Kuten monet teistä rakkaista lukijoistani tietävät, olen oikealta ammatiltani ns. reppuri. Vaikka haaveenani onkin olla jotain ihan muuta eli ns.wannabe-writer. Reppuri ei ehkä nimityksenä ole enää tätä päivää ja sananakin ruma, mutta kuvastaa kyllä sitä, että elän puolet viikosta karkeasti tien päällä. Asun siis hotelleissa keskivertotallaajaa huomattavasti enemmän ( parhaimpina tai pahimpina vuosina n. 75yötä) ja kilometrejä kertyy sellaiset 40tkm/vuosi. Ei se vielä ole edes paljon, mutta sen lisäksi vara-autooni kertyy arviolta tänä vuonna n. 10tkm. Lisäksi toki lennän pitkät osuudet kotimaassa, joten lentomaileja kertyy niitäkin melkoinen annos.
Joten tiedän mitä se on. Matkustaminen siis. Siksipä on joskus aika hauska muistella mitä kaikkea sitä onkaan kohelo-minälle näiden liki 7 vuoden reissuvuoteni aikana sattunut. Etenkin näin erityisen hyisenä (-29 ja tuulee) päivänä istuskellessani Oulunsalon ihastuttavalla lentoasemalla. Tämä muuten oikeasti on monessa asiassa edelläkävijä, joten Finavialle pisteet tästä. Nytkin olen ns. olohuoneessa ja näpyttelen tätä stooria kiikkustuolissa. Vieressäni on upea musta flyygeli, jossa lukee play me (kukaan ei tosin soita) ja lähellä on kaariseinäke näin joulun teemalla yhä, jossa on mistelin oksa ja kehoitus tulla suutelemaan sen alle. Tarkkailen tilannetta potentiaalisille uhreille ;) No älä rakas huoli (kun luet tätä kuitenkin), maltan odottaa huomiseen...
Mutta siis niihin muisteloihin. Talvimuisteluiden kärkeen menee aika monta karmeaa muistoa hirvittävistä ajokeleistä, jolloin itkua on pidätelty pimeillä taipaleilla, kun ainoa miten on kyennyt seuraamaan tien suuntaviivoja on Navin näytöltä. Pehmeä pakkaslumi pöllytessään ja jos sattuu olemaan vielä mutkaisia ja mäkisiä teitä, niin avot. Ristinmerkkiä vaan rintaan ja toivoen, että enkelit ovat hereillä. Mutta en mene nyt niihin karmeisiin muistoihin vaan niihin, jotka aidosti yhä hymyilyttävät. Ehkä häkellyttävimpiä hetkiä on ollut se kerta, kun erään kerran saavuin Napapiirille ja pysähdyin ostamaan tuliaisia tyttärilleni joulupukin pajasta ja tuo aito ja ainoa alkuperäinen, iso valkopartainen punanuttu lähestyy minua kädet ojossa ja ottaa minut karhumaiseen syleilyynsä puhutellen minua nimeltä. "Siinähän sinä XX olet, olenkin odotellut sinua". Jestas. Olin yhtä jännittynyt ja peloissani kuin pienenä lapsena enkä edelleenkään keksi muuta selitystä tälle tunnistamiselle, kuin se, että joulupukki tunnisti minut laina-autoni perusteella. Jostain syystä. Tai sitten se on oikeasti olemassa.
Toiselta Lapin reissultani muistuu myös kutkuttava tilanne mieleen, kun olin lähtenyt hetkeä aiemmin sodankyläläisen asiakkaani pihasta ja kohta puhelin piippaa tekstiviestin merkiksi. Viesti kuului jotensakin näin: "sinä upea ilmestys, joka juuri kävit ko.liikkeessä, jäit mieleeni ja haluaisin tarjota sinulle kahvit joku kerta Helsingissä. T. se ja se" Vastasin kyseiseen viestiin jotensakin kohteliaasti mutta torjuvasti kertoen, että olen naimisissa enkä ole kiinnostunut. Saman tien tulee uusi viesti, jossa asiaa lähestytään näin: " tuopa ei ole mikhään este. Minulta löytyy useita mökkejä niin Leviltä kuin Luostolta ja omaisuutta on näin ja näin paljon. Käyn Helsingissä usein joten tavataan ihmeessä". Poroisännät. Mitä tuohon voi enää lisätä. Paitsi, että jos etsit mielitiettyä, niin aloita pohjoisesta. Tarjontaa vissiin kohtalaisen vähän. Kysyntää sitäkin enemmän. Koska tiedän, että tämä minun lähestyminen ei ole vielä mitään. Minun erästä naispuolista kollegaa kosittiin hänen pysähtyessään Sodankylän lähellä olevalla huoltoasemalla. Sinne.
Olen monesti miettinyt, että aika hyvin sitä on naisena ja yksin liikkuessaan on aina pärjännyt Suomessa ja oikeastaan koskaan ei ole pelottanut. Vaikka olen saattanut olla jossain hotellissa joskus jopa ainoa asiakas. Paitsi kerran. Tämä tapahtui Seinäjoella, muistaakseni Lakeus hotellissa. Yleensä en käy naisten saunavuoroilla missään, koska niiden ajoitushan on tehty niin, ettei kukaan töitä tekevä ehdi niihin. Koska miehille tarvitaan saunat käyttöön ja niiden ajat osuu iltaan. Mutta nyt siis päätin mennä. Tämä sauna sijaitsi ihan pohjakerroksessa, pitkän käytävän päässä, erään nurkan takana. Menin sinne ja huomasin, että joku on siellä. Sisällä haisi tupakka ja juuri kun havaitsin pukutilassa aika isohkot kengät ja selvästi miehiset vaatteet, selvästi päihtynyt, erittäin iso ja roteva mies astuu ilkosillaan wc:stä ulos. Alan änkyttämään, että tämä taitaa olla naisten sauna, johon mies vastaa, että "kas, kun sattuikin. Selänpesijähän se sieltä tuli juuri sopivasti" ja lähti tulemaan minua kohti. Mietin kaksi sekuntia pakenemisstrategiaa, mutta sitten tuo mies alkoikin pukea päälleen ja teki lähtöä samalla heitellen irstaita kommenttejaan ja luoden kohtuu niukkaan vaatetukseeni ällöttäviä katseita. Hän lähti ja minä laitoin oven kiinni. Kunnes tajuntaani iski vasta saunan lauteilla, että vaikkei mies pääsisi avainkortilla sisälle juuri nyt, hän voi väijyä minua siellä käytävässä, koska tietää, että olen siellä ihan ypöyksin eikä ketään mailla ei halmeilla. Ei paljon rentoutta löytynyt niillä löylyillä. Onneksi mies oli kadonnut, kun lopulta uskalsin puikahtaa sieltä ulos.
Parhaita ehkä näin jälkikäteen ovat kaikki ne minun kohellukseni. Kuinka monta kertaa olenkaan kaatanut aamukahvit syliini tai takin hihaani, kun kurvissa en ole huomannut rattia kääntäessäni hmm. tätä tosiasiaa, että valuuhan se neste sieltä, jos ei pidä sitä kuppia suorassa..Niin ja sen kupin voi vaikka laittaa hetkeksi kuppitelineeseen siihen keskikonsoliin, kun kääntyy..
Tai miten käy, kun kiireessä syön liikkuvan kenttälounasta ajon aikana (tiedän, ei hyvä) ja avaan yhdellä kädellä vichy-pulloa, joka on kassin pohjalla lämmennyt ja keikkunut. Kuohuuhan se. Ja mihin se sitten valuu, kun istuu? Niinpä. Olen joskus joutunut selittelemään asiakkaille saapuessani, että en vielä tarvitse Tenaa vaan märkä läikkä haaroissani johtuu ihan jostain muusta.
Tai kuinka monta kertaa olenkaan ajellut harhaan tai joskus ajatuksissani lähtenyt täysin väärään suuntaan jostain liittymästä Navigaattorista huolimatta, joskus senkin takia, kun softaa ei ole hetkeen päivitetty. Jämsässä muuten on aivan sama osoite kuin 9km päässä siitä Jämsänkoskella. Sielläkin olen joskus pällistellyt ja ihmetellyt työmaakoneita varoen ettei ihan taida olla meidän asiakas kyseessä.
Kaikenlainen koheltaminen ja säheltäminen on osa arkeani, mutta kuin ihmeen kaupalla en ole työmatkoillani vielä koskaan kolaroinut tai särkenyt autoani pahasti, en ajanut kenenkään tai minkään yli, en myöhästynyt lennolta tai junasta vaikka läheltä piti tilanteita on ollut useasti. Joskus on mutkat suorina viiletetty kentälle tai juna-asemalle ja huudettu jo kaukaa "odottakaa". Aina on toiminut :) Bensa ei ole kertaakaan loppunut vaikka kerran on ollut sekin hyvin lähellä. Viimeiset metrit varmaan auto meni säälihöyryillä, kun silloinkin taisi Kuusamon suunnalla olla pakkasta liki -30. Toyotaan voi luottaa.
Joskus on unohtunut varata hotellihuone kokonaan tai sitä on itse sekoillut päivissä tai kaupungeissa. Aina on löytynyt huone. Kuin ihmeen kaupalla olen kuitenkin aina tähän asti yleensä tiennyt mihin kaupunkiin ajaa, lentää tai mennä majoittumaan. Vaikka varmaan ei ole kaukana sekään hetki, kun lennän väärään kaupunkiin ja huomaan vasta silloin jättäneeni autoni toisaalle.
Joskus sitä huomaa välillä, että sitä on vetäissyt jonkun hotellin koko S-Card ruokalistan a:sta ö:hön jo ainakin kertaalleen läpi ja ravintolahenkilökuntakin tervehtii tuttavallisemmin kuin oma naapurisi. Tai kun huomaat, että meikkilaukkusi sisältö muistuttaa Sokos hotellin kosmetiikkavarastoa. Anteeksi. Ne vain tarttuu mukaan. Tossuja ei muuten ole enää juuri missään. Eilen olisin tarvinnut. Oli niin kylmä huone..Noh, nukkuu paremmin. Mikään ei ole rasittavampaa kuin kuuma ja kuiva hotellihuoneilma. No juu. Tarinaa riittäisi. Siitäkin kuinka monesti on joutunut soittamaan eri hotelleihin milloin silmälasin, milloin puhelimen laturin perään. Aina on tulleet perille.
Vaikka tämä kaikki saattaa kotihiiri-ihmistyypistä kuulostaa kaoottiselta ja raskaalta ja onhan se sitäkin, niin näin sentimentaalisella hetkellä ja jälleen näitä kiitollisuusharjoituksiani tehneenä totean vain, että kenttätyö avartaa. Se on parhaimmillaan upeaa. Suomi on vaikuttava ja sen ihmiset, sinä ja sinä siellä, olette se suola miksi tätä työtä jaksaa tehdä.Reppuri on palaamassa kotiin. Ensi tiistaina taas tien päälle. Näin se menee. Ihanaa loppiaista rakkaat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti