Elämä osaa yllättää..

Eikö tunnukin siltä toisinaan, että elämässä on jaksoja milloin ei tapahdu oikeastaan mitään? Vain tylsää arkea ja rutiineja...Päivästä toiseen.
Toisinaan sitten tapahtuu jopa liikaakin.


Tällaiselle suht impulsiiviselle ja rutiineja ajoittain inhoavalle vaihtuvat tilanteet ovat "se juttu" mikä saa minut tuntemaan, että on elossa, mutta aika ajoin huomaa ajattelevansa, että olisiko sittenkin tasainen arki tylsyyksineen vaan sittenkin parempi?


Maanantaina tapahtui jotain mitä en osannut lainkaan odottaa. Huomasin joutuneeni jälleen kerran ison valintatilanteen eteen. Kuten jokaisessa elämän tienhaarassa, tie mitä pitkin olet ollut kulkemassa on tuttu ja turvallinen. Tiedät mitä se tarjoaa. Kun taas se uusi tie, joka aukeaa edessäsi on täysin tuntematon, jopa pelottava, mutta samalla houkuttava. Tiedät, että jos valitset uuden tien, tulet varmasti menettämään jotain, mutta toisaalta et tiedä mitä kaikkea uusi tie tuokaan tullessaan. Oletko silloin rohkea ja lähdet kulkemaan sitä uutta tietä vai tyydytkö tutumpaan ja turvallisempaan vaihtoehtoon?


Minä en ole koskaan pelännyt uusia haasteita ja vaikka tiedostan, että muutoksessa on riskinsä, niin olen aina sanonut sitä, että enemmän katuu elämässään sitä, että jättää jotain kokeilematta ja tekemättä vain sen vuoksi, ettei uskaltanut. Niinpä aion valita tuon uuden tien. Aika näyttää mitä se tuo tullessaan, mutta jos elämä suo mahdollisuuden, siihen on tartuttava. Onneksi minulla on tukijoita. Ja usko itseeni ja omiin kykyihini on löytynyt uudelleen pienen notkahduksen jälkeen.


Olen myös tällä viikolla joutunut pohtimaan omaa suhtautumistani elämän mukanaan tuomiin pettymyksiin. Huomaan, etten ole niissä kovin hyvä. Kuten olen sanonut, olen ikuinen optimisti ja usein se johtaa tilanteisiin, joissa ajattelen monestakin asiasta jopa yltiöoptimistisesti ja uskoni asioihin ja ihmisiin on jopa liiankin korkealla. Silloin yleensä tullaan myös rytisten alas. Elämä koulii kovemmin. Niinhän se sanontakin kuuluu, että pessimisti ei pety. Pitänee paikkansa. En silti halua olla sellainen. Vaikka välillä pettymykset notkauttavat polvemme saveen, se ei tarkoita sitä, että sinne maahan jäädään makaamaan. Vaan sieltä noustaan, pyyhitään polvet ja jatketaan matkaa - olkoonkin, että se toisinaan on yhtä rämpimistä ennen kuin jalat koskettavat taas kovempaa ja kantavampaa maata.


Mitä yritän tällä kaikella sanoa. Sitä, että vaikka meitä välillä pelottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan, tai kohtaamamme vastoinkäymiset tai eteemme tulevat valintatilanteet horjuttavat meitä tai pistävät meidät ahtaalle pohdintojen edessä, niin kaikesta selviää, kun jaksaa säilyttää oman uskonsa. Itseensä, ihmisiin ja elämään. Kaikessa on aina jotain hyvää vaikka välillä ne polvet siinä savessa ovatkin.