Rohkeudesta.

Heräsin tänä aamuna erittäin aikaisin. Oli pakottava tarve tulla kirjoittamaan. Ihan mistä vaan. En tiedä oliko se tuo taivaalla mollottava täysikuu vai eilisen illan myöhäinen treeni, mutta ei väsytä nyt yhtään. Ihan kuin olisi jollain tavalla maanisessa tilassa. Sormet vain lentävät näppäimillä.


Tiedän, että tätä haluan tehdä. Unelmoin siitä, että eläisin kirjoittamalla.


Nyt se on sanottu ääneen. Oliko se rohkeaa tai vaatiko se rohkeutta? Ei.


Koska sisäinen varmuus on löytynyt siitä, mitä haluan tehdä. En tarkoita, että silti tekisin niin. Ainakaan kokonaisvaltaisesti, ainakaan vielä. Se rohkeus vielä puuttuu, koska reaaliteetit eivät toistaiseksi mahdollista siihen. On asuntolainaa, hyvä työ - eikä tämä homma ihan vielä lyö leiville. Mutta matka unelmaa kohti on alkanut. Se riittää.


Luin toissailtana ennen nukahtamista viikon takaisesta Me Naiset-lehdestä (en iltaisin kykene muuhun - kirjan nostaminen uupuneille käsivarsille olisi liikaa saati se, että surraava pääni ei kykene vastaanottamaan haastavampaa luetun ymmärtämistä) Minna Haapkylän elämänmuutoksesta muutama vuosi sitten. Osa saattoi haukkoi henkeään, kun Minna jätti Hannu-Pekka Björkmanin, erosi ja rakastui naiseen. Minä en. Minusta Minna toimi rohkeasti. Hän kertoo jutussa, että hänen kriisinsä alkoi jo useita vuosia aiemmin, kun hän tunsi hukkaavansa itsensä rutiineihin yrittäen ylläpitää mukavaa fiilistä elämässä vaikka sisäisesti ahdisti. Se on kamalan kuluttavaa ja vie voimia. Mutta itsensä tutkiskelu on ainoa tie löytää varmuus siitä mihin suuntaan elämässä täytyy mennä.


Nyt Minna on onnellinen ja elää unelmaansa. Hän sanoo: " Olen tehnyt niin epäsovinnaisia päätöksiä, että mikään ei voi enää herättää kohua". Jonkun mielestähän tuo on itsekkyyttä. Jättää perheensä, toimii muista piittaamatta ja tekee päätöksiä, jotka satuttavat varmasti läheisiä. Mutta onko kuitenkin parempi niin, että joku tekee ratkaisun, jonka tuntee vahvasti oikeaksi ja tietää, että ajan mittaan kipu hellittää, kun se on oikea?  Kuten Minnakin sanoo. " Ero ei tuhonnut lasteni elämää ja minulla on ihana ex-puoliso, joka tukee ja ymmärtää kaikessa". Kriiseissäkin on aina jotain hyvää. Minnan uusi sisäinen rauha kumpuaa artikkelin rivien välistä. Kirjoittaja on osannut kuvata sen hienosti.


Luin toista artikkelia eilen Kodin Kuvalehden verkkosivuilta, jossa oli jälleen tällainen meitä some-ihmisiä koukuttava listaus otsikolla Varo! Nämä 10 asiaa kaduttavat eniten elämässä. No sehän on pakko silloin lukea...Näitä lähes kaikkia kymmentä katumuksen aihiota yhdistää mielestäni yksi asia - rohkeus. Tai sen puute, jos päädymme siihen katumusosastoon.


Ensimmäinen kohta - roolin vetäminen. Vaatii rohkeutta olla oma itsensä myös niissä tilanteissa, joissa tietää sen aiheuttavan kummastusta tai jopa vastareaktioita. Mutta se on ainoa tie saavuttaa seesteys ja mielenrauha. Kuinka raskasta onkaan raahata mukanaan jotain mikä ei ole minua?


Tai vaikka kakkoskohta. Unelmista luopuminen. Kenenkään ei soisi luopuvan unelmistaan minkään tai kenenkään toisen vuoksi. Elämästä katoaa silloin ilo. Mutta usein unelmien seuraaminen ja niiden toteuttaminen vaatii rohkeutta. Ja paljon.


Tai kohta viisi. Menneeseen jumiutuminen. On luovuttava jostain vanhasta saadakseen tilaa uudelle. Luopuminen on usein tuskallista ja sen läpikäyminen vaatii myös rohkeutta. Tähän voisi nimetä ne kaikki muutkin kohdat. Käykää lukemassa. Mikään tässä elämässä ei ole helppoa, jos rohkeus puuttuu. Mistä sitä sitten voi ammentaa lisää?


Minulla ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta tähän eikä yleensäkään oikotietä onneen ole. Olen kuitenkin sitä mieltä vahvasti, että itsensä kuunteleminen, rehellisyys omille ajatuksille ja tunteille - niille kipeille myös, on lähtökohta siihen, että sisäinen varmuus löytyy mitä sinun täytyy elämällesi tehdä, jotta eläisit itsesi näköistä elämää. Usein tästä työstä ei selviä yksin. Jokainen tarvitsee rinnalleen jonkun ihmisen, tukipylvään, sparraajan, joka kannattelee silloin, kun on vaikeaa ja rohkaisee silloin, kun toinen meinaa hyytyä tai jumiutua.


Täytyy muistaa. Meillä on vain tämä yksi elämä. Miksi eläisimme sen tyytymättöminä, jos voimme olla tyytyväisiä? Miksi eläisimme sen rakastamatta, jos voimme rakastaa? Miksi eläisimme sen onnettomina, jos voimme olla onnellisia? Rohkeus ei tarvitse muuta. Nuo kysymykset ovat sen energianlähde.


Ystäväni lähetti minulle eilen aivan ihanan viestin. Siinä luki " Aina ei tarvitse tarkalleen tietää minne polku vie. Tärkeintä on uskaltaa kulkea sitä kohti rohkeasti."


Sen vuoksi istun tässä keittiön pöydän ääressä ja kirjoitan, kun muu perhe nukkuu. Olen jo polullani. Rohkeutta rakkaat tähän päiväänne!