Elämän pituinen matka

Olen ollut ihan kamalan huono kirjoittamaan tänne mitään. Niin paljon Teamseja, Zoomeja, buumeja ja kaikkea koneella istumista, että olen tyystin laiminlyönyt oman luovan tilani ja tajunnan virtaan heittäytymisen. Ei ihme, että päässä välillä vähän jumittaa...

Mutta keski-iän kynnyksellä ei siis vielä ole ihan kuukahtanut vaikka se onkin ollut lähellä - varsinkin  viime vuoden syksynä. Onneksi nyt näkyy taas valoa. Niinpä silloin on pitänyt priorisoida ajankäyttöä ihan huolella. Mutta tässä olen. Ja löysin sattumalta luonnokseksi jääneen alkuvuoden kirjoitukseni täältä bloggerin syövereistä ja kas - sehän sopii kuin nakutettu tämänkin päivän tunnelmaan. Joten, olkaapa hyvät. Pitkästä aikaa. Elämän pituista ja makuista luettavaa.

"Istun junassa. Missäs muuallakaan. Viime vuonna niitä kilometrejä kertyi yli 22.000....

Selaan muistoja kännykästä vuosien varrelta ja vaikka ei saisi, haikeus, kaipuu ja ilo ovat niitä tunteita, jotka väikkyvät mielessäni. Miksi ei saisi, pohdin. Totta kai saa ikävöidä ja haikailla myös menneitä ja pysähtyä niihin rakkaisiin muistoihin, jotka nostattavat ne tunteet pintaan. Ei se tarkoita sitä etteikö voisi elää myös hetkessä, vaan ne kertovat mielestäni siitä, että arvostaa ja haluaa vaalia myös elettyä ja koettua matkaa, jota elämäksikin kutsutaan.

Se on niin moninainen - elämä nimittäin. Kuten tiedätte. Yhtenä hetkenä se voi olla tulvillaan onnea, iloa, rakkautta, matkoja, juhlia, ystäviä, rakkaita ihmisiä ja hetkessä sen kaiken voi kadottaa ja menettää. Onnellisuuden. Tasapainon. Terveyden. Turvallisuuden. Varmuuden. Rakkauden. Lapsuuden. Ihanan elämänvaiheen.  Mitä tahansa. Koska niitähän ne ovat - vaiheita. Joita tulee ja menee (toisaalta joskus ihan onneksikin) ja valtaosin osaamme arvostaa niitä täydessä mitassaan vasta sitten, kun ne ovat jo osa mennyttä matkaamme. Toisaalta se tuo vaikeiden vaiheiden keskellä lohtua - tämä ei kestä ikuisesti. Tulee aika, jolloin olen tästäkin koettelemuksesta kiitollinen, koska se on muovannut minua siksi millaiseksi minun kuuluukin tulla. Eikä elämä olisi mitään ilman niitä. Mitään niistä.

Niin se on ja kuuluukin mennä. Koska kukaan meistä ei tiedä millainen on ja mihin asti kestää tuo elämän pituinen matkamme. 

Maisemat vilistävät ohitse. Se on kuin elämän pikakelaus ja jälleen kerran ymmärrän, että olemme vain pikkuhippusia universumin miljoonien vuosien aikajanalla. Niin vähäpätöisiä ja silti meille itsellemme se kaikkeus. 

Kumpi on tärkeämpää matka vai määränpää, pohdin. Kumpi Sinulle? Ihan sama kuin aurinkoisen onnellisia lomakuvia selaillessa. Parasta usein on se odottaminen, mutta toisaalta koko elämää ajatellen se matka - jos nämä kaksi pitää erotella toisistaan, pohdin. En edes halua tietää mihin olen menossa kuvainnollisesti, koska kuitenkaan ihan kaikkeen en millään voi enkä haluakaan varautua. Kuka oikeasti osaa sanoa missä on viiden vuoden päästä? En minä ainakaan. Toisaalta ei se matkakaan aina ole tärkein, vaan ennen kaikkea se seura. Kenen kanssa matkaa teet ja kuka rinnallasi säilyy.

Siihen meistä jokainen voi vaikuttaa -ainakin tietyiltä osin. Yhteisen matkan pituuteen aina ei. Siksi siitä huolehtiminen ja iloitseminen, jokaisen yhteisen hetken arvostaminen onkin niin tärkeää. Koska se päättyy aina johonkin. Jonain hetkenä. Kenties juuri sellaisena, jolloin emme osaa sitä edes odottaa. Siksi se tekee luopumisesta niin tuskallista.

Mutta on asioita, joihin onneksemme voimme vaikuttaa. Siltikään se ei tee niistä useinkaan yhtään sen helpompaa. 

 "Kun lasket kätesi irti siitä, mihin olet takertunut, voit saada otteen siitä, mikä on tulossa". 

Nämä Tommy Hellstenin viisaat sanat ovat olleet itsellenikin  niin monesti täysin totta. Pelko tai epävarmuus estävät meitä usein päästämästä irti, vaikka tietäisimme, että pitäisi. Silti joka kerran, kun niin olen tehnyt, elämän pituinen matka on ottanut täysin uuden suunnan ja näyttänyt tien, jonka olemassa olosta en tiennytkään - niin kauan kuin takerruin. Tai en edes takertunut vaan pidin kiinni, koska en halunnut pohtia muunlaista tapaa. 

"Luottamus on sitä, että Sinulla on rohkeus uskoa siihen mitä et (vielä näe), ja Sinulla on voimaa päästää irti pelosta epävarmuuden äärellä" 

Elämän pituinen matka.

Itselleni se on opettanut jo tähän mennessä paljon. Mutta ennen kaikkea sen, että matka on mielekästä aina vain silloin, kun teet sitä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat sinulle hyviä ja jotka tekevät sinusta paremman ihmisen. Onneksikin sitä kutsutaan.