sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Säätävä taiteilija..hajatelmia elämästä..

Avaan Facebookin ja se ilmoittaa minulle syyttävästi " 604 ihmistä, jotka tykkäävät kohteesta Keski-iän kynnyksellä eivät ole kuulleet sinusta vähään aikaan..Et ole julkaisuut mitään 7:ään päivään.."

No aivan. En olekaan. Omatunto alkaa soimata. Päässäni ei synny mitään tuotosta. Ihan tyhjää vaan humisee. Arki on vienyt mukanaan. Joskus ei vaan synny yhtikäs mitään julkaisukelpoista. Varsinkaan arjen kaaosta hallitessa. Hädin tuskin on ehtinyt miettimään edes mitään syntyjä syviä. Lähinnä vaan aikatauluttaa tätä hektistä elämää. Jos on ollutkin vapaa-aikaa, se on harrastusten ja lasten parissa.

Jäin myös pohtimaan kumppanini sanoja viikonlopun aikana, että onko tosiaan niin, että tarvitsen niitä synkkiä värejä, jotka vellovat mieleni matalikoissa ja notkauttavat minut polvilleen aika ajoin, jotta mitään tuotosta syntyy. Tai tarvitseeko taiteilija aina vähän yksinäisyyttä ja rauhaa (ja pari lasia viiniä) ennen kuin luovuudelle on sijaa. Voinko edes puhua itsestäni minään taiteilijana? Olen vaan säätäjä. Säädän menemään kaikenlaista. Jos tähänkin touhuun keskittyisin huolella ja aikaa olisi, niin oikeasti voisin saada jotain mieleenpainuvampaa paperille. Mutta ei. Elämä on nyt vaan tätä. Yhtä menoa suuntaan ja toiseen. Ei synny aiheita - paitsi tästä omasta elämästä.

Mutta kun. Se on liian seesteistä kiinnostaakseen ketään.Välillä olen aidosti pelännyt kirjoittaa onnellisuudesta ja rakkaudesta. Suomalainen ihmisluonne on enemmän synkistä sävyistä tykkäävä, hieman melankolinen, syntyjä syviä pohdiskeleva kuin onneaan hehkuttava, superlatiiveja huokuva, elämästään nauttiva. Vai olenko väärässä? Pelätäänkö me liikaa sitä, että muut tulevat kateelliseksi? Tai sitä, että jos omasta onnestaan avautuu, se kostautuu ja pian sataa taas paskaa niskaan. Kel onni on, se onnen kätkeköön. Niinhän meille on iskostettu. Mutta miksi meidän pitää sitä niin pelätä? Aina on olemassa joukko mielensä pahoittajia, joille kaikki tässä elämässä on lähtökohtaisesti vaan väärinpäin. Ja niitä, joilla on tällä hetkellä kurjuutta, epäonnea ja surua elämässään. Voimme olla pahoillamme heidän puolestaan, mutta mitä se ketään auttaa, jos me kaikki muutkin vaan surkuttelemme. Jokainen on saanut ja saa oman osansa siitä paskasta kuitenkin. Jos tiedätte mitä tarkoitan. Mutta sitä vaan tuntee helposti syyllisyyttä, jos omassa lähipiirissä kaikilla ei asiat olekaan niin hyvin kuin itsellä. Sitä auttaa missä voi. Ja on kiitollinen tästä hetkestä, kun kaikki on hyvin. Joten..Tartun rohkeasti aiheeseen. Kirjoitan ilman viinilasillista. Ilman, että olisin synkkiin aatoksiini vaipunut. Tätä se on, kun antaa ajatustensa vain muuttua sanoiksi ruudulla. Ilman minkäänlaista käsikirjoitusta.

Miltä tuntuu rakastua uudelleen nelikymppisenä? Aivan samalta kuin nuorempana. Ja silti täysin erilaiselta. Kypsemmältä, varmemmalta, oikeammalta. Siltä, että tietää jo enemmän kaikesta. Miten parisuhteessa tulisi olla, miten osata huomioida toista, millainen itse on niin hyvine kuin pahoine puolineen. Nauttii siitä, kun osaa nauttia hetkessä elämisestä, suhteen alkuhuumasta, toiseen tutustumisesta, elämän ihmeellisyyksistä yhdessä ja uusista kokemuksista ja ihmisistä mitä se toinen tuo mukana tullessaan. Iloitsee niistä havainnoista mitä toisesta tekee. Ai se tekee noin? Onpa jännä. En ikinä olisi osannut ajatella tuota. Ai näin teidän perheessä on tehty? Meillä on tehty näin. Asioiden ja kokemusten jakaminen. Puhdas, vilpitön hyvänolontunne. Ei tarvitse höntyillä. Riittää, kun tietää, että toinen on. Ja rakastaa. Saada kokea se täydellisen hyväksynnän ja sitoutumisen olotila. Minä riitän juuri tällaisena tuolle toiselle ja hän minulle. Ei tarvitse muuta. Kaikkien tulisi saada kokea sellainen tunneside ja yhteys toiseen ihmiseen. Miltä se tuntuu, kun maailmasta tulee parempi ja kauniimpi paikka toisen myötä. Kuinka ihmeellistä on, kun jonkun toisen myötä sinustakin tulee parempi ihminen. Ja kuinka soluihisi valuu rauha ja seesteisyys. Onni on läsnä. Ja vaikka on vaiheita, taatusti, jotka kaikki eivät solju vain kitkatta, niin sen yli osaa nähdä. Koska kakkoskierrokselle lähdettäessä sitä elettyä elämää ja erinäköistä painolastia on kaikilla enemmän kuin nuorena, niin se on vain rikkaus. Kaikki eletty elämä ja koetut ilot & murheet ovat muovanneet meistä juuri sen ihmisen, johon se toinen rakastui. Se eletty elämä on ollut must, jotta se jokin muu voi tapahtua. Se on rikkaus. Myös silloin, kun elämään tulee sen toisen myötä niitä kaikkein tärkeimpiä ihmisiä. Lapsia.

Miltä tuntuu uusperheen yhteisen taipaleen alku? Kukaan kai ei suunnittele elämänsä menevän näin. Sitä ajattelee nuorena, että sitten kun menee naimisiin ja tekee lapsia, sitä pysyy siinä liitossa. Silti noin puolet kaikista pareista eroaa. Tämä on hyvin tuttua jo meistä monille. Perheet ovat tänä päivänä jo hyvin moninaisia. Uusperhe, jossa on mies ja nainen sekä molempien lapsia edellisistä liitoista sekä mahdollisesti vielä yhteisiä, ei ole enää edes harvinaisuus. Tilastokeskuksen mukaan uusperheiden määrä vuoden 2015 lopulla oli jo 52.000. Ja tässä luvussa ovat mukana vain ne perheet, jotka asuvat virallisesti yhdessä. Voisi kuvitella, että kivutonta uusperheen alkua ei olisikaan. Toistaiseksi voin kuitenkin vain sanoa, että vau. Vaikka meilläkin kai vielä eletään kuherruskuukautta kaiken suhteen, niin tuntuu, että jokainen on vaan solahtanut kivuttomasti tähän elämään ja löytänyt paikkansa tässä viisikossa. Toki tilannetta helpottaa se, että kenenkään ei ole tarvinnut luopua reviiristään, kun emme asu saman katon alla. Jokainen lapsista saa myös vanhempiensa jakamatonta huomiota ja jokaisella on se oma koti ja huone. Yhdessä ollessa se on jotain specialia, josta kaikki nauttivat vaikka hämmennyksiltäkään ei luonnollisesti ole voitu välttyä. Yhden lapsen perheessä ei ole totuttu tähän meteliin, sisarusten väliseen nahisteluun ja koko jengin säätämiseen, jota tämä allekirjoittanut pääsäätäjä kyllä hyvin lahjakkaasti ylläpitää... Asiaa kuitenkin auttaa se, että kaikki kolme ovat tyttöjä ja lähes saman ikäisiä. Yhteisiä juttuja ja mielenkiinnon kohteita. Sen ikäisiä jo, että heidän kanssaan voi kaikesta keskustella ja purkaa yhdessä ja erikseen näitä eteen tulevia tilanteita ja tunteita, jotka kuuluvat elämään ja ovat sallittuja - niin hyvässä kuin pahassa. Sitä huomaa yhtäkkiä, että on saanut valtavasti elämäänsä uutta. Ja kuinka helposti siitä tuleekaan jo niin tuttua ja rakasta. Sitä tulee luoneeksi yhteisiä muistoja ja tarinaa, joka saa kerta kerralta enemmän muotoa, sisältöä ja elämänvärejä kankaaseensa.

Onneksi elämä on tällainen lahja. Se tuo eteemme ihan muunlaisiakin kokemuksia ja vie meitä suuntaan, mihin koskaan mielikuvitus ei olisi edes riittänyt. Taiteilija tai ei, nämä sunnuntain hajatelmat ovat juuri sitä mitä elän. Ja koen. Kiitollisena. Jokaisessa hetkessä eläen, avoimena tulevalle. En pelkää karmaa enkä niitä mielensä pahoittajia vaikka sanonkin sen ääneen. Olen onnellinen. Miksi kätkisin sen?

 Jokainen meistä on onnensa ansainnut. Ihanaa sunnuntaita rakkaat.



sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Terapianaiset Vol 100

En muista koska olisin viimeksi ollut koko viikonlopun kotona, ilman lapsia, ilman rakastani. Alun perin minun ei pitänytkään olla. Tuoreeseen suhteeseen kuuluu, että sitä haluaa viettää kaiken liikenevän, ylimääräisen vapaa-ajan yhdessä. Etäsuhteessa se vielä korostuu, koska niitä mahdollisuuksia on vielä vähemmän normiarjen pyörityksessä.

Mutta ystäviäkään ei saa laiminlyödä tai sitä, että joskus tekee hyvää tehdä niitä asioita, joista itse on aiemmin, ennen suhteen alkua saanut virtaa ja voimaa. Onneksi rinnallani on ajatteleva ja älykäs mies, joka jos ei nyt suorastaan pakottanut minua tähän, niin ainakin ohjasi määrätietoisesti. Ja hän oli oikeassa. Vaikka ikävä onkin suuri, tämä viikonloppu ja mm. siihen mahtuneet ystävien tapaamiset palauttivat taas sellaisia energiatasojani, joiden en tiennyt olleen ehtyneitä. Näen sen jotenkin niin, että meissä kaikissa on useita akkuja ja voimanlähteitä. Riippuen eri tilanteista ja kuormituksista, juuri niiden osa-alueiden akut menevät tyhjiin. Esimerkkinä työ. Jos on liikaa sillä saralla kuormitusta eikä saa omia akkujaan ladattua vaikkapa urheilun tms. aivojen nollauksen kautta, voimat alkavat ehtyä. Jonkin aikaa niitä ylikierroksia jaksaa, mutta jos yksilö ei tajua höllätä, sitä sairastuu tai keho keksii jonkun muun konstin, jolla se pakottaa ihmisen ajamaan kierroksia alas. Sama pätee vaikka parisuhdeakkuun. Joskus sitä ammentaa liian tyhjäksi, jolloin väistämättä on edessä yhteenottoa tai ilman puhdistusta muulla tavoin. Sitäkin täytyy osata ladata oikein, ei vain kuluttaa. Ja vaikka parisuhdeakku olisikin ihan tapissaan ja kaikki sillä osa-alueella erinomaisesti, niin, jos jossain muussa esim. ystävien akustossa on vajetta, niin yksilö ei kenties lataudu niin hyvin kuin se voisi toimiessaan tasapainossa kaikkien näiden osa-alueiden kanssa. Ymmärrättekö mitä yritän ajaa takaa?

En siis tajunnut edes itse, että minulla oli jossain akustossani vajetta ennen tätä viikonloppua. Maailman parantaminen, terapioiminen, naisenergia. Kutsuu sitä millä tahansa termillä, niin näköjään sitä tarvitsee silti aina yhtä paljon. Oli tuore suhde tai ei. Nyt tunnen sen taas. Olen kokonainen, latautuneempi uuteen viikkoon paremmin kuin pitkiin aikoihin. Saattaa se tosin olla sitäkin, että lopetin itseni kurittamisen ja päätin tipattomani hieman ennenaikaisesti. Entä sitten? Keski-iän kynnyksellä täytyy olla armollinen itselleen ja todeta, että elämä on liian lyhyt ollakseen nauttimatta siitä täysin rinnoin. Jos siihen silloin kuuluu pari lasillista kuplivaa tai punaista ystävien seurassa nautittuna, niin so be it.

Olen hämmentyneen onnellinen yhä siitä, että ympärilläni on niin upea joukko uskomattoman viisaita, elämänkokemusta omaavia naisia, joilta löytyy empatiakykyä, myötäelämisen taitoa, rohkeutta sanoa suoraan myös niitä vaikeita asioita. Rohkeutta antaa neuvoja, kykyä kuunnella, olla läsnä ja kiinnostunut. Olen ollut olkapäänä - onhan minullekin osattu olla. Ihanaa, että voin vastavuoroisesti olla sitä joskus myös toisille. Ja voin omalla esimerkilläni ja kokemusteni kautta auttaa muita tai ainakin kertoa miten oma taipaleeni on kulkenut ja millaisia sudenkuoppia siinä on ollut, jos toinen voisikin niitä välttää.

Olemme nauraneet vedet silmissä - vaikeiden asioidenkin kohdalla. Löytäneet sitä ns. mustaa huumoria niistä joiden avulla ne tuskallisetkin asiat saavat muunlaista väriä pintaan. Elämä on kuten tiedämme hyvin hyvin merkillinen laji. Se tuntuu antavan meille jokaiselle aivan erilaisen matkan. Matkan, jonka tarkoitus lienee opettaa meitä juuri niissä asioissa ja tunteiden käsittelyssä, jossa me vielä harjoitusta tarvitsemme. Harva täältä ilman pettymyksiä tai kovia kokemuksia selviää. Ja onneksi rinnalla on myös niitä uskomattoman upeita ja valoisia asioita myös. Kunhan ne osaa nähdä. Joskus sitä tarvitsee sen toisen ihmisen apua siinä, jotta niitä taas näkee. Etenkin jos elämässä on ollut paljon pimeyttäkin.

Nelikymppisissä naisissa alkaa olla jo aika hyvin potentiaalia. Kaikkeen. Alkaa olla sinut itsensä kanssa. Rohkeutta ja viisautta sanoa asioita julki, olla se mikä on. Kokemusta on karttunut ja takkiinkin on tullut. Ne ovat muovanneet meistä juuri tällaisia kuin olemme. Antaneet ja opettaneet, tehneet meistä myötäeläjiä. Terävimmät kulmat ovat hioutuneet. Emme ole enää niin mustavalkoisia kuin kenties joskus nuorempana. Näemme, että asioilla ja ihmisten käyttäytymisellä, tunteilla ja niihin reagoimisella on kaksi puolta. Emme tuomitse ketään. Toteamme ja ymmärrämme. Jaamme osaamistamme. Eilen terapiatuokiomme kesti vaivaiset 5 tuntia. Siinä se meni heittämällä keittiön pöydän ääressä ja maailma tuli huomattavasti paremmaksi. Perjantaina oli vastaavanlainen ilta. Eri naiset, sama lopputulos. Maailma parani. Akut on todellakin ladattu.

Eilen pöydän ääressä oli myös ystävättäreni mies. Hän oli itse halunnut tulla mukaan huom. On se mahtanut olla aikamoinen kokemus ja sukellus hänelle nelikymppisen naisen sielunmaisemaan. Viisi tuntia terapianaisia ja erilaisia elämänmakuisia pohdintoja tunteiden kautta. Ei sanaakaan moottoreista, urheilusta, bissen juomisesta tai muista miesten jutuista. Kun ystäväni ja hänen miehensä olivat tekemässä lähtöä, kehuin miestä ja sanoin, että aika huikeeta miten hän jaksoi olla osallisena tätä kaikkea ja kysyin häneltä, että "miten meni noin niinku omasta mielestä?" Hän vastasi: "Ihan kuin olisi ollut opintomatkalla.."  Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Naisenergia rules. Lav ya!

maanantai 16. tammikuuta 2017

Naisena miesten maailmassa..havaintoja työelämästä...

Pian tulee aika tarkalleen seitsemän vuotta siitä, kun vaihdoin alaa. Hyppäsin tuntemattomaan. Naisvaltaiselta alalta miesvaltaiselle. Matkailualalta autoalalle. Ei ko. alan koulutusta, ei oikeastaan mitään pohjatietoja. Aika lailla kylmiltään siis.
Näin jälkikäteen tarkasteltuna en ole katunut päätöstä. Joskin yhdessä kohtaa reilu 1,5 vuotta sitten seisoin tienhaarassa ja silloin pohdin vakavasti, että pitäisikö luovuttaa ja palata takaisin. Jopa yritin sitä, mutta en päässyt hakemaani työpaikkaan ja sitten tuli muuta uutta eteeni. Ja hyvä niin. Elämä tarjoaa välillä sellaisiakin ratkaisuja eteen, joita ei osaa etukäteen yhtään edes kuvitella.

Mutta ei tämä tie ole ollut helppo. Minulta on kysytty useastikin olenko törmännyt tytöttelyyn ja olen vastannut, että en. Se ei täysin pidä paikkaansa, sillä tytöttelyä voi tehdä hyvinkin hienotunteisesti, jos sellaisesta voidaan puhua. Annan esimerkin. Nykyisessä tehtävässäni nauttisin kenties enemmän eri tahojen luottamusta, jos omaisin teknisen koulutustaustan; insinöörin tai vastaavan. Henkilökohtaisesti se lienee niin kaukana minusta kun vain mahdollista - olenhan restonomi yamk. Palvelualan moniosaaja siis. Tämä teknisen tutkinnon ja tietämyksen puute ei estä minua tekemästä työtäni - toisinaan se on jopa valtaisa etu. Osaan ajatella muutenkin kuin tuote- tai teknislähtöisesti ja pistää asiakkaan sekä palvelukokemuksen keskiöön. Ja myyntihenkisyyttä löytyy. Verenperintönä ja yrittäjän tyttärenä. Ollut ns. kentällä jo 12-vuotiaasta lähtien. Helvetin hyvä oppikoulu kaikkeen elämässä.

Mutta sen tuntee joskus nahoissaan ja näkee katseissa. Sen kuulee miehisissä vitseissä, rasvaisissa jutuissa, keskustelun pätkissä, joissa testataan tajuatko mitään. Sen tuntee ja tajuaa kuinka sinua ja tekemisiäsi ja sanomisiasi tarkastellaan isällisen alentuvasti. Tai alentuva ei ehkä ole oikea sana. Väheksyen tai huomiotta jättäen on ehkä oikeampi. Myös huom. omien kollegoiden (onneksi vain murto-osan kohdalla) osalta. Kukaan ei käänny puoleesi vaikka kuuluisi, koska tietävät tai otaksuvat ettei sinulta saa asiantuntija-apua. tai on hyödytöntä lähestyä, koska olettavat ettet ymmärrä. Joka sinällään on ymmärrettävää, olenhan ollut tässä nykyisessä pestissäni vasta vajaa puoli vuotta. Mutta ei sitä myöskään silloin opi niitä asioita. Tämä työ on sellaista, että sitä on lähes mahdoton kenenkään opettaa tai siihen perehdyttää, koska kaiken kaikkiaan kenttä- ja myyntihommissa työ on tekijänsä paras opettaja. Suomeksi sanottuna kantapää-oppi..

Ei varmasti vieläkään kulu päivääkään etten törmäisi siihen tosiasiaan, että en tiedä vastausta esitettyyn kysymykseen tai kannanottoa vaativaan tilanteeseen. Usein on vain pakko turvautua jonkinasteiseen kokemuspohjaan ja maalaisjärkeen ja tehdä päätöksiä, koska aikaa ja mahdollisuutta lähteä selvittämään muiden kanssa mikä olisi paras ratkaisu ei ole. Tilanteet tulevat niin ad-hoc ja vaativat monesti vastauksen saman tein. Se luo jonkinlaista painetta ja vaatii Hedbergiä lainatakseni valtavia palleja. Ollakseen hyvä, täytyy myös olla monialainen osaaja ja tiedettävä vähän kaikesta kaiken. Entä jos ei ole palleja? Kirjaimellisesti?

Olen joskus aiemmassa pestissäni heittänyt ääneenkin ajatuksen, että jos minulla olisi ollut ne pallit, tekisin jo jotain ihan muuta. Olin kuullut siihen asti vain nimellisesti lasikattoon törmäämisestä, mutta kun se osuu konkreettisesti kohdalle, niin se satuttaa. Paljon. Onhan se toki aina mahdollista, että persoonani itsessään oli niin ärsyttävä tai kokemustaustani epäsopiva tai -pätevä silloisiin toimiin, etten tullut valituksi sen vuoksi. Ja me naiset vain haluamme kääntää sen siten, että naiseus oli se este. Tiedä häntä. Jos aikanaan naisvaltaisella alalla törmäsin siihen, että nainen on naiselle susi, niin törmää siihen edelleenkin. En tule koskaan unohtamaan naispuolisen kollegan sähköpostiviestiä minulle, kun tuorein nimitykseni julkaistiin organisaatiossamme. Se meni jotensakin näin: " XXX kääntyisi haudassaan, jos kuulisi, että meille on valittu myyntitiimiin ensimmäinen nainen aluemyyntipäälliköksi" viitaten ko. yksikön entiseen, jo edesmenneeseen sovinistisena pidettyyn esimieheen. Ketä se nimitykseni oikeastaan olikaan häirinnyt? Tuskinpa sitä, joka jo siellä mullissa makaa.

Mutta on niitäkin, jotka kannustavat ja pitävät meidän naisten puolta. Niin miehissä kuin naisissa. Tietäen, että raivaajan tie ei ole koskaan helppo. Ensimmäistä koetellaan usein eniten. Sille saatetaan antaa jotain anteeksi helpommin, koska "se nyt sattuu olemaan nainen" tai sille ei olla niin kovia, kuin miehille. Näin toimivat etenkin ne miehet, joiden mielestä naista täytyy jotenkin suojella ja pitävät tätä heikompana. Ne ärsyttävät itseäni jopa vielä enemmän kuin ne tytöttelijät, jotka katsovat nenän varttaan pitkin rehdisti. Eivät tee sitä kohteliaisuussyistä selän takana.

Perkele. En kaipaa kenenkään säälipisteitä vain siksi, että olen nainen. Tai vielä kokematon tässä työssä. Teen vähintään yhtä paljon duunia kuin kaikki miespuoliset kollegani. Väittäisin, että teen sitä jopa huomattavasti enemmän. Koska hitto - minun tehtäväni on myös näyttää, että meistä naisista on tasan niihinkin duuneihin mihin kakslahkeisistakin. Jopa huomattavasti parempaan - oli insinööritutkintoa tai ei. Sitä paitsi. Ilmoittauduin juuri tekniselle kurssille. Seuraavan kerran, kun joku haluaa päteä minulle tekniikkatietämyksellään, aion näpäyttää takaisin. Ihan vaan koska voin.

Arvostus ansaitaan. Niinhän se menee. Ja periksi antamattomuudella ja sinnikkyydellä pääsee jo pitkälle. Kaikki on oikeastaan asenteesta kiinni. Ja se missä tiedän pystyväni ärsyttämään näitä konservatiivisia besser-wissereitä, on se minun positiivisuus.  Kun korot kopisten astelen pystypäin hymy huulilla niitä joitakin jörriköitä (eivät suinkaan kaikki - älkää ymmärtäkö väärin)tapaamaan, niin minun puntit eivät tutise. Olen kovissa liemissä jo keitetty. Härifrån tvättas. Itken turhautumisiani ja pettymyksiäni neljän seinän sisällä. Jos ja kun niitä eteeni joskus yhä tipahtelee. En silti vaihtaisi päivääkään pois. Taidan olla masokisti. Ainakin voin lisätä cv:hen jatkossa "haasteita pelkäämätön".

Mitä haluan tällä kaikella sanoa? Helpommallakin pääsisi. Ihan varmasti. Mutta jos olet vähän hullu, etkä pelkää haasteita tai suorastaan janoat niitä, niin uskalla kokeilla rohkeasti erilaisia hommia. Heittäydy. Mene epämukavuusalueelle. Hyppää tuntemattomaan. Se voi avata aivan uudenlaisia ovia ja saatat huomata, että itsensä kehittäminen ja uuden oppiminen ovat uskomattoman hienoja asioita, jotka pitävät liikkeellä ja tuovat energiaa vaikka joskus tuntuukin, että takki on aika tyhjä...

ps. pakko sanoa tässä kohtaa vielä yksi asia. Kukaan ei pärjää ilman hyviä tukijoukkoja. Edes työpaikalla. Minulla on onneksi oman esimieheni (ja rakkaani, oman sparraajani) vankkumaton usko ja luottamus kykyihini. Heikkoina hetkinä ja huonoina päivinä saan niistä uskomattomasti voimaa.

Jokainen tarvitsee sen oman mentorin ja sparraajan. Oli mies tai nainen. Mahtavaa viikonalkua kaikille <3

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Havaintoja rakkaudesta..

Minun ei todellakaan pitänyt kirjoittaa tänään rakkaudesta. Kaikkea muuta. Lähinnä olin ajatellut vuodattaa pinnallista ulkonäkötuskaani tänne teidän empatioita kerätäkseni. En oikeastaan edes tajua missä vaiheessa nuo tummat silmänaluset ovat hiipineet kasvoilleni? Ja mistä lähtien naama on alkanut olemaan ihan turvoksissa heti jos nukkuu liian vähän. Ja ne silmäpussit - siis OMG. Tyttäriäni lainatakseni. Muistan joitakin vuosia sitten kun rakas kosmetologi-ystäväni totesi minulle viisaana "että odotapa sitä aikaa, kun huomaat ne ensimmäiset pystyjuonteet suupielissäsi tai kulmakarvojen välissä.." Niin ystäväni. Mitä sitten pitikään tehdä? Tulla käsittelyysi? Tule jo sieltä lomalta - tää naama tarttee sun taitavia konsteja!! Aurinkoahan ei saisi ottaa enää tässä iässä, mutta kyllä tää kalpeus kuulkaa korostaa vaan näitä uusia ihmeellisyyksiä mitä tähänkin naamavärkkiin on vaan jostain syystä ruvennut ilmestymään. Missä on rusketusvoiteet?? Ne on kai kaivettava esiin, kun tuo aurinko ei vielä tässä kohtaa paista..
 
Pakko vielä tämä sanoa, ennen kuin menen varsinaiseen aiheeseen. Nuorimmalla tyttärellä oli eilen yökaveri kylässä ja ihmettelin mitä nämä kaksi tirskuivat huoneessaan. Koputin ja menin sisään - virhe!! Heillä oli joku ihme arviointileikki meneillään. "Asteikolla ykkösestä viiteen minkä arvosanan antaisit mun äidille" kysyy tämä rakas lapseni jolloin hänen ystävänsä kääntyy arvioivasti minuun päin (en tajua edes paeta huoneesta), katsoo minua päästä jalkoihin ja mutisee " tää on tooosi vaikee..sanoisin, että 3,5." Huh, huokaisen. Aika hyvä minusta. Jolloin kuuluu naapurihuoneesta isosiskon kommentti " ykkönen hei mutsi. Sä oot ykkönen. Vaikka sä ootkin nyt parempi kuin nuorena?!?" Whaaat? Mikähän mä oon ollu silloin. Palautus oli siis välitön. Näillä mennään. On alettava vaan nukkumaan aikaisemmin ja aikaisemmin. Kuulemma paras kauneudenhoitomuoto tässä iässä on uni. Muista keinoista ei enää löydy apuja..Ryppyjä ja naaman veltostumista ei kykene pysäyttämään.
 
Jos siis palataan kuitenkin siihen rakkauteen. Osui näet silmiini taas kerran jotain näitä ihania mietelauseita ja eri sivustoja, joissa onneksi joku joskus kirjoittaa jotain ihanan helpottavaa. Itseään voi kuulkaa rakastaa vaikkei hyväksyisikään kaikkia virheitään. Jolloin kun itseään kykenee rakastamaan, pystyy antamaan sitä rakkautta myös muille. Niinhän me se tiedetään. Mutta oikeastaan se mihin jäin kiinni, oli havainto siitä, että rakastaminen on valinta. Jäin pohtimaan sitä. Aiemmin on puhuttu aina siitä, että rakkaus on tunne ja onhan se sitäkin. Mutta totta on, että jos se olisi puhtaasti pelkkä tunnetila, niin sehän menisi ohi tai vaipuisi taka-alalle, kun jokin toinen tunnetila vyöryisi päälle. Jolloin jos se on valinta, ihminen voi sitä enemmän ohjailla ja siihen vaikuttaa. Olenko minäkin tehnyt aikanaan tietoisesti tai tiedostamatta tämän valinnan? Jos olen raadollisen rehellinen itselleni, niin kenties siinä ollaan jäljillä. Vihkikaavassakin kysytään tahdotko, ei sitä, että rakastatko.
 
Miksi sitten lakataan tahtomasta, milloin yksilö tekee sen valinnan, että päättääkin toisin. Vastaus on yksinkertainen. Silloin, kun koetaan, että toinen ei enää ansaitse sitä rakkauttasi. Tai sinua. Silloin, kun sinä rakastat enemmän sinua itseäsi ja tahdot itsellesi olla hyvä enemmän kuin sille toiselle. Syyt voivat olla selkeitä kuten väkivalta, päihteet, pettäminen tai ne voivat olla muunlaista laiminlyöntiä, välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä, narsismia jne. jolloin onkin viisasta kysyä - miksi tahtoisin enää? Tehdä se valinta ettei tahdo enää rakastaa. Eikö niin?
 
Olen uudelleen valinnut rakkauden. Valinnut ja ottanut sen riskin, että rakastaessa on mahdollista, että sattuu. Pahimmat tuskat olen elämäni aikana kokenut rakastaessani ja sen päättäessäni. Siltikään en koskaan tule katumaan yhtäkään näistä kokemuksista. Koska joku viisas on joskus sanonut: "älä koskaan kadu niitä asioita, mitkä ovat joskus tehneet sinut onnelliseksi". Rakastaessa on pakko päästää irti näistä peloista. Rakastaminen on lupaus. On katsottava eteenpäin ja luotettava siihen, että se on ikuista. Katson ympärilleni ja rakastan.
 

perjantai 13. tammikuuta 2017

Parisuhteen pilareita ja perustuksen tekoa..

Minulla on ongelma. Pää on aivan tyhjä. Liikaa töitä, liikaa kierroksia, päänsärkyä päivästä toiseen ja loputtoman ankealta tuntuva tammikuu. Ei oikein irtoa. Hymykään. Mistä silloin pitäisi kirjoittaa? Mistä hakea se wow flow-tila, kun tuntuu, että ei muista edes omaa nimeään. Eikä se ole edes valhe. Joutuu näet vast´ikään nimeä vaihtaneena oikeasti keskittymään siihen miten itsensä esittelee..tai vastaa puhelimeen. Elämä on tätä. Joskus joutuu tarpomaan sohjossa jonkun aikaa kunnes taas kevät koittaa ja yhtäkkiä huomaakin, että tiet ovat taas sulat ja lintujen laulu kaikuu korvissa. Mutta tämä ei ollut se minun aihe.

Minulla osui silmiini viime viikonloppuna Facebookissa Hidasta elämää -sivustolta eräs parisuhdekirjoitus, joka perustui naishenkilön kirjoitukseen ja kokemukseen osallistumisestaan  parisuhdeguru Tony Dunderfeltin luennolle. Otsikkona oli parisuhteen peruspilarit. Pakkohan se oli lukea. Ai miksikö? Siksi, että yhden parisuhteen pilarit tuli aikanaan perustettua vähän huojuvammalle maalle. Ehkä se oli savimaata. Ilman paalutuksia. Mutta joidenkin on ne oppirahat maksettava. Se on kuin ensimmäistä taloa rakentaessa. Kaikki eivät osaa rakentaa ensimmäisellä kerralla unelmiensa taloa. He tekevät virheitä. Tai ainakin on asioita, joita tekisivät toisella tavoin.Toiset hullut haluavat rakentaa vielä uuden talon. Sen verran minäkin olen elämästä oppinut, että ne perustukset on tehtävä huolella. Vankaksi. Paalutettava kunnolla, luotava salaojitukset, valettava kunnon perustukset. Louhittava tarvittaessa kalliota tasaisemmaksi. Kun pohja on vahva, sille voi rakentaa haluamansa unelmien talon ja se pysyy siinä huojumatta. Isommissakin myrskyissä.

Dunderfelt jakaa parisuhteen peruspilarit kolmeen palkkiin. Ensimmäisessä palkissa esiintyvät sanat läsnäolo, läheisyys, kunnioitus, keskustelu, hyväksyntä, empatia. Allekirjoitan nämä. Parisuhde vaatii huomiota ja huoltoa. Nämä ominaisuudet luovat puitteet toimivalle suhteelle. Molemmilla osapuolilla täytyy olla tahtotila antaa läheisyyttä ja läsnäoloa sekä tuntea empatiaa, jotta suhteessa voidaan kokea molemminpuolista hyväksyntää ja arvostusta. Tunnetiloja, jotka puolestaan ruokkivat avointa ja luottamuksellista keskusteluyhteyttä.

Toinen palkki pitää sisällään Dunderfeltin mukaan vetovoiman, intohimon, jännitteen. Ensin kun luin tätä artikkelia, minussa heräsi ärtymys. Mitä se Dunderfelt oikein siellä inttää? Ymmärrän vetovoiman ja intohimon, mutta että jännite? Ja miksi seksi on omassa palkissaan? Eikö se kuuluisi samaan palkkiin näiden edellisten kanssa? Mutta kun luin tarkemmin ja ajatuksella tekstiä, aloin saada kiinni kokonaisuudesta. Mikä synnyttää parin välille vetovoimaa? Sehän on paljon muutakin kuin fyysistä vetovoimaa, joka useimmiten kuitenkin on asia, joka pitkässä parisuhteessa asteittain häipyy taka-alalle. Mikäli se parin välinen vetovoima on huom. vain ja ainoastaan fyysisyyteen perustuvaa. Mutta on muunlaistakin vetovoimaa. Sellaista mikä perustuu siihen johonkin mystiseen mikä joidenkin pariskuntien välillä vallitsee. Se taika, jota muiden on vaikea ymmärtää. Yhteinen huumori, kinastelu, heittäytyminen, hulluttelu, haastaminen. Ollaan eri mieltä, annetaan toiselle tilaa vaikka ollaankin yhtä. Se sanaton jokin. Jonka vain ne kaksi voivat keskenään tuntea. Se herättää myös sen intohimon ja luo jännitteen. Luo vahvan siteen. Jota sitten se parisuhteen kolmas tärkeä pilari täydentää eli seksielämä.

En ole koskaan voinut ymmärtää niitä pareja, jotka sanovat, että rakastavat toisiaan ja että heillä on toimiva liitto, jossa nyt vain ei ole seksiä tai sitä on harvakseltaan. Okei..joo. En vaan tajua. Seksi on kuitenkin se elementti suhteessa, joka erottaa ystävyyssuhteen parisuhteesta. Ja joka edesauttaa läheisyyden syntyä ja ylläpitää sitä. Intiimissä kanssakäymisessä ollaan täysin auki toiselle. Se luo ja vankistaa sitä yhteyttä. Antaa valtavasti hyvänolonhormoneja ja tiivistää välejä. Toimii liimana.

Silti yksikään näistä pilareista ei yksinään kannattele koko taloa pystyssä. Perustan täytyy olla vahva ja tasapainossa.

Sitä tässä nyt tehdään. Urakalla ja yhteisin hartiavoimin, mutta varmana siitä, että tästä talosta on muodostumassa unelmiemme koti. Vanhoja virheitä ei haluta toistaa. Tällä kertaa ei hätäillä ja perustukset luodaan huolella ja tukevasti paaluttaen. Ei ole niin kiire ja elämä on opettanut kärsivällisyyttä. Pilarit ovat vankkaa tekoa. Kompromisseihin ei kannata tyytyä. Toisella kerralla ei halua oikoa missään työvaiheessa vaan kaikelle annetaan aikaa ja sen vaatima panostus. Jämerä kivitalo. Sellainen nousee näille perustuksille. Olet Tony sittenkin monessa asiassa edelleen oikeassa. Myös siinä jännitteessä.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Ihan erilainen maailma.

Se on jännä miten elämässä aina käy niin, että jossain vaiheessa sitä vaan huomaa olevansa "vähän out" lastensa maailmasta. Joskus aikanaan sitä itsekin päätin, että minulle ei tule käymään niin. Minä tulen olemaan sellainen vanhempi, joka ymmärtää nuorisoaan ja joka ei ole mikään "kalkkis".
Luulin, että minulla olisi ollut yritystä, mutta luultavimmin olen vain yrittänyt huijata itseäni. Viime aikoina on ollut pakko myöntää, että tyttäreni tietävät minua enemmän kaikista trendisuuntauksista. Liittyy se sitten meikkaamiseen, vaatetrendeihin, uusiin villityksiin somessa, ylipäätään uusiin sovelluksiin, peleihin, digi-vempaimiin jne. Niiden käytöstä nyt puhumattakaan.

Vai mitä sanotte siitä, että videoidaan itseään eri biisien tahtiin tiettyjen liikkeiden mukaisesti. Ne voi keksiä myös itse, mutta suositumpaa lienee se, että joku on tehnyt tiettyyn biisiin tietyn koreografian ja sitten sitä matkitaan. Luonnollisesti tämä, joka keksii sellaiset muuvit, joita muutkin haluavat toistaa, on supercool. Niin Musical.ly on nyt pop. Tai ei varmaan kukaan käytä enää sellaista sanaa edes. In. Pinnalla. Tai jotain. Ja sitten tykätään ihan hurjasti niistä toisten videoista ja rakastetaan ja kehutaan. Kukaan ei haku tai moiti. Olen nähnyt siellä vain kannustavia viestejä. Se on hienoa.

On Snapchatit, Askit, Messengerit, What´s upit, Facebook(tosin vain nimellisesti, koska sitä ei käytä enää kukaan teini). Jopa mun 9-vuotiaalla on Twitter-tili ?!? Kun mä yritän soittaa heille puhelimella, niin he eivät juuri koskaan vastaa ja hetken kuluttua kilahtaa what´s up viesti, että mitä asiaa..No olisin vaan halunnut jutella..Mutta hei - laita video kuuluu vastaus. Mikäpä siinä.

Sitten tämä tubettajien maailma. Meillä oli sentään esikuvina rokki-staroja, missejä ja Matti Nykänen. Nykyteineillä on ihan eri idolit. Vai miltä kuulostaa transseksuaalinen huippumeikkivinkkejä omalla Youtube-kanavallaan jakava Henry Harjusola, jolla on liki 70.000 seuraajaa. Anteeksi. Tilaajaa. Tai ärrä-vikainen jääkiekkoilija Jaakko Parkkali, jolla yli 100.000 tilaajaa. Tai turbohuulinen uino-Aino, jolla liki 150.000 tilaajaa. Kysyin tyttäriltäni, että mistä nämä sitten videoissaan puhuvat? Omasta päivästään kuului vastaus. Eli ihan tavallisesta elämästä ?!? Nenän kaivamisesta, hiihdon opettelusta, typeristä opettajista, urheilemisesta, seurustelusta jne. On homoa, koulukiusattua, uskovaista, nukeilla leikkivää teiniä, nuoren räp-muusikon kaveria. Ihan mitä vaan. Ja he ovat äärimmäisen suosittuja. Hetkessä. On huippusponsoreita ja viimeisen päälle tehtyjä videoita. On mietitty valot, meikit, taustat jne. Näitä nämä sitten seuraavat ja ottavat mallia. Osaavat meikatakin niiden videoiden ansiosta paremmin kuin minä ikään olen oppinut.

Sitä on tahtonut ajatella, että netti ja netin vaarat ovat uhkatekijöitä, joilta pitää puolustautua.  Olen puhunutkin tyttöjen kanssa paljon siitä, että ei pidä uskoa kaikkea. Joku voi olla jotain mitä ei suinkaan ole. Ja ketä tahansa ei saa hyväksyä kaveriksi. Tai lähettää mitään sellaista materiaalia eetteriin mitä mummolle ei voisi näyttää. Tosin en tiedä onko se enää riittävä uhkaus, kun mummi toisinaan opettaa lapsenlapsilleen ne pahimmat jekut ;) Kaikesta pinnallisuudestaan ja samaan formaattiin (ainakin pukeutumisessa) ohjaamisesta huolimatta, tässä ajassa ja näissä sosiaalisen median ihmeellisyyksissä on paljon hyvääkin.

En lakkaa ihailemasta sitä, että nykyajan teinit ovat hyvin suvaitsevaisia ja avarakatseisia, kun he elävät tässä maailmassaan. Ketään ei tuomita ja jokainen saa olla oma itsensä. Juuri sellaisena kuin hän on. Ei minun kohta 10v. ihmettele yhtään vaikka mies seurustelee miehen kanssa tai nainen naisen kanssa. Ei ihmetellä sitä, että puolet koulun oppilaista alkaa olla eri värisiä ja eri kansalaisuuksia on jo liki 30:tä tässä 500 oppilaan koulussa. En muista, että omalla ala-asteellani olisi ollut yhtään ulkomaalaista..Silloin puhuttiin kyllä venepakolaisista, mutta en jaksa muistaa olisiko meidän kouluunkaan heitä tullut. Tarina kertoo, että vuoden -52 Olympialaisten aikaan Oulun rotuaarilla joku oli megafoni, tai mikä lie kovaääninen nyt ollutkaan, kädessään viipottanut ja kuuluttanut "tulkaa katsomaan neekeriä". Niin harvinaista se oli. Eikä siitä ole kovin kauan aikaa. Nyt sellaista ei saa lausua edes julki ja en usko, että nuoreni edes tietävät mitä tuo sana mahtaisi tarkoittaa. Erittäin hyvä niin!

On tää jännää. Seurata vierestä ihan erilaista maailmaa. Yritän pysyä megessä. Parhaan kykyni mukaan. Mutta kaikkea ei kai tarvitsekaan ymmärtää. Vaikka sitä miksi pitää käyttää tennareita ja nilkkasukkia paukkupakkasilla. Elämä on. Ja Siperia opettaa, jos huomenna jälleen alkava koulu ei siihen pysty. Ihanaa viikkoa mussukat. Merkkaillaan toisiamme ;) Ja tägätään. Ja tubetetaan. Tai jotain. Pus <3




torstai 5. tammikuuta 2017

Reppurin matkassa.

Kuten monet teistä rakkaista lukijoistani tietävät, olen oikealta ammatiltani ns. reppuri. Vaikka haaveenani onkin olla jotain ihan muuta eli  ns.wannabe-writer. Reppuri ei ehkä nimityksenä ole enää tätä päivää ja sananakin ruma, mutta kuvastaa kyllä sitä, että elän puolet viikosta karkeasti tien päällä. Asun siis hotelleissa keskivertotallaajaa huomattavasti enemmän ( parhaimpina tai pahimpina vuosina n. 75yötä) ja kilometrejä kertyy sellaiset 40tkm/vuosi. Ei se vielä ole edes paljon, mutta sen lisäksi vara-autooni kertyy arviolta tänä vuonna n. 10tkm. Lisäksi toki lennän pitkät osuudet kotimaassa, joten lentomaileja kertyy niitäkin melkoinen annos.

Joten tiedän mitä se on. Matkustaminen siis. Siksipä on joskus aika hauska muistella mitä kaikkea sitä onkaan kohelo-minälle näiden liki 7 vuoden reissuvuoteni aikana sattunut. Etenkin näin erityisen hyisenä (-29 ja tuulee) päivänä istuskellessani Oulunsalon ihastuttavalla lentoasemalla. Tämä muuten oikeasti on monessa asiassa edelläkävijä, joten Finavialle pisteet tästä. Nytkin olen ns. olohuoneessa ja näpyttelen tätä stooria kiikkustuolissa. Vieressäni on upea musta flyygeli, jossa lukee play me (kukaan ei tosin soita) ja lähellä on kaariseinäke näin joulun teemalla yhä, jossa on mistelin oksa ja kehoitus tulla suutelemaan sen alle. Tarkkailen tilannetta potentiaalisille uhreille ;) No älä rakas huoli (kun luet tätä kuitenkin), maltan odottaa huomiseen...

Mutta siis niihin muisteloihin. Talvimuisteluiden kärkeen menee aika monta karmeaa muistoa hirvittävistä ajokeleistä, jolloin itkua on pidätelty pimeillä taipaleilla, kun ainoa miten on kyennyt seuraamaan tien suuntaviivoja on Navin näytöltä. Pehmeä pakkaslumi pöllytessään ja jos sattuu olemaan vielä mutkaisia ja mäkisiä teitä, niin avot. Ristinmerkkiä vaan rintaan ja toivoen, että enkelit ovat hereillä. Mutta en mene nyt niihin karmeisiin muistoihin vaan niihin, jotka aidosti yhä hymyilyttävät. Ehkä häkellyttävimpiä hetkiä on ollut se kerta, kun erään kerran saavuin Napapiirille ja pysähdyin ostamaan tuliaisia tyttärilleni joulupukin pajasta ja tuo aito ja ainoa alkuperäinen, iso valkopartainen punanuttu lähestyy minua kädet ojossa ja ottaa minut karhumaiseen syleilyynsä puhutellen minua nimeltä. "Siinähän sinä XX olet, olenkin odotellut sinua". Jestas. Olin yhtä jännittynyt ja peloissani kuin pienenä lapsena enkä edelleenkään keksi muuta selitystä tälle tunnistamiselle, kuin se, että joulupukki tunnisti minut laina-autoni perusteella. Jostain syystä. Tai sitten se on oikeasti olemassa.

Toiselta Lapin reissultani muistuu myös kutkuttava tilanne mieleen, kun olin lähtenyt hetkeä aiemmin sodankyläläisen asiakkaani pihasta ja kohta puhelin piippaa tekstiviestin merkiksi. Viesti kuului jotensakin näin: "sinä upea ilmestys, joka juuri kävit ko.liikkeessä, jäit mieleeni ja haluaisin tarjota sinulle kahvit joku kerta Helsingissä. T. se ja se" Vastasin kyseiseen viestiin jotensakin kohteliaasti mutta torjuvasti kertoen, että olen naimisissa enkä ole kiinnostunut. Saman tien tulee uusi viesti, jossa asiaa lähestytään näin: " tuopa ei ole mikhään este. Minulta löytyy useita mökkejä niin Leviltä kuin Luostolta ja omaisuutta on näin ja näin paljon. Käyn Helsingissä usein joten tavataan ihmeessä". Poroisännät. Mitä tuohon voi enää lisätä. Paitsi, että jos etsit mielitiettyä, niin aloita pohjoisesta. Tarjontaa vissiin kohtalaisen vähän. Kysyntää sitäkin enemmän. Koska tiedän, että tämä minun lähestyminen ei ole vielä mitään. Minun erästä naispuolista kollegaa kosittiin hänen pysähtyessään Sodankylän lähellä olevalla huoltoasemalla. Sinne.

Olen monesti miettinyt, että aika hyvin sitä on naisena ja yksin liikkuessaan on aina pärjännyt Suomessa ja oikeastaan koskaan ei ole pelottanut. Vaikka olen saattanut olla jossain hotellissa joskus jopa ainoa asiakas. Paitsi kerran. Tämä tapahtui Seinäjoella, muistaakseni Lakeus hotellissa. Yleensä en käy naisten saunavuoroilla missään, koska niiden ajoitushan on tehty niin, ettei kukaan töitä tekevä ehdi niihin. Koska miehille tarvitaan saunat käyttöön ja niiden ajat osuu iltaan. Mutta nyt siis päätin mennä. Tämä sauna sijaitsi ihan pohjakerroksessa, pitkän käytävän päässä, erään nurkan takana. Menin sinne ja huomasin, että joku on siellä. Sisällä haisi tupakka ja juuri kun havaitsin pukutilassa aika isohkot kengät ja selvästi miehiset vaatteet, selvästi päihtynyt, erittäin iso ja roteva mies astuu ilkosillaan wc:stä ulos. Alan änkyttämään, että tämä taitaa olla naisten sauna, johon mies vastaa, että "kas, kun sattuikin. Selänpesijähän se sieltä tuli juuri sopivasti" ja lähti tulemaan minua kohti. Mietin kaksi sekuntia pakenemisstrategiaa, mutta sitten tuo mies alkoikin pukea päälleen ja teki lähtöä samalla heitellen irstaita kommenttejaan ja luoden kohtuu niukkaan vaatetukseeni ällöttäviä katseita. Hän lähti ja minä laitoin oven kiinni. Kunnes tajuntaani iski vasta saunan lauteilla, että vaikkei mies pääsisi avainkortilla sisälle juuri nyt, hän voi väijyä minua siellä käytävässä, koska tietää, että olen siellä ihan ypöyksin eikä ketään mailla ei halmeilla. Ei paljon rentoutta löytynyt niillä löylyillä. Onneksi mies oli kadonnut, kun lopulta uskalsin puikahtaa sieltä ulos.

Parhaita ehkä näin jälkikäteen ovat kaikki ne minun kohellukseni. Kuinka monta kertaa olenkaan kaatanut aamukahvit syliini tai takin hihaani, kun kurvissa en ole huomannut rattia kääntäessäni hmm. tätä tosiasiaa, että valuuhan se neste sieltä, jos ei pidä sitä kuppia suorassa..Niin ja sen kupin voi vaikka laittaa hetkeksi kuppitelineeseen siihen keskikonsoliin, kun kääntyy..

Tai miten käy, kun kiireessä syön liikkuvan kenttälounasta ajon aikana (tiedän, ei hyvä) ja avaan yhdellä kädellä vichy-pulloa, joka on kassin pohjalla lämmennyt ja keikkunut. Kuohuuhan se. Ja mihin se sitten valuu, kun istuu? Niinpä. Olen joskus joutunut selittelemään asiakkaille saapuessani, että en vielä tarvitse Tenaa vaan märkä läikkä haaroissani johtuu ihan jostain muusta.

Tai kuinka monta kertaa olenkaan ajellut harhaan tai joskus ajatuksissani lähtenyt täysin väärään suuntaan jostain liittymästä Navigaattorista huolimatta, joskus senkin takia, kun softaa ei ole hetkeen päivitetty. Jämsässä muuten on aivan sama osoite kuin 9km päässä siitä Jämsänkoskella. Sielläkin olen joskus pällistellyt ja ihmetellyt työmaakoneita varoen ettei ihan taida olla meidän asiakas kyseessä.

Kaikenlainen koheltaminen ja säheltäminen on osa arkeani, mutta kuin ihmeen kaupalla en ole työmatkoillani vielä koskaan kolaroinut tai särkenyt autoani pahasti, en ajanut kenenkään tai minkään yli, en myöhästynyt lennolta tai junasta vaikka läheltä piti tilanteita on ollut useasti. Joskus on mutkat suorina viiletetty kentälle tai juna-asemalle ja huudettu jo kaukaa "odottakaa". Aina on toiminut :) Bensa ei ole kertaakaan loppunut vaikka kerran on ollut sekin hyvin lähellä. Viimeiset metrit varmaan auto meni säälihöyryillä, kun silloinkin taisi Kuusamon suunnalla olla pakkasta liki -30. Toyotaan voi luottaa.

Joskus on unohtunut varata hotellihuone kokonaan tai sitä on itse sekoillut päivissä tai kaupungeissa. Aina on löytynyt huone. Kuin ihmeen kaupalla olen kuitenkin aina tähän asti yleensä tiennyt mihin kaupunkiin ajaa, lentää tai mennä majoittumaan. Vaikka varmaan ei ole kaukana sekään hetki, kun lennän väärään kaupunkiin ja huomaan vasta silloin jättäneeni autoni toisaalle.

Joskus sitä huomaa välillä, että sitä on vetäissyt jonkun hotellin koko S-Card ruokalistan a:sta ö:hön jo ainakin kertaalleen läpi ja ravintolahenkilökuntakin tervehtii tuttavallisemmin kuin oma naapurisi. Tai kun huomaat, että meikkilaukkusi sisältö muistuttaa Sokos hotellin kosmetiikkavarastoa. Anteeksi. Ne vain tarttuu mukaan. Tossuja ei muuten ole enää juuri missään. Eilen olisin tarvinnut. Oli niin kylmä huone..Noh, nukkuu paremmin. Mikään ei ole rasittavampaa kuin kuuma ja kuiva hotellihuoneilma. No juu. Tarinaa riittäisi. Siitäkin kuinka monesti on joutunut soittamaan eri hotelleihin milloin silmälasin, milloin puhelimen laturin perään. Aina on tulleet perille.

Vaikka tämä kaikki saattaa kotihiiri-ihmistyypistä kuulostaa kaoottiselta ja raskaalta ja onhan se sitäkin, niin näin sentimentaalisella hetkellä ja jälleen näitä kiitollisuusharjoituksiani tehneenä totean vain, että kenttätyö avartaa. Se on parhaimmillaan upeaa. Suomi on vaikuttava ja sen ihmiset, sinä ja sinä siellä, olette se suola miksi tätä työtä jaksaa tehdä.Reppuri on palaamassa kotiin. Ensi tiistaina taas tien päälle. Näin se menee. Ihanaa loppiaista rakkaat.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Paskapäivän ainekset.

Olen miettinyt useasti (ja paljon, ehkä ihan syystäkin) miksi meille itse kullekin välistä iskee näitä niin kutsuttuja "paskapäiviä". Enkä tarkoita nyt kirjaimellisesti. Vaikka niitäkin joskus sattuu elontielle. Etenkin näin noro-aikaan..Vaan niitä, joista tiedät heti herättyäsi nenäsi asennosta, katseesi kipinöistä ja pinnasi lyhyydestä, että tänään sitten vituttaa eniten kaikki. Miksi, oi miksi sitä fiilistä tuntuu olevan ihan mahdoton kääntää? Ja mitkä oikeastaan ovat ne yleisimmät syyt ja sudenkuopat paskapäivien välttämiseksi. Ohessa keski-iän kynnyksellä olevan, kokemusta omaavan ajattelijan listaus. Pätee ennen kaikkea samaa ikäluokkaa oleviin naisiin. Miksei hieman nuorempiinkin. Vanhemmista puhumattakaan.

1) Post-Holiday depression. Tai oikeastaan minkä tahansa ihanan, rentouttavan ajanjakson, vaikkapa viikonlopun jälkeinen "Paluu arkeen" tai back to reality -mood. Ärsyttää. Te tiedätte.
2) Perusmaanantai-ketutus. Vähän sama kuin yllä, mutta lievempi, jos viikonloppuna ei ole ollut mitään ihmeellistä. Lähinnä herättää närkästystä ja lievää ärtymystä "onko pakko herätä?"
3) Pimeys. Tai pakkanen. Pitkään jatkunut matalapaine tai alkamaton kesä. Sää siis ylipäätään. Koska se ei ole yleensä koskaan sitä mitä on toivonut. Jossain muualla paistaa paitsi siellä missä sinä itse juuri olet. Jossain muualla on valkoinen ja luminen talvi. Etelässä enempi vaan mustaa. Ärtyyhän sitä.
4) Itseinho. Arrgh. Se vasta ärsyttää. Kun olet lipsunut jo viikkoja ja herkutellut surutta, vetänyt suklaata kaksin käsin joka päivä. Käynyt Mäkkärissä. Tai pizzalla. Lipitellyt viiniä harva se ilta (myös arkena, koska se pullo nyt sattuu olemaan avattuna siellä jääkaapissa). Toisinaan jopa pikku-hiprakkaan asti. Onhan nyt ollut pyhiä ja vaikka mitä. Tämä kaikki yhdistettynä kaamosväsymykseen (ja laiskuuteen), joten et ole saanut itseäsi raahatuksi salille, lenkistä puhumattakaan. Yök,yök, yök. Seurauksena sellainen turvotus ja höllyvät makkarat, että menee kesään ennen kuin ne on taas sulateltu. Kuka idiootti on muuten keksinyt nimityksen lovehandles? Minä ainakin vihaan omiani..
5) Edellisen itseinhon vallassa luvattu tipaton tammikuu. Ja suureen ääneen hehkutettu sellainen. Siinä sitä sitten ollaan. Itsensä kurittaminen vs. hyvien selitysten keksimisen varjolla leikistä vetäytyminen. Toisaalta sitä se itseinho vaan kasvaisi jälleen. Hmm.Visainen kohta. Ärtymystä aiheuttava. Isosti. Tämä on vielä niin hitokseen pitkä kuukausi ja jo nyt kolmantena päivänä tekisi mieli ottaa lasillinen punkkua tän pizzan kylkeen..
6) Ikävät tunnetilat ylipäätään. On ne sitten ikävää, epävarmuutta, jopa surua, tuskaa tai ihan vaan kateutta. Kateutta siitä, että koko maailma facen mukaan tuntuu olevan joko Thaimaassa, Karibialla tai ihan vaikka missä auringon alla. Allekirjoittanut luonnollisesti vain haaveilee moisesta.
7) Josta päästäänkin osuvasti rahattomuuteen. Iso, odottava laskupino tai liian leväperäinen kuluttaminen, josta aiheutunut ostokrapula lisää kasvavaa kauhua, kun odottaa sitä isoa laskupinoa saapuvaksi..
8) Stressi. Tekemättömistä töistä, liian tiukoista aikatauluista, jatkuvasta matkustamisesta. Tunne ettei osaa, ei ehdi, ei kykene kaikkeen. Argh.
9) Muut ylimääräiset vastoinkäymiset. Vaikka unohdetun sakkolapun saapuminen, tihkuva hana, rempallaan olevat, hoitamattomat asiat. Yhtäkkiä silmäkulmaan iskevä karmea ihottuma, joka korostaa harmaita (lähes mustia) silmänalusia ja nilkkoihin asti ulottuvia silmäpusseja sillai kivasti. Jep.
10) Kirsikkana kakun päälle. Mitkäs muutkaan kuin PMS-oireet.

Tarvitseeko tähän listaan enää lisätä mitään? Entä jos nämä kaikki yllämainitut osuvat samaan päivään? Voiko vitutuksen kääntää voitoksi? Vai onko vain tyydyttävä kohtaloon ja todettava, että paskapäivien määrä on vakio. Että niitäkin tarvitaan?

En tiedä. Kiitollisuusharjoitukseni jatkuvat. Myönnän - joka päivä ei voi onnistua ihan sataprosenttisesti.

Tänään onneksi ei vituta yhtään niin paljon kuin eilen. Paitsi se tipaton ehkä ihan vähän. Tsemppiä kaikille tammikuuhun! Ja tipattomiin! Ja paskapäiviin! Tulee parempia. I promise.


sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Kiitollisuus.

Eilen juhlittiin taas. Vanha vuosi taputeltiin historiaan ja uusi vastaanotettiin juhlatunnelmissa. Vuoden vaihtuminen on ollut minulle usein hyvin melankolinen. Se on eräänlainen tilinpäätös kuluneesta vuodesta ja kieltämättä aiempina vuosina upeista ja ihanista juhlinnoista ja ystävien seurasta riippumatta olen monesti tuntenut itseni hyvin yksinäiseksi tai pettyneeksikin. Taaskaan vuosi ei ollut sellainen kuin toivoin ja elättelin. Mitä siis odotin ja toivoin? Onnellisuutta. Se oli kauan kadoksissa ja soimasinkin itseäni siitä usein miksen osaa nauttia elämästäni täysin rinnoin ja miksi olen kadottanut kykyni olla onnellinen. Nyt tiedän miksi. Se ei ollut sellaista kuin sen olisi pitänyt olla. Se elämä ei ollutkaan minua varten.

Vuosi sitten uutena vuotena esitin taivaalle yhden hartaan toiveen. Juuri sillä sekunnilla, kun vuosi kääntyi vanhasta uudeksi. Lähetin tuon kiihkeän ajatukseni ylös tähtiin enkeleiden saattelemina. Toivoin silloin, että elämä olisi minulle armollinen ja saisin jälleen rakastaa. Kokea muuta kuin yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Olla onnellinen. Tiesin silloin, että avioliittoni oli tullut tiensä päähän ja että minun olisi siksi käveltävä tuo pitkä, musta ja pimeä tunneli läpi ja kestää se kaikki tuska mikä siihen matkaan tulisi liittymään. Tiesin, että tulisin tarvitsemaan kaiken mahdollisen rohkeuden ja voiman. Tiesin, että vuosi 2016 ei tulisi säästämään minua eikä perhettäni. Mutta tiesin, että tulisimme siitä selviämään.

Onneksi en silloin tiennyt kuinka raskas ja kivulias se vielä tulisi olemaan. Kuinka mustaan olisi helppo kadota. Kuinka surun läpikäyminen vaatii voimia. Miltä tuntuu luopua jostain vain siksi, että tietää sen olevan välttämättömyys. Miltä tuntuu nähdä ennen näkemätöntä tuskaa läheisten silmissä. Joutua vihan kohteeksi. Taistella katkeruutta vastaan. Opetella antamaan itselle ja muille aidosti anteeksi. Oppia ihan järjettömän paljon elämästä. Ja itsestä. Tuntea ensi kertaa elämässä, että tiedän nyt kuka olen. Ja pidän siitä tyypistä.

Miltä tuntuu todellinen ystävyys. Kun jyvät erottuvat akanoista ja ystäviltä saatu voima kannatteli niiden mustien päivien läpi. Tajuta ja tuntea miltä se todella tuntuu, kun aurinko lopulta pitkän, pimeän talven jälkeen paistaa jälleen sydämeen. Miltä tuntuu järjetön kiitollisuus. Ja vihdoin ja viimein saavutettu mielenrauha ja seesteisyys, kun tuska jättää ja suru on surtu. Ja siitä on irti päästetty. Miltä tuntuvat ne keveät hartiat, kun se koko taakka on nostettu siltä. Miltä tuntuu taas hengittää keuhkot täyteen ja puhaltaa kevyesti ulos.

Miltä tuntuu jälleen rakastaa, niin, että pakahtuu. Tai saada osakseen sellaista vastarakkautta, jollaista ei tiennyt edes olevan. Miten osaisi kiittää elämää siitä, että on saanut niin paljon. Miten osaisi elää jatkossakin tuntien näin ja osaten arvostaa kaikkea tätä.

Niin. Vuosi 2016 oli todellakin huikea vuosi. Kaikkine väreineen. Hurjine muutoksineen. Se ravisutteli, testasi, muutti lähes kaiken. Nyt olo on kuin hirmumyrskyn jälkeen. Tyyni, seesteinen, puhdistunut. Jälkiä korjataan vielä hetken, mutta on niin raikasta hengittää, ja aurinko paistaa sulattaen kaiken jään. Niin, ilman pimeyttä emme osaisi nauttia valosta.

Eilen tuo vuosi jäi historiaan. Kaikista merkityksellisimpänä tähän ikään mennessä. En ole enää sama ihminen kuin vuosi sitten. Otin uuden vuoden vastaan kaikkea muuta kuin melankolisissa tunnelmissa. Sain elämältä sen mitä toivoin. Päällimmäisenä tunteena järjetön kiitollisuus.

Tänään on uuden vuoden ensimmäinen päivä. Onnellisuus alkaa tästä ja meistä itsestämme. Me voimme päättää millaisen vuoden haluamme elää. Minä olen päättänyt elää sen yhtä kiitollisena joka ikisenä päivänä kuin tänään. Arvostaen tätä mitä minulla on. Minulta ei puutu enää mitään.

Toivon teille kaikille sydämeni pohjasta sitä, että vuosi 2017 tuo tullessaan sen mitä kaikkein kiihkeimmin olette toivoneet. Toivottavasti saattelitte tuon toiveenne viime yönä tähtiin. Sillä se on nyt matkalla.