En muista koska olisin viimeksi ollut koko viikonlopun kotona, ilman lapsia, ilman rakastani. Alun perin minun ei pitänytkään olla. Tuoreeseen suhteeseen kuuluu, että sitä haluaa viettää kaiken liikenevän, ylimääräisen vapaa-ajan yhdessä. Etäsuhteessa se vielä korostuu, koska niitä mahdollisuuksia on vielä vähemmän normiarjen pyörityksessä.
Mutta ystäviäkään ei saa laiminlyödä tai sitä, että joskus tekee hyvää tehdä niitä asioita, joista itse on aiemmin, ennen suhteen alkua saanut virtaa ja voimaa. Onneksi rinnallani on ajatteleva ja älykäs mies, joka jos ei nyt suorastaan pakottanut minua tähän, niin ainakin ohjasi määrätietoisesti. Ja hän oli oikeassa. Vaikka ikävä onkin suuri, tämä viikonloppu ja mm. siihen mahtuneet ystävien tapaamiset palauttivat taas sellaisia energiatasojani, joiden en tiennyt olleen ehtyneitä. Näen sen jotenkin niin, että meissä kaikissa on useita akkuja ja voimanlähteitä. Riippuen eri tilanteista ja kuormituksista, juuri niiden osa-alueiden akut menevät tyhjiin. Esimerkkinä työ. Jos on liikaa sillä saralla kuormitusta eikä saa omia akkujaan ladattua vaikkapa urheilun tms. aivojen nollauksen kautta, voimat alkavat ehtyä. Jonkin aikaa niitä ylikierroksia jaksaa, mutta jos yksilö ei tajua höllätä, sitä sairastuu tai keho keksii jonkun muun konstin, jolla se pakottaa ihmisen ajamaan kierroksia alas. Sama pätee vaikka parisuhdeakkuun. Joskus sitä ammentaa liian tyhjäksi, jolloin väistämättä on edessä yhteenottoa tai ilman puhdistusta muulla tavoin. Sitäkin täytyy osata ladata oikein, ei vain kuluttaa. Ja vaikka parisuhdeakku olisikin ihan tapissaan ja kaikki sillä osa-alueella erinomaisesti, niin, jos jossain muussa esim. ystävien akustossa on vajetta, niin yksilö ei kenties lataudu niin hyvin kuin se voisi toimiessaan tasapainossa kaikkien näiden osa-alueiden kanssa. Ymmärrättekö mitä yritän ajaa takaa?
En siis tajunnut edes itse, että minulla oli jossain akustossani vajetta ennen tätä viikonloppua. Maailman parantaminen, terapioiminen, naisenergia. Kutsuu sitä millä tahansa termillä, niin näköjään sitä tarvitsee silti aina yhtä paljon. Oli tuore suhde tai ei. Nyt tunnen sen taas. Olen kokonainen, latautuneempi uuteen viikkoon paremmin kuin pitkiin aikoihin. Saattaa se tosin olla sitäkin, että lopetin itseni kurittamisen ja päätin tipattomani hieman ennenaikaisesti. Entä sitten? Keski-iän kynnyksellä täytyy olla armollinen itselleen ja todeta, että elämä on liian lyhyt ollakseen nauttimatta siitä täysin rinnoin. Jos siihen silloin kuuluu pari lasillista kuplivaa tai punaista ystävien seurassa nautittuna, niin so be it.
Olen hämmentyneen onnellinen yhä siitä, että ympärilläni on niin upea joukko uskomattoman viisaita, elämänkokemusta omaavia naisia, joilta löytyy empatiakykyä, myötäelämisen taitoa, rohkeutta sanoa suoraan myös niitä vaikeita asioita. Rohkeutta antaa neuvoja, kykyä kuunnella, olla läsnä ja kiinnostunut. Olen ollut olkapäänä - onhan minullekin osattu olla. Ihanaa, että voin vastavuoroisesti olla sitä joskus myös toisille. Ja voin omalla esimerkilläni ja kokemusteni kautta auttaa muita tai ainakin kertoa miten oma taipaleeni on kulkenut ja millaisia sudenkuoppia siinä on ollut, jos toinen voisikin niitä välttää.
Olemme nauraneet vedet silmissä - vaikeiden asioidenkin kohdalla. Löytäneet sitä ns. mustaa huumoria niistä joiden avulla ne tuskallisetkin asiat saavat muunlaista väriä pintaan. Elämä on kuten tiedämme hyvin hyvin merkillinen laji. Se tuntuu antavan meille jokaiselle aivan erilaisen matkan. Matkan, jonka tarkoitus lienee opettaa meitä juuri niissä asioissa ja tunteiden käsittelyssä, jossa me vielä harjoitusta tarvitsemme. Harva täältä ilman pettymyksiä tai kovia kokemuksia selviää. Ja onneksi rinnalla on myös niitä uskomattoman upeita ja valoisia asioita myös. Kunhan ne osaa nähdä. Joskus sitä tarvitsee sen toisen ihmisen apua siinä, jotta niitä taas näkee. Etenkin jos elämässä on ollut paljon pimeyttäkin.
Nelikymppisissä naisissa alkaa olla jo aika hyvin potentiaalia. Kaikkeen. Alkaa olla sinut itsensä kanssa. Rohkeutta ja viisautta sanoa asioita julki, olla se mikä on. Kokemusta on karttunut ja takkiinkin on tullut. Ne ovat muovanneet meistä juuri tällaisia kuin olemme. Antaneet ja opettaneet, tehneet meistä myötäeläjiä. Terävimmät kulmat ovat hioutuneet. Emme ole enää niin mustavalkoisia kuin kenties joskus nuorempana. Näemme, että asioilla ja ihmisten käyttäytymisellä, tunteilla ja niihin reagoimisella on kaksi puolta. Emme tuomitse ketään. Toteamme ja ymmärrämme. Jaamme osaamistamme. Eilen terapiatuokiomme kesti vaivaiset 5 tuntia. Siinä se meni heittämällä keittiön pöydän ääressä ja maailma tuli huomattavasti paremmaksi. Perjantaina oli vastaavanlainen ilta. Eri naiset, sama lopputulos. Maailma parani. Akut on todellakin ladattu.
Eilen pöydän ääressä oli myös ystävättäreni mies. Hän oli itse halunnut tulla mukaan huom. On se mahtanut olla aikamoinen kokemus ja sukellus hänelle nelikymppisen naisen sielunmaisemaan. Viisi tuntia terapianaisia ja erilaisia elämänmakuisia pohdintoja tunteiden kautta. Ei sanaakaan moottoreista, urheilusta, bissen juomisesta tai muista miesten jutuista. Kun ystäväni ja hänen miehensä olivat tekemässä lähtöä, kehuin miestä ja sanoin, että aika huikeeta miten hän jaksoi olla osallisena tätä kaikkea ja kysyin häneltä, että "miten meni noin niinku omasta mielestä?" Hän vastasi: "Ihan kuin olisi ollut opintomatkalla.." Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Naisenergia rules. Lav ya!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti