Kiitollisuus.

Eilen juhlittiin taas. Vanha vuosi taputeltiin historiaan ja uusi vastaanotettiin juhlatunnelmissa. Vuoden vaihtuminen on ollut minulle usein hyvin melankolinen. Se on eräänlainen tilinpäätös kuluneesta vuodesta ja kieltämättä aiempina vuosina upeista ja ihanista juhlinnoista ja ystävien seurasta riippumatta olen monesti tuntenut itseni hyvin yksinäiseksi tai pettyneeksikin. Taaskaan vuosi ei ollut sellainen kuin toivoin ja elättelin. Mitä siis odotin ja toivoin? Onnellisuutta. Se oli kauan kadoksissa ja soimasinkin itseäni siitä usein miksen osaa nauttia elämästäni täysin rinnoin ja miksi olen kadottanut kykyni olla onnellinen. Nyt tiedän miksi. Se ei ollut sellaista kuin sen olisi pitänyt olla. Se elämä ei ollutkaan minua varten.

Vuosi sitten uutena vuotena esitin taivaalle yhden hartaan toiveen. Juuri sillä sekunnilla, kun vuosi kääntyi vanhasta uudeksi. Lähetin tuon kiihkeän ajatukseni ylös tähtiin enkeleiden saattelemina. Toivoin silloin, että elämä olisi minulle armollinen ja saisin jälleen rakastaa. Kokea muuta kuin yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Olla onnellinen. Tiesin silloin, että avioliittoni oli tullut tiensä päähän ja että minun olisi siksi käveltävä tuo pitkä, musta ja pimeä tunneli läpi ja kestää se kaikki tuska mikä siihen matkaan tulisi liittymään. Tiesin, että tulisin tarvitsemaan kaiken mahdollisen rohkeuden ja voiman. Tiesin, että vuosi 2016 ei tulisi säästämään minua eikä perhettäni. Mutta tiesin, että tulisimme siitä selviämään.

Onneksi en silloin tiennyt kuinka raskas ja kivulias se vielä tulisi olemaan. Kuinka mustaan olisi helppo kadota. Kuinka surun läpikäyminen vaatii voimia. Miltä tuntuu luopua jostain vain siksi, että tietää sen olevan välttämättömyys. Miltä tuntuu nähdä ennen näkemätöntä tuskaa läheisten silmissä. Joutua vihan kohteeksi. Taistella katkeruutta vastaan. Opetella antamaan itselle ja muille aidosti anteeksi. Oppia ihan järjettömän paljon elämästä. Ja itsestä. Tuntea ensi kertaa elämässä, että tiedän nyt kuka olen. Ja pidän siitä tyypistä.

Miltä tuntuu todellinen ystävyys. Kun jyvät erottuvat akanoista ja ystäviltä saatu voima kannatteli niiden mustien päivien läpi. Tajuta ja tuntea miltä se todella tuntuu, kun aurinko lopulta pitkän, pimeän talven jälkeen paistaa jälleen sydämeen. Miltä tuntuu järjetön kiitollisuus. Ja vihdoin ja viimein saavutettu mielenrauha ja seesteisyys, kun tuska jättää ja suru on surtu. Ja siitä on irti päästetty. Miltä tuntuvat ne keveät hartiat, kun se koko taakka on nostettu siltä. Miltä tuntuu taas hengittää keuhkot täyteen ja puhaltaa kevyesti ulos.

Miltä tuntuu jälleen rakastaa, niin, että pakahtuu. Tai saada osakseen sellaista vastarakkautta, jollaista ei tiennyt edes olevan. Miten osaisi kiittää elämää siitä, että on saanut niin paljon. Miten osaisi elää jatkossakin tuntien näin ja osaten arvostaa kaikkea tätä.

Niin. Vuosi 2016 oli todellakin huikea vuosi. Kaikkine väreineen. Hurjine muutoksineen. Se ravisutteli, testasi, muutti lähes kaiken. Nyt olo on kuin hirmumyrskyn jälkeen. Tyyni, seesteinen, puhdistunut. Jälkiä korjataan vielä hetken, mutta on niin raikasta hengittää, ja aurinko paistaa sulattaen kaiken jään. Niin, ilman pimeyttä emme osaisi nauttia valosta.

Eilen tuo vuosi jäi historiaan. Kaikista merkityksellisimpänä tähän ikään mennessä. En ole enää sama ihminen kuin vuosi sitten. Otin uuden vuoden vastaan kaikkea muuta kuin melankolisissa tunnelmissa. Sain elämältä sen mitä toivoin. Päällimmäisenä tunteena järjetön kiitollisuus.

Tänään on uuden vuoden ensimmäinen päivä. Onnellisuus alkaa tästä ja meistä itsestämme. Me voimme päättää millaisen vuoden haluamme elää. Minä olen päättänyt elää sen yhtä kiitollisena joka ikisenä päivänä kuin tänään. Arvostaen tätä mitä minulla on. Minulta ei puutu enää mitään.

Toivon teille kaikille sydämeni pohjasta sitä, että vuosi 2017 tuo tullessaan sen mitä kaikkein kiihkeimmin olette toivoneet. Toivottavasti saattelitte tuon toiveenne viime yönä tähtiin. Sillä se on nyt matkalla.