Marraskuu & maanantai...

Voiko angstisempaa olla kuin tuulinen, musta ja sateinen marraskuun maanantai? Aamu, joka ei valkene päiväksi lainkaan. Viikonlopun juhlinnan seurauksena mustat silmänaluset roikkuvat polvissa ja liskojen yö herättää uuteen viikkoon hikisenä ja jo valmiiksi väsyneenä. Hitto, kun väsyttää ja tekisi mieli vetää vain peittoa korvien yli ja unohtaa kaikki velvoitteet. Onko pakko jos ei tahdo?


Tänään oli tuollainen aamu..No omapahan on vikani, kun lauantai-ilta vaihtui sunnuntai-aamuun eikä pelkällä veden voimalla. Mutta hauskaa oli ja kerranhan täällä eletään...Niinpä niin. Ainoa vaan, että nykyisin tuo toipuminen tuollaisesta hulinasta vie vähintään kaksi päivää - pahimmillaan kolme. Ja se turvotus ja tylsistynyt olo. No ei auta, kuin kaapia itsestään viimeisetkin voiman rippeet työpäivän jälkeen ja raahautua ylös, ulos ja lenkille. Eihän se ihan normaaleille ole tarkoitettu..Tällainen marraskuinen pimeys. Toisaalta siellä tuulessa ja sateessa jotenkin nauttii tästä suomalaisesta synkkyydestä. On aikaa ajatella ja haaveilla. Haaveilla kesästä, auringonsäteistä ja sen ihanan suloisesta lämmöstä iholla. Enää kaksi viikkoa...


Olen etuoikeutettu, että pääsen puikahtamaan kesken kaamoksen kesässä ja imemään itseeni uutta energiaa, jonka avulla toivottavasti kestän tämän pitkän tulevan talven. Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä enemmän kaipaan täältä pois...valoon..ja lämpöön..Mutta olen oppinut, että riivin roposet kasaan vaikka mistä koloista kunhan vain pääsen hetkeksi pois, sillä kuulun niihin ihmiseen, jolla täytyy aina olla jotain kivaa odotettavaa. Muuten arki saattaa nielaista. Voimat, energian ja ilon. Onko pöljää? Onhan se, mutta se on totuus. Toiset rakastaa arkea ja rutiineja ja niin minäkin - jos on jotain mitä odottaa. Olen niin sen Finnmatkojen sloganin uhri...Jaksaa paremmin kun on jotain mitä odottaa..Ilmeisesti meitä on muitakin ;)


Jouluntulo ja sen tekeminen on monelle ystävälleni myös oiva pakokeino arjesta ja marraskuun ankeudesta. Saa laittaa valoja ja kynttilöitä, käpertyä kotisohvalle ja syödä suklaata. Laittaa tulet takkaan ja ottaa lasin punaviiniä. Onhan sekin ihanaa, en kiistä. Pääasia, että jollain konstilla selättää tämän pimeän ajan. Lohdutuksena sanottakoon, että enää 21 päivää ja päivä alkaa taas pidentyä. Huomenna saa avata ensimmäisen joulukalenterin luukun. Kyllä tämä tästä. Me kestetään. Kun on jotain mitä odottaa ja mihin laskea päiviä. Kesään on muuten enää 150 päivää. Tasan. Koska minulla se alkaa aina vapusta. Satoi räntää taikka ei.

Projektipäällikön pesti auki?

Mietin tänään ensimmäistä kertaa aihetta mistä kirjoittaisin. On taas ruodittu syntyjä syviä ja jos lupaan, että tarjoan kepeääkin luettavaa, niin sitähän pitää silloin tarjoilla aika ajoin..


Noh, Facebookin ihmeellinen maailma tarjoaa siihen oivaa materiaalia ja aihe tarjoutui kuin tilauksesta ystävän jakamasta artikkelista "Nainen - oletko sinäkin perheesi (väsynyt) projektipäällikkö?" En varmasti ilman tätä jakoa olisi eksynyt Vauva.fi sivuille...Sen verran aikaa siitä edellisestä visiitistä on. Silloin taisin bongata (myös facesta) keskustelun pätkän ko. sivuilta liittyen tamponin narujen koristeisiin..Kyllä. Luitte oikein. Ja se viestiketju oli oikeasti pitkä...Totesin, että taidan jättää noiden sivujen selaamisen vähemmälle..Välillä hävettää olla nainen. Onneksi niin harvoin.


Mutta projektipäällikköyteen. Käsi ylös kuinka moni tunnistaa olevansa perheensä projektin vetäjä? Täällä nousee yksi..


Tuntuu ettei järin paljon tapahtuisi, jos ei itse olisi kaikkia lankoja käsissään taidokkaasti punova ja palloja ilmassa pitelevä jonglööri...


Saatte kuvan siitä mitä tällä tarkoitetaan, kun luette seuraavan otteen tästä Sanna Sommersin kirjoituksesta:
"Piia (nimeä ei ole oikeasti vaihdettu...), 42 (ikä voisi olla yhtä hyvin 39..), on ­matkalla töistä kotiin ja mielessä pyörii viikon to do -lista: Varaa nelivuotisneuvola (meillä voisi olla koululaisen kuulotutkimus..). Valmistele synttäreitä. Ilmoita lapset harrastuksiin. Tarkista, mitkä liikuntavarusteet kouluun tarvitaan huomiseksi. Muista pestä sukkia ja kalsareita. Ja ai niin, mitä tänään syötäisiin?
Kotiovella Piia huomaa kulkeneensa koko matkan ajatuksissaan. Väsyttää, kun päässä surraa koko ajan... Jotenkin vain on päädytty tilanteeseen, jossa kokonaisvastuu lapsiin liittyvien­ asioiden muistamisesta, aikatauluttamisesta ja järjestämisestä on Piialla. Kyse ei ole siitä, etteikö puolisokin vuorollaan tyhjentäisi tiskikonetta ja lukisi lapsille iltasatuja (tai hakisi harrastuksista). Kyllä hän ruokaa laittaa ja imuroi, kun niin sovitaan. Kyse on siitä, ettei suuri osa asioista tapahdu, ellei Piia pane niitä liikkeelle. Hänestä on tullut perheen projektipäällikkö..."


Mutta kysymys kuuluukin. Miten tähän päädytään niin monessa perheessä? Miksi naisista tulee monessa taloudessa se päävastuullinen organisaattori, jota ilman ainakin ne harrastuksiin ilmoittamiset jäisi tekemättä,vanhempain vartit sopimatta ja kummilasten lahjat ostamatta? Olemmeko me nykyäidit liian jyrääviä? Vai mikä siinä oikein mättää? Myönnän toki, että meidän perheessämme jäisi moni taloon liittyvä asia hoitamatta tai tekemättä, jos puoliso ei ottaisi niissä vankempaa roolia, mutta se, että lasten asioihin liittyvät asiat usein lankeavat äidin harteille on kummallista. Ja raskasta.


Kieltämättä etenkin silloin, kun lapset olivat pienempiä tämä aiheutti enemmän riitoja. Nyt kun reissaan paljon työkseni ja olen poissa kotoa enemmän, lapseni ovat todellakin joutuneet ottamaan itse vastuuta monista asioista ja itsenäistymään. Se ei pelkästään ole negatiivinen asia vaikka se näin pakon sanelema onkin. Se, että 12v. tytär osaa laittaa jo useita ruokia on suuri apua ja loistava taito hänen omaakin tulevaisuutta ajatellen. Ja hän tykkää aidosti siitä. Mutta edelleenkin, kun olen lähdössä työreissuun käyn kaupassa ennen, jotta perheellä on ruokaa, kirjaan usein ylös tulevien päivien tärkeät menot ja ajat (koska mies ei niitä muista), hankin lahjakaappiin varastoon lahjoja, koska yllätyssynttäreitä tulee, hoidan hoitopaikkajärjestelyt ja lastenvahdit, jos osuu päällekkäisiä menoja ja kuulustelen läksyjä puhelimessa...Projektipäällikön vastuu ei katoa, vaikka etäisyys kotiin olisi satoja kilometrejä..


Puhun nyt vain omasta puolestani. Tietyllä tavalla olen nauttinut siitä, että minun vastuullani on niin moni asia. Tiedän miten siitä kaaoksesta ja aikatauluttamisesta selvitään, koska olen tehnyt sitä vuosia. Ja nyt kun lapset ovat kasvaneet, tilanne on koko ajan helpottunut. Silti rooli on jäänyt päälle ja toimenkuva on pinttynyt sitkeästi pirtaani ja leima on otsassani - myös näiden perheemme muiden jäsenten mielissä. Olisiko aika vaihtaa toimenkuvaa? Olisiko aika hakea jo jotain muuta pestiä?

Rohkeudesta.

Heräsin tänä aamuna erittäin aikaisin. Oli pakottava tarve tulla kirjoittamaan. Ihan mistä vaan. En tiedä oliko se tuo taivaalla mollottava täysikuu vai eilisen illan myöhäinen treeni, mutta ei väsytä nyt yhtään. Ihan kuin olisi jollain tavalla maanisessa tilassa. Sormet vain lentävät näppäimillä.


Tiedän, että tätä haluan tehdä. Unelmoin siitä, että eläisin kirjoittamalla.


Nyt se on sanottu ääneen. Oliko se rohkeaa tai vaatiko se rohkeutta? Ei.


Koska sisäinen varmuus on löytynyt siitä, mitä haluan tehdä. En tarkoita, että silti tekisin niin. Ainakaan kokonaisvaltaisesti, ainakaan vielä. Se rohkeus vielä puuttuu, koska reaaliteetit eivät toistaiseksi mahdollista siihen. On asuntolainaa, hyvä työ - eikä tämä homma ihan vielä lyö leiville. Mutta matka unelmaa kohti on alkanut. Se riittää.


Luin toissailtana ennen nukahtamista viikon takaisesta Me Naiset-lehdestä (en iltaisin kykene muuhun - kirjan nostaminen uupuneille käsivarsille olisi liikaa saati se, että surraava pääni ei kykene vastaanottamaan haastavampaa luetun ymmärtämistä) Minna Haapkylän elämänmuutoksesta muutama vuosi sitten. Osa saattoi haukkoi henkeään, kun Minna jätti Hannu-Pekka Björkmanin, erosi ja rakastui naiseen. Minä en. Minusta Minna toimi rohkeasti. Hän kertoo jutussa, että hänen kriisinsä alkoi jo useita vuosia aiemmin, kun hän tunsi hukkaavansa itsensä rutiineihin yrittäen ylläpitää mukavaa fiilistä elämässä vaikka sisäisesti ahdisti. Se on kamalan kuluttavaa ja vie voimia. Mutta itsensä tutkiskelu on ainoa tie löytää varmuus siitä mihin suuntaan elämässä täytyy mennä.


Nyt Minna on onnellinen ja elää unelmaansa. Hän sanoo: " Olen tehnyt niin epäsovinnaisia päätöksiä, että mikään ei voi enää herättää kohua". Jonkun mielestähän tuo on itsekkyyttä. Jättää perheensä, toimii muista piittaamatta ja tekee päätöksiä, jotka satuttavat varmasti läheisiä. Mutta onko kuitenkin parempi niin, että joku tekee ratkaisun, jonka tuntee vahvasti oikeaksi ja tietää, että ajan mittaan kipu hellittää, kun se on oikea?  Kuten Minnakin sanoo. " Ero ei tuhonnut lasteni elämää ja minulla on ihana ex-puoliso, joka tukee ja ymmärtää kaikessa". Kriiseissäkin on aina jotain hyvää. Minnan uusi sisäinen rauha kumpuaa artikkelin rivien välistä. Kirjoittaja on osannut kuvata sen hienosti.


Luin toista artikkelia eilen Kodin Kuvalehden verkkosivuilta, jossa oli jälleen tällainen meitä some-ihmisiä koukuttava listaus otsikolla Varo! Nämä 10 asiaa kaduttavat eniten elämässä. No sehän on pakko silloin lukea...Näitä lähes kaikkia kymmentä katumuksen aihiota yhdistää mielestäni yksi asia - rohkeus. Tai sen puute, jos päädymme siihen katumusosastoon.


Ensimmäinen kohta - roolin vetäminen. Vaatii rohkeutta olla oma itsensä myös niissä tilanteissa, joissa tietää sen aiheuttavan kummastusta tai jopa vastareaktioita. Mutta se on ainoa tie saavuttaa seesteys ja mielenrauha. Kuinka raskasta onkaan raahata mukanaan jotain mikä ei ole minua?


Tai vaikka kakkoskohta. Unelmista luopuminen. Kenenkään ei soisi luopuvan unelmistaan minkään tai kenenkään toisen vuoksi. Elämästä katoaa silloin ilo. Mutta usein unelmien seuraaminen ja niiden toteuttaminen vaatii rohkeutta. Ja paljon.


Tai kohta viisi. Menneeseen jumiutuminen. On luovuttava jostain vanhasta saadakseen tilaa uudelle. Luopuminen on usein tuskallista ja sen läpikäyminen vaatii myös rohkeutta. Tähän voisi nimetä ne kaikki muutkin kohdat. Käykää lukemassa. Mikään tässä elämässä ei ole helppoa, jos rohkeus puuttuu. Mistä sitä sitten voi ammentaa lisää?


Minulla ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta tähän eikä yleensäkään oikotietä onneen ole. Olen kuitenkin sitä mieltä vahvasti, että itsensä kuunteleminen, rehellisyys omille ajatuksille ja tunteille - niille kipeille myös, on lähtökohta siihen, että sisäinen varmuus löytyy mitä sinun täytyy elämällesi tehdä, jotta eläisit itsesi näköistä elämää. Usein tästä työstä ei selviä yksin. Jokainen tarvitsee rinnalleen jonkun ihmisen, tukipylvään, sparraajan, joka kannattelee silloin, kun on vaikeaa ja rohkaisee silloin, kun toinen meinaa hyytyä tai jumiutua.


Täytyy muistaa. Meillä on vain tämä yksi elämä. Miksi eläisimme sen tyytymättöminä, jos voimme olla tyytyväisiä? Miksi eläisimme sen rakastamatta, jos voimme rakastaa? Miksi eläisimme sen onnettomina, jos voimme olla onnellisia? Rohkeus ei tarvitse muuta. Nuo kysymykset ovat sen energianlähde.


Ystäväni lähetti minulle eilen aivan ihanan viestin. Siinä luki " Aina ei tarvitse tarkalleen tietää minne polku vie. Tärkeintä on uskaltaa kulkea sitä kohti rohkeasti."


Sen vuoksi istun tässä keittiön pöydän ääressä ja kirjoitan, kun muu perhe nukkuu. Olen jo polullani. Rohkeutta rakkaat tähän päiväänne!

Mistä tunnistaa keski-ikäisen?

Eivätkö kaikki lapset pidä omia vanhempiaan jossain vaiheessa lapsuuttaan ja nuoruuttaan aika tylsinä, vanhoina ja epätrendikkäinä? Ne vanhat kalkkikset eivät tajua elämästä mitään. Ovat pudonneet kelkasta. He ostavat perjantaisin erilaisia juustoja ja tekevät juustotarjottimen, juovat yhteisen oluen puoliksi ja käpertyvät sohvan nurkkaan ja katsovat yhdessä television aivottomia viihdeohjelmia ja menevät nukkumaan. Loppuaika kuluu arkisten askareiden ja erilaisten suoritteiden parissa. Kesälomalla pakataan perhe ja koira autoon ja ajetaan mökille. Riehakkainta heidän elämässään on se, kun lotossa voittaa 4 ja vara. Tai jos auto vaihdetaan uuteen viiden vuoden välein - tosin sittenkin ostetaan ihan saman värinen ja merkkinen kuin aiempi etteivät naapurit huomaa, että se on vaihtunut.


Lapsena me kaikki mietimme, että meistä ei ainakaan tule edellä kuvatun kaltaisia vaan me osaamme nauttia elämästämme. Todellisilla tavoilla. Elää ja kokea. Olla villejä, juhlia aamuun asti, lähteä ex tempore-ulkomaan matkoille ja käyttää rahaa muuhunkin kuin lottoon ja viikonlopun ruokaostoksiin.


Niin ne ajat muuttuu. Ja ajatukset. Ovathan he osanneet nauttia elämästä. Niiden pienistä iloista. Kuten siitä kuinka hyviä ne juustot muuten ovat suolakeksien, viinirypäleiden ja omenan kera. Hieman punaviiniä kylkeen ja avot. Perjantain nautinto on kruunattu. Sen jälkeen lasi kourassa sohvan nurkkaan ja tuijottamaan Possea. Kyllä - elämän pienissä nautinnoissa piilee sen salaisuus. Carpe diem. Tartu hetkeen - sen vain keski-ikään asti yltänyt voi ymmärtää.


Ihanaa & nautinnollista viikonloppua mussukat!


ps. kaikkia elämän nautintoja ja saloja ei vissiin lapsille kerrottukaan. Kai niitä muitakin riehakkaita hetkiäkin oli kuin se lottoaminen... Sitä paitsi siinä on nykyään ne tuplaus- ja muut uudet ominaisuudet. Extra jännää.


pss. eikä jaksa enää edes valvoa aamuun asti, joten sen uupuminen elämästä ei harmita lainkaan...

Kentällä.

Olen taas kaksi päivää ajanut. Eilen aamulla lähdin kukonlaulun aikaan liikenteeseen Vantaalta ja sieltä Pieksämäen ja Varkauden kautta Joensuuhun yöksi. Asiakaskäynti aamulla siellä ja Savonlinnan kautta kotiin. Karkeasti 930km ajoa pääosin pimeässä, jalkarätin kokoisia lumihiutaleita ajovalojen kiilassa, loskaa, kuraa, vesisadetta, rekkoja, ohituksia, kiihdytyksiä, istumista. Siinä ohessa muutama koulutus, sparraus ja asiapitoinen tuokio. Se on työtäni. Tästä seuraavat kaksi kuukautta ajoa vaihtuvissa keliolosuhteissa on suoraan sanottuna perseestä. Tästä minulle maksetaan. I´ll keep that in mind.

Olen tehnyt kenttätyötä tai ajanut ristiin rastiin Suomea n. 5,5 vuotta. Laskin joskus, että kilometrejä on tullut mittariin noin 230.000km tai jotain. Kaiken olen yksin ajanut...On siinä istuttu. Välillä olen ollut kurkkuani myöten täynnä sitä. Poissa kotoa, poissa lasten luota. He olisivat varmasti tarvinneet äitiään aika lailla. Kaikki ne vieraiden voivottelut kuinka jaksat, kuinka lapset kestää jne. jne. Muistetaan kuitenkin, että meitä reissutyöläisiä on paljon. Ei meitä tarvitse sääliä. Törmään Suomen hotelleissa niihin ihmisiin jatkuvasti, jotka ovat kaikki arkipäivät poissa läheistensä luota ja silti he hoitavat hommansa. Valittamatta. Niin se vaan menee. Toki tämä vaatii kaikilta osapuolilta paljon. Niin minulta kuin perheeltäni. Mutta kaikessa on puolensa. Tiellä on aikaa ajatella. Ihmisten varten tätä työtä tehdään.

Olen myös nähnyt, kokenut ja saanut paljon. Suomi on kaunis maa ja niiin pitkä. Vuodenaikojen vaihtelut näkyvät niin selkeästi auton ikkunasta tarkasteltuna. Erityisesti tämä syksy on ollut kaunis. Täynnä värejä, aurinkoa ja kuivia teitä. Meitä kenttätyöläisiä on hemmoteltu. Reilun kuukauden päästä päivä alkaa jo pidentyä. Ei mene kuin hetki ja huomaan taas kuinka valoisa aika pitenee ja valkoiset hanget kimaltelevat kevätauringon hohteessa. Me olemme täällä vain hetken - aika jatkaa juoksuaan ja vuodenajat tulevat ja menevät.

Enemmän, kuin olen ollut nyt kahden päivän aikana väsynyt tai kyllästynyt ajoon tai työhöni, olen ollut kiitollinen. Kiitollinen siitä, että saan tavata työni puolesta eri puolilla Suomea asuvia huikeita persoonia, joiden kanssa olen ehtinyt jopa ystäviksi tässä vuosien saatossa. Välillemme on saattanut muodostua jo niinkin vahva side ja luottamus, että saan kuulla heidän elämästään asioita, joita edes heidän puolisonsa eivät saa. Ennen kaikkea työni on siis kuuntelua ja myötäelämistä. Terapiaa. Puolin ja toisin. Joka johtaa yhdessä asetettuihin tavoitteisiin. Arvostan sitä todella, että minuun luotetaan ja minulle uskalletaan avautua. Olen miettinyt sitä paljon ja uskon sen johtuvan siitä, että olen aidosti kiinnostunut ihmisistä, heidän elämästään, tarinoistaan. Olen läsnä. Ja avoin. Annan itsestäni ehkä toisinaan jopa liikaa kentällä - jaksanko sitä samaa enää kotona?

Niin klisée kuin se onkin, niin omalla asenteella on valtavan suuri merkitys, miten me asiat koemme. Minä päätin, että ankea, tuiskuinen marraskuu ja huonot keliolosuhteet eivät minua lannista ja kilometri kilometriltä matka taittuu ja päämäärä häämöttää. Näinhän se on elämässä muutenkin. Pala palalta, päivä kerrallaan menemme kohti unelmiamme, tavoitteitamme, päämääriämme. Silloin se koittaa nopeammin kuin ymmärrämmekään.

"Ei, ei, ei, en sitä salaa, näillä teillä loppuun palaa, tinakenkäni on sulaa laavaa..." Reissunainen on vaihteeksi kotona. Tinakengät ovat kuivumassa.

Viha.

Niin voimakas sana. En tunnista koko tunnetta. En kykene vihaamaan ketään. Tai mitään. Se vie niin valtavasti energiaa. Mutta tällä hetkellä viha on läsnä kaikkialla. Miksi ihmiset kykenevät vihaamaan niin paljon, että ovat valmiita tappamaan itsensä ja muita? Kuinka Isis tai muut lahkot tai terroristijärjestöt sen taitavat? Kuinka he kykenevät lietsomaan meissä ihmisissä niin vahvoja tunteita; pelkoa, vihaa, aggressioita, joiden avulla he pääsevät päämääriinsä? He ovat taitavia siinä mitä tekevät - sen osoittaa jo viimeaikaiset uutiset. Ilman noita ihmispoloja, jotka antautuvat noille tunteille, he eivät kykenisi vavisuttamaan tätä yhteiskuntaa ja pelottelemaan myös meitä länsimaalaisia. Syyrialaisia ja muita lähi-idän ihmisiä unohtamatta. Luomaan turvattomuutta, lisäämällä pelkoa, vihaa ja sekasortoa.


Hajoita ja hallitse. Siitähän tässä on loppupeleissä kysymys. Vallasta, vallanhimosta, ahneudesta, väkivallasta, julmuuksista. Ihminen on aina tehnyt hirmutekoja toisilleen ja käyttänyt uskontoa välikappaleena. Kuinka paljon ihmisiä pitää yhäkin kuolla uskonnon puolesta? Hiiteen kaikki uskonnot. Niistä ei ole seurannut mitään hyvää. Kirkko on vain rikastunut - julmuuksien avulla. Vuosisatojen ajan. Ja tekee niin yhä. Käyttää valtaa, jota me olemme sille mahdollistaneet.


Viha on intohimoista. Väkevää. Aivan kuten rakkauskin, mutta ne eivät ole toistensa vastakohtia. Rakkauden vastakohta on minusta välinpitämättömyys. Ei ole enää tunteita olemassa. On vain tyhjyys. Jokin on päättynyt. Jäljelle voi jäädä kiitollisuutta, kaveruutta tai vain pelkkää turtuneisuutta. Mutta harvoin vihaa, koska se vaatii huomattavasti enemmän. Jos rakkaus kääntyy vihaksi, se ei ole kuollut. Oma mieli tällöin manipuloi kauniin tunteen muuttumaan rumaksi. Mutta intohimo on yhä siinä. Sen vuoksi puhutaankin intohimo- tai viharikoksista. Niissä on tunnetta, joka on kääntynyt tai muuntunut toiseksi mielen sairastuessa tai ihmisen kohdatessa niin suuria vastoinkäymisiä, että hänen käyttäytymisensä muuttuu.


Niitä ihmisiäkö Isiskin houkuttelee riveihinsä? Joiden elämäntarinassa on ammottava aukko, tunteiden vaje, joka odottaa täyttymystä. Sen tunnevajeen täyttää viha. Kuinka paljon enemmän saisimmekaan aikaan, kun tuo tunne olisi rakkaus. Pyyteetön, kaunis, vilpitön ja antava rakkaus.


En voi olla lisäämättä tähän loppuun näitä John Lennonin upeita sanoja. Sanoja, joissa edelleenkin piilee kaikki viisaus. Myös tänä päivänä.


"Imagine there's no heaven
It's easy if you try
No hell below us
Above us only sky
Imagine all the people
Living for today...

Imagine there's no countries
It isn't hard to do
Nothing to kill or die for
And no religion too
Imagine all the people
Living life in peace...

You may say I'm a dreamer
But I'm not the only one
I hope someday you'll join us
And the world will be as one

Imagine no possessions
I wonder if you can
No need for greed or hunger
A brotherhood of man
Imagine all the people
Sharing all the world...

You may say I'm a dreamer
But I'm not the only one
I hope someday you'll join us
And the world will live as one"


Make peace not war. Olen mielelläni hippi. Rakastakaa, älkää vihatko.

Elämän tosiasioita.

Puolisoni on moittinut minua liiallisesta syviin vesiin uppoutumisesta viime aikoina ja on esittänyt toiveen, että kirjoittaisin jotain hilpeämpää...Noh, saamasi pitää..Se ken ei lämpene pieruhuumorille lopettakoon lukemisen tähän. Palaan niihin elämän syvien värien pohdiskeluihin taas ensi kerralla ;)




Mutta miksi siis piereminen tulee mieleeni? Tänään vallankin hieman juhlinnan jälkeisenä kohmeloaamuna ei edes kykene älyllisempään ajatteluun..Enkä halua ajatella mitään kamalia asioita mitä maailmalla on tapahtunut. Prayers for Paris. Suru koskettaa.


Mutta takaisin tosiasioihin. Minä en ole ihminen, joka lämpenee kauheasti pieruhuumorille, mutta jostain syystä nyt tänään vain tuntuu juuri siltä, että tästä aiheesta täytyy kirjoittaa. Piereminen on muuten asia, joka ei koskaan poistu elämästä. Olen sitä mieltä. Pieru on ikuista. Rakkauskin voi loppua, mutta piereminen ei koskaan.




Joku on joskus kysynyt minulta mitä kadun eniten elämässä. Paha rasti, mutta jos pohdin kevyemmin asiaa, niin kadun todellakin sitä hetkeä, kun nykyisen puolisoni seurassa päästin SEN ensimmäisenä. Se taisi olla noin kuukausi tapaamisemme jälkeen eli varsin tuoreessa seurusteluvaiheessa ja jos olisin tiennyt seurauksista, olisin pidätellyt kyllä huomattavasti pidempään....Se avasi kirjaimellisesti niin sanotusti hanat. Olinkin kummastellut mielessäni miksi tuo komea nuorimies ramppasi alituisesti wc:ssä ja pohdin jopa sitä, että hän käy helpottamassa kuumottaa olotilaansa - itseriittoinen kun olen.


Mutta syy olikin jotain ihan muuta...Näin 17 vuoden yhteiselon perusteella voin sanoa, että se ei ole ainakaan vähentynyt ja edelleenkin saan välillä siitä ihan järkyttäviä raivareita. Ainakin silloin, kun olen itse juuri päässyt peiton alle mukavaan asentoon ja ummistanut silmäni ja toinen kömpii siihen lähelle ja aloittaa rentoutuessaan varsinaisen tulituksen. Jestas. Se on n i i n ärsyttävää.




Toisaalta itsekin sorrun joskus samaan. Mutta se on eri asia. Minä pieren selityspieruja. Tiedättekö ne? Aina löytyy HYVÄ syy miksi paukku pääsee ja selitys tulee samanaikaisesti.. "Olen istunut koko päivän ja syönyt huonosti",  "lentokoneen ilmanpaineen vaihtelut aiheuttavat tämän" , " söin varmaan jotain pilaantunutta", " se on taatusti se ruisleipä, hernekeitto, kaali... jonka söin". Selityspieruja siis. Toinen aivan helmi, jota käytän itse usein on "tämä ei haise". Paitsi joskus.... Ei siinä kovin romanttiseksi jaksa kyllä silloin heittäytyä, kun kamala katku valtaa makuuhuoneen. Mutta siihenkin on syy. Ja toki olen pahoillani, jos tällainen vahinko pääsee käymään. En voi itsekään sietää sitä, mutta toisaalta ei sitä pierua voi vaan pidättääkään. yritän toki olla välillä korrekti ja häipyä toisaalle paukuttelemaan, mutta aina ei vain jaksa.


Sitä olen aina miettinyt, että miksei se pieruhätä tule silloin, kun viettää aikaa wc:ssä. Sen täytyy liittyä suolen ja kehon rentoutumiseen...Mieheni myös väittää, että takapuoleni herättää meidät varmemmin kuin herätyskello..Tietää ainakin milloin rouva on heräilemässä..Tasapaino säilyy, kun toinen paukuttelee iltaisin ja toinen aamuisin. Mutta se on vain yön aikana haukottua ilmaa. Ei häiritse ketään, eihän. Eikä se nyt ainakaan haise miltään. Ilmaahan se vaan on. Selitys.




Niin tai näin. Mutta jos minulta kysytään mitä vinkkejä aion antaa omille tyttärilleni, kun he alkavat seurustella. Yksi tulee taatusti olemaan, että älä vaan koskaan päästä sitä ensimmäistä paukkua...Rentouttavaa lauantaita murut. Piereskellään kun tavataan - tai ei sittenkään.

Onnellisuudesta.

Kaikkihan me mietimme miten olla onnellisia. Tai ainakin minä mietin. Arki on usein niin hektistä ja täynnä rasittavia velvotteita, että onnellisuus tuppaa unohtumaan. Elämäntaito-opukset neuvovat listaamaan joka päivä itselle ylös kiitollisuuden aiheita tai kääntämään negatiiviset asiat positiivisiksi oman asennoitumisen kautta. Onni löytyy sieltä. Kuulemma. Helpommin sanottu kuin tehty, jos kaikki vaan v...ttaa. 

Tai sitä kuulee usein sanottavan, että tartu hetkeen ja nauti niistä jokaisesta. Ole läsnä ja elä nyt, niin olet onnellinen. No mitä hittoa - jos oma elämä on aivan hanurista niin haluaako siihen hetkeen nyt niin tarttua...tai jäädä. Ei halua. Haluaa muutosta. 

Mutta joku viisaus noissa ohjeissa kuitenkin piilee, koska oman asenteen avulla monta negatiiviselta tuntuvaa asiaa voi kääntää positiiviseksi, jos vain itse niin päättää. Uskon vahvasti siihen, että kyse on nimenomaan omasta tahtotilasta. 

Päätin tänään tehdä kuten opukset sanoo. Listata ensinnäkin kolme arkipäiväistä asiaa, joista olen olen tänään ollut kiitollinen. Se oli loppupeleissä helppoa, koska tänään päivä alkoi hyvin. Miksikö se alkoi hyvin? Asennoiduin tähän maanantaihin eri lailla. Päätin, että nautin tästä alkavasta viikosta. Ja nautin siitä, kun kello herättää 6.20 ja crosstrainer kutsuu pimeällä terassilla, koska tiedän, että jos vaan saan luuni aamulla liikkeelle, minulle tulee hyvä olo. Koko päiväksi. Listasin ensimmäisen kiitollisuuden aiheen. Minä pystyn liikkumaan. 

Aamulla sain ystävältä kauniin ja kannustavan viestin ja sain listalle toisen kiitollisuuden aiheen. Minulla on ihania, rakkaita ystäviä, joita ilman tämä elämä olisi paljon tylsempi paikka. Minua rakastetaan pyyteettömästi. Se on lahja. 

Kolmas kiitollisuuden aihe liittyy rakkaaseen harrastukseeni. Pääsin illalla ratsastamaan aivan mahtavalla hevosella ja tuntimme sekä sen jälkeinen yhteinen rapsutteluhetkemme nollasivat kovalevyni täydellisesti. Missään ei surissut. Olin todellakin läsnä siinä hetkessä. Olen niin kiitollinen siitä, että olen aikuisiällä löytänyt itselleni noin rakkaan harrastuksen ja että yhä hevosen selkään pääsen kapuamaan. Joku päivä ne saavat hankkia sinne tallille vinssin minua varten, kun lonkkani eivät anna muuten myöden nousta selkään...

Kun ajelin talleilta kotiin, ymmärsin, että tätä se onni on. Tarttumista hetkeen ja nauttimista niistä kiitollisuuden tuokioista, joita elämä antaa. Jotkut osaavat sen tajuta ilman opuksia ja toisilla menee vähän kauemmin. 

Jos itselläsi on se tilanne, että elämä ei ole just nyt sellainen, että kiitollisuuden aiheita jaksaisi alkaa kaivelemaan tai kaikki vaan on helkutin vaikeaa, niin tämä ohje voi auttaa: " yksi onnellisimmista hetkistä elämässä on se, kun löydät rohkeutta päästää irti niistä asioista, joita et pysty muuttamaan". 

Ota siis pieniä askeleita joka päivä - onni voi olla jo seuraavan nurkan takana. Carpe diem! Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille.

Iseistä..ja vähän äideistäkin..

Tänään, jos koska on hyvä hetki pysähtyä miettimään omien vanhempiemme merkitystä elämässämme. Vietämmehän isänpäivää.


Omat vanhemmathan lienevät aina ne rakkaimmat vioistaan huolimatta. Sanotaan, että tyttölapsen minuuden ja itsetunnon kannalta etenkin isän hyväksyntä ja tuki ovat ne tärkeimmät eväät mitä kotoa voi saada. Ilmankos olen niin onnekas. Oma isäni on saattanut antaa jopa vääristyneen kuvan minulle siitä miten mies kohtelee naista tai huomioi tätä ja perhettään. Monta kertaa omassa elämässäni olen seurustelukumppaneiltani ja puolisoltani peräänkuuluttanut yhtä sitoutunutta, omistautunutta, kilttiä, kunnioittavaa ja turvallista huolenpitoa, koska olen nähnyt sen mallin lapsuudenkodissani. Monesti olen joutunut tästä syystä pettymään ja kasvattamaan itseäni. Olen joutunut tekemään töitä sen eteen, että hyväksyn sen tosiasian, että muunlaisetkin tavat ja mallit ovat toimivia eivätkä ole yhtään sen vähemmän huonoja.


Mitä aikuisemmaksi olen omassa elämässäni kasvanut, sitä vahvemmin olen siis oppinut ymmärtämään kuinka paljon saamani kasvatus ja kodin malli näyttäytyvät omassa parisuhteessani, lasten kasvattamisessa, minussa. Arvomaailmassani. En yksistään väitä, että parisuhteen ongelmat juontavat juurensa saamistamme erilaisista malleista ja kasvatuksesta, mutta usein, kun ongelmiin pureudutaan, huomataan, että juurisyy löytyy sieltä... Puolisoa valittaessa ei liene pahitteeksi tutustua siis myös puolison vanhempiin...


Viime aikoina, kun olen tätä oman elämäni välietappia punninnut monelta kantilta ja uinut syvemmissäkin vesissä, olen pohtinut paljon sitä miksi olen juuri tällainen kuin olen ja miten olen tällaiseksi päätynyt. Kiltteys ja toisten huomioiminen kumpuavat isältäni, temperamentti ja uteliaisuus äidiltäni. Avoimuus, rohkeus, itsensä hyväksyminen tällaisena kun on sekä uskallus yrittää ja myös epäonnistua tulevat sieltä hyväksyvästä, sallivasta ja rakastavasta kasvatuksesta ja kodin ilmapiiristä. Ne ovat aika hyvät eväät elämään. Saan olla kiitollinen niin monesta. Voi vaan itse yrittää pyrkiä samaan omien lasten kasvattamisessa.


Juhlistakaamme tänään siis kaikkia isejä, perheen rakkautta ja elämää. Oli se isä loppu peleissä millainen hyvänsä, niin ilman isiämme, ei olisi meitäkään. Olkaamme siis kiitollisia.

Naiseudesta.

Tänään on ollut sarjassamme niitä päiviä, jolloin naiseus on päässyt taas loistoonsa. En voisi olla kiitollisempi siitä, että olen Nainen. Isolla N:llä. Meitä on paljon. Meistä on moneksi. Me olemme niin vahvoja. Respect.


Meissä naisissa piilee niin suuri voimavara ja ne voimat tulevat oikeuksiinsa etenkin silloin, kun me olemme toistemme puolella. Me annamme järjettömästi voimaa toisillemme. Minulla on suuri onni kuulua sellaiseen ryhmään, jossa voimme jakaa keskenämme kaikki surut ja murheet, ilotkin. Kannustamme toisiamme, tuemme ehdoitta ja annamme rakentavaa palautetta. Emme tuomitse. Kiitos!


Kohtasin viime viikolla myös erään upean, tuntevan, aidon naisen. Henkilön, jonka kanssa emme ole aiemmin kohdanneet tällä tasolla vaikka olemme tienneet toisemme jo pitkään. Hän lähestyi minua, rohkeudella ja kohtaamisemme oli heti sielujen sinfoniaa. Puhuimme paljon. Kaikesta. Se oli niin helppoa. Ilmeisesti elämä haluaa johdattaa tiellemme juuri sellaisia ihmisiä, joita me kulloinkin tarvitsemme. Sielunsiskoja. Se on upeaa.


Katselen omien tyttärieni kasvua ja voin edelleenkin samaistua niihin vaiheisiin, joita he käyvät läpi. Ei siitä omasta teini-iästänikään niin kauan ole. Eihän? Vuodet kuluvat äkkiä. Milloin muutuimme tytöistä naisiksi? Silloin, kun kuukautisemme alkoivat? Vai silloin, kun ensimmäistä kertaa joimme itsemme ensimmäiseen humalaan? Vai itkimme sydänsurujamme yhdessä? Näitä rakkaita naisia tarvitaan edelleenkin ympärillämme, jotka ovat valmiita pitelemään hiuksiamme, kun oksennamme humalaa Tikkuraitin kävelykadulla. Ei ehkä enää konkreettisesti (toivottavasti), mutta kuvainnollisesti. Rakastan teitä. Aina.


Olen aina ollut ylpeä siitä, että olen nainen. Nauttinut siitä vallan- ja voimantunteesta, mitä naiseus on tielleni tuonut. Tiedän kuuluvani tähän lokeroon. Olen yrittänyt opettaa omille, nuorille naisenaluilleni, että olkaa ylpeästi naisia. Älkää tunteko huonommuutta mistään. Olkaa ylpeitä muuttuvasta vartalostanne - se on niin kaunis. Se tulee vielä konkretisoitumaan täydessä tarkoituksessaan vaikka syntymättömän lapsen odotuksessa. Synnytyksessä. Rakkaudessa. Me olemme etuoikeutettuja saadessamme kokea sen koko elämänkaaren. Siksi me olemme niin vahvoja.


On tietysti ollut etuoikeus syntyä naiseksi juuri Suomeen. En kiistä sitä. Olkaamme siis siksi ylpeitä siitä, mitä olemme, missä olemme ja millaisia olemme. Meitä ei kaada mikään.


Ps. olen yhden ainoan kerran hävennyt olla nainen. Olin silloin 5 tai 6. Olin maapalstallamme lyhyessä tukassani, ojaa kaivelemassa, poikamaiset farkut ylläni (kiitos vaan äidin 70-lukulaisen tyylitajun..). Mies tuli viereeni poikansa kanssa kysyen mikä nimeni on. Arvuutellen olenko Pekka tai Mikko. Kätkin lakatut kynteni ja valehtelin olevani Pekka. Häpesin. Aivan turhaan. Näin jälkeenpäin olisin halunnut, että tuo mies näkee lakatut kynteni. Tosin - se ei taitaisi tänä päivänä yksistään vielä kertoa olenko Pekka vai joku muu..

Jälkimainingeissa..

Matkalta on palattu. Ikuinen kaupunki oli kaunis. Valtavasti nähtävää, kulttuurihistoriaa yllin kyllin, aurinkoa, hyvää ruokaa ja viiniä. Paljon ostoksia. Täydellistä, joku huokaa. Ja sen saa viettää vielä ilman lapsia, yhdessä puolison kanssa. Niin sanottua laatuaikaa. Sitähän se parhaimmillaan onkin.


Parisuhdetta pitää kuitenkin hoitaa muulloinkin kuin kerran kahdessa vuodessa miniloman voimin. Tajusimme mieheni kanssa, että itse asiassa emme ole kohdanneet toisiamme arjessa pitkiin, pitkiin aikoihin. Molempien vaativa työ, lukuisat työmatkat, lasten harrastukset, omat harrastukset, oma opiskeluni työn ohessa ovat kiitettävästi vieneet aikaamme viime vuosina - useimmiten eri suuntiin. Viime vuosi etenkin oli erittäin rankka minulle. Onnettomuudesta kuntoutuminen, opiskelujen vieminen eteenpäin, muutto, lopputyön tekeminen. Kaikki työn ja arjen ohessa. Ei ihme, että aikaa parisuhteelle ei ole liiemmälti jäänyt. Kun mietimme tätä Roomassa, tajusimme, että emme ole aidosti puhuneet toistemme kanssa tunteistamme ja parisuhteestamme yli kahteen vuoteen. Surullista mutta totta. Jos noin paljon kertyy patoutunutta puhevajetta, ei ole ihme, että kumpainenkaan ei enää tiedä mitä kuonaa tai käsittelemättömiä kipupisteitä toinen on tuona aikana kerryttänyt itseensä ja tuntoihinsa. Niiden esilletulo vain odotti hetkeään. Rooma ei siis pelkästään ollut kaunis, se oli myös surullinen. Se havahdutti. Pelästytti.


Matkailu avartaa sanotaan. Joskus tarvitsee lähteä kauas, jotta näkee lähelle. Aika näyttää millaiseksi meidän matkamme täällä loppujen lopuksi muodostuu. Mutta kaikesta olen kuitenkin kiitollinen. Ja kuten me tiedämme elämästä, asioilla on tapana järjestyä. Jaoin erään meemin profiilissani viime viikolla, jossa mainittiin mm. näin .."Koetukset pitävät sinut vahvana. Suru pitää sinut ihmisenä. Epäonnistuminen pitää sinut nöyränä. Rohkeus pitää menossa..."  Niin totta.


Muille oman matkansa poluilla haparoiville muistutuksena.


"Joskus ihmiset eivät ymmärrä matkaasi. Se ei haittaa. Heidän ei tarvitse ymmärtää sitä, sillä se matka ei ole heitä varten. Se on sinun ja vain sinä voit kulkea sen." Matka jatkuu.