Se iskee yllättäen. Syyllisyys. Huono omatunto. Epäonnistumisen tunne.
Eilen se karahti tietoisuuteen ykskaks yllättäen erään keskustelun yhteydessä. Hyvää tarkoittava sukulaiseni kehui vanhempaa tytärtäni, kun hän 12-vuotiaana osaa jo laittaa niin hyvin ruokaa. Se on hieno taito, en kiistä ja hänellä on siihen intoa itselläänkin, mutta se todellinen syy on kyllä se, että lapseni on täytynyt opetella niin itsenäiseksi, kun äiti on niin paljon poissa. Isäkin tekee pitkää päivää. Ei ole ketään kotona laittamassa ruokaa ja nuorimmainen täytyy myös ruokkia. Vastuuntuntoinen ja käytännönläheinen esikoinen on siis joutunut nuoresta asti ottamaan vastuuta ja pyörittämään talouttamme. Tuntuu kamalalta vaikka kolikolla onkin aina se toinen puoli.
Tulimme näistä sukulaisjuhlista kotiin. Halusin olla tyttärieni kainalossa. Seuraavat liki kolme viikkoa kuluu töiden merkeissä eli olen kaksi viikonloppua perätysten poissa kotoa. Se on heiltä pois.
Katsoimme SuomiLOVEA tuota aivan uskomattoman upeaa, Venlallakin palkittua musiikkiohjelmaa, jonka harmikseni olen löytänyt vasta aivan hiljakkoin. Miksei kukaan kertonut minulle siitä? Rakastan sitä jo nyt vaikka olen vasta kaksi jaksoa nähnyt. Ihana Osmo Ikonen - olet niin taitava.
Joka tapauksessa. Parempi aina myöhään kuin ei milloinkaan. Makaamme siinä tyttäreni sängyllä. Kumpikin kainalossani molemmin puolin ja lainakoira jaloissamme. Arttu Wiskari nousee lavalle ja esittää kappaleen Ikuisesti kahdestaan - pariskunnalle, joka on kärsinyt vuosien lapsettomuustuskista ja nyt tuo vaimo haluaa kiittää miestään, että rakkaus on kestänyt vaikka he jäivätkin kaksin. Itkuhan siinä tulee. Sydämeni valtaa niin suuri suru heidän puolestaan. Voin vain kuvitella mitä he ovat joutuneet käymään läpi. Minulle on suotu näitä elämän suuria ihmeitä kaksin kappalein ja muistan edelleen kuinka suurta kaipausta itsekin tunsin, kun halusin lasta niin kipeästi eikä sitä heti alkanut kuulua. Osaanko arvostaa heitä tarpeeksi?
Rutistan molempia lujempaa. Suukotan heitä otsalle ja kerron kuinka heitä rakastan. Molemmat tapittavat minua ihmeissään, mutta ihme kyllä - kumpikaan ei vetäydy läheltäni vaan he käpertyvät tiiviimmin minuun. Heilläkin on ikävä minua. He eivät vaan aina osaa sanoittaa sitä ja se purkautuu kiukkuna ja kummallisena käytöksenä, kun tulen kotiin.
Syyllisyys polttaa rintaani ja yritän imeä tuosta hetkestä kaiken irti. Tallentaa tuon tunteen ja lämmön muistojeni kovalevylle. Nyt olemme siinä. Voi, kun joskus voisi painaa pause-nappulaa ja pysäyttää tuollaisen aidon, läsnä olevan vanhemmuuden hetken siihen. Aika rientää niin kiivaasti ja kohta he eivät ole enää tuollaisia. Niin isoja ja itsenäisiä, silti niin pieniä. Voi kun muistaisin sen aina arjessakin. Etten vaatisi liikaakaan. Saisivat pitää myös lapsuuden ja sen huolettomuuden. Tilan ilman huolia, murheita ja velvoitteita. Silti oppisivat mitä elämä on, mitä se tuo mukanaan ja heistä kasvaisi kunnon ihmisiä, joilla on perusarvot kohdillaan. Valtava taakka meille vanhemmille. Meille itsekin toisinaan epäkypsille raakileille, joiden omatkaan kyvyt eivät aina ole riittävät.
SuomiLOVE loppuu ja vaikka omia silmäluomiani jo painaa, tytöt eivät halua, että lähden. "Äiti älä mene" sanoo esikoinen. "Jää hetkeksi vielä katsomaan TV:tä kanssamme". Silloin ei voi lähteä. Vaikka nukuttaisi kuinka. Ihan sama mitä TV:stä tulee, paijailen siinä heitä ja yritän liennyttää syyllisyydestä polttavan sydänalani vakuutellen, että nämä pienetkin hetket auttavat. Rukoillen, että lapseni eivät tule aikuisena sanomaan katkerana, että kun sinäkään äiti et ikinä ollut kotona silloin kun olisimme sinua tarvinneet. Tai ollut läsnä. Minä lupaan olla sitä. Nyt ja aina. Polttavat kyyneleet yrittävät purkautua silmäkulmistani ulos. Rutistan entistä kovempaa. Anteeksi. Äiti ei ole täydellinen mutta nyt olen kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti