Ai että mä inhoan olla kipeenä. Noh kuka siitä toisaalta tykkäisi? Olen lukenut viime aikoina taas paljon sitä Minkkisen blogia ja hänkin on ollut kipeänä ja puhunut siellä miesflunssasta. Tiedätte termin. Kun miehellä on hieman nuhaa ja lämpöä, niin hän on sitten niiiin tooodella kipeä. Eikä miespolo silloin kykene yhtään mihinkään. Ihan reppana. Voi toista.
Minun on pakko tunnustaa teille jotain. Mulla on varmaan kans tuo sama. Ihan sairaasti sattuu joka paikkaan, kolottaa, keuhkoja polttelee ja tämä yskä käy hermoon. Hitto, kun räkäkään ei irtoa mihinkään ja se mikä eniten syö, on se, ettei ole voimia mihinkään. Ihan vetämätön olo. Minulla? Energisyyden ihmenaisella (?), koska sellaisena olen tottunut itseäni pitämään. Minuunhan ei iske mitkään taudit. Syönkin niin terveellisesti ja taudit pysyy loitolla, kun suolisto voi hyvin ja huolehdin itsestäni. Minä en tarvitse mitään länsimaisen lääketieteen apuja. En ainakaan antibiootteja halua syödä. Niinpä. Jos muistais, että flunssa voi tarttua superihmisiinkin. Ja jos tuo superihminen ei silloin tajua höllätä yhtään, niin kyllä se voi iskeä ihan kunnolla sinne keuhkoihin. Nyt sitten napsitaan niitä antibiootteja.
Toinen tunnustus. Olen muuten todella huono sairastamaan. En pysty myöntämään itselleni, että minunkin pitäisi osata höllätä. Ja toiseksi - kaipaan silloin järjettömän määrän empatiaa, hellittelyä ja huomiota.
Viime yönä kuumehoureissani (lue = lämpöä +37,8 eli marttyyrin kruunua täällä kiillotan) jo unohtuneita muistoja lapsuudesta tunki mieleeni. En tiedä mistä kummasta tuli yhtäkkiä mieleeni, kun olin n. 4-vuotias ja perheellämme oli myrkynvihreä (huom. trendiväri silloin 70-luvun lopulla) VW Golf ja tulimme myöhään jostain kylästä. Makasin siellä takapenkillä (ei ollut turvavöitä silloin) ilmeisesti hieman kipeänä ja äitini herätteli minua lempeästi laulaen "Babuska, babuska, herää jo. Kohta ollaan kotona.." Miksi meillä on laulettu venäjänkielisillä hellittelysanoilla? Ylipäätään äitini on laulanut? Hän ei todellakaan laula koskaan...Mutta näin se on. Tuo muisto on tosi.
En tiedä onko se peruja tuosta alitajuisesta muistikuvasta, mutta olen laulanut omille tyttärelleni myös, kun he ovat olleet pieniä. Omilla sanoilla, epävireisesti. Nukkumattia, Päivänsädettä & Menninkäistä sekä Maankorvessa kulkevi lapsosen tie. Ja yhä edelleenkin, jos heillä on ollut rankka päivä tai he sitä erikseen pyytävät, menen heidän makuuhuoneisiinsa, silittelen heitä ja laulan yhtä epävireisesti kuin aina ennenkin näitä tuttuja kappaleita. Uni tulee heti.
Näiden ajatusten kera ihmeellinen lämpö (kuumeesta viis) laskeutui olooni ja särky unohtui. Ihan kuin joku olisi lulluttanut minua kuin pienenä. Saatoin kuulla korvissani tuon matalan hyräilyn ja tuntea lämpöisen käden silittelyn. Siihen tunteeseen oli ihana nukahtaa. Tänään tuntuu jo paljon paremmalta.
Joskus superihminenkin tarvitsee pysähtymistä ja lepoa. Ja toisinaan sitä lullutusta..vaikka vain näin mielikuvien kautta. Pysykää te terveinä <3.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti