen otsikkonsa on aivan mahtava "Love those who hate" ja siitä se sitten oikeastaan lähti...


Koska faktaahan on, että kaikki rakastavat suomia ja kritisoida (myös aiheetta) etenkin poliitikoita. On perusteetonta väittää, että kukaan ihminen tulisi sille immuuniksi vaikka altistuisi sille vuosia, kuten moni näistä konkareistamme joutuu huomaamaan. Olkoonkin, että se on heidän valintansa ja he tietoisesti ottavat sen vastaan altistuessaan julkisen ammattinsa puolesta tähän. Se ei silti muuta tosiasioita, että positiivinen palaute on vaan toimivampi yksilön kannalta kuin negatiivinen. Sosiaalipsykologit ja tutkijat ovat todenneet, että aivot tarvitsevat viisinkertaisen määrän positiivista palautetta kompensoidakseen yhden negatiivisen. Eikö kuulostakin tutulta?


Miten siis selvitä kestämään se kaikki kritiikki & paska, joka lankeaa väistämättä tuossa hommassa päälle? Stubbilla on siihen omat konstinsa. Täytyy hyväksyä se, että koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Mitä enemmän ja avoimemmin itseään ilmaisee, sitä varmemmin sitä lokaa sataa ylle. Ja mitä suurempi vaikutus jonkun yksilön sanomisilla on, sitä isommin sitä vielä sataa..


Toinen fakta, jonka Stubb mainitsee on se, että yleensä näillä äänekkäimmin ja isoimmin kritisoivilla henkilöillä on itsellään joku elämänalue hukassa. He purkavat vain sitä omaa pahaa oloaan muihin. Jos mietitään oikeasti elävää elämää. Jos sinulla on paha olla, haetko vikaa ennemmin itsestäsi vai muista? Niinpä.


Kolmas asia. Miten parhaiten taistella vihaa ja negatiivisia asioita ja tunteita vastaan? Vastaus on: Syleile sitä rakkaudella. Vastaa hyvällä pahaan. Naiivia kenties, mutta totta. Ja se toimii. kiukuttelevan lapsen saa parhaiten talttumaan ottamalla syliin ja halaamalla. Toimii muuten äkäisiin vaimoihinkin.. Lopun kliimaksi on minusta paras. Stubb siteeraa Winston Churchillia. "A pessimist sees the difficulty in every opportunity while an optimist sees the opportunity in every difficulty".


Minä, kuten Stubbkin, olen avoimesti optimisti. Onko siinä jotain väärää? Maailma ja yhteiskunta tarvitsee Stubbeja. Ollaan me mitä mieltä sitten tahansa heidän poliittisesta näkemyksestään.


Se, että minä tai Stubb hokee näitä joillekin täysin itsestäänselvyyksiä tai toisten muovaamia viisauksia ei tee niistä yhtään sen vähäpätöisempiä tai vääriä. Stubbismi rocks! Me tarvitsemme vilauksen hänen valkoisista hampaistaan. Hymyile, niin sinulle hymyillään takaisin. Maailma on heti parempi!

Uskalla haluta..

Ehei. En aio kirjoittaa lisää seksistä. Se varmaan monilla tuli otsikosta ensimmäiseksi mieleen? Myönnätkö ;)?


Tämä liittyy nyt enemmänkin ihan muunlaiseen haluamiseen. Ja itse asiassa minusta oikein vahvasti tähän keski-ikäistymiseen. Tässä iässä ihminen tietää jo tasan tarkkaan mitä haluaa, vai tietääkö?




Luin yksi ilta filosofian professori Timo Airaksisen kolumnia vastaavalla otsikolla. Airaksinen on julkaissut hiljakkoin kirjan "Halun vallassa - onnellisuutta etsimässä" ja hän peräänkuuluttaa nimenomaan haluamisen tärkeyttä. Kaiken haluamisen mahtia. Sillä halut vievät meitä ihmisiä ja ihmiskuntaa eteenpäin - ikävä kyllä niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ilman sitä, maailma ei olisi kehittynyt tähän pisteeseen. Sillä pelkästään tarpeita tyydyttämällä maailma ei muutu.




Halut ovat tietysti aina riski ja ne sotkevat elämää, jos halut ovat luonteeltaan kiellettyjä tai likaisia. Riippuu siis halusta. Haluaako syödä kakkua ja säästää sitä vai yksinkertaisia, hyviä asioita. Kaikki halut eivät tosiaankaan liity likaisiin, kiellettyihin asioihin tai materiaan vaan ne voivat liittyä siihen, että yksilö haluaa auttaa muita, vähempiosaisia. Tai haluta tehdä kaikkensa sen eteen, että tietämys ja suvaitseminen lisääntyvät tässä yhteiskunnassa. Tai estää ilmastonlämpenemisen. Haluja siis tarvitaan, koska ilman niitä ei myöskään tapahdu muutosta - hyvässäkään.




Mutta entä sitten, kun ihminen saa kaiken haluamansa? Onko hän sen onnellisempi tai tyytyväisempi elämäänsä kuin aiemmin? Ei välttämättä, sillä haluilla on taipumusta olla tyydyttymättömiä. Vai riittääkö, jos saa silloin tällöin hyvää ruokaa tai lasillisen viiniä? Ei..koska sitä haluaa vielä lisää. Jonain toisena päivänä. Tai toisena enemmän kuin toisena. Ymmärrättekö mitä ajan takaa?




Materialistisilla haluilla on samanlainen ilmentymismuoto. Tutkijat ovat huomanneet, että ihminen on onnellisimmillaan juuri sinä hetkenä, kun käsi tarttuu tavaraan ostohetkellä, kun ostopäätös on tehty. Ei niinkään enää sitten, kun ihminen käyttää tai hyödyntää tuota hankkimaansa. Aika mielenkiintoista. Eli niin kauan kun vain haluamme jotain, voimme olla onnellisia? Kun sen sitten saamme, sen lisäarvo unohtuu hetkessä. Senkö vuoksi haluaminen on väärin? Tai niin meille suomalaisille on opetettu. Kaiken haluaminen on syntiä. Perustarpeiden täyttyminen on hyve, ylimääräisen hyvän haluaminen väärin.




Airaksinen on kuitenkin toista mieltä. Hän kehottaa ihmisiä haluamaan. Hänen mielestään se lisää ihmisten onnellisuutta ja elämäntäyttymystä. Kaikkein suurin synti on hänen mielestään elämätön elämä. Kun ihminen kuolemansa kynnyksellä toteaa katkerana miksi en silloin elänyt, kun oli siihen mahdollisuus. "Tarpeeksi haluamalla syntyy elämä eikä pelkkää hissuttelevaa haaveilua". Olen niin samaa mieltä tässä kuin Airaksinen.




Uskalletaan kaikki siis haluta. Just sitä mitä sinä haluat. Sano se ääneen, huuda! Ja halua: "Mä haluun..." Se ei ole väärin. Sillä tavalla se maailma muuttuu. Ja elämä tulee eletyksi, ei hissutelluksi. Amen.

Sairastaminen sucks...

Ai että mä inhoan olla kipeenä. Noh kuka siitä toisaalta tykkäisi? Olen lukenut viime aikoina taas paljon sitä Minkkisen blogia ja hänkin on ollut kipeänä ja puhunut siellä miesflunssasta. Tiedätte termin. Kun miehellä on hieman nuhaa ja lämpöä, niin hän on sitten niiiin tooodella kipeä. Eikä miespolo silloin kykene yhtään mihinkään. Ihan reppana. Voi toista.


Minun on pakko tunnustaa teille jotain. Mulla on varmaan kans tuo sama. Ihan sairaasti sattuu joka paikkaan, kolottaa, keuhkoja polttelee ja tämä yskä käy hermoon. Hitto, kun räkäkään ei irtoa mihinkään ja se mikä eniten syö, on se, ettei ole voimia mihinkään. Ihan vetämätön olo. Minulla? Energisyyden ihmenaisella (?), koska sellaisena olen tottunut itseäni pitämään. Minuunhan ei iske mitkään taudit. Syönkin niin terveellisesti ja taudit pysyy loitolla, kun suolisto voi hyvin ja huolehdin itsestäni. Minä en tarvitse mitään länsimaisen lääketieteen apuja. En ainakaan antibiootteja halua syödä. Niinpä. Jos muistais, että flunssa voi tarttua superihmisiinkin. Ja jos tuo superihminen ei silloin tajua höllätä yhtään, niin kyllä se voi iskeä ihan kunnolla sinne keuhkoihin. Nyt sitten napsitaan niitä antibiootteja.
Toinen tunnustus. Olen muuten todella huono sairastamaan. En pysty myöntämään itselleni, että minunkin pitäisi osata höllätä. Ja toiseksi - kaipaan silloin järjettömän määrän empatiaa, hellittelyä ja huomiota.


Viime yönä kuumehoureissani (lue = lämpöä +37,8 eli marttyyrin kruunua täällä kiillotan) jo unohtuneita muistoja lapsuudesta tunki mieleeni. En tiedä mistä kummasta tuli yhtäkkiä mieleeni, kun olin n. 4-vuotias ja perheellämme oli myrkynvihreä (huom. trendiväri silloin 70-luvun lopulla) VW Golf ja tulimme myöhään jostain kylästä. Makasin siellä takapenkillä (ei ollut turvavöitä silloin) ilmeisesti hieman kipeänä ja äitini herätteli minua lempeästi laulaen "Babuska, babuska, herää jo. Kohta ollaan kotona.." Miksi meillä on laulettu venäjänkielisillä hellittelysanoilla? Ylipäätään äitini on laulanut? Hän ei todellakaan laula koskaan...Mutta näin se on. Tuo muisto on tosi.


En tiedä onko se peruja tuosta alitajuisesta muistikuvasta, mutta olen laulanut omille tyttärelleni myös, kun he ovat olleet pieniä. Omilla sanoilla, epävireisesti. Nukkumattia, Päivänsädettä & Menninkäistä sekä Maankorvessa kulkevi lapsosen tie. Ja yhä edelleenkin, jos heillä on ollut rankka päivä tai he sitä erikseen pyytävät, menen heidän makuuhuoneisiinsa, silittelen heitä ja laulan yhtä epävireisesti kuin aina ennenkin näitä tuttuja kappaleita. Uni tulee heti.


Näiden ajatusten kera ihmeellinen lämpö (kuumeesta viis) laskeutui olooni ja särky unohtui. Ihan kuin joku olisi lulluttanut minua kuin pienenä. Saatoin kuulla korvissani tuon matalan hyräilyn ja tuntea lämpöisen käden silittelyn. Siihen tunteeseen oli ihana nukahtaa. Tänään tuntuu jo paljon paremmalta.


Joskus superihminenkin tarvitsee pysähtymistä ja lepoa. Ja toisinaan sitä lullutusta..vaikka vain näin mielikuvien kautta. Pysykää te terveinä <3.

Vähän asiaa seksistä..

Niin. No ei siitä nelikymppisen seksielämästä paljon olekaan puhuttavaa..Hah hah..Viitaten siis tuohon otsikkoon. Hei - se oli olevinaan vitsi ;)


Otan pitkään harkitsemani riskin ja kirjoitan aiheesta, joka herättää meissä kaikissa niin tunteita kuin ajatuksia. Miksi ihmeessä seksi on niin kuuma peruna? Edelleenkin. Monille suorastaan tabu. Siitä tuntuu olevan vaikea puhua jopa läheisten ystävien kanssa. Vai kuinka moni on kysynyt miten teillä harrastetaan seksiä, onko sitä kuinka usein ja millaista se on? Minä olen. Koska se kiinnostaa. Siinä missä muutkin ystävieni asiat. Siihen ei useinkaan vain haluta vastata. Seksi on niin henkilökohtainen ja monelle kipeäkin asia, etenkin, jos sitä ei ole. Silloin pitäisi hälytyskellojen alkaa soida. Seksi on kuitenkin niin olennainen osa toimivaa parisuhdetta, että jos se elementti jää pois, niin liiton kariutumisen ensiaskeleet on otettu...Toinen osapuoli horjuu ennen pitkää. Näin väitän.


Siitä huolimatta tuntuu olevan enemmän kuin yleistä, että pitkissä parisuhteissa on tänä päivänä hurjan hiljaista - makuukammarissa. Olen kuullut viime aikoina liikaa surullisia tarinoita siitä, että pariskunnat saattavat harrastaa seksiä vain pari kertaa vuodessa (??) seksiä. Miksi se on niin vaikeaa pitää yllä kipinää ja vaikkei aina tekisi niin mielikään, niin olla vaikka toiselle mieliksi ja suostua siihen vartin tuokioon vaikka kerran viikossa? Mistä se tämän päivän niin yleinen haluttomuus kumpuaa?


Onhan se totta, että pikkulapsiaika koettelee, nukutaan huonosti, sairastellaan, töitäkin pitäisi ehtiä tehdä ja uraa rakentaa + kaikki muu arjen rumba, joka vie aikaa ja energiaa pois siltä olennaiselta. Silloin juuri sitä parisuhteen kivijalkaa eli läheisyyttä ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta täytyisi muistaa huoltaa ja ylläpitää. Seksi on yksi hoitomuodoista. Toisen huomioiminen ja hyvän kierrättäminen myös yksi. Ilman sitä voi olla, että ei ole tuota toistakaan. Miehet eivät usein tätä käsitä. Naisena ja naiseutta hieman ymmärtäen väitän, että tämä on yksi syy siihen, miksi seksiä ei ole. Se on kuin oravanpyörä, jossa puolison laiminlyönti etäännyttää toista, joka johtaa kylmäkiskoisuuteen toisen osapuolen osalta, joka johtaa etääntymisen ja laiminlyöntien lisääntymiseen. Yhtälö on valmis. Naiseus tai vastaavasti miehisyys kärsivät, itsetunto laskee. Molemmat ovat onnettomia.


Joku on joskus sanonut minulle, että olen hurjan seksuaalinen ihminen (johtuu varmaan siitä, etten arastele puhua aiheesta). Miehelläni voi olla tähän kyllä toinenkin mielipide - en varmasti aina ole sitä ollut. Mutta omalla kohdallani minulla on ollut siunaus saada aina tarvitsemani määrä seksiä. Se on ollut myös minulle suhteissani tärkeä asia. Joskus sitä on ollut enemmän, joskus vähemmän, mutta se on ollut minua ja kumppaniani tyydyttävää. Ei se silti sano sitä, etteikö suhteessamme olisi ollut ongelmia, mutta väitän, että osa olisi voinut koitua kohtalokkaiksi mikäli seksielämämme olisi ollut jompaa kumpaa osapuolta epätyydyttävää.


Ihmiset ovat tässä(kin) asiassa hyvin erilaisia. Onneksi. Osalle riittää muunlainen läheisyys ja intiimiys, osa tarvitsee väkevämpää tunnetta kokeakseen suhteensa täyttyvän. Pääasia tietenkin on se, että kumpikin olisi suhteessa onnellinen ja tyytyväinen tilanteeseen.


Mutta hei - hyvät keski-iän kynnyksellä olevat immeiset. Nyt jos olet tyytymätön tilanteeseesi, tartu härkää sarvista, ota asia puheeksi ja ryhdy tekoihin. Tässä on vielä vuosia edessä. Harrastakaa hyvät ihmiset siis seksiä! Pakkanen on lauhtunut, mutta toisen läheisyys lämmittää aina.

Aivot jäässä..jumeja päässä..

Ulkona hyytävä pakkanen. Paleltaa koko ajan. Koneisto kirjaimellisesti jäässä. Ei osaa enää edes kirjoittaa. Aivot jumittaa ja diesel ei käynnisty..Onneksi on hybridi..No juu, näitä autoilualan juttuja. Höpöjä. Tänään ei siis synny mitään järkevää. Kiitos ja anteeksi. Joskus on näitä päiviä. Pakko niin sanotusti poltella jäitä...Mistähän sekin ilmaus tulee? Onko joku joskus sulattanut jäätä vedeksi polttamalla? No aivan sama. Mutta huomaatte, että aivan tyhjää tajunnanvirtaa vaan täällä kuljeksii. Kaikkensa on selvästi ammentanut näihin pyhiin. Onneksi nekin ovat nyt ohitse. Paluu arkeen. Huikaisevaa.


Olen aiemmin aina tuntenut haikeutta siitä, että lomat loppuvat ja arki taas alkaa. Nyt kun nämä omat koululaiset ovat nahistelleet tuossa liki 3,5vkoa niin olin kyllä tänä aamuna enemmän kuin kiitollinen, että koulut alkoivat jälleen. Kyllä ne sen verran hermoille kävivät tässä loppulomasta ainakin. Uudet harrastukset kutsuvat ja jäätävä määrä harrastekuskauksia osuu keväälle. Hengästyttää pelkkä ajatus kuinka tästä kaikesta rumban pyörityksestä taas selviää. Hyvä, jos kahtena päivänä/iltana viikossa ei ole mitään. Useimpina iltoina vielä molemmilla jotain. Viikonloput täynnä kisoja..ja niin olisi omakin harrastus, johon mielellään ehtisi. Jospa äitikin silloin ehtisi nollaamaan päätään. Ellei ole taas tien päällä. Huh heijakkaa. Nam, sanon minä. Ruuhkavuodet kirjaimellisesti.
Miten me ennen vanhaan pääsimme itsenäisesti harrastuksiimme ja nämä nykyajan lapset ja nuoret kuskataan aina ja kaikkialle?


Yritin kauniisti ehdottaa juniorille, että harjoittelisimme bussilla treeneihin menoa, mutta a) oma laiskuus esti b) lapsukaisen jäätävä vastustus c) eilinen pakkanen. En vaan saanut raahattua luitani sinne bussipysäkille siinä kelissä. Niinpä näppärä nuorikkomme keksi, että kysytään treeneissä muiden vanhemmilta, missä he asuvat..No niin. Hyvä idea. Tuumasta toimeen ja nyt meillä on kolmen äidin what´s up-ryhmä ja ensimmäiset kuskausvuorot ovat jo sovittu. Kiitos laiskuus. Kiitos nykyaika & arkea helpottavat sovellukset. Asioilla on tapana järjestyä. Kaikki voittavat. Syntyy jopa uusia kaverisuhteita.


Niin. Nämä ruuhkavuodet. On niissä jotain hyvääkin. Ei ehdi vanheta ;)


ps.ensi kerralla yritän enemmän. Jotain muuta kuin tätä tajunnanvirtaa. Mutta antakee armoa - joskus on vaan jäässä...

Uusi vuosi, uudet kujeet..

Tuliko luvattua jotain? Alkaako elämä taas uuden sivun käännyttyä ihan uudenlaisena? Tipaton tammikuu, herkuton helmikuu ja mitä näitä nyt onkaan. Pudotan painoani ainakin 10kiloa. En syö koko vuonna yhtään karkkia. Salit täyttyvät taas maanantaista alkaen ääriään myöten ja personal trainereilla ja laihdutusruokavalmistajilla menee lujaa...Ja hyvä niin!


Tämä ajankohta on siihen juuri se oikea - aivan kuten mikä tahansa muukin ajankohta. Koskaan ei ole liian myöhäistä tarttua itseään niskasta kiinni ja tehdä elämänmuutos. Pysyvä.


Miksi? Koska me ihmiset tarvitsemme aika ajoin uusia alkuja. Sen tunteen, että voimme (niin halutessamme) aloittaa puhtaalta pöydältä. Jättää kaikki se vanha, kerääntynyt kuona taaksemme ja olla kuin uudestisyntyneitä. Nyt käsissämme on uusi vuosi - 365 (tai no eilisen jälkeen 364) kirjoittamatonta, tyhjää sivua, joista voimme tehdä ihan mitä tahansa. Valtaosa tietää, että kaksi viikkoa uutta elämää menee kivuttomasti ja sen jälkeen alkaa tahti hiipua..Helmikuussa ryhmäliikuntatunneilla alkaa olla jo väljempää ja maaliskuussa jäljellä on enää se tuttu, oma porukka, joka on aidosti sitoutunut voimaan hyvin. Aina. Koska me haluamme, että ne tyhjät sivut vuosikirjassamme ovat hyvinvoinnin täyteisiä. Eikö olisi aivan mahtavaa kuulua siihen porukkaan?


Lopputulos millaiseksi lupauksesi tänä vuonna jää riippuu täysin itsestäsi. Tuleeko siitä torso vai succée. Haluatko onnistua siinä mitä tavoittelet? Päätätkö tehdä kaikkesi sen eteen? Ystäväni facebook-sivulta kopioin tämän lauseen, koska se on niin totta. " Distance between your dreams and reality is called action". Mitään ei tapahdu ilman toimintaa & tekoja. Niin se vain on. Sen vuoksi en luvannut tänä vuonna mitään.


Päätin, että elän kuten opetan. Teen jokaisesta päivästäni sellaisen, että voin illan tullen silmät sulkiessani olla edes jostain päivässäni tyytyväinen ja kiitollinen. Olkoon kyse sitten lasten & rakkaiden kanssa yhdessä vietetystä ajasta, ystävän muistamisesta, positiivisesta palautteesta tai muusta hyväntahdon eleestä. Aion elää nauttien näistä kaikista pienistä(kin) elämääni sulostuttavista asioista ja antaa hyvän kiertää. Uskon sen tulevan moninkertaisena takaisin. Vastoinkäymisiä sataa niskaan, se on varmaa. Mutta omalla asenteella ja asennoitumisella niistä voi tehdä pienempiä.


Muistakaa siis tämä. Jokaisella on mahdollisuudet ihan mihin tahansa - jos vain päätätte niin. Uskokaa itseenne & unelmiinne! Elämällä on tapana järjestää asiat silloin juuri siten.