Neljät hautajaiset & yhdet häät - vai sittenkin muunlainen vuosiyhteenveto?

Se on taas se vuodenaika, jolloin jokainen käy läpi kulunutta vuottaan ja summaa sen antia. Pohdin äsken autoa ajaessani, että otsikoksi sopisi hyvin alkuvuodesta puolisoni enteellisesti lausutut sanat "niinköhän tästä vuodesta tulee neljät hautajaiset ja yhdet häät -tyyppinen vuosi?" Ja uskokaa tai älkää, mutta niin kävi. 

Vuoteen on siis mahtunut suurta surua, joskin myös suurta iloa, vaikka jossain kohtaa varsinkin näin loppuvuodesta on tuntunut, että koko vuosi oli enemmän tai vähemmän vastoinkäymisiä, väsymystä, ylikuormitusta, ketutusta ja pettymyksiä täynnä - häistäkin huolimatta. Osa koronan aiheuttamaa, osa vain matkan varrella kumuloitunutta taakkaa. 

Olisin siis hyvnkin saattanut kirjoittaa tämän tekstin aika ankeassa sävyssä. Jopa sellaisena, että hyvä, kun tämänkin vuoden saa pian kuopata. Onneksi pysähdyin ensin selaamaan kännykän muistojani ja vuoden aikana taltioituja hetkiä. Mielipiteeni, näkemykseni ja oikeastaan koko olotilani muuttui. Tajusin, ettei aina omiin ajatuksiin voi luottaa. Mustuneempi mieli haluaa muistaa vain ne ikävät asiat ja hetket. Ja kuten Seela Sellakin elämänohjeekseen tänään Hesarissa antoi "kun alkaa liikaa käpertymään omiin negatiivisiin ajatuksiin tai masentua, on syytä kääntää katse poispäin itsestä ja tarttua johonkin kiinnostavaan". Siinä piilee elämänkokemuksen kautta tullutta viisautta.

Alkuvuosi alkoi töiden osalta rauhallisemmin. Olihan korona jälleen pyyhkinyt kalenteria hieman tyhjäksi ja etätyöt sekä huikea talvi mahdollistivat muun muassa kotimaan matkailua ihanissa kohteissa - Kuusamo, Vuokatti, Tahko..ja tulihan sitä hiihdettyä ja lasketeltua mielin määrin niin lasten kuin puolisonkin kanssa.Miksi olin unohtanut nämä hetket? Vaikka taloudellinen huoli vielä tuolloin painoi, oli töitä kuitenkin sen verran, että sitä tiesi selviävänsä ja etäilyyn oli jo tottunut. Kyllä Suomi on kaunis, myös paukkuvien pakkasten ja hankien keskellä. Ja lisääntynyt valo auttoi taittamaan jälleen vuoden vaihteessa vielä mielialaa laskeneen kaamosmasennuksenkin.

Kevättä kohden hääsuunnittelut lähtivät antaumuksella käyntiin ja toivat kaivattua iloa äkillisten suru-uutistenkin keskelle. Töitä oli runsaasti ja maailma alkoi näyttää jälleen siltä, että se avautuu taas ja korona kurimuksesta päästään, kun rokotukset lähtivät hyvin käyntiin. Luottamus tulevaan oli vahva ja kevät olikin iloista, liikunnallista ja energistä aikaa, vaikka menikin pääasiassa etäillen.

Kesäkuussa jopa valmennuksia ja asiakastapaamisia alkoi pikku hiljaa saada tehdä livenä ja ihmisten näkeminen toi kauan kaivattua sosiaalista iloa, joka jatkui vielä kesälomienkin jälkeen.

Omat polttarit kesäkuun puolessa välin, juhannuksen vietto ystävien kanssa Ahvenanmaalla ja pitkän kesäloman odotus antoivat ihania muistoja, vaikka läheisen poismeno juuri polttareiden aattona yrittikin tummentaa päivän sävyjä ja fiilistä.

Alkava loma oli jo nurkan takana ja auto melkeinpä pakattuna mökille lähtöön, kun tyttäreni vakava onnettomuus tapahtui vain päivää ennen hänen 18-vuotissyntymäpäiväjuhliaan. Onnettomuuden jälkiseurauksia on hoidettu koko syksyn eikä vieläkään tyttö ole täysin kunnossa, mutta kiitollisuus siitä, että hän on yhä joukossamme on silti päällimmäinen tunne. Loma meni siis vaihtelevasti ja jo loman aikana saimme alkaa jännittää häiden kohtaloa koronan uuden aallon kynnyksellä. Ja näinhän siinä kävi, että hääjuhlat saimme perua vain 1,5vkoa ennen hääpäivää. Niin pienestä oli lopulta kaikki kiinni, ettei isoja juhlia saatu, mutta naimisiin päästiin ja ihanalla häämatkalle. Olihan se mahtava päivä - juuri sellainen, kuin olin toivonutkin. Aitoa iloa ja onnea ja läheisten kesken vietetty. Siitä olen erityisen kiitollinen tälle vuodelle.

Syksyä leimasi aivan järjetön kiire ja töiden kasautuminen. Aiemmat muutokset, asiakkaiden siirrot, koronan talttuminen syksyn alkaessa aiheuttivat ennen näkemättömän hektisyyden, jonka jälkiseurauksia yhä hoidan. Yhdenkin viiden viikon työjakson saldona kertyi yli 320h tehtyä työtuntia. Kaikki muu kärsi ylipitkien päivien, huonosti nukuttujen öiden ja stressaantuneen äidin ja vaimon olemuksesta. Asiakkaat ja työ saivat kaiken, muu piiputti. Hyvä, ettei käynyt huonommin. Jotain kertoo sekin, että syyskuun loppupuolen jälkeen en ole yhtään pitkää blogitekstiä kyennyt kirjoittamaan. Kaikki on annettu toisaalle. Ei sellaisessa hektisyydessä kykene olemaan luomaan saati tuijottamaan koneen ruutua yhtään ylimääräistä minuuttia - niiden välillä 13-14h pituisiksi päiviksi venyneiden lisäksi. Jossain kohtaa tuntui kyllä, että kohta pamahtaa joko pää tai kroppa. Molemmat kesti suht hyvin vaikka nyt onkin tämä loppuvuoden kaamosmasennus vallannut mielen ja keho ottanut takaisin sitä mitä antoi. Myös pientä kremppaa on ollut, kun kortisoli poistuu. Luonnollista, mutta kurittaa hermoja, koska haluaisi niin ottaa takaisin menetettyä aikaa ja käyttää sitä itsensä hoitamiseen, kuntoiluun ja energiseen oloon ja se on yhä viipyillyt matkalla. Silti olen kiitollinen siitä, että muistin ottaa pieniä palautumisen hetkiä sinne tänne, jotka auttoivat jaksamaan. Kylmä vesi ja avannossa käynti on ollut yksi pelastukseni. Metsä on ollut toinen. Jos en muuta ehtinyt, niin pakenin vartiksi veteen tai metsään. Luonto antaa voimaa.

Mutta kuten huomaatte - vuotta on selkeästi leimannut se, että kaikkien ihania juhlienkin ja kohokohtien alla on ollut epävarmuutta loppuun asti, jopa äkillisiä, shokeeraavia tilanteita, jonka vuoksi aidon ilon ja onnen tuntemukset ovat olleet kortilla tai ainakin vaaka-laudalla. Vuoristorataa. Huippuja ja jyrkkiä laskuja, mutkia ja vauhtia.

Kaikesta huolimatta vuoteen on mahtunut enemmän hyvää kuin huonoa ja näen sen kaikki mahdollisuudet. Aivan kuten minä tuossa kuvassa. Katse on valoon. Tiedän, että selvisimme tästäkin vuodesta. Sen koettelemuksista - ennen kaikkea menetysten ja onnettomuuksien osalta, mutta myös toisesta etävuodesta ja pettymyksistä mitä korona aiheuttikaan. Ammatillisesti tämä on ollut tähän astisen elämäni hienoin vuosi. Olen oppinut, kehittynyt ja kasvanut ihmisenä ja ammattilaisena enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Tiedän, että olen oikealla matkalla vaikka olenkin yhä sen alussa. Eikä tätä voi kaupallisestikaan moittia rauhallisesta alkuvuodesta huolimatta. Vielä jännitän tuleeko tästä jopa oman yrittäjyteni paras vuosi tähän mennessä. Olisihan se jotain. Vaikeuksista voittoon. Ylpeänä, mutta ei ylpistellen. Koska minä tein sen kaiken. Voin suunnata katseen peiliin kirkkaana. Vaikka pettymyksiä ja tappioitakin on koettu, olen silti oman elämäni voittaja. 

Vuosi 2021 on pian paketissa ja voin sanoa, että siinä oli hetkensä, joita tulen kaipaamaan ja muistelemaan vielä vuosia, mutta siinä oli myös synkkääkin synkempiä sävyjä, surua, pelkoa, menetystä, joista kaikesta en ole vieläkään täysin päässyt yli ja joihin myös tulen palaamaan. Yhtä vuoristorataa. Sitä tämä vuosi 2021 oli. Vähempikin riittää ensi vuonna, kiitos.

En malta odottaa mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Jotenkin minulla on siitä ihan erilainen tunne kuin oli tästä vuodesta. 

Olen päättänyt, että nyt en tee mitään itseni, puolisoni tai perheeni kustannuksella.  Vähempikin riittää, koska todisteet on nyt annettu. Itsetuntemukseni on parantunut huikeasti ja voin luottaa siihen, että pystyn, osaan, voin ja tiedän mitä haluan.Aion myös pitää ensi vuonna parempaa huolta ennen kaikkea itsestäni. Tänä vuonna olen opetellut syömään terveellisemmin, joskin välillä stressin ollessa pahimmillaan, olen niistä lipsunut. Silti olen myös tehnyt jotain oikein, kun aloitin vakiokäynnit fyssarilla. En tiedä miten olisin jaksanut, jos kivut olisivat olleet osa jokaista päivääni kuten vaikka vuotta aiemmin. Siitä pidän siis kiinni. 

Joten anna tulla vuosi 2022! Olen valmis kohtaamaan Sinut. 

Oikein riemukasta ja ihanaa Uutta Vuotta 2022 rakkaat ystävät. Olkoon se teille armollinen & juuri sellainen, kuin te sen haluatte olevan. 

Suden tunti - ajatuksia aamuyön hetkinä

 Suden hetki - ajatuksia aamuyön tunteina

Taas täällä. Heräät kesken unien aamuyön tunteina ja aivot käyvät jo valppaina - kierroksilla. Ei tule uni enää silmään. Tiedät, että sitten päivällä väsyttää ja harmittaa jo valmiiksi. Onko tuttua? 

En tiedä kumpiko on ärsyttävämpää - se, ettei saa unta vai se, että herää siinä 2-5 välillä ja valvoo joko aamuun asti tai ainakin monta tuntia ja just siinä ennen kellonsoittoa nukahtaa uudelleen…vain herätäkseen umpiväsyneenä.

Niin - stressihän tämän tekee. On vaan liian paljon kaikkea - niin päivissä kuin illoissa. Eikä siinä mitään, kun ei tule tavaksi.

Päätin, että ihan huvin vuoksi kirjaan näitä ajatuksiani ylös mitä tässä hetkessä pyörii päässä. 

4.35 Ensimmäiseksi katson kelloa. Oi ei. Se on vasta niin vähän. Lasken kauanko olen ehtinyt nukkua. 5 ja puoli tuntia. Okei, hyvä. Lääkäreiden mukaan sekin riittää palauttamaan ja puhdistamaan aivojen kuonaa. Sitähän riittää. Muuallakin. Pitää mennä pissalle. Jaksanko nousta. Yrittäisinkö jatkaa unta. Menen kuitenkin. En sytytä valoja. Yksi verho on takapihalle jäänyt auki. Näen, että tuulee, kun puut heiluvat kovasti. Taitaa sataakin. Otan korvatulpan pois. Kyllä. Kamala sade. 

Menen takaisin sänkyyn. Pyörin. Käännän kylkeä. Onkohan.ne mustat housut muuten pesussa? Pitää laittaa aamulla laukkuun ja ottaa mukaan. Ilmoitan aamulla sinne, etten ehdi siihen yhteen digi-koulutukseen - minullahan on pari muutakin siinä päällekkäin. No sen kasin palaverin voin aloittaa autossa, kun heitän tyttären kouluun. Muuten siihen ysin palaveriin en ole valmistautunut mitenkään. Ei voi mitään. Keksin jotain. Sanon vaikka, että on ollut niin kiire. Sehän on tottakin. Laitan silmät kiinni. Noin. Nyt ne tuli käsiteltyä. Vedän peiton pään yli. Auttaisiko se.

Ai niin. Se tarjous mitä illalla tein, siihen täytyy lisätä se yksi dia mukaan. Ja hinnat vielä tarkistaa. Olikohan muuten kaikki? Unohdin muuten vahvistaa sen ratsastustunnin. Teenpä senkin aamulla. Tarkista kuitenkin vielä kalenteri, ettei ole mitään päällekkäistä.

Pitäisköhän kirjoittaa blogi tästä? Onko tämä nyt se suden tunti? Vai mikä sen nimi on. Pitääkö tarkistaa Googlesta?

5.02 Emmin. Jos tartun puhelimeen, tämä yö on menetetty. Toisaalta - on perjantai. Huomenna saa nukkua. Muutenkin silmäpussit on jo polvissa. Eihän ole asiakaspalavereja - ei. Hyvä, ”helpompi” päivä luvassa. Piti tarkistaa. Se onkin suden hetki. 

Oi ei. Niin ikävä Balille. Kesään. Kreikkaan. Oi - oliko tällainenkin reissu toissa talvena? Selaan kuvia kännykästä. Pitkään. Yritän etsiä suden hetkeen kuvaa. Kuutamo? Ei. Eikö mitään pimeää? Vain toinen toistaan upeimpia auringonlaskuja. Ei ne sovi. Haa - otan kellosta kuvan. Tästä hetkestä. Näköjään jo yli viisi.

Laitan hetkeksi kännykän pois. Nukuttaa hieman. Toisaalta ajatukseni ovat jo siinä blogitekstissä. Katosikohan se kokonaan jonnekin bittiavaruuteen? Onpa ihanaa olla viikonloppuna taas koko jengi koolla, kun juhlitaan bonus-tyttären täysikäisyyttä. Pitää lähteä asemalle ajoissa, jotta ehtii ostaa junaan jotain eväitä. Onneksi ehdin siellä tehdä vielä töitä. Ei tarvitse ajaa. Koskahan muuten talvirenkaat pitää vaihtaa? Millainenhan syksyn keli tästä vielä muodostuu? Toisaalta ei sitä ehdi täyden kalenterin kanssa kauheasti ihmetellä. Tässä mennään vauhdilla.

5.59 Nyt ei enää ovikoriste kolise. Tuuli on tyyntymässä? Jos nyt nousisin, ehtisin lenkille tai happikävelylle ennen kuin pitää mennä suihkuun. Lotinaa. Pimeää. Ei huvita. Nousen kirjoittamaan tämän loppuun oikealle koneelle. Saan lisättyä sen kellon kuvankin. Tämä oli nyt tällainen yö. Ei kun kahvinkeittoon. Pikkasen sydän tykyttää kyllä. Näillä mennään

TGIF. 

Millaiset menestyksen avaimet meillä on? Entä korreloivatko ne onnellisuuden kanssa?

 Minun on pitänyt kirjoittaa niin monta kertaa. Eri aiheista. Kaikki mikä on koskettanut, ihmetyttänyt, mitä olen kohdannut. Olen jo hahmotellut ne kokonaisuudet päässäni ennen nukahtamista, ja aamuun mennessä unohtanut kaiken. Voi - aiheita olisi ollut, niin kuin meillä kaikilla. Elämän koko kirjo. Sitä olen hämmästellyt tässä kuluneen kesän aikana. Ennen kaikkea olen pohtinut paljon onnellisuutta. Menestystä ja onnellisuutta. Onko niillä tekemistä keskenään? Päätelkää seuraavasta itse...

Tänä kesänä melkein menetin tyttäreni. Kuolemalle, joka käväisi lähellä. Se koskettaa yhä ja huomaan edelleen näin kiireenkin keskellä pysähtyväni siihen. Surin etukäteen sitä, etten saisi kesällä viettää aikaa hänen kanssaan yhdessä hänen kesätöiden vuoksi- yhtäkkiä sitä olikin, mutta hyvin erilaista. Äitiä tarvittiinkin taas. Jopa pesemään hiuksia, pukemaan vaatteita, rasvaamaan ihoa, auttamaan arjen käytännöissä. Tajusin, että kaikella on aikansa ja paikkansa. On päästettävä irti, koska vaihtoehto toiselle olisi karmea. Niin sen elämän kuuluukin mennä. Poikaset ovat vain hetken pesässä. Onneksi hän toipuu ja selviää. Silti tämä kesä lähensi meitä. Olimme enemmän auki ja alasti kuin ennen. Ihan jo fyysisestikin pesutilassa. Aikuiseksi muuntunut tytär, silti siinä, apua vailla. 

Ja entä toinen - se jota pikkuiseksi olen kutsunut. Hänen muutoksensa on ollut vielä vahvempi. On keskusteluyhteys ja kypsyys, jollaista aiemmin ei ole ollut. Hänen sarkastinen huumorinsa ja terävä kielensä viiltää osuvasti ja saa tyrskimään paikoissa, joissa se ei olisi aina edes niin soveliasta. Voi että nautin niistä hetkistä. Teinin itsekeskeisen kuplan läpi näen jo kirkkaammin sen puhkeamassa olevan sielun ja aikuisuuden etiäisen. Iloitsen miten hienoja tyyppejä lähelläni onkaan.

Olen onnistunut jossain. On hetkiä, jolloin en ole enää vain kireä ja rasittunut äiti, vaan lähempänä, jotain enemmän. Voin tarkastella heitä kauempaa, antaa vapauksia ja ihailla luomuksiani. Sitä kai se on. Onnellista ylpeyttä, ilman pöyhkeilyä. Minun peruskallio. 

Menin myös naimisiin. "Vanhoilla päivillä". Me menimme. Minä & hän. Vaikka ennakkoon ajattelin, ettei mikään muutu, niin muuttui sittenkin. Isosti. Turvallisemmaksi, pysyvämmäksi, joksikin yhteiseksi vaikka olemmekin paljon erillään. Annoin luvan itselleni taas rakastua, löytää toinen uudelleen. Ihan kuin silloin kun tapasimme. 

Vaimo. On ihana kuulla se sana. Minun mieheni. Me. Oli ihana vaipua hetkeksi herkkien rakkauden juhlien myötä onnellisuuden ja rakkauden kuplaan. Sellaiseen syvään, kaiken syliinsä sulkevaan täyteläiseen ulottuvuuteen, jossa olimme vain me ja läheisemme. Taltioin kaiken ja voin palata tuohon tunteeseen edelleen vain sulkemalla silmäni. Kiitos, kun saan voimaa siitä.

Päivä oli täydellinen. Sen muistot ja hetket nostattavat edelleen silmäkulmiini polttelevat kyyneleet ja olen ikuisesti kiitollinen noista hetkestä ja muistoista. Kaikista isoimmin mieleeni on jäänyt bonus-tyttäreni puhe meille. En voi katsoa sitä videota edelleenkään itkemättä ääneen. Jotain oikeaa on siinä, että olet mitä olet - teeskentelemättä, vaikka vaikeitakin asioita joudut kohtaamaan. Niin se menee. Luottamus voitetaan vain tekojen kautta. Hän on yhtä tärkeä minulle kuin omanikin, aivan kuten minun tyttäreni miehelleni. Me5 kuten meitä kutsumme.

Olen äärimmäisen etuoikeutettu, me olemme. Tiedän sen ja siksi sen mainostaminenkin tuntuu pahalta. Kaikilla ei ole niin. Mutta en pidä sitä kuten en tämän kesän jälkeen monia muitakaan asioita itsestäänselvyytenä. Olemme kaikki joutuneet myös paljosta luopumaan ja saaneet osaksi omat surumme ja kantaneet valtaviakin taakkoja. Ehkä me ansaitsemme tämän. Silti - niin kiitollisena siitä. 

Silmiini osui hiljakkoin HS Vision kolumnistin Juhani Mykkäsen (4.9.21) teksti "Onko menestys lainkaan omaa ansiotasi?". Tiivistettynä Mykkänen sanoo, että vaikka luulisimme, että menestyksestä karkeasti n. 90% olisi omaa ansiotamme, totuus lienee lähempänä 10%, kenties jopa vain 5%. Eli menestyneinä pitämiemme ihmisten menestys juontaa lähes puhtaasti asioista, joihin me emme voi itse vaikuttaa. Ja miten hän sen perustelee?

Ihmiset saavat synnyinlahjana eri valmiudet pärjätä. Geenimme määräävät n. 40% siitä mihin olemme kykeneväisiä. Tuleeko meistä huippujuoksijoita, älykköjä, taiteellisia jne. Ja geeneihin emme ainakaan vielä voi itse vaikuttaa. Entä se loppu 60% sitten?

Syntymää seuraa vanhempien kasvattamaksi tuleminen. Tähänkään emme voi vaikuttaa itse. Emme voi 2-vuotiaana todeta, että haluamme vaihtaa alkoholisti-perheen toiseen tai muuttaa sodan keskeltä rauhaan. Karkeasti ihminen asuu vanhempiensa kanssa lukion tai ammattikoulun ajan eli juuri sen ajan, jolloin rakentuu pohja aikuisuuden "menestykselle". Ajatusleikissämme tämän painoarvo on n. 20%.

Entä näiden kehitysvuosien aikainen muu ympäristö? Joissain paikoissa on hyvät koulut ja paljon vaihtoehtoja, on enemmän mahdollisuuksia harrastaa ja kehittyä. Olkoon tämän painoarvo 15%.

Geenien, vanhempien ja elinympäristön lisäksi ihmisen elämänpolkuun vaikuttavat ainakin kaksi muuta asiaa, joihin ihminen ei voi itse juurikaan vaikuttaa. Tuttavapiiri ja onni. Emme voi vaikuttaa aina siihen ketä lähellämme on ja kenellä on vaikutusta valintoihimme. Myrkyttävätkö nämä ihmiset vai kannustavatko? Tai entä onni sitten? Sattumat, jotka saattelevat meitä vaikka onnekkaasti työpaikan suhteen, kun jonkun tuttava tai sukulainen nyt sattuu olemaan vaan siellä johtoportaassa. Tai joku tapaa jonkun sattumalta vaikka baarissa jonka kanssa homma osuu yksiin, perustaa firman/bändin/tms josta tulee menestys. 

Yhdellä ei käy mitään näistä onnekkaista sattumista, vaan hän saa adhd:n, vakavan sairauden tai muun sattuman oikusta tielleen osuneen kiusan. Oman lähipiirin painoarvo saa 10% ja sattuma 5%.

Kun nämä laskee yhteen, näyttävät ne ratkaisevan 90% siitä kuinka menestyneitä meistä tulee. Aika ristiriitaista sen ajatuksen kanssa, kun uskomme, että menestyksemme on riippuvainen puhtaasti siitä, kuinka kovasti olemme valmiita tekemään töitä? Miksi näin ajattelemme? Haluammeko uskoa, että meillä on enemmän vaikutusmahdollisuuksia kuin meillä loppujen lopuksi onkaan? Onhan se selvä, että lapsi, joka syntyy keskittymishäiriön ja oppimisvaikeuksien kanssa riitaisaan, varattomaan ja päihdeongelmaiseen kotiin  ja ympäristöön ei millään voi omata samanlaisia mahdollisuuksia kuin lapsi, joka saa keskittyä ilman vaikeuksia kouluun, harrastaa monipuolisesti, saa tukea vanhemmiltaan ja lähipiiriltään ja taloudelliset asiatkaan eivät ole painolastina. 

Emmekä tässä vielä sivunneet ihon väriä, seksuaalista suuntautuneisuutta, sukupuolta, uskonnollisia ympäristötekijöitä, kansallisuutta jne. Todellakin puhtaasti elämän sattumanvaraisuutta. Pelkkää elämän arpapeliä.

Toisaalta, jos peilaan tuota alun kirjoitustani - onko menestyksellä loppujen lopuksi mitään korrelaatiota onnellisuuden kanssa? Yhtä arpapeliä se toki tuntuu olevan. Eli ei kun oman elämän lottoa vetämään. Onnellisuus kun ei riipu menestyksestä. 

Niin kaunis on maa(ilma)

 Jos jonkin kappaleen olisin halunnut kirjoittaa, se olisi Kari Rydmanin Niin kaunis on maa. Sen melankolisen kauniissa ja koskettavassa sanoituksessa kuvastuu sekä kesän että elämän kiteytys. Sen hetkisyys ja kaikkeus. Koko kirjo aamusta iltaan, alkukesästä loppukesään, elämä ja kuolema. Ilo, suru. Valo ja varjot. Se saa aina mieleni kaipaamaan jotain mitä en edes tiedä kaipaavani. Usein se nostattaa kyyneleet silmiini. 

Loppukesää kohden sieluuni ilmestyy joka vuosi haikeita ja tummempia sävyjä. Suren jo tätä kulunutta kesää. Sitä, että alkukesän vehreys ja valoisuus on väistynyt ja pian loppukesän kosteus ja pimenevät illat valtaavat tilaa. Syksyn voi jo kuulla puiden latvoissa, kun tuulee. Sen voi jo haistaa vienona tuoksuna sateella, vaikka päivällä aurinko vielä polttaakin ja ruoho on karkean kuivaa edelleen jalkojen alla. Mutta miksi surra, kun kesä on vielä täällä? En tiedä. Tiedän nauttivani syksystäkin, mutta kesässä on se jokin. Taika. Vapaus. Elämä. Rakkaus. Kaipuu. Intohimo. 

Olen kiitollinen kesälle. Tälle kesälle erityisesti. Se oli täydellisen kuuma, raukea, hemmotteleva, rentouttava, vapaa, yllätyksellinen, tunnerikas, elämyksellinen. Sain  kokea ainutlaatuisia ja arvokkaita hetkiä rakkaideni kanssa, joiden tiedän kietoutuvan muistojeni kätköihin ja taltioin ne huolella, koska ne eivät enää koskaan toistu. Joistakin hetkistä vain tiedät sen. Elämä menee ja vie. Kaikki muuttuu ja joskus jotkin asiat päättyvät. Huomasin useita kertoja hätkähtäväni jossain hetkessä siihen, että onneksi minulle annettiin vielä tämä hetki. Sain elää ja kokea tämän. Koska pian kaikki on taas toisin ja tämäkään aika ei palaa. Niin. Niin kaunis on maa(ilma) ja elämä. Kesä etenkin. Nautitaan silti vielä hetki tästäkin. 

 "Aurinko nousee,

On kastetta maassa.

Aika on herätä,

Nousta ja lähteä,

Kohdata ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa,

Niin korkea taivas.

Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

Ja varjoisat veet,

Niin varjoisat veet.

Päivä on kirkas,

Vain metsässä tuulee.

Aika on leikin

Ja naurun ja riemun.

Mukana ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa,

Niin korkea taivas.

Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

Ja varjoisat veet,

Niin varjoisat veet.

Aurinko laskee,

Jo pitenee varjot.

Aika on eron ja jäähyväisten.

Poissa on ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa,

Niin korkea taivas.

Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

Ja varjoisat veet,

Niin varjoisat veet."

Mitä sanoisit 18-vuotiaalle itsellesi?

Muistatko vielä sen hetken, kun silmiesi loisteen kirkkautta ei himmentänyt mikään? Kuinka eletyn elämän uurteet olivat kaikki vasta tulossa? Kuinka huoleton, mahdollisuuksia täynnä olevan elämän kutkutteleva odotus kupli rinnassasi? Kuinka aikaa riitti haaveiluun, lorvimiseen, juoruiluun ja hengailuun ystävien kanssa? Kuinka ehdit jo alkukesän kukkeimpina hetkinä kiinnittää huomiosi vaalean vihreänä hehkuvaan luontoon - sen pursuilevaan kauneuteen tai taivaan korkeassa sinessä auringon kanssa kilpaa kirkuvien pääskysten leikkiin? 

Nuoruus, vapaus, huolettomuus. Valkoisen lakin päähän painaminen. Se pakahduttavan kipristelevä onnentunne- Niin täynnä, että se suorastaan pursuilee yli äyräiden. Siltä minusta ainakin silloin tuntui. 

Elämän pituinen matka vasta alussa. Kuin synonyymi alkukesälle. Jään peilaamaan tätä kaikkeutta tämän liian kiivaasti ohikiitävää elämänvaihetta vasten. Kun ei ehdi oikein pysähtyä, eikä tarttua, ei nauttia, kun ei oikein edes tahdo ymmärtää, että tämä kesä tuli taas liian varkain ja se on yhtä pian taas ohi, jos en ehdi jarruttaa edes hetken. Miten tästä tulikin tällaista? Olenko ehtinyt nauttia elämästäni tarpeeksi? Ehtisinkö nyt?

Muistan sen lakkipäisen naisen alun. Sen tunteen juuri sinä päivänä. Pystyn palauttamaan jopa sen päivän kuumuuden, ihmiset, juhlinnan keskipisteenä olemisen hekuman. Kiitollisuuden, jännityksen, lupauksen jostain isommasta, uudesta. 

Mitä sanoisin sille tytölle, jos hänet nyt tapaisin? Mitä ohjeita antaisin? Kuinka valmentaisin häntä paremmin kohtaamaan vastaan tulevan?

Juuri nyt sanoisin hänelle:

 "Sinulla ei ole niin kiire. Ehdit kyllä. Pysähdy välillä miettimään, ajattelemaan eikä parin askeleen taaksepäinkään ottaminen  ole haitallista. Joskus kannattaa seisahtua tien haaraan ennen kuin valitsee. 

Usko itseesi ja unelmiisi. Älä anna kenenkään lannistaa itseäsi tai kävellä ylitsesi.  Äläkä  luovu unelmistasi kenenkään tähden. Ole rohkea. 

Älä satuta tietoisesti - älä itseäsi äläkä muita. Hyvä lisää hyvää. Ystävällisyys ei maksa mitään. Kun keskityt enemmän siihen mitä sinulla on kuin siihen mitä sinulta puuttuu, tulet paljon onnellisemmaksi. 

Sinulla on kaksi korvaa ja yksi s'uu tarkoituksella, joten kuuntele enemmän kuin puhut. Opit enemmän etkä ole niin ärsyttävä.

Odota rauhassa oikeaa - miestä, hetkeä, ajankohtaa, suuntaa, uraa, paikkaasi. Löydät sen kyllä. 

Muista nauttia. Kaikista matkasi vaiheista. Pimeyden jälkeen koittaa valo, surun jälkeen löytyy aina myös ilo. Älä murehdi niin paljon kaikkea. Se on hukkaan heitettyä aikaa. 

Elä, koe, nauti."

Mitä sinä sanoisit? Mitä ohjeita antaisit?

Etäsuhteen epäilijä - lue tämä!

Oletko etäsuhteessa? Tai arkailetko siksi suhteeseen menoa, jos asutte kaukana toisistanne? Epäiletkö miten jaksat? Epäilevätkö kaikki ympärilläsi voitteko onnistua? 

Jos näin on, niin lue varsinkin silloin tämä blogi, koska nyt kumoan monet näistä olettamuksista. Tai ainakin voit ottaa vinkkejä miten jaksaa etäsuhteessa. 

Olemme olleet puoliskoni kanssa etäsuhteessa jo viitisen vuotta. Matkaa kahden kodin väliä tällä uusioperheellä on liki 500km ja kyllä, lapsia on molemmissa kodeissa, yhteensä 3 kpl. Tilanne, jossa suhteemme sai alkunsa, ei sekään ollut helppo lähtökohta yhtään mihinkään. Molemmat omien erojen ristiaallokossa, olimme työn puolesta vielä asiakassuhteessa, verkostossa, jossa tätä ei katsottu hyvällä sekä sitten tämä välimatka. Kuinka monta kertaa pohdimmekaan, ettei tässä hetkessä ja elämäntilanteessa rakastuminen tai suhteeseen meneminen ole millään lailla järkevää tai perusteltua, mutta rakkaus vei mukanaan ja kyllä, järjen ääntä ei voi aina silloin kuunnella. Eikä pidäkään, koska aina rakkaus ja rakastuminen on riski. Siinä voi satuttaa itsensä ja menettää paljon. Mutta jos noihin ajatuksiin takertuu, ei uskalla koskaan antautua eikä rakkaudesta silloin tule mitään. Mieti aina mitä kaikkea se voikaan antaa? Luota ja päästä irti. Äläkä kuuntele muiden uhkailuja, jotka neuvoiksi on naamioitu. 

Sydäntään pitää kuunnella ja vaikeina ja kyseenalaistamisen hetkinä (voi kuulkaa niitä oli paljon) päätimme yhdessä, että olemme aina - tuli mitä tuli - raadollisen rehellisiä itseämme ja toisiamme kohtaan ja kaikki - ihan kaikki asiat ja pelot, tunteet, jotka väikkyvät peikkoinakin mielemme sopukoissa, pitää nostaa pintaan. Koska ilman niiden käsittelyä ei voi eron jälkeen eheytyä eikä ilman luottamusta voi elää etäsuhteessa. Ja totta kai sitä kyseenalaisti toista. Oli vielä täysin haavoilla edellisestä pitkästä suhteesta, jossa oli joutunut pettymään ennen kaikkea itseensä mutta myös rakkauteen ja parisuhteeseen. En ollut alkuun lainkaan varma siitä jaksanko rakastaa enää sitten kun rakastumisen huuma hälvenee. Etsinkö vain sitä ja osaanko olla edes hyvä kumppani, koska en sellaista mallia ollut nähnyt aiemmassa liitossani? Olinkin itsekäs ja itsekeskeinen ja minun on ollut pakko opetella huomioimaan ja olemaan enemmän läsnä ja auki toiselle. Mutta se ja hän on tehnyt minusta vain paremman ihmisen, paremman kumppanin. Elämä opettaa. 

Luottamus ja sen rakentaminen. Mustasukkaisuus nostaa helpommin etäsuhteessa päätään, koska et voi tietää mitä kaikkea toinen arkena puuhaa ja voikin puuhata, jos niin haluaa. Ei ole valvomassa. Mutta miksi pitäisikään? Ketään toista et voi omistaa ja jos toinen haluaa pettää, se tapahtuu, ripustauduit tai et. Kyse on silloin paljon isommasta ongelmasta kuin siitä, että olisi mahdollisuus. Koska aina on, jos haluaa. Ja mustasukkaisuus näyttäytyy myös siinä, että koska ei ole toisen kodin arkea, tuntuu, että on ulkopuolinen, irrallinen ja kokee mustasukkaisuutta vaikka siitä ajasta minkä toinen viettää lastensa kanssa, kun ei ole läsnä. Sekin on normaalia ja inhimillistä ja pitää pystyä sanoittamaan auki ja löytämään ne tavat millä lailla sitä on enemmän läsnä ja osa sitä toistakin kotia.

Ikävä. Se on ristiriitainen tunne ja alkuaikoina muistan, kuinka koin ikävän jopa fyysisinä oireina. Niin voimakkaina, että välillä oli vaikea erota toisesta sunnuntain päätteeksi, kun tiesi, että joutuu palaamaan omaan, yksinäiseen arkeensa. Ja onhan se hirveää, kun tulee se raskas päivä, jolloin haluaisi vaan halauksen ja käpertyä toisen kainaloon pakoon pahalta maailmalta ja se toinen on jossain kaukana, vain Facetime saatavilla. Ikävän ja sen sietämisen kanssa olen joutunut eniten tekemään töitä. Koska se näyttäytyi välillä ihan kummallisina oireina. Muun muassa siten, että kun pitkän erojakson jälkeen vihdoin toisen tapasi, olikin vastassa kiukkuinen, jopa raivoava nainen. Eihän se kivaa ole. Toinen pahimmillaan ajoi rankan työviikon päätteeksi sen 500km vain kohdatakseen karmeaa riitelyä. Oli hetkiä, jolloin olimme puolin ja toisin lähtemässä ovet paukkuen ja aika monta kertaa ero tuli puheisiin - jopa konkreettiseksikin, jota tosin kesti pisimmillään varmaan kaksi päivää. Sinä aikana sitä ehti taas puolin ja toisin puntaroida miksi toista rakastaa, mitä yhteisessä elämässä arvostaa ja miksi ei halua luovuttaa. 

Tahto. Se on oltava yhteinen. Ja lupaus, että asiat selvitetään ja niin kauan kuin on kivaa yhdessä (enemmän kuin ei-kivaa), niin kauan tätä jaksaa. Usko, toivo ja rakkaus. Niillä on menty, mutta kyllä tahdolla ja yhteisellä tahtotilalla on valtaisa merkitys. Kun molemmat haluavat yrittää ja jaksavat kannatella toista, kun se vaikea hetki tulee eteen, niin ei ole hätää. Missään suhteessa. Etänä tai muuten.

Kahdenkeskiset irtiotot. Alusta lähtien olemme tehneet kaikkemme sen eteen, että löydämme yhteistä aikaa sekä arkeen ja sen jakamiseen, mutta myös niihin yhteisiin juhlahetkiin, joita toki näin eronneena (ei-lapsiviikoilla) on paljon helpompi järjestää. Jo sekin, että kun reissaaminen toisen luo käy raskaaksi, sovimmekin hotelliviikonlopun puoleen väliin tai lähdemme muuten yhteisille rakkauslomille. Niiden keskiössä on parisuhteen hoitaminen ja rakkauden vaaliminen, joka ikävä kyllä useimmissa suhteissa unohtuu ja ne ovat kuitenkin se liima, joka edesauttaa jaksamaan arjessa ja muistuttamaan miksi alun perin rakastuikaan tuohon ihmiseen.

Ja mikä etäsuhteen ehdoton rikkaus on, kun toisen kanssa ei pääse elämään yhteistä arkea, niin yhteisistä hetkistä - niistä hyvin arkisistakin kuten kaupassa käynnistä arki-iltana tai työaamuihin heräämisestä yhdessä, tuleekin todella erityisiä hetkiä. Toisen kanssa vietetty aika ei ole koskaan itsestäänselvää vaan sen eteen on tehty todella töitä, että se on mahdollista kaikki liikkuvat palaset,lapset, exät ja heidän aikataulut, työvuorot jne. huomioiden.

Älä siis arkaile vaan heittäydy. Se on minun vinkki. Töitä ja jaksamista se vaatii - varmasti enemmän kuin normimpi suhde, jossa toista näkee päivittäin, mutta mausteita ja väriä tässä on kylliksi. Äläkä anna muiden ennakkoluulojen latistaa. Edelleen tuntuu olevan vallalla se käsitys, että parisuhde ei ole oikea suhde, jos ei asuta saman katon alla, mutta kuka sen sanoittaa? Minultakin kysytään jatkuvasti koska me muutamme yhteen - enää se tosin ei häiritse, vaikka senkin asian hyväksyminen otti oman aikansa. Vastaus on - sitten, kun sen aika on. Näinkin on hyvä ja meidän tapa elää tätä suhdetta on löytynyt. 

Ja hei - näitä laulun sanoja hieman mukaillen: " Nyt me mennään naimisiin, puolen vuoden päästä lauantaina. Joo, me mennään naimisiin, ollaan yhdessä, yhdessä aina.." 

Eikä kimppaan muuteta silloinkaan - ihan vain uteliaiden kiusaksi. Pidetään jännityksessä mihin joskus päädytään ja koska ;)

Elämän pituinen matka

Olen ollut ihan kamalan huono kirjoittamaan tänne mitään. Niin paljon Teamseja, Zoomeja, buumeja ja kaikkea koneella istumista, että olen tyystin laiminlyönyt oman luovan tilani ja tajunnan virtaan heittäytymisen. Ei ihme, että päässä välillä vähän jumittaa...

Mutta keski-iän kynnyksellä ei siis vielä ole ihan kuukahtanut vaikka se onkin ollut lähellä - varsinkin  viime vuoden syksynä. Onneksi nyt näkyy taas valoa. Niinpä silloin on pitänyt priorisoida ajankäyttöä ihan huolella. Mutta tässä olen. Ja löysin sattumalta luonnokseksi jääneen alkuvuoden kirjoitukseni täältä bloggerin syövereistä ja kas - sehän sopii kuin nakutettu tämänkin päivän tunnelmaan. Joten, olkaapa hyvät. Pitkästä aikaa. Elämän pituista ja makuista luettavaa.

"Istun junassa. Missäs muuallakaan. Viime vuonna niitä kilometrejä kertyi yli 22.000....

Selaan muistoja kännykästä vuosien varrelta ja vaikka ei saisi, haikeus, kaipuu ja ilo ovat niitä tunteita, jotka väikkyvät mielessäni. Miksi ei saisi, pohdin. Totta kai saa ikävöidä ja haikailla myös menneitä ja pysähtyä niihin rakkaisiin muistoihin, jotka nostattavat ne tunteet pintaan. Ei se tarkoita sitä etteikö voisi elää myös hetkessä, vaan ne kertovat mielestäni siitä, että arvostaa ja haluaa vaalia myös elettyä ja koettua matkaa, jota elämäksikin kutsutaan.

Se on niin moninainen - elämä nimittäin. Kuten tiedätte. Yhtenä hetkenä se voi olla tulvillaan onnea, iloa, rakkautta, matkoja, juhlia, ystäviä, rakkaita ihmisiä ja hetkessä sen kaiken voi kadottaa ja menettää. Onnellisuuden. Tasapainon. Terveyden. Turvallisuuden. Varmuuden. Rakkauden. Lapsuuden. Ihanan elämänvaiheen.  Mitä tahansa. Koska niitähän ne ovat - vaiheita. Joita tulee ja menee (toisaalta joskus ihan onneksikin) ja valtaosin osaamme arvostaa niitä täydessä mitassaan vasta sitten, kun ne ovat jo osa mennyttä matkaamme. Toisaalta se tuo vaikeiden vaiheiden keskellä lohtua - tämä ei kestä ikuisesti. Tulee aika, jolloin olen tästäkin koettelemuksesta kiitollinen, koska se on muovannut minua siksi millaiseksi minun kuuluukin tulla. Eikä elämä olisi mitään ilman niitä. Mitään niistä.

Niin se on ja kuuluukin mennä. Koska kukaan meistä ei tiedä millainen on ja mihin asti kestää tuo elämän pituinen matkamme. 

Maisemat vilistävät ohitse. Se on kuin elämän pikakelaus ja jälleen kerran ymmärrän, että olemme vain pikkuhippusia universumin miljoonien vuosien aikajanalla. Niin vähäpätöisiä ja silti meille itsellemme se kaikkeus. 

Kumpi on tärkeämpää matka vai määränpää, pohdin. Kumpi Sinulle? Ihan sama kuin aurinkoisen onnellisia lomakuvia selaillessa. Parasta usein on se odottaminen, mutta toisaalta koko elämää ajatellen se matka - jos nämä kaksi pitää erotella toisistaan, pohdin. En edes halua tietää mihin olen menossa kuvainnollisesti, koska kuitenkaan ihan kaikkeen en millään voi enkä haluakaan varautua. Kuka oikeasti osaa sanoa missä on viiden vuoden päästä? En minä ainakaan. Toisaalta ei se matkakaan aina ole tärkein, vaan ennen kaikkea se seura. Kenen kanssa matkaa teet ja kuka rinnallasi säilyy.

Siihen meistä jokainen voi vaikuttaa -ainakin tietyiltä osin. Yhteisen matkan pituuteen aina ei. Siksi siitä huolehtiminen ja iloitseminen, jokaisen yhteisen hetken arvostaminen onkin niin tärkeää. Koska se päättyy aina johonkin. Jonain hetkenä. Kenties juuri sellaisena, jolloin emme osaa sitä edes odottaa. Siksi se tekee luopumisesta niin tuskallista.

Mutta on asioita, joihin onneksemme voimme vaikuttaa. Siltikään se ei tee niistä useinkaan yhtään sen helpompaa. 

 "Kun lasket kätesi irti siitä, mihin olet takertunut, voit saada otteen siitä, mikä on tulossa". 

Nämä Tommy Hellstenin viisaat sanat ovat olleet itsellenikin  niin monesti täysin totta. Pelko tai epävarmuus estävät meitä usein päästämästä irti, vaikka tietäisimme, että pitäisi. Silti joka kerran, kun niin olen tehnyt, elämän pituinen matka on ottanut täysin uuden suunnan ja näyttänyt tien, jonka olemassa olosta en tiennytkään - niin kauan kuin takerruin. Tai en edes takertunut vaan pidin kiinni, koska en halunnut pohtia muunlaista tapaa. 

"Luottamus on sitä, että Sinulla on rohkeus uskoa siihen mitä et (vielä näe), ja Sinulla on voimaa päästää irti pelosta epävarmuuden äärellä" 

Elämän pituinen matka.

Itselleni se on opettanut jo tähän mennessä paljon. Mutta ennen kaikkea sen, että matka on mielekästä aina vain silloin, kun teet sitä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat sinulle hyviä ja jotka tekevät sinusta paremman ihmisen. Onneksikin sitä kutsutaan.